Busola

74 a) Populisminäkökulma? Ei kiinnosta. Alatalon 23 uutta, Suomessa marginaalisen musiikkigenren kappaletta eivät tuo Kepulle ääniä, vaikka nimibiisi kalastelua yrittääkin. b) Plagiointiväitteet? Eivät kiinnosta, etenkään kantrin kohdalla, ellei valtaosaa biiseistä todisteta plagiaateiksi. Kantri 2:n Maalaistytöt valtaa kaupungin on muuten vielä selkeämpi Brad Paisley -pöllintä. c) Suomikantri? Kiinnostaa. Alatalon habitus on niin letkeä, että kantri on hänelle lopulta mitä sopivinta. Levyn tarjoama kapea äijäkuva kuuluu genreen. Siitä ei tuttuihin läppiin tottunut vanhempi sukupolvi loukkaannu ja silloin, kun Alatalo ennustaa Rock’n Roll -miehen viidenkympin kriisissä Räjäyttäjät-yhtyeen tulevaisuuden, vilahtaa myös itsetiedostus. Kantritrilogian lopetuksella on yksi valitettavan nolo hetkensä, Kouluampuja?, jonka aiheenkäsittely jää iltapäivälehtitasolle. Vaan nämäkin roiskinnat ovat osa miehen artistipersoonaa. Alatalohan on eräänlainen anti-Bowie. Mies, jonka suunnanvaihdokset veivät häneltä rockuskottavuuden niin monta kertaa, että hänelle kehittyi kyky käyttää banaliteetteja vapaasti ja rohkeus tehdä mitä tahansa. Kuten kantria, jonka kohdalla ei ole mitään syytä epäillä Alatalon aitoa kiinnostusta sen moniin alagenreihin. Perkele tällainen levy mitään selittelyjä olemassaololleen kaipaa. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Arctic Monkeys – AM

Domino

67 Läpeensä englantilainen perinnemerkki Burberry oli kymmenen vuotta sitten aallonpohjassa. Sitä sporttasivat Lontoon sloaniet King’s Roadista pohjoiseen ja koto-Suomessa tietysti pikkukoiria kävelyttävät eiralaistädit. 2010-luvulla merkki yrittää uudistua markkinoimalla itseään tyylitietoisen rockväen valintana: brittipopin entiset verryttelypukuhemmothan alkavat olla jo tarpeeksi vanhoja ja ostovoimaisia kantamaan konservatiiviruutukuviota yllään. Sama keski-ikäistyminen lienee iskenyt Arctic Monkeysiin. Farkkubändi on vaihtanut skarppeihin pukuihin pubisieppohabituksen hyläten. Ei se mitään. Tavallaan AM on mielenkiintoisin Arctic Monkeys -albumi tähän mennessä: sen tekstit ovat täynnä keski-ikäistyneen itsepsykoanalyysia, sen täyteläinen äänimaailma on kaikki mahdolliset nautinnot tarjoavien yökerhojen taviksilta suljettujen ovien alta tihkuvaa eksistentiaalisen onnettomuuden eritecocktailia. Väitänpä, että Unknown Pleasuresin jälkeen tämä hulppea ”partylevy” on masentunein englantilaisen yhtyeen koskaan levyttämä albumi. Ja sitten totuus: AM ei sisällä tarpeeksi vahvoja kappaleita. Sen ahdistus on toissijaista, jos lopputulos on unettava. Uusi Arctic Monkeys ei ole The Killers eikä myöskään Drake, vaan jotain näiden väliltä, valitettavasti vähemmällä popsensibiliteetillä. Toisin sanoen yhtyeen selkein vahvuus on unohtunut entisten farkkujen taskuun, eivätkä topatut klubitakit peitä materiaalin luiskaharteisuutta. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Belle and Sebastian – The Third Eye Centre

Rough Trade

76 Belle and Sebastianin edellinen harvinaisuudet ja EP:t niputtanut kokoelma Push Barman to Open Old Wounds (2005) sisälsi skottiyhtyeen kaikkein kultaisimmat kappaleet, kuten This Is Just a Modern Rock Songin ja 3…6…9 Seconds of Lightin täydelliset kvartetit. Eikä siitä pääse mihinkään, etteikö Belle and Sebastian olisi levyttänyt jo merkittävimmät julkaisunsa. Vaikka bändi saisi uusia ystäviä, hekin todennäköisesti kokevat tärkeimmiksi 1990-luvun lopun klassikkoalbumit sekä -EP:t. Se on tavallaan sääli, sillä The Third Eye Centre on pätevä napautus niille, joiden mielestä 2000-luvun Belle and Sebastian on vain henkitoreissaan riutuva indie-dinosaurus. 19 kappaleeseen mahtuu tietenkin muutamia huteja, mutta myös huimia neronleimauksia. Upeimmat hetket ovat muiden näkemyksiä bändin kappaleista: Miaoux Miaoux’n napakasti svengaava Your Cover’s Blown sekä Richard X:n petshopboysmainen tulkinta Write About Love -albumin (2010) avausraidasta I Didn’t See It Coming, joka demonstroi, mihin remiksauksia ylipäätään tarvitaan: tekemään keskinkertaisista kappaleista lähes parhaita. Suosittelen The Third Eye Centreä bändin ystäville varauksetta – jos jälki pysyy tällä tasolla tulevaisuudessakin, ei meillä kuuntelijoilla ole mitään naputtamisen aihetta. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Califone – Stitches

Dead Oceans

92 En ole vielä kuunnellut Bill Callahanin Dream River -albumia, koska halusin voida kirjoittaa hyvällä omallatunnolla, että Stitches on toistaiseksi paras vuonna 2013 kuulemani albumi. Chicagon vaihtoehtorockveteraaneista (keulakuva Tim Rutili ruhjoi 1990-luvulla bluesgrungea Red Red Meat -yhtyeessä) koostuvan Califonen seitsemäs albumi yhdistää hiekkapuhallettua americanaa ja ”Tuulisen kaupungin” taiderock-perintöä täysin suvereenilla ja kaikenlaista akateemisuutta karttavalla tavalla. Asiaa auttaa, että Tim Rutilista on kehittynyt vaivihkaa yksi sukupolvensa karismaattisimmista ja ilmaisuvoimaisimmista kähisijöistä, aivan Josh T. Pearsonin, Richard Bucknerin ja edesmenneen Mark Linkousin veroinen tekijä. Stitchesillä ei ole heikkoa lenkkiä, ellei sitten levyn päättävää lyhyttä ja turhahkoa Turtle Eggs / An Optimist -instrumentaalia halua sellaisena pitää. Moses vie vuoden eleganteimman kappaleen tittelin Phosphorescentin Song for Zulalta, Magdalenen pianovalssissa on The Beatlesin ja Tom Waitsin hehkua, Frosted Tips hipoo indierockin veteraanisarjojen maailmanennätystä ja We Are a Payphone visioi Talk Talkin countrybändinä. Ja, väännettäköön se nyt rautalangasta, muutkin kappaleet ovat oikein hyviä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Factory Floor – s/t

DFA

85 Ei tällaista levyä ole mitään järkeä arvioida. Ei tätä pitäisi kuunnella kotona tai toimistolla tietokoneen ääressä. Factory Floorin esikoinen on niin kylmäkiskoisen viileää ja samalla kiivasta jytkettä, että siitä pitäisi nauttia vain tanssilattialla. Unohdus, horkka, kiima, hikoilu, ulkopuolisuuden ja joukkoon kuulumisen tunteiden vuorottelu, jonkun känniääliön päällesi läikyttämän vetisen siiderin lemu, se, kun jalkasi eivät oikein enää kanna, mutta silti on pakko tanssia – tällaisia hetkiä varten tämä levy on tehty, vaikka sen muutamat seesteiset hetket yrittävätkin muuta väittää. Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka kritisoivat eskapismia, tai tarkemmin ottaen kritisoivat jotain kulttuurituotetta siitä, että se tarjoaa vain hetkellistä todellisuuspakoa. Miksi helvetissä taide ei saisi olla muuta kuin unohdusta, huumeita turvallisempaa hetkellistä tympeiden päivittäisyyksien häivyttämistä? Jos illuusio tehdään näin hyvin, annan sille kaiken tukeni. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Holograms – Forever

Captured Tracks

79 Holograms ei edes yritä teeskennellä olevansa muuta kuin yhden tempun poni. Pikatahtia kaksi albumia värkännyt tukholmalaiskvartetti suoltaa tappavan tehokasta, muutamaa melodiakulkua ja sovitusideaa kierrättävää postpunkia, joka on väriltään mustaa ja olomuodoltaan jäätä. Huojuvien syntetisaattorien, väsymättömästi riitaa haastavien kitaroiden ja yksinkertaisten hoilotuskertosäkeiden yhdistelmässä on enemmän kuin vähän vanhaa Killing Jokea (kuuntele vaikka levyn kohokohta Ättestupa), ja hyvä niin. Kyseenalaista tietenkään on, riittääkö reseptistä enempään kuin kahden reilun puolituntisen albumin tarpeiksi. Mutta se on sen ajan murhe se. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Janelle Monáe – Electric Lady

Warner Music

72 Huuuh huh, toisella albumillaan Janelle Monáe kasvattaa jo debyytillään kuultua rikasta viittausten kirjoa entisestään. Electric Ladyyn mahtuu niin hikisesti rockista lainailevaa funkia, r&b:n ja jazzin alkujuurilta poimintoja tekevää musikaalimahtipontisuutta kuin modernia klubislowarointia – ja usein samaan biisiin ahdettuna. Vierailijoina ovat muun muassa Prince, Erykah Badu ja Miguel. Mutta mitä tästä yltiökunnianhimoisesta ja vuolaasti toteutetusta mustan musiikin kavalkadista jää käteen? Ensimmäisenä vakuuttuneisuus: Janelle Monáe on yksi tämän päivän omaleimaisimmista ja oivaltavimmista tuottaja-artisteista. Levyllä on järkyttävä määrä hitiksi kelpaavia vetoja. Tämän kaiken sanottuani joudun kuitenkin toteamaan, että samalla Electric Lady on äärimmäisen vieraannuttava kokemus. Sen kyborgi-rock-funk -teema levynkansineen ja radio-välijuontoineen on pikkukivaa fiktiota, joka ei oikeastaan palvele mitään. Yhdestäkään kappaleesta ei välity sitä tiettyä intiimiyttä, heikkoutta, ristiriitaa, joka tekee artisteista kiinnostavia. Teknisesti todella hyvä levy, mutta esittäjästään tulkitsijana, artistina, se ei kerro mitään uutta. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Okkervil River – The Silver Gymnasium

ATO

66 Vajaa kymmenen vuotta sitten näytti hetken siltä, että juuri Okkervil River haastaisi Arcade Firen pohjoisamerikkalaisen indierockin kaupallisena ja taiteellisena suunnannäyttäjänä. Yhtyeen viime vuosien albumit eivät ole kuitenkaan onnistuneet aivan lunastamaan pikkuklassikon asemaan nostetun Black Sheep Boyn (2005) synnyttämiä odotuksia. Okkervil Riveristä on tullut sarjajyrä, jonka lopulliseen läpimurtoon ei taida enää kukaan oikein uskoa. Yrittämisen puutteesta teksasilaisyhtyettä ei kuitenkaan voi syyttää: seitsemännellä albumillaan se loikkaa viileältä ja arvostetulta Jagjaguwarilta ei-lainkaan-niin viileän ja arvostetun Dave Matthewsin muskelikkaammalle ATO Recordsille ja istuttaa tuottajan pallille arvokkaasti harmaantuneen John Agnellon (The Hold Steady, Dinosaur Jr.). Lopputulos on kuitenkin pettymys; näin tavanomaiselta ja turvalliselta Okkervil River ei ole koskaan kuulostanut. Will Sheffin lapsuuden kotikaupunkiin New Hampshireen ja 1980-luvun puoliväliin tekesteiltään sijoittuva albumi ei sijoitu musiikillisesti oikein minnekään. Sen sliipattu pop-americana huokuu pianoineen, akustisine kitaroineen ja Memphis-torvineen juuri sellaista kesytettyä käsityöläisyyttä, joka saa Wilco-vihaajat näkemään punaista. Lostilla on kyllä muutama erittäin hyvä kappale (äärimmäisen nätti Pink-Slips, rytmisesti särmikkäämpi White, new waven suuntaan kumartava Down Down the Deep River), mutta vastapainoksi Where the Spirit Left Usin ja All the Time Everydayn kaltaista tiedätte-kyllä-minne-puhaltelua, joka herättää ikäviä mielleyhtymiä Noah & the Whalen kaltaisiin laimeuksiin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Yacht rockia Skotlannin malliin.

Musajournalistin pitää edes joskus aloittaa kirjoitus siteeraamalla itseään:

”Mikään muu kappale ei ole saanut minua yhtä vakuuttuneeksi siitä, että lopulta kannattaa aina olla vain oma itsensä.”

Näin kirjoitin Belle and Sebastianin Sleep the Clock Aroundista valitessani sen maailman kaikkien aikojen parhaaksi kappaleeksi Nuorgamin yksivuotispäivän kunniaksi.

Belle and Sebastian merkitsee minulle eräänlaista käännekohtaa elämässä. Heidän kaupallinen läpimurtonsa osui aikaan, jolloin etsin itseäni. 17-vuotiaana tein kävelylenkkejä, joiden aikana saatoin vain lauleskella ja hyräillä Sleep the Clock Aroundia ja muita The Boy with the Arab Strapin kappaleita.

Nyt otan lasin punaviiniä ja palaan noihin hetkiin kuuntelemalla Sleep the Clock Aroundin. Kerran, kaksi, neljä… Yhtäkkiä se on soinut kahdeksan kertaa. En voi koskaan kyllästyä sen rauhalliseen, mutta silti kiireiseen rumpukomppiin ja hiljalleen kasvavaan intensiteettiin.

17-vuotiaana en tiennyt maailmasta mitään, mutta se oli minulle avoin. Nyt tiedän maailmasta liikaa ja tiedän, että liian moni ovi on kiinni.

”You go to the place where you’ve finally found
You can look at yourself, sleep the clock around”

Miten lohduttava ja rauhoittava säe, joka rohkaisee uskomaan, että elämässäni on ihmisiä, joille kelpaan tällaisena.

Löysin itseni Belle and Sebastianin ansiosta. Olen kuunnellut heidän albuminsa ja EP:nsä läpi kymmeniä kertoja. Musiikkimakuni on muutoin muuttunut niistä ajoista paljonkin, mutta mikään ei muuta rakkauttani Belle and Sebastiania kohtaan.

Joidenkin mielestä skottibändi on vain mitätöntä villapaitahimmailua, mutta he ovat niin väärässä. Minkään muun yhtyeen musiikki ei kiteytä popmusiikin perusasioita yhtä lumoavasti. Heidän musiikkinsa on herkkää, kaunista, tarttuvaa, oivaltavaa ja rikasta. Sillä, että se ei välttämättä haasta kuulijaa raatelevuudella, äkkivääryydellä ja kitaroilla, ei ole mitään merkitystä. Se on tarpeeksi rankkaa, jos se riistää sydämesi.

Video ei ole enää saatavilla

Belle & Sebastian ja lähes oikea vuosi.

On ihmisiä, joista voisi tulla mitä tahansa, mutta joiden elämän todellisia haasteita on muistaa uusia kirjaston lainat ja olla antamatta teen jäähtyä kuppiin. Siinä sivussa voi notkua yliopiston kivanoloisilla taiteen tutkimuksen kursseilla, olla kolmekymppiseksi asti epävarma urastaan ja kartuttaa samalla kulttuurista pääomaansa – eli tehdä käytännössä kaikkea sitä, mikä on pohjimmiltaan vaaratonta mutta mistä kokoomuspuolue meitä koko ajan varoittaa.

Belle and Sebastianin Stuart Murdoch oli varmasti yksi heistä, mutta on valtaisa lohtu, että hän oli aikaansaavaa sorttia. Belle and Sebastianista tuli Glasgow-indien menestyksekkäin yhtye ja Murdochista kaikkien herkkien tyttöjen ja poikien sankarihahmo.

Ei voi olla olemassa bändiä, joka Belle & Sebastiania paremmin kirkastaisi haaveilun ja haahuilun ympärille säihkyvän auran, tekisi päämäärätiedottomuudesta kaunista ja muovaisi eskapismista näin turvallista. Juuri tällaisesta mielentilasta kirjoitettu laulu on yhtyeen kruununjalokivilevy If You’re Feeling Sinisterin kappale Get Me Away from Here, I’m Dying.

Kappale on metalaulu laulunkirjoittamisesta, joka keskeytyy ajatusten harhailtua karkuun. Siinä Murdoch esittää olevansa itsetietoisen ja -ironisen lahjakas muusikko ja kirjoittaja, mutta ennen muuta hän tiedostaa nämä taipumuksensa – ja kuittaa samalla lauseella Belle & Sebastianin aseman 90-luvun puolivälin brittipopskenessä sekä bändin tavaramerkkimäisen haahuilutaipumuksen.

”Think of it this way
You could either be successful or be us
With our winning smiles, and us
With our catchy tunes, and us
Now we’re photogenic.
You know, we don’t stand a chance”

Haaveilutaipumukset näkyvät siinä, että hän käyttäisi lahjakkuuttaan ja kirjoittaisi biisin, kertoja uppoutuu – kuten niin monessa muussakin Belle & Sebastianin biisissä – kirjoihin ja elää niiden maailmaa niin täysillä, että todellisuus muuttuu harmaaksi ja ahdistavaksi.

”Oh, I’ll settle down with some old story
About a boy who’s just like me
Thought there was love in everything and everyone
You’re so naive!
After a while they always get it
They always reach a sorry end
Still it was worth it as I turned the pages solemnly, and then
With a winning smile, the boy
With naivety succeeds”

Samalla Murdoch tekee tarkoituksella kappaleen hukuttavasta kirjasta metaforan itse Belle and Sebastianin musiikille. Kirjaan listataan kaikki se, miksi me saatamme rakastaa Belle and Sebastiania: bändin kappaleet pursuavat samaistumispintaa, herkkiä ja älykkäitä tyttöjä ja poikia sekä idealistista uskoa hyvään.  Twee-perinteen mukaisesti biisien maailma on täynnä aitoja tunteita, mutta sillä tavalla romantisoituna, ettei kirjojen laina-aika pääty ikinä ja pakkien saamisestakin löytää aina valoisan puolen.

Get Me Away from Here, I’m Dying on sävellyksenä levynsä heppoisimmasta päästä. Se voisi olla monen muun esittämänä ärsyttävä länkytys. Mutta biisin älyllinen twisti on suunnattoman hieno ja osoittaa, miksi Belle & Sebastian oli aikansa nokkelimpia brittibändejä. Murdoch kirjoitti laulun, joka on itse ratkaisu omaan, tekstin ensiriveissä julistettuun ongelmaansa ja joka oikeastaan kertoo Belle and Sebastianin kuuntelemisesta.

”Ooh! Get me away from here I’m dying
Play me a song to set me free
Nobody writes them like they used to
So it may as well be me”

Niin, eipä tarvitse ihmetellä, miksi Belle and Sebastian on kaikkien henkisten ja fyysisten humanistien suosikkibändi.

Video ei ole enää saatavilla