Meitä on oikeasti kolme -jujutus jaksaa naurattaa Ben Foldsin (keskellä) kolmikkoa vielä liki parinkymmenen vuoden jälkeenkin.

Ben Folds hyppää mukaan ysäriyhtyeiden reunion-junaan vuonna 2000 hajonneen “viisikkonsa” kanssa.

Ensimmäiset merkit ysärisuosikki Ben Folds Fiven uudelleensyntymästä kuultiin jo vuosi sitten Ben Folds -kokoelmalla The Best Imitation of Myself: A Retrospective. Levyllä kuultiin ensimmäiset uudet Ben Folds Five -kappaleet (House, Tell Me What I Did ja Stumblin’ Home Winter Blues) sitten vuoden 1999, jolloin ilmestyi yhtyeen edellinen albumi, kunnianhimoinen, mutta edeltäjiinsä verrattuna heikosti menestynyt The Unauthorized Biography of Reinhold Messner.

Tuskinpa kovin moni ehti Ben Foldsin soololevyjen ja muiden projektien tasaisen julkaisutahdin keskellä juuri Ben Folds Fivea kaivata. Varsinkin, kun eroa Foldsin soolouran ja Ben Folds Fiven välillä on toisinaan vaikea havaita. Mitenkään väheksymättä basisti Robert Sledgen persoonallista säröbassosoundia tai rumpali Darren Jesseen jazzahtavaa otetta, pianisti-säveltäjä-laulaja Ben Folds oli aina yhtyeen selkeä johtohahmo, ja hänen soololevynsä ovat olleet suoraa jatkumoa Ben Folds Fiven taipaleelle.

Odotettu tai ei, uusi Ben Folds Five -levy The Sound of the Life of the Mind on onnistunut jatke yhtyeen (ja Foldsin) uralle. Yllätyksiä se ei tarjoile, vaan luvassa on jälleen melodista, taitavasti sovitettua, vahvoilla harmonioilla koristeltua vaihtoehtopoppia, jossa tosin vaihtoehtopuoli alkaa haalistua olemattomiin.

Etenkin albumin alkupää on loistava. Levyn surumielinen, mutta samalla melkein raivokas nimikappale kertoo koskettavan tarinan yksinäisestä ja ylimielisestä nörttitytöstä, joka ei tunnu millään saavan yhteyttä ympäröivään maailmaan, eikä oikein haluakaan saada. Kauniin beachboysmaisilla harmonioilla vahvistettu Michael Praytor, Five Years Later osuu hienosti maaliinsa melodiallaan sekä tarinallaan aikuisuuden vaikeuksiin ja latteuteen uppoavasta lapsuuden tuttavasta.

Samaan huippukastiin kuuluvat myös kauniisti arkipäiväisestä lohduttomuudesta kertova Hold That Thought, nimensä mukaisesti korkeuksiin nouseva Sky High ja ylvään jimmywebbmäisesti lipuva On Being Frank.

Hiukan ongelmallisempia ovat välähdykset Foldsin kuuluisasta nenäkkäästä huumorista. Jazzahtavaa poppia, queenmaisia taustalauluja ja Sledgen säröbassoa sekoittelevassa Erase Messa heittelehditään koskettavuudesta…

“What was our home
Paper not stone
A lean-to at most
Oh, when you pulled
You’re half away
Gravity won
Like it always does”

…säkeisiin, jotka muistuttavat teinipojan Facebook-statusta:

“Erase me
Did me like a bro and tazed me
Fireworks – poof – it’s gone, amazing
New bio, you’ve gone solo
Drawing mustaches on our wedding photo”

Draw a Crowdissa Folds tuntuukin pohdiskelevan paikkaansa vakavasti otettavan laulaja-laulunkirjoittajan ja luokan pellen välimaastossa:

“Oh-oh if you’re feeling small, and you can’t draw a crowd
Draw dicks on a wall”

Ja:

“I only wanted to be Stevie Wonder
But I got to settle for this vanilla thunder”

Heikoimpina hetkinäkin Foldsin pelastukseksi rientää onneksi hänen lähes erehtymätön melodiatajunsa, joka onnistuu pelastamaan kömpelömmänkin riimin.

The Sound of the Life of the Mind on levy, joka ei tarjoa mitään yllättävää, järisyttävää tai mullistavaa. Ben Foldsin älykkään ja melodisen laulaja-laulunkirjoittajapianopopin ystävät tietävät, mitä on luvassa. Tässä vaiheessa Folds taitaakin sekä soolona että “kvintettinsä” kanssa saarnata jo sille kuuluisalle kuorolle: faneille, jotka ovat kasvaneet hänen musiikkinsa parissa nokkavista ja ironisista nörttinuorista hiukan vastahakoisiksi aikuisiksi, jotka yhtäkkiä huomaavat, että heidän elämänsä ei enää pyörikään kultti-tv-sarjojen, indiepopin ja rakkauden löytämisen vaikeuden, vaan lasten, uran ja asuntolainan maksamisen ympärillä. Toisin sanoen ihmisille, jotka muistuttavat Foldsia itseään.

Silti, ehkä juuri sinunkin kannattaa antaa The Sound of the Life of the Mindille mahdollisuus. Oikealla hetkellä sen toiveikkuuden, melankolian ja piruilevan huumorin sekoitus nimittäin toimii hienosti. Erityisen hyvin se soveltuu lyhenevien syyspäivien kauniiseen surumielisyyteen.

81 The Sound of the Life of the Mind on enemmänkin luotettavan kuin yllättävän laadukas paketti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei se sisältäisi useampiakin hetkiä, jotka saavat sydämen sulamaan, kyyneleen silmäkulmaan tai suun virneeseen.

Video ei ole enää saatavilla

Ben Folds, jo kaksikymmentä vuotta kurkkuakuristavia balladeja ja näsäviisaita nokkeluuksia.

Popmaestron lähes 20 vuotta kestänyttä uraa valoitetaan tuoreella kokoelmalla, joka sisältää Ben Foldsia sekä soolona että “kvintettinsä” kanssa.

Ben Folds on aina ollut ristiriitainen hahmo. Hän nousi esiin 1990-luvun vaihtoehtorockbuumin aikana Ben Folds Five -trionsa (tirsk!) kanssa, joka ei oikeastaan soittanut vaihtoehtorockia laisinkaan. Aikaansa ja X-sukupolveen yhtyeen (Foldsin lisäksi Robert Sledge ja Darren Jessee) sitoi kyynisyys ja ironinen maailmankuva, mutta jo sen instrumentaatio – piano, basso ja rummut – erotti sen aikansa särökitaran kurittajista.

Ben Folds Fiven musiikilliset juuret olivat toisaalta 1970-luvun laulaja-lauluntekijöiden musiikissa (Paul McCartney, Todd Rundgren, Elton John ja ikuisesti epä-cool Billy Joel) ja toisaalta Burt Bacharachin, Brian Wilsonin ja Phil Spectorin orkestraalisissa popvisioissa. Yhtyeen musiikissa oli myös aimo annos jazzia, minkä ei todellakaan olisi pitänyt taata hittejä 1990-luvun puolivälissä.

Toisin kuitenkin kävi. Pienlevy-yhtiölle tehty nimetön debyytti ei vielä noussut listoille, mutta toinen pitkäsoitto Whatever and Ever Amen teki yhtyeestä radion ja MTV:n vaihtoehto-ohjelmien vakiokasvon. Vaikka Ben Folds Fiven suurimpiin hitteihin lukeutuva Brick oli raastavan surumielinen kuvaus teini-ikäisen pariskunnan suhteen hajoamisesta abortin jälkeen, tuli yhtye kuitenkin tunnetuksi ironisesta hassuttelustaan ja nokkavasta huumoristaan.

Näin jokaista kyyneleet silmäkulmaan tuovaa Brickiä, Don’t Change Your Plansia ja Smokea kohden oli yksi sellainen harha-askel, kuten jätetyn sovinistinen kiukkukohtaus Song for the Dumped, pöhkö One Angry Dwarf and 200 Solemn Faces tai For Those of Ya’ll Who Wear Fannie Packsin ja Satan Is My Masterin tapainen yhden kuuntelun kestävä genre-hassuttelu.

Vuonna 1999 Ben Folds Five hajosi viimeisen ja parhaan levynsä The Unauthorized Biography of Reinhold Messnerin jälkeen. Levy myi yhtä hyvin kuin kadunmies muisti sen nimen, ja Folds siirtyi juonimaan soolouraansa. Koska Folds oli ollut niin selkeä yhtyeensä nokkamies, oli ennalta-arvattavaa, ettei hänen soolouransa juuri eronnut Ben Folds Fivesta.

Soololevyillään hän taiteili yhä upean melodisen ja koskettavan popin ja upean melodisen ja ärsyttävän näsäviisaan popin välillä. Pientä keski-ikäistymistä toki oli havaittavissa, kun laulunaiheisiin tuli mukaan vaimoja, ex-vaimoja ja lapsia. Silti Folds oli yhä kykeneväinen mitä keskenkasvuisempiin lyriikoihin, kuten vuonna 2008 ilmestyneen epätasaisen Way to Normalin kappaleet Hiroshima (B-B-B-Benny Hit His Head) ja Bitch Went Nuts osoittivat. Toisaalta levyn seesteisen kauniit laulut, kuten You Don’t Know Me ja Cologne sekä vuonna 2005 julkaistu Songs for Silverman -albumi näyttivät, että parhaimmillaan Folds saattoi kantaa ylpeänä popneron titteliä. Toisinaan, kuten vaikkapa Ben Folds Fiven Armylla tai soolona tehdyllä Dr. Dre -lainalla Bitches Ain’t Shit, hänen huumorinsakin osui maaliinsa.

Video ei ole enää saatavilla

Viime vuodet Folds on viettänyt erinäisten sekalaisten projektien parissa (yliopistokuorojen kanssa tehty a capella -levy, yhteistyö sekä William Shatnerin, Nick Hornbyn että Amanda Palmerin kanssa), ja ehkäpä kiireisen popkäsityöläisen nykyhommien projektiluonteisuus on vaikuttanut myös ensimmäiseen Ben Folds -kokoelmaan. The Best Imitation of Myself: A Retrospective on nimittäin harmillisen tilkkutäkkimäinen.

Levy olisi voinut olla suora hittikokoelma, mutta Folds on päättänyt tehdä siitä jonkinlaisen harvinaisuuskokoelman ja best ofin välimuodon. Näin ollen Brickistä kuullaan single-versio (joka tosin saattaa olla tuolloin radiota kuunnelleille albumiversiota tutumpi), Landedista “strings version” ja Smokesta Länsi-Australian sinfoniaorkesterin kanssa vuonna 2005 äänitetty liveversio. Lisäksi albumilta löytyy harvinaisuuksia muun muassa Still Over the Hedge -piirroselokuvan soundtrackilta ja Nick Hornbyn kanssa tehdyltä yhteislevyltä sekä jopa yksi uusi Ben Folds Five -kappale, House.

Tämä on kuitenkin vasta alkua. Kokoelman kolmen cd:n pituinen Expanded Edition heittää soppaan yhden kokonaisen levyllisen live-materiaalia ja toisen harvinaisuuksia. Kolmannelta levyltä löytyy myös kaksi kappaletta lisää hiljattain uudelleen kasatulta Ben Folds Fivelta.

No, onko herra Folds sitten tällaisen panostuksen arvoinen? On ja ei. Yhden cd:n versio tuntuu hiukan liian kitsaalta kattaukselta Ben Foldsin ja hänen yhtyeensä materiaalia. Useampi hitti ja huippubiisi loistaa poissaollaan ja etenkin hieno The Unauthorized Biography of Reinhold Messner on aliedustettu – vain Don’t Change Your Plans on päässyt varsinaiselle levylle. Koska Regina Spektorin kanssa laulettu You Don’t Know Me on vaihtoehtoinen versio Stems & Seeds -levyltä, ei Way to Normalilta ole mukana yhtään kappaletta. Myös Songs for Silvermanin huippukohtia, kuten Bastard, Jesusland ja Elliott Smithille omistettu Late, jää kaipaamaan.

Yksi levy ei riitä tyhjentävästi vangitsemaan Ben Foldsia, mutta harvinaisuuksien ja live-vetojen sillisalaatti ei aja samaa asiaa kuin toinen levyllinen studiossa äänitettyä priimamateriaalia. Runsailla harvinaisuuksilla topattu Expanded Edition on aivan liikaa muille kuin Foldsin hardcore-faneille, mutta yhden levyn peruskokoelma taas antaa hänen urastaan puutteellisen kuvan. Parhaiten olisi toiminut tuplalevy, jossa toisella olisi ollut Ben Folds Fiven kappaleita, toisella taas materiaalia hänen soolouraltaan.

Heikkouksistaan huolimatta The Best Imitation of Myself: A Retrospective sisältää paljon hienoa musiikkia. Parhaimmillaan Ben Folds oli sukupolvensa parhaita laulunkirjoittajia ja tämän osoittavat aukottomasti sellaiset pianopopin mestariteokset kuin Philosophy, Brick, Landed, Don’t Change Your Plans, Still Fighting It ja Smoke.

Loppujen lopuksi Foldsista on kasvanut erikoisuuksineen ja ärsyttävyyksineen yksi aikansa persoonallisempia poplaulaja-laulunkirjoittajia. Hän on invidualisti, jonka vaakakupissa ei ole kriitikkojen ininä koskaan juuri painanut. Annetaan siis viimeinen sana Foldsille itselleen The Best Imitation of Myself –kappaleen myötä – jota tältä kokoelmalta ei tietenkään löydy:

”The ’problem with you’ speech
You gave me was fine
I liked the theories about my little stage
And I swore I was listening
But I started drifting
Around the part about me acting my age
Now if it’s all the same
I’ve people to entertain
I juggle one handed
Do some magic tricks and
The best imitation of myself”

76 Sekava ja rönsyilevä läpileikkaus urasta, joka on sekin ollut sekava ja rönsyilevä. Jos intoa ja rahaa piisaa, kannattaa hankkia kolmen cd:n erikoispainos, joka syventää epätyydyttävää peruskokoelmaa huomattavasti. Virheineen kaikkineen kokoelma sisältää paljon hienoa musiikkia, jonka pitäisi kuulua jokaisen popfanin peruskoulutukseen.

Video ei ole enää saatavilla