Cornershop nousi hetkellisesti hittibändiksi Fatboy Slimin tekemän Brimful of Asha -remixin myötä.

1990-luvun loppupuolella sellaisten yhtyeiden, kuten Cornershopin, Luscious Jacksonin ja The Beta Bandin, tekemä postmoderni kollaasinomainen kirpputorisoundi näytti hetken musiikin tulevaisuudelta. Kuinkas sitten kävikään?

”I live in my open mind / And I’ll die in my open mind”
Luscious Jackson – Citysong

”Once again the name of the game is funky and it’s funky again
Seems like the funky days are back again”
Cornershop – Funky Days Are Back Again

Vuonna 1996 vaihtoehtorockia käsittelevä lehti Option haastatteli Cornershop-yhtyeen Tjinder Singhiä ja Ben Ayersia. Haastattelija ei saanut paljoa irti krapulaisesta parivaljakosta ennen kuin hän suuntasi heidän kanssaan kirpputorille ostamaan levyjä.

”Meillä ei ole varaa ostaa uutta musiikkia. Kaikki parhaat juttumme tulevat kirppiksiltä — kuoromusiikki, lastenlevyt, linnunlaulu, ääniefektit, neulantestaamislevyt, klassinen musiikki, 1920-luvun jazz, 1970-luvun reggae, punjabilainen folk ja paljon hippipaskaa”, Singh innostui.

Jutussa kuvataan, kuinka Singh ja Ayers ostavat ”laulavan nunnan” Jeannine Deckersin levyn, vanhan Kodak-kameran ja olkisen matkalaukun. Artikkeli päättyy siihen, kun Singh istuu tyytyväisenä ostokset sylissään ruuhkaan pysähtyneessä autossa ja kuuntelee viereisen taksin radiosta soivaa salsamusiikkia. ”Tämän on jonkinlainen uni, eikö niin?” hän tunnelmoi. ”Jonkinlainen uni.”

Kuuntele tästä essentiaalit kirppissoundit!

1990-luvun puolivälissä Cornershop oli muuttunut meluisasta kitarabändistä monipuoliseksi kokoonpanoksi, joka yhdisteli intialaista musiikkia, psykedeliaa, Velvet Undergroundia, indierockia, elektronista musiikkia, hiphopia ja monia muita musiikkityylejä kiehtovaksi monikulttuuriseksi ja rönsyileväksi keitokseksi.

Yhtyeen kunnianhimoinen soundi huipentui 1997 julkaistulla albumilla When I Was Born for the 7th Time. Levyllä Cornershop tuntui yrittävän tunkea kaikki kirppiksiltä kaivamansa musiikilliset aarteet samalle albumille. Sitarit raikasivat, Allen Ginsberg lausui runon, useamman kappaleen oli tuottanut hiphop-tuottaja Dan the Automator ja yhtye coveroi punjabinkielellä Beatlesin Norwegian Woodin. Olipa levyllä muutama suorasukainen popkappalekin, kuten hittisingle Brimful of Asha.

Video ei ole enää saatavilla

Kun levyä nyt kuuntelee, se tuntuu utopistiselta unelmalta tulevaisuuden monimuotoisesta musiikista. Voi melkein tuntea raikkaan tuulen puhaltavan ja tunteen siitä, että ehkä häämöttävällä uudella vuosituhannella ahtaat genrerajat jätettäisiin taakse, ja kaikki levyt olisivat tällaisia. Hiphop rummut iskevät rytmiä ja urkuharmoni soi, englanti sekoittuu punjabiin ja skrätsäys dholki-rumpuihin. Kitarapoppia seuraa instrumentaali-hiphop ja sitä puolestaan retrofunk.

Cornershop ei ollut yksin monimuotoisen eklektisminsä kanssa. 1990-luvun puolivälin jälkeen kourallinen yhtyeitä ja artisteja seurasi samaa idealistista polkua. Tällaisia nimiä olivat muun muassa Luscious Jackson, Money Mark, Tommy Guerrero, Sean Lennon, The Beta Band, DJ Shadow ja Future Pilot AKA. Oman alagenrensä muodostivat japanilaiset Shibuya-kein (eli Shibuya-tyylin) edustajat, kuten Pizzicato Five, Cibo Matto, Buffalo Daughter ja Cornelius.

Monet näistä artisteista levyttivät joko Beastie Boysin omistamalle Grand Royal -levy-yhtiölle tai James Lavellen ja Tim Goldsworthyn Mo’ Waxille.

Ryhmän rajat olivat häilyvät. Näitä artisteja ja yhtyeitä ei yhdistänyt mikään tiukka musiikillinen tyyli, vaan estetiikka ja asenne. Usein ne niputettiin vaihtoehtorockin tai indien epämääräisten kattotermien alle. Ne kuitenkin erosivat ratkaisevasti 1990-luvun alun valkoisesta ja miehisestä kitaravetoisesta indiestä. Naiset ja ei-valkoiset etniset ryhmät olivat kokoonpanoissa vahvasti edustettuina.

Video ei ole enää saatavilla

1990-luvun alussa Francis Fukuyama oli teoksessaan Historian loppu ja viimeinen ihminen esittänyt, että maailma oli tullut vaiheeseen, jossa todelliset yhteiskunnalliset muutokset olivat loppuneet. Liberaali demokratia oli viimeinen yhteiskuntamuoto, jota kohti kaikki maailman valtiot vähitellen suuntasivat.

Musiikissa 1900-luku oli ollut kiihkeän innovaation vuosisata. Teknologiset keksinnöt ruokkivat uusia musiikillisia tyylejä. Syntyi genrejä, kuten jazz, blues, country, rock, soul, funk, disko, rap, heavy metal ja lukemattomat elektronisen musiikin muodot. Sanalla sanoen koko moderni popmusiikki.

1990-luvulle tultaessa kehitys kuitenkin näytti pysähtyneen. Kulttuuri alkoi katsoa taakse päin. Grunge otti vaikutteensa 1970-luvulta, brittipop haikaili Cool Britannia -nostalgiassa 1960-luvun ”svengaavaan Lontooseen”.

Kaikki menneisyyteen viittaaminen ei kuitenkaan ollut silkkaa retroa tai nostalgiaa. Artistit alkoivat postmodernismin hengessä kontekstualisoida menneisyyttä uudella tavalla. Ehkä, kuten Francis Fukuyama väitti, maailma oli valmis. Ehkä kaikki musiikkityylit oli jo keksitty, mutta entä, jos menneisyyden ja nykyisyyden, kulttuurit paikallisesti ja globaalisti, populaarin ja obskuurin laittaisi kaikki samalle levylle? Ehkä jopa yhdelle kappaleelle?

Voisiko musiikki olla kuin kirpputori, romukauppa tai kaapelikanavilla rauhattomasti surffaavan ihmisen mieli?

Tyylin innovaattorit olivat olleet 1990-luvun alussa Beastie Boys ja Beck. Beastie Boysin Paul’s Boutique, Check Your Head ja Ill Communication ja Beckin Mellow Gold ja Odelay toivat kirpputorimusiikin estetiikan valtavirtaan. Kaapelikanavien, MTV:n, sarjakuvien ja roskaelokuvien loputtoman populaarikulttuurivyöryn parissa kasvanut sukupolvi löysi äänensä musiikissa, jossa kaikui edellisten vuosikymmenten kulttuurinen hylkytavara.

Video ei ole enää saatavilla

Jos aikaisemmin rocklevyn ihannemuoto oli Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin tai Pet Soundsin kaltainen saumattomasti etenevä draamallinen kokonaisuus, nyt soundin esi-isä tuntui olevan Beatlesin The White Album: sotkuinen, luonnosmainen ja rönsyilevä kollaasimainen teos, jossa palasten liitoskohdat saivatkin näkyä.

Hiphopista mukaan otettiin paitsi tymäkät biitit myös samplaaminen: ajatus siitä, että uuden kappaleen saattoi koota menneisyyden palasista. Uusi syntyi kirjaimellisesti vanhasta.

Beastie Boys saattoi samplata vanhoja diskosinglejä, Paul McCartneya, Loggins and Messinan yacht rockia tai Ramonesia. Beckin pilvenhöyryisessä vaikutteiden kaleidoskoopissa country, folk, hip hop, psykedelia ja kitarameteli elivät rinta rinnan.

Kollaasimaisuus kuului myös näiden artistien sanoituksissa. Beckin ensimmäisen hitin Loserin lyriikat ovat kuin palasia puoliksi kuullusta keskustelusta tai kanavalta toiselle hyppivän television ääniraidalta.

”In the time of chimpanzees I was a monkey
Butane in my veins and I’m out to cut the junkie
With the plastic eyeballs, spray-paint the vegetables
Dog food skulls with the beefcake pantyhose”

Beastie Boysin räpit tulvivat popkulttuuriviittauksia tunnetusta obskuuriin. Pelkästään vaikkapa Sure Shot -kappaleessa mainitaan muun muassa Dr. John, Kojak, The Taking of Pelham One Two Three, John Woo, Cheech Wizard ja Doug E. Fresh.

Video ei ole enää saatavilla

Ennen internetiä moisten viittausten setvimiseen tarvittiin paljon aikaa ja/tai autistinen populaarikulttuurituntemus. Tällaista tuntemusta oli hahmolla, jonka juuri Beastie Boys ja Beck toivat popkulttuurin keskiöön: hipsterillä.

Artikkelissaan Cannibals, Mutants, and Hispters John J. Harvey esittelee hipsterin 1990-luvun vastineena aikaisempien vuosikymmenten perinteiselle rocktähdelle. Kun rocktähti mittasi menestystään seksuaalisten valloitusten määrällä, huumesekoilulla ja kyvyllään täyttää stadionien istuimia, hipsteri päti tuntemuksellaan musiikkihistorian syrjäisistä sivupoluista ja harvinaisista levyistä. Mahtipontisuuden ja ylilyöntien sijaan hipsteri suosi hienovaraista ironiaa.

Stadionin, kaupallisen radion ja nahkahousujen tilalle olivat tulleet kellari, college-radio ja huonosti istuvat kirppisvaatteet. ”Hipsteri oli globaalisti tietoinen historiallisen kulttuurin kullankaivaja, joka keräsi vastakulttuurillista pääomaa”, Harvey tiivistää.

Hipsteri mittasi musiikin arvoa paitsi sen subjektiivisen ”hyvyyden” myös sen harvinaisuuden ja tuntemattomuuden kautta. Kaikkein cooleinta oli musiikki, joka oli unohdettu ja jonka saattoi löytää uudelleen.

Suosittujen poplevyjen sijaan hipsteri kuunteli vaikkapa vanhaa bluesia, brasilialaista psykedeliaa, blaxploitation-elokuvien soundtrackeja tai outsider-muusikoiden kotiäänityksiä.

Toisinaan myös epäcoolit poptähdet ja dinosaurusyhtyeet, kuten Carpenters tai Electric Light Orchestra, saattoivat saada hipsterin hyväksynnän. Ne olivat niin epäcooleja, että paradoksaalisesti niistä tulikin cooleja. 1990-luvulla lounge ja easy listening olivat hetken maailman viileimpiä genrejä.

Video ei ole enää saatavilla

Samoin kuin Beastie Boys ja Beck musiikissaan, hipsteri uudelleenkontekstualisoi menneisyyden kulttuuria. Eikä tämä rajoittunut vain musiikkiin. Elokuvat, televisiosarja, kirjat, sarjakuvat, vaatteet ja tavarat olivat osa kokonaisuutta. Kokoelma popkulttuurirojua oli laajan kulttuurisen pääoman merkki. Tätä pääomaa tulkittiin uudelleen usein ironisesti ja humoristisesti. Cooliuden huippu oli hassu vanha leffajuliste tai pöhkön 1980-luvun metallibändin paita.

Ilmiö näkyi 1990-luvulla kulttuurissa myös laajemmin. Ei ollut sattumaa, että aikakauden coolein ohjaaja oli Quentin Tarantino, jonka elokuvat tulvivat viittauksia menneisyyden kulttielokuviin.

Ajan henki oli vahvasti läsnä Beastie Boysin Grand Royal -lehdessä, jota ilmestyi kuusi numeroa vuosina 1993–1997. Lehdessä käsiteltiin aiheita takatukasta (Beastie Boys popularisoi, ehkä jopa keksi “mullet”-termin) meksikolaiseen naamiopainiin ja Moog-syntetisaattorista siihen, kuinka peittää pilvenhajuinen hengitys tavisten keskuudessa. Lähinnä se käsitteli kaikkea sellaista, jota Beastie Boys ja heidän lähipiirinsä piti coolina.

Yksi Grand Royal -lehden numeroista.

1990-luku oli otollista aikaa postmodernille kirpputorimusiikille. Vuosikymmenen puolivälissä oli epävarmaa, mihin suuntaan popmusiikki tulisi kehittymään. Mahdollisia reittejä oli lukemattomia. Vaihtoehtorock ja indie alkoivat olla niin laajoja termejä, että ne saattoivat tarkoittaa mitä vain jälkigrungesta powerpoppiin, alt.countrysta skahan ja brittipopista punkpoppiin. Jopa Metallica leikkasi hiuksensa ja teki Load-levyllään ”vaihtoehtorockia”.

Hiphopissa tehtiin tuottaja Timbalandin johdolla musiikillisia innovaatioita ja elektroninen musiikki kolkutteli valtavirran portteja. Spice Girls valloitti maailmaa. Genret, kuten emo ja nu metal, odottelivat varjoissa omia kunnian päiviään.

Samalla musiikkibisnes eli nousukautta ja rahaa piisasi. Lizzy Goodmanin kirjassa Meet Me in the Bathroom kuvataan, kuinka köyhät musiikkijournalistit tunkivat levy-yhtiöbileissä housuihinsa evääksi kokonaisia hummereita ja levy-yhtiöiden työharjoittelijat käyttäytyivät kuin rocktähdet.

Tässä maksimalistisessa ja sekavassa ilmapiirissä postmoderni kirpputorimusiikki kukoisti. Beastie Boys nousi Billboardin albumilistan kärkeen levyillään Ill Communication (1994) ja Hello Nasty (1998). Ill Communication -levyn Sabotage-singlen Spike Jonzen ohjaamasta 1970-luvun poliisisarjaa parodioivasta videosta tuli osa aikakautensa ikonista kuvastoa.

Beckin vuonna 1996 julkaistu Odelay oli hitti sekä kriitikkojen että yleisön kirjoissa. Levy voitti kaksi Grammy-palkintoa ja myi miljoonia. Se teki Loser-hittinsä jälkeen hieman nihkeässä maineessa olleesta Beckistä yhden sukupolvensa arvostetuimmista artisteista.

Luscious Jacksonin Naked Eye nousi Billboardin Hot 100 -sinkkulistalle. DJ Shadow’n levynkeräilyä juhliva ja lähes kokonaan sampleista koostettu Endtroducing….. oli yksi vuoden 1996 kiitetyimmistä levyistä. Cibo Matto esiintyi Buffy the Vampire Slayer -sarjassa. Oasis ja Radiohead intoilivat haastatteluissa tekevänsä seuraavaksi Beta Band -tyylisen levyn.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 1998 Norman Cookin eli Fatboy Slimin tekemä remix Cornershopin Brimful of Asha -kappaleesta nousi Brittien singlelistan kärkeen. Jopa Hittibuumi 12 -kokoelman ostajat pääsivät mukaan laulamaan Tjinder Singhin riemukasta ylistystä Bollywood-laulaja Asha Bhoslelle ja seiskatuumaiselle singlelle:

”Everybody needs a bosom for a pillow
Everybody needs a bosom
Mine’s on the 45!”

Spin-lehti valitsi When I Was Born for the 7th Timen vuoden 1997 levyksi. Se pisti paremmaksi kuin muun muassa Björk, Portishead, Missy Elliott ja Daft Punk.

Hetken näytti siltä, että koko musiikkimaailma oli muuttumassa. Hiphop, elektroninen musiikki, pop ja rock yhdistyisivät riemukkaissa musiikillisissa orgioissa. Nousuaan tekevä internet antaisi vauhtia monikulttuuriselle ja monimuotoiselle vallankumoukselle.

Spinin vuosilistan kakkosena oli kuitenkin levy, joka edusti paremmin muotoa, jonka indie tulisi ottamaan 2000-luvulla, valkoisten miesten kitaravetoisen angstin Mount Everest ja Graalin malja: Radioheadin OK Computer.

2000-luvulla indiemusiikin keskiöön nousivat jälleen kerran valkoiset miesrokkarit. The Strokes, The White Stripes, Interpol, The Killers ja The Libertines johtivat post-punkin ja garage rockin uusia tulemisia. Coldplay ja Muse hioivat Radioheadin angstisen soundin terävimmät kulmat pois ja ratsastivat sillä menestykseen (Radiohead itse taas vetäytyi kitaramusiikin parista vuosiksi). Emo nousi valtavirtaan.

Iloisen kollaasin aika oli ohi. Genret eriytyivät ja indie hajaantui yhä vahvemmin erilaisiin mikrogenreihin. Hiphop ja elektroninen musiikki lähtivät omille poluilleen.

Beck teki vuonna 2002 perinteisen ja vakavan indiefolklevyn Sea Changen. Beastie Boys palasi tiukemmin old school -hiphopin pariin vuonna 2004 julkaistulla To the 5 Boroughs -levyllään. Cornershop alkoi kuulostaa laimealta 1970-luvun boogierockilta sellaisilla levyillä, kuten Handcream for a Generation (2002) ja Judy Sucks a Lemon for Breakfast (2009).

The Beta Band ei oikein koskaan onnistunut lunastamaan ensimmäisten EP-levyjensä lupausta. Kun yhtye hajosi 2000-luvun puolivälissä, se oli niin suurissa veloissa, että bändin johtohahmo Steve Mason joutui menemään raksalle töihin.

Luscious Jackson ja Cibo Matto hajosivat vuosituhannen vaihteessa (kummatkin ovat tosin tehneet reunionin). Kerran niin arvostetuista yhtyeistä tuli unohdettuja alaviitteitä musiikin historiankirjoihin.

Video ei ole enää saatavilla

Myös musiikillinen hipsterihahmo joutui vaikeuksiin 2000-luvulla. Vuonna 2002 James Murphyn johtama LCD Soundsystem julkaisi singlen Losing My Edge. Se kertoi ikääntyvästä 1990-luvun tyylisestä hipsteristä, joka alkoi menettää peliä niskaan hengittäville nuorille tulokkaille.

”I’m losing my edge to the Internet seekers who can tell me every member of every good group from 1962 to 1978″, yksi Murphyn säkeistä kuului. Internet, YouTube ja P2P-verkot sekä myöhemmin suoratoistopalvelut olivat vähitellen himmentämässä 1990-lukulaisen populaarikulttuuritietämyksellään pätevän hipsterin cooliutta.

Yhtäkkiä faktat obskuureista yhtyeistä tai harvinaiset singlet vuosikymmenien takaa olivat kaikkien tiedettävissä, kuultavissa ja ladattavissa. Kirpputorien ja levylaarien kaivelusta oli tulossa toimintaa, jossa ei enää kerätty tietoa ja statusta, vaan nostalgisia muistoja tai fetissimäisiä objekteja, joilla oli arvoa vain toisille keräilijöille.

Myös niin kutsuttu poptimismi murskasi hipsterihahmon. Obskuurien menneisyyden nimien sijaan kriitikot alkoivat suitsuttaa juuri niitä tuoreita poptähtiä, joita hipsterit olivat halveksineet. Beyoncén ja Rihannan kaltaiset popkuningattaret ovat 2010-luvun jälkipuoliskon kiitetyimpiä hahmoja. Harvinaisten vinyyliensä kanssa näpräävä, usein miehinen keräilijä alkoi näyttää poptimistien silmissä tunkkaiselta hahmolta – elitistiltä, jolla ei ole sijaa popin inklusiivisessa maailmassa.

2010-luvulla myös itse hipsterin käsite muuttui. Se alkoi tarkoittaa pinnallista ja karikatyyrimäistä hahmoa, joka enemmänkin seuraili trendejä kuin loi niitä itse. Viiksekkäällä ja fiksipyörällä kulkevalla hipsterillä ei ollut paljon yhteistä 1990-luvun vastineensa kanssa. Termi muuttui pilkkanimeksi, ja lopulta merkityksettömäksi monien ”hipsteriyden” piirteiden muututtua osaksi valtavirtakulttuuria.

Onko 1990-luvun kirpputorimusiikin henki kuollut lopullisesti? Ei sentään, vaikka vanhassa postmodernissa muodossaan se ei enää ole mielekäs 2020-luvun kynnyksellä. Musiikin henkeä ovat pitäneet elossa viimeisen parinkymmenen vuoden ajan esimerkiksi sellaiset artistit ja yhtyeet, kuten Gorillaz, Ariel Pink, Go! Team, M.I.A. ja Janelle Monáe. Tänä keväänä debyyttinsä julkaissut nuorien muusikoiden globaali kokoonpano Superorganism kuulostaa erehdyttävästi 1990-luvun jälkipuoliskon yhtyeiltä.

Video ei ole enää saatavilla

Suomessa tyylin henki elää omalla tavallaan sellaisissa artisteissa, kuten Litku Klemetti ja Jukka Nousiainen, jotka löytävät vaikutteensa menneisyyden unohdetusta romusta ja suosivat virtaviivaisuuden sijaan rönsyilyä.

Voisi sanoa, että vuonna 2018 musiikkimaailman valtavirta muistuttaa enemmän kuin koskaan 1990-luvun kirpputorimusiikin henkeä. Popmusiikki lainailee vapaasti milloin mistäkin, ja globaalit soundit, kuten K-pop tai lattari, nousevat listoille. Poptähti Camila Cabellon levyllä kuullaan rinta rinnan lattari-hiphopia, akustista folkpoppia ja indiesynasoundeja. Charli XCX:n monipuolisen Pop 2 -mixtapen vierailijat tulevat ympäri maailmaa, muun muassa Brasiliasta, Virosta, Saksasta ja tietysti Suomesta.

Valkoihoinen mies ei enää ole kukkona tunkiolla popkulttuurin huipulla, vaan monimuotoisuus, -äänisyys ja -kulttuurisuus ovat jatkuvasti nousussa, jopa perinteisesti niin valkoisen indierockin piirissä.

Jonkinlaista unta? Ehkei sittenkään.

Mitenkä niin tyhjän jauhajia?

Mennäänpä tällä kertaa videoiden ehdoilla, sillä ne olivat tärkeä osa Beastie Boysin monimediaista projektia, jonka tarkoitus oli tehdä maailmasta yhtyeen yksityinen leikkikenttä.

Beastiet tekivät humoristisia, popkulttuuriviittauksia pursunneita genreparodiavideoita jo kauan ennen kuin niistä 1990-luvulla tuli suosittuja.

Ne eivät jättäneet pienintäkään epäilystä Beastie Boysin poikamaisesta vetovoimasta tai ehtymättömästä halusta pitää hauskaa itsensä ja muiden kustannuksella. Jo ensi levyn Fight For Your Right to Party ja No Sleep Till Brooklyn olivat kerronnallisia, itseironisia musiikkivideoita, joissa löytiin nuoruuden innolla auktoriteeteille kakkua naamaan ja pilailtiin muun muassa tukkahevibändien kustannuksella.

Suosiohuippunsa Beastie Boysien videohassuttelut saavuttivat 1970-luvun kyttäelokuvia parodioineella Sabotage-videolla. Ei ole varmaankaan sattumaa, että video julkaistiin samana vuonna, jona Quentin Tarantinon Pulp Fiction esitteli postmodernin retroestetiikan elokuvayleisölle. Aika oli ottanut kiinni Beastareiden mieltymykset.

Intergalactic-videossa tähtäimessä ovat vanhat pienen budjetin tieteisleffat – erityisesti japanilaiset kaiju-elokuvat, joista tunnetuimpia ovat Godzilla ja King Ghidorah. Nämä perinteisen nörttikulttuurin peruspolttoaineet eivät vuonna 1998 olleet vielä Rillit huurussa -sarjan kaltaisesta valtavirtakulttuurista tuttua vakiotavaraa.

Teeman mukaisesti video on kuvattu Shibuyan ja Shinjukun juna-asemilla Tokiossa. Beastiet viuhtovat videolla tavaramerkkityyliinsä japanilaisten kadunrakennustyöläisten hilpeisiin keltavalkoisiin univormuihin sonnustautuneena. Pahvirobotti ja rapuhirviöpukuinen mies taistelevat – ja välillä tanssivat – harrastelijateatterimaisissa kulisseissa.

Video sopii kappaleeseen kuin naulattuna, sillä kappale on läpeensä hykerryttävää, paksusti narisevaa elektrohiphopia, jonka ainoa tehtävä on viihdyttää. Ja voi hyvä tavaton, kuinka se viihdyttääkään. Kappaleeseen on muun muassa samplatty vuoden 1985 roskaklassikon The Toxic Avenger tunnusmusiikkia. Kuinkas muutenkaan.

Musiikin lisäksi myös sanoituksissa Beastiet suuntavat takaisin korttelibileiden aikaan. Niissä puhutaan biiteistä ja riimeistä ja mikin rockaamisesta ja tyyleistä ja bileiden starttaamisesta. Kertosäkeessä ollaan menossa toiseen ulottuvuuteen.

Yhtye kietoo yhteen eri taiteenlajit ja genret yhteisen aikatason – menneisyyden – kautta simppelisti mutta varsin nokkelasti. Lopputulos on siivu jälkimodernia popkulttuuria parhaimmillaan – hedelmällisesti eri lähteistä ammentavaa, hauskaa, itsetietoista, leikkisää ja fiksua.

Muistinko sanoa, että kappaleessa on lisäksi paras robottikertosäe sitten Mr. Roboton?

Video ei ole enää saatavilla

Sabotage on sellainen biisi, että sitä kuunnellessa kannattaa toisinaan käyttää kypärää.

Tamperelainen asunto marraskuussa 2012. Istun alas tehdäkseni jotain, mitä teen varsin paljon elämässäni. Kirjoittamaan musiikista. Usein koen, että asia kuin asia on nähtävissä myös analyyttisesti ja jokseenkin älyllisesti. Miksei myös Beastie Boysin Sabotage, sehän on kuitenkin aikansa ikonisimpia kappaleita.

Avaan YouTuben. Poliisiauton sireeni vilkkuu. MCA:n (R.I.P.) soittama, tolkuttoman tiukka bassoriffi alkaa, ja… öh…

VITU AWESOME BIISI!!!!!!

VIIKSIÄ!
PERUUKKEJA!
AURINKOLASEJA!
POLIISIAUTOJA!
TAKAA-AJOJA!
TAPPELUITA!
MUUTA IHAN HUIKEETA HULINAA!
RÄJÄHDYKSIÄ!
TAI NO, KOKO BIISI ON YHTÄ VALTAVAA RÄJÄHDYSTÄ!!!
JA JUMALAUTA MIKÄ BASSORIFFI!!!

Tällaisia biisejä, joiden energiapurkaus on supernovan luokkaa ja joiden paineaallot vyöryvät vielä vuosien ajan eteenpäin, tehdään hyvin harvoin. Sabotage onkin lajissaan paras biisi sitten Stoogesin Search and Destroyn. Biisi, joka ensin vinouttaa ja sitten hakkaa tuhannen päreiksi kaiken rationaalisen käsityskyvyn.

Ymmärrän hyvin niitä nuoria, jotka villiintyivät Rock Around the Clock -elokuvasta, mutta samalla ymmärrän myös niitä, jotka kauhistelivat moista massahurmosta. Sama raaka voima hyökkää reseptoreille myös Sabotagessa.

Ja niin. Jos nyt totta puhutaan, niin eiväthän fyysinen väkivalta tai liikenneturvallisuuden vaarantaminen ole sinällään erityisen huikeita juttuja. Mutta ehkä ne symboloivat Spike Jonzen ohjaamassa videossa sitä jokaisessa ihmisessä asuvaa, kaaosta keskisormi pystyssä rakastavaa olentoa.

Siinä kaikki rationaalinen, mitä osaan Sabotagesta sanoa. Nyt suokaa anteeksi, on mentävä hajottamaan paikkoja ja kiljumaan ”WHYYYYYYYYYYYYYYYYY” kilpaa Ad-Rockin kanssa. Menkää tekin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Aina kun kuuntelen Sabotagea, identifioidun tuohon koskettimiensa kanssa painivaan kaveriin.

Video ei ole enää saatavilla

Muistoissamme. Kuva: Tommi Forsström

Omien sankareiden muistokirjoitukset muuttuvat melkein poikkeuksetta kertomuksiksi omasta elämästä. Ja terapiaksi. Suokaa siis anteeksi, jos kynä meinaa lipsua, mutta noin tunti Adam ”MCA” Yauchin kuolinuutisesta pää on sekä raskas että kevyt, ja silmissä vilisee loputon määrä Beastie Boysin säestämiä hetkiä oman elämän varrelta.

Heräsin Beastie Boysin – ja sen karheakurkkuisen sielun – nerokkuuteen melko myöhään, vasta Ill Communication -albumin myötä. Herääminen oli kuitenkin vahvaa sorttia. Vietin 17-vuotiaana vuoden vaihto-oppilaana Etelä-Kalifornian Irvinessä (1994–1995), ja Ill Communication soi soundtrackinä käytännössä koko tuolle vuodelle.

1980-luvun puolella esimerkiksi (You Gotta) Fight for Your Right (to Party!) oli jäänyt De La Soulin, Public Enemyn ja Run-D.M.C.:n isoimpien hittien tavoin lähinnä kuriositeetiksi, kun oma musiikkimakuni ei ollut vielä asettunut pysyvästi hiphop-taajuudelle. Siihen asettumiseen tarvittiin tasan kahta yhtyettä: The Rootsia ja Beastie Boysia.

Vietin AFS-vuoteni Goldmanin yksinhuoltajaperheessä, ja parhaimpia kavereitani olivat Loren-veljeni lisäksi herrat nimeltä Nudleman ja Pearl. Näiden Kalifornian juutalaisteinien kanssa huudatimme ja huusimme broidini vuoden ’82 punaruskeassa Volvossa Sure Shotia ja Root Downia c-kassulta siihen malliin, että ruotsalainen jousitus oli kovilla.

Video ei ole enää saatavilla

Ill Communication on ollut minulle aina läheisin ja tärkein Beastie-levy. Aiemmat löysin vasta sen jälkeen; ja vaikka myöhemmät tuottivat riemua, eivät ne silti koskaan yltäneet ekan kerran tasolle. Edes silloin, kun päätin 1998 kesällä uskaltautua pikkuvanhana 21-vuotiaana elämäni ensimmäisille rokkifestareille Ruissaloon, Björkin ja Beastie Boysin takia.

Muistan Ruisrockin keikasta loppujen lopuksi aika vähän. Enemmän siitä, miten polttavan kuuma päivä oli, ja miten keikan jälkeen festaribussissa yksi paikallisista esikuvistani, Giant Robotin Tuomas Toivonen, imitoi tohkeissaan Intergalacticin vokaaliefektejä. Muistan myös olleeni uskomattoman onnellinen.

Video ei ole enää saatavilla

Paljon selvemmin on jäänyt mieleen viikko ennen joulua 2004 tekemäni matka Milanoon, jonka ainoa syy oli Beastie Boysin keikka. En ole koskaan matkannut yhtä kauas pelkän konsertin takia. Talib Kweli lämppäsi, mutta vasta Beastiet saivat hallin sekaisin. Tuntui uskomattomalta ajatella, että kaverit puskivat neljänkympin korvilla. Energiaa oli yhä kuin 16-vuotiailla.

Välillä räpättiin, välillä soiteltiin lungisti puvuissa instrumentaaligroovea (hellyttävästi vähän miten sattuu) ja välillä annettiin Mix Master Miken raapia halli hyppysiinsä. Juuri tuolta samalta kiertueelta on bändin mahtava Awesome; I Fuckin’ Shot That! -konserttielokuva.

Ja vaikkei To the Five Boroughs ehkä bändin suurimpiin klassikkolevyihin kuuluisikaan, Ch-Check It Out ja rakkaudentunnustus New Yorkille An Open Letter to NYC soivat keikan jälkeen korvissa koko joulun. Jälkimmäisestä on ikuisesti piirtynyt muistiin myös MTV Europe Music Awardsin liveversio marraskuulta 2004, jonka alussa MCA todistaa olevansa maailman siistein jätkä skeittaamalla puku päällä lavalle!

Video ei ole enää saatavilla

Beastie Boysin diggailuun löytyi aina lisää sävyjä – jokaisen levyn, jokaisen livevedon, jokaisen haastattelun myötä. Ja löytyy varmasti myös tästä eteenpäin. Oli kyse sitten BeasTLY Brothersin ja BeasTLY Boysin Lee Scratch Perry -kollaboraatiosta Dr. Lee PhD tai MCA:n sekoiluista alter ego Nathanial Hörnblowérin ominaisuudessa.

Hämmästyttävällä tavalla bändi – MCA:n johdolla – onnistui myös toteuttamaan Tiibetin vapauskonsertit sekä poliittisen aktivisminsa tavalla, josta ei koskaan tullut vaivautunut olo. Ehkä juuri siksi, ettei edes bändin vakavailmeisin jäsen MCA tuntunut koskaan ottavan itseään turhan vakavasti.

Sillä miten voisi olla rakastamatta bändiä, joka sämplää samalla levyllä Sure Shotin alkuun ”I love you!” ulisevaa koiraa sekä Mantan Morelandin ”Shit, if this is gonna be that kind of party, I’m gonna stick my dick in the mashed potatoes!” -repliikkiä B-Boys makin’ with the Freak Freak -biisiin – ja ryhtyy sen jälkeen puolustamaan Tiibetin itsenäisyyttä massiivisella tukikonsertilla. Toki buddhalaiseksi kääntyneelle Yauchille kyse oli varmasti sydämen asiasta, mutta turha patetia ja lässytys loistivat poissaolollaan Beastie Boysin parantaessa maailmaa.

Video ei ole enää saatavilla

Adam Yauch vaikutti aina äärimmäisen sympaattiselta tyypiltä, mutta ihan puhtaasti räppärinä MCA ei koskaan ollut lempparibeastieni. Jotenkin mies tuntui – varsinkin myöhemmillä levyillä – Ad-Rockin ja Mike D:n rinnalla karvan verran tylsältä ja pappamaiselta. Beastie Boys ei olisi kuitenkaan ollut Beastie Boys ilman rauhallista, loputtomiin harmaantuvaa isähahmoaan (”I’ve Got More Rhymes Than I’ve Got Grey Hairs and That’s a Lot Because I’ve Got My Share”). Ja vaikka on ehkä turha arvuutella tulevia, tuntuu mahdottomalta kuvitella bändin jatkavan kahden beastien voimin.

Viimeistään To the Five Boroughsin aikoihin ihmettelin myös, miten paljon käheämmäksi MCA:n ääni voi muuttua ennen kuin siitä ei kuulu enää pihaustakaan. Kohtalon ivalta tuntuu, että juuri tuon äänen naapurista, sylkirauhasista, lähti liikkeelle miehen tappanut syöpä. Tuo inhottava perkele, jolle edes Adam Yauch, MCA ja Nathanial Hörnblowér kolmistaan eivät pärjänneet.

Fucked Up -yhtyeen nokkamies Damian Abraham taisi twiitata sen parhaiten: ”RIP Adam Yauch. One of the only people in this music world worthy of hero worship.”

Tänä iltana kuuntelen The In Sound from Way Out! -levyn instruja, koska yksi äänistä on vaiennut. Ja kun Ricky’s Theme soi, MCA notkuu pystybasson varressa pilven reunalla.

Kiitti, kun kävit täällä, Adam. Itkettää ja ikävä tulee.

Video ei ole enää saatavilla

Messinkisen apinan ystävät, Beastie Boys.

Messinkinen apina? Mistä helkutista nämä sällit laulavat – tai hoilottavat kaljanhuuruisesti remuten?

Brass Monkey on joko, no tottakai, metallinen apinapatsas tai dekkarileffa vuodelta 1948. Yhtyeen kotikulmilla New Yorkissa on myös samanniminen baari, joka vaikuttaa jo luultavammin kappaleen oikealta aiheelta. Se on kuitenkin perustettu biisin julkaisemisen jälkeen, joten tuskin näinkään on.

Samasta aihepiiristä biisin kertomuksellinen ydin kuitenkin löytyy. ”Brass monkey” on juomasekoitus, tai itse asiassa useita erilaisia. Yksi näistä on seuraavanlainen: olutpullo nautitaan etiketin yläosaan asti raakana ja täytetään pullo appelsiinimehulla. Valmista Brass Monkey -juomasekoitustakin on ollut saatavilla, ja mitä ilmeisimmin juurikin tämä eväsmallinen nautintoaine on karmean kolmikkomme ihannoima tuote.

Saletisti näin, koska lyriikoissa mainitaan useaan otteeseen, että minä ja jengi dokataan ”brass monkeya”, pullosta ja tölkistä. Ja samalla rockataan, kovaa.

Mistäpä muustakaan räkänokkainen, kaljaa roiskivana punkbändinä aloittanut rymykolmikko voisi räppäreiksi ryhdyttyäänkään kappaleita tehdä kuin ryyppäämisestä? Koko Licenced to Ill -debyytti kiertelee paljolti saman aihepiirin ympärillä, sisäpussin kaljoittelupitoista kuvitusta myöten. Ja harraste on nimenomaan rehdisti läiskyttelevää dokailua ilman hienostelun häivää. Sitä varten omat eväätkin on messissä.

”We’re offered Moet – we don’t mind Chivas
Wherever we go with bring the Monkey with us”

Beastie Boysin rymypojat ovat kuitenkin huomaavaisia humalikkoja ja haluavat ohjeistaa kuulijoitakin nauttimaan juomasekoituksen oikealla tavalla. Näin se tehdään oikeaoppisesti:

”Put your left leg down – your right leg up
Tilt your head back – let’s finish the cup”

Wild Sugarin Bring It Heren (1981) introsta suoraan napattuun torviriffiin ja TR-808-rumpukoneen karuun old school -hiphop-biittiin tukeutuva Brass Monkey kuvaa Beastie Boysin tyylillisesti moneen suuntaan remeltävää debyyttilevyä erinomaisesti. Kappaleen suorastaan ääliömäinen simppeliys ja matalaotsaisen hokeman tarttuvuus yhdistettynä ilomieliseen meininkiin tekevät siitä taatusti riemastuttavan ääniraidan – tiedätte kyllä minkä toiminnan oheen.

Kovin monta annosta ei kaksi- ja puoliminuuttisen kipaleen aikana tosin ehdi nauttia – etenkään, kun kertosäettä on hoilottettava mukana vähän väliä:

”Brass Monkey, that funky monkey
Brass Monkey junkie, that funky monkey”

Ääliömäistä, kyllä, mutta juuri siitä syystä niin mahtavaa. Näillä eväillä singleä on kuitenkin mennyt kaupaksi yli puoli miljoonaa kappaletta. Ei hassummin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Richard Cheese esittelee aiheesta erilaisen näkemyksensä parhaaseen ruotsinlaivatyyliin.

Video ei ole enää saatavilla

Kate Bush ryhtyi treenaamaan vuoden myöhässä Los Angelesin olympialaisten jousiammuntaan.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kymmenes osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen listalta puuttuu Beastie Boysin She’s On It. Sen voit kuunnella tästä.

Vuoden 1985 Top 30 (no okei, 29)

1. Kate Bush – Running Up That Hill
2. The Smiths –How Soon Is Now?
3. Simple Minds – Don’t You Forget About Me
4. Tears for Fears – Everybody Wants to Rule the World
5. The Waterboys – The Whole of the Moon
6. The Cure – In Between Days
7. The Cult – She Sells Sanctuary
8. Madonna – Into the Groove
9. The Pogues – Dirty Old Town
10. Killing Joke – Love Like Blood
11. Whitney Houston – How Will I Know
12. The Jesus & Mary Chain – Just Like Honey
13. Huey Lewis & the News – The Power of Love
14. Fine Young Cannibals – Johnny Come Home
15. Tom Waits – Downtown Train
16. Prince – Pop Life
17. Dire Straits – Money for Nothing
18. Sandra – (I’ll Never Be) Maria Magdalena
19. Paul Hardcastle – 19
20. The Replacements – Swingin’ Party
21. Prefab Sprout – Goodbye Lucille #1
22. New Order – The Perfect Kiss
23. Nick Cave & the Bad Seeds – Tupelo
24. Talk Talk – Life’s What You Make It
25. New Model Army – No Rest
26. Camper Van Beethoven – Take the Skinheads Bowling
27. Dinosaur Jr. – Repulsion
28. Jan Hammer – Crockett’s Theme
29. Nitzer Ebb – Warsaw Ghetto

Linkki soittolistaan tästä.

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 113 Peaking Lights – All the Sun Shines

Kolmenkymmenen asteen helteet ja väkivaltainen auringonpaiste olivat viime kesänä lähinnä uuvuttavia, mutta onneksi nestehukkaa saattoi paeta isojen huivien, aurinkolasien ja Peaking Lightsin suojaan. Wisconsinilaisyhtyeen anesteettinen dubpsykedelia muuttuu helposti kieppuvaksi taustatapetiksi, mutta siihen on helppo upota myös hyytävän talven kolottaessa luita. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 112 Wire – Red Barked Trees

Taidepunkin suurmestarit yllättivät viime vuoden alussa julkaisemalla yhden uransa parhaista albumeista. Tapojensa mukaisesti Wire teki levyn päättäneellä melkein-nimikappaleella hypyn tuntemattomaan. Kolmijakoinen, akustisten kitaroiden dominoima laulu on elegia tuhoutuvalle luonnolle, eikä sen viattomalle herkkyydelle löydy verrokkia konkariyhtyeen tuotannosta. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 111 Beastie Boys – Too Many Rappers

Beastie Boys palasi tänä vuonna hurjan kovalla uutuuslevyllä. Sen ehdoton kohokohta on jo parisen vuotta sitten nettiin vuotanut Too Many Rappers. Levyllä vieraileva Nas ei heitä kaikkein ikimuistoisinta läppää mutta se ei haittaa, kun riimejä putoilee neljän räppärin toimesta puolelta ja toiselta. On and on ’til the crack of dawn, until the year 3000 and beyond! (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 110 Noel Gallagher’s High Flying Birds – AKA… What a Life!

”I’m gonna take that tiger outside for a ride.” Hieno lause vanhemman Gallagherin kryptisessä lyyrisessä virrassa. Siinä tiivistyy kaikki se keski-ikäisen haikailu villin Hacienda-nuoruuden perään, uhmaileva aikomus palata siihen vielä yhdeksi illaksi, mistä tässä samaan aikaan ylevässä ja tanssittavassa instant-klassikossa on kyse. On eletty, ja millainen elämä! (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 109 Gil Scott-Heron vs. Jamie XX – NY Is Killing Me

Hyvä kuolema on vaikea kuvitella. Meillä kaikilla on liioiteltu kuva omasta sankarillisesta potentiaalistamme Kuoleman edessä. Tai jos ei muuta, niin toiveita. Hyvä kuolema voisi kuulostaa tältä. Tai edes ne rauhan hetket, jotka sitä edeltävät. Ehkä se eksistentialistinen kauhu saisi raivattua itselleen tilaa viimeisellä ikuisuuden kestävällä nanosekunnilla. Ehkä. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 108 Lassi Valtonen – Kerran ollaan nuoria

Lassi Valtonen on erikoishahmo. Hänen käytöksensä vaikuttaa töykeältä ja lavalla Lassi ei osaa olla luontevasti sitten millään. Mutta kun tämä puustapudonnut nuori mies laulaa, voi perkele miten komeasti hän sen tekee! Ja kun Poutahaukoista tunnettu Marko Haavisto lahjoitti Lassin levylle juuri hänen suuhunsa sopivan huippukappaleen, ei mikään voi mennä pieleen. (Tomi Palsa)

Lassi Valtonen – puusta pudonnut.

Kuuntele Kerran ollaan nuoria Spotifyn kautta tästä.

# 107 Maria Minerva – 10 Little Rock Chix Listening to Neu!

Villein ja viilein noise/electrosonicyouth/anti-disco chic(k) tulee juuri nyt Virosta. Maria Minerva on kuin syväjäähauteestaan sulatettu Malaria! Mustahuulisen, totisen ja paskanharmaan DDR:n sijaan Minervan musiikissa kaikuu pankkiirien raiskaama, kiiltävä ja ränsistynyt, aamuviideltä korkkareissa nilkat mutkalla hoipertava Tallinna. Pian kaikki kuulostaa tältä. (Tapio Reinekoski)

Maria Mineva julkaisi viime vuoden aikana peräti kaksi albumi ja kaksi ep-levyä.

Kuuntele 10 Little Rock Chix Listening to Neu! Spotifyn kautta tästä.

# 106 Bright Eyes – Jejune Stars

The People’s Keyn jokaisessa kappaleessa piilee viisautta. Ei yksittäisiä nokkelia ajatuksia vaan täysivaltaista viisautta. Jejune Stars on selviytymistarina pienoiskoossa olematta tuomitseva, lässyttävä tai kiusallinen. Ennen kaikkea laulu on lohdullinen ja voimakas. Vaikuttaa kieltämättä lässyltä, mutta kuuntele biisi itse, jos epäilyttää. Kuuntele ja viisastu. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 105 Veronica Falls – Bad Feeling

Veronica Fallsin debyytti on vuoden indiepop-levy niille, jotka haluavat nauttia elämänsä ja musiikkinsa ylidramaattisena syöksykierteestä toiseen johtavien kohtausten sarjana. Kitarat helisevät C86-filterin läpi suodatettuja mollisointuja, joiden tahtiin voi silti tanssia pallomekko liehuen. Niin autenttista ja söpöä angstia, ettei siitä voi olla hullaantumatta! (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 104 Burial – Street Halo

Samannimisen ep:n avaava Street Halo kummittelee kuin viimeinen muistikuva eilisyön klubista. Krapulaverhon takainen tasainen jyske sekoittuu päänsärkyyn. Epäinhimilliseksi efektoitu dubstepbotin ääni ei tyynnytä, pelottelee vain. Kun musiikki vähitellen kaikuu pois, huomaa seisovansakin sateessa, pimeässä ja tuntemattomalla kadulla. Kello on puoli kuusi aamulla. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 103 Future Islands – Close to None

Toissa vuonna Twin Shadow’n Forget-levyyn ihastuneet saattoivat vuonna 2011 lääkitä musiikillisia vieroitusoireitaan baltimorelaisen Future Islandsin On the Water -albumilla. Sen kirkkaimpana tähtenä kimaltelee Close to None, oivallisen jakomielinen popkappale, jonka alkupuolen vellovasta ambient-merestä nousee lopulta määrätietoisesti tamppaava indiediskohirviö. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 102 EMA – California

Vuoden erolevyistä itsensä pahimmalle vereslihalle raapi EMAn Past Life Martyred Saints. Sen houreinen kliimaksi California lievittää paniikkikohtausta kodeiiniövereillä, leikkaa kallon halki ja tökkii aivojen puhekeskusta haarukalla. Tiedottomuudessa välitetyt ärsykkeet pulppuavat vuoden intensiivisintä tajunnanvirtaa ja maanisimpia fraaseja kitaradronepedillä. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Beastie Boys, nerot liikenteessä.

Yhdeksänkymmentäluvulla ei ollut mitään niin viileää kuin Beastie Boys. Check Your Head (1992), Ill Communication (1994) ja yhtyeen Suomessakin Top 3:een nostanut Hello Nasty (1998) olivat kaikki kiistattomia klassikoita ja muodostavat villisti tyylilajista toiseen loikkivan albumitriptyykin, joka hakee vertaistaan – muutenkin kuin pelkästään hiphopin viitekehyksessä.

Ultraviileää ja kaiken poikamaisuutensa takana aina vakavalta ja älylliseltä vaikuttanutta 1990-luvun Beastie Boysia kuunnellessa on helppo unohtaa yhtyeen juuret. On helppo unohtaa motorisoitu, ilmalla täytetty jättiläispenis, joka sojotti keskellä lavaa vuoden 1987 pahamaineisella Licensed to Ill -kiertueella. On helppo unohtaa urporockin budweiserinlöyhkäinen maailmanennätys (You Gotta) Fight for Your Right (To Party!). On helppo unohtaa She’s On It.

Beastie Boys perustettiin vuonna 1979. Yhtye aloitti hardcorepunkilla ja löysi hiphopin vasta toisella ep-levyllään, Cooky Pussilla (1983).

Sen julkaisua seuranneilla keikoilla Beastie Boys tutustui newyorkilaiseen dj-nuorukaiseen Rick Rubiniin, jonka vuonna 1984 perustaman Def Jam Recordings -levy-yhtiön talliin trio kuului päivästä yksi lähtien.

On vaikea päättää, kumpi Beastie Boysin vuoden 1985 singleistä on typeryydessään nerokkaampi: tyhjentävästi nimetty Rock Hard vai ”A-luokan” naisihmisestä kertova She’s On It. Jälkimmäinen kuitenkin muistetaan paremmin, koska ensimmäinen jouduttiin vetämään luvattoman AC/DC-samplen (Back in Black) takia markkinoilta pian julkaisunsa jälkeen.

She’s On It noudattaa varhaisen Beastie Boysin yksinkertaista kaavaa. Biisin aineksiksi riittävät rupisella soundilla soitettu kitarariffi, rumpukoneen hard rock -ryske ja muutama säkeistöllinen debiiliä riimittelyä ja sloganiksi typistynyt huutokertosäe.

She’s On It ”kertoo” naisesta, joka ehtii kappaleen säkeistöjen aikana muun muassa nalkuttaa, opiskella, räpsytellä makuuhuonesilmiään ja pudottautua polvilleen.

“It’s gets annoying – so high on the tip
If a pirate had a Def Jam shirt – she’d be hard on his ship”

Sanoituksen ansioista kertoo jotain, että lyriikoiden analysoimiseen keskittyvällä Songmeanings-verkkosivustolla sen sisältöä on intoutunut ruotimaan kokonaista nolla ihmistä.

Mutta se video! Paukapäisen briljantti yhdistelmä Benny Hilliä, keskenkasvuisia kaksimielisyyksiä, The Beatlesin Helpiä, Marxin veljeksiä ja surkeaa campus-huumoria, jonka rinnalla American Pie -elokuvat vertautuvat Kieslowskin Kolme väriä -trilogiaan.

Toisin sanoen ei mitään, mitä ei voisi rakastaa täysin… hih hih, rinnoin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

She’s On It -single ei ilmestynyt Def Jamin vaan Warnerin kautta, sillä kappale julkaistiin alun perin Krush Groove -elokuvan (1985) soundtrackilla. Michael Schultzin ohjaama elokuva mukailee vapaasti Def Jamin alkuvaiheita, ja Beastie Boysin lisäksi siinä esiintyvät omana itsenään muun muassa Run-D.M.C., Rick Rubin, Kurtis Blow ja LL Cool J.

Video ei ole enää saatavilla

Onhan tätä odotettu. Jyhkeään Bonzo-biitiin, säröbassoriffiin ja Nas-feattaukseen nojaava Too Many Rappers tuli valittua vuoden parhaaksi biisiksi jo 2009. Biisin sisältävää Hot Sauce Committee Pt1 -levyä ei kuitenkaan kuulunut koskaan. Syynä tähän oli Adam Yauchilla (MCA) paljastunut syöpäkasvain, jonka nujertaminen vei niin kauan, että Beastie Boys päätti hypätä suoraan levysarjan kakkososaan: näin se ei ole ensinkään myöhässä, vaikka siinä onkin sattumalta samat biisit kuin ykkösosalla!

Beastie Boysin muhevia old school -vaikutteita esitellyt To the 5 Boroughs (2004) antoi aihetta iloon tuhdisti remeltävällä ja mukaansatempaavalla otteellaan. Nyt sama riemastus toistuu, tosin entistäkin vahvempana ja vapaamuotoisemmalla tatsilla toteutettuna.

Check Your Head -levyllään (1992) Beastie Boys tavoitti tällä saralla lakipisteensä: levy on edelleen mestarillinen sekoitus funkia, punkia, vanhan liiton hiphopia sekä pidäkkeetöntä rytmimusiikin vapaalentoa.

Hot Sauce Committee Pt. 2:lla kolmikon touhu on aika pitkälle samanlaista, ainakin levyn ihastuttavan levottoman yleistunnelman osalta. Mukana on koneellisesti ja orgaanisesti toteutettua isoa biittiä, paksuja pörinöitä ja enemmän tai vähemmän matalaotsaista, honottavaa räppäystä, joka kuulostaa parhaimmillaan järjettömän riemastuttavalta. Pää nytkyy, jalka nytkyy, aivot nytkyy.

Eklektisellä levyllä on useampiakin kohokohtia, Too Many Rappers toki etunenässä. Säröbasson kuljettama Say It surisee kuin kiukkuinen ampiainen ja paljastaa yhtyeen punk-juuret. Suoraan sen ytimeen päästään erinomaisella, ehdalla punk-raidalla Lee Majors Come Again.

Santigoldin feattaama Don’t Play No Game That I Can’t Win keinuu massivisella reggae-laivalla ja tuo tyylillään mieleen yhtyeen uran heikoimmat hetket viime vuosituhannen lopulta.

Levyn omituisimman tekeleen, efektisekoilu Tadlock’s Glassesin, sekä pari muuta lyhyttä höpöraitaa olisi toki voinut jättää pois, mutta tuovat ne sekoilutkin pikantin virnuilevan lisänsä tähän monimuotoiseen kokonaisuuteen.

Hot Sauce Committee Pt. 2 on yhtä riemua alusta miltei loppuun. Aivan mittaansa se ei jaksa kantaa vaan olisi liki täydellinen paketti hiukan typistettynä – siis kolmen vartin sijaan samassa reilun puolen tunnin LP-mitassa, jossa kaljanhuuruinen party-rap-rock-klassikko, debyytti Licence to Ill (1986) optimaalisesti ilmensi kolmikon ilkikurisen remellyksen tenhon.

Yhtä kaikki, Hot Sauce Committee Pt. 2 on pirun hyvä levy: poikamainen, sopivan hajanaisena heittelehtivä ja rytmijalan taatusti aktivoiva riemurasia. Se on niin intomielinen ja kaikkiaan niin oivallinen, ettei pitkän linjan fani viisikymppisiltä rap-kroisoksilta moista suoritusta enää uskaltanut odottaa.

82 Beastie Boys onnistuu riemastuttamaan veijarimaisella rytmimusiikillaan yhä suuresti. Tällaista railakkaan matalaotsaista meuhkaamista ei tee kukaan paremmin.

Video ei ole enää saatavilla

Ensimmäisessä osto-oppaassamme listaamme 50 aidosti tarpeellista kokoelmalevyä. Nämä kokoelmat ovat ehdottomasti paras tapa tutustua artisteihin, joiden tuotanto on niin laaja, epätasainen tai hankalasti saatavissa, että kuluttajan sormi menee helposti suuhun.

Kaikki listalla olevat levyt ovat yhden tai kahden levyn laajuisia kokoelmia. Bokseja ei siis joukosta löydy.

Mitä levyjä listalle mielestäsi kuuluisi? Anna kommenttisi jutun lopussa tai lähetä ehdotuksesi perusteluineen osoitteeseen antti@nrgm.fi, niin otamme sen huomioon, kun laadimme kokoelmalevyjen osto-oppaan toisen osan!

01Aphrodite’s Child:
Singles+ (2003)
Kreikan kauneimmat karvapeikot Vangelis ja Demis Roussos loivat huimaa psykedeliaa ennen soolouriaan, Vangelis elokuvasäveltäjänä ja Roussos euroiskelmän vaikuttavimpana vibratona. 37 kappaletta.
Kuuntele: It’s Five O’Clock.

02 The Associates:
Singles (2004)
Morrisseytä (William, It Was Really Nothing) ja Robert Smithiä (Cut Here) inspiroineen Billy Mackenzien teatraalinen skottipopyhtye on 1980-luvun alun taidepopin unohdettuja helmiä. 28 kappaletta.
Kuuntele: Party Fears Two.

03 Beastie Boys:
Anthology – The Sounds of Science (1999)
Uraauurtavan hiphoptrion tuplakokoelma huomioi hittien lisäksi yhtyeen rohkeat seikkailut jazzin ja hardcoren maailmassa. 42 kappaletta.
Kuuntele: Shake Your Rump.

04 Billy Bragg: Must I Paint You a Picture? (2003)
Sympaattisen folkpunk-laulajan kokoelma on tuplalevyllinen työväen asiaa. Braggin kappaleista ovat onnistuneita versioita tehneet muun muassa Kirsty Maccoll (A New England) ja Dubstar (St. Swithin’s Day). 40 kappaletta.
Kuuntele: Greetings to the New Brunette.

05The Brian Jonestown Massacre: Tepid Peppermint Wonderland (2004)
Ondi Timonerin DiG!-dokumentin huuruisten antisankarien parhaat. Kokoelman julkaisun aikaan bändillä oli vyöllään jo yhdeksän albumia ja vuori pienjulkaisuja. 38 kappaletta.
Kuuntele: Nevertheless.

06The Chameleons:Return of the Roughnecks (1997)
Manchesterin postpunksuuruuden majesteettiseen sointiin on kylvetty Interpolin ja Editorsin siemen. Kokoelman rajoitetulla erikoisversiolla on mukana harvinainen Tony Fletcher EP. 14 kappaletta.
Kuuntele: Second Skin.

07The Chills:
Heavenly Pop Hits – The Best of Chills (1995)
1980-luvun jälkipuoliskon helmeilevintä kitarapoppia tehneen uusiseelantilaisyhtyeen parhaat. Kokoelma kattaa yhtyeen uran neljän ensimmäisen albumin ajalta. 16 kappaletta.
Kuuntele: Pink Frost.

08 Cocteau Twins:
Stars and Topsoil (2000)
Kottikärryllisen levyjä julkaisseen dreampop-pioneerin kimaltavimmat kristallisoinnut näppärässä paketissa. Vuodet 1982–1990 kattavalla levyllä on biisejä kuudelta albumilta ja kuudelta EP:ltä. 18 kappaletta.
Kuuntele: Carolyn’s Fingers.

09 The Damned:
Smash It Up – The Anthology 1976–1987 (2002)
Lontoolaisbändin parhaat niin punk-, new wave- kuin goottikausiltakin. The Damnedin voi tänä kesänä nähdä Tammerfestissä ja Helsingin Tavastia-klubilla. 35 kappaletta.
Kuuntele: Smash It Up (Part 2).

10 Dead Can Dance:
Wake (2003)
Brendan Perryn ja Lisa Gerrardin maailmanmusiikkia, ambientia ja goottisävyjä yhdistäneen taiderockyhtyeen seitsemän albumia käsittävän tuotannon helmet yksissä kansissa. 26 kappaletta.
Kuuntele: Rakim.

11 Dead Moon:
Echoes of the Past (2006)
Fred Colen työtäpelkäämättömän garagepunktrion kokoelma on Nuggetsin veroinen aarreaitta, jonka julkaiseminen on yksi Sub Popin suurimmista kulttuuriteoista levy-yhtiön historiassa. 49 kappaletta.
Kuuntele: Ricochet.

12 The Divine Comedy:
A Secret History (1999)
Brittiläisen barokkipopparin Neil Hannonin yhtyeen ensimmäiset viisi albumia napakasti tiivistettynä. Rajoitetulla versiolla on mukana ansiokas, harvinaisuuksista koottu kakkoslevy. 17 kappaletta.
Kuuntele: National Express.

13 Donovan: Troubadour –
The Definitive Collection 1964–76 (1992)
Linjakas tuplakokoelma kattaa skottilaulajan uran helmet alkuvaiheen folk-laulelmista pehmopsykedelian klassikoiden kautta 1970-luvun lempeään aikuispoppiin. 44 kappaletta.
Kuuntele: Wear Your Love Like Heaven.

14The Durutti Column:
The Best of the Durutti Column (2004)
Manchesterin kitaravelhon Vini Reillyn levyt ovat niin hankalasti saatavilla, että hänen tuotantoonsa tutustuminen kannattaa aloittaa tästä erinomaisesta tuplasta. 30 kappaletta.
Kuuntele: Otis.

15Eels: Meet the Eels – Essential, Vol. 1 1996–2006 (2008)
Mark ”E” Everettin melankolisimmat poplaulut mainion bonus-dvd:n höystäminä. Tsekkaa myös harvinaisuuksista koottu rinnakkaisjulkaisu Useless Trinklets! 24 kappaletta.
Kuuntele: Susan’s House.

16 Erasure: Pop! 20 Hits (1992)
Aliarvostetun syntikkapopduon kaikki olennainen löytyy tältä kokoelmalta. Vuonna 2009 julkaistulla Pop! 40 Hits -kokoelmalla biisien keskimääräinen taso on huomattavasti heikompi. 20 kappaletta.
Kuuntele: A Little Respect.

17 Felt: Absolute Classic Masterpieces (1992)
Belle & Sebastianin Stuart Murdochin suosikkiyhtye julkaisi 1980-luvulla kymmenen albumia ja kahdeksantoista singleä, joiden kaikkien a-puolet löytyvät tältä vaatimattoman näköiseltä kokoelmalta. 18 kappaletta.
Kuuntele: The Day the Rain Came Down.

18 The Field Mice:
Where’d You Learn to Kiss That Way (1998)
Sarah Recordsille levyttänyt tweepopin kulttinimi saa arvoisensa kohtelun tällä tupla-albumilla. Sisältää muun muassa Saint Etiennen versioiman Kiss and Make Upin. 36 kappaletta.
Kuuntele: Canada.

19 Grandmaster Flash, Melle Mel & The Furious Five:
The Definitive Groove Collection (2006)
Hiphopin pioneeriryhmän albumit ovat epätasaisia ja vaikeasta saatavissa, joten levyhyllyyn kannattaa hankkia alkajaisiksi tämä Rhino Recordsin tupla. 23 kappaletta.
Kuuntele: White Lines (Don’t Do It).

20 Guided by Voices: The Best of Guided by Voices – Human Amusements at Hourly Rates (2003)
Noin 74 500 albumia julkaisseen surinarockjumalan kokoelma tarjoaa vain kurkistuksen Robert Pollardin maailmaan – mutta edes sen. 32 kappaletta.
Kuuntele: I Am a Tree.

21 Richard Hell: Spurts – The Richard Hell Story (2005)
New York -punkin pioneerin ura The Neon Boysista Televisionin ja Voidoidsin kautta Sonic Youthin Thurston Mooren ja Steve Shelleyn sekä Gumballin Don Flemingin kanssa perustettuun Dim Starsiin. 21 kappaletta.
Kuuntele: Baby Huey [Dim Stars].

22 Daniel Johnston: The Late Great Daniel Johnston – Discovered Recoverd (2004)
Outsider-laulajan ”hitit” sekä alkuperäisinä että tunnettujen fanien, kuten Tom Waitsin, The Flaming Lipsin, Beckin ja TV on the Radion, versioina. 36 kappaletta.
Kuuntele: True Love Will Find You in the End.

23 Grace Jones: 20th Century Masters – The Millennium Collection (2003)
Kaikki olennainen rautamatamin erittäin epätasaiselta uralta. 20th Century Masters on Essentialin tapaan muutenkin kokoelmasarja, johon voi yleisesti ottaen luottaa. 11 kappaletta.
Kuuntele: My Jamaican Guy.

24Kollaa Kestää: Kokonaan – Jäähyväiset aseille (1995)
Tampereen ja kenties koko Euroopan sympaattisimman punkbändin koko tuotanto, joukossa Magazine-laina Syksy (Shot by Both Sides) ja Liisa Tavin tunnetuksi tekemä Jäähyväiset aseille. 26 kappaletta.
Kuuntele: Kirjoituksia kellarista.

25 The Left Banke: There’s Gonna Be a Storm – The Complete Recordings 1966–1969 (1992)
Walk Away Reneen säveltänyt barokkipopyhtye on pakollinen tutustumiskohde kaikille Lovensa ja The Zombiesinsa ahmineille. 26 kappaletta.
Kuuntele: Pretty Ballerina.

26 Mana Mana:
Complete… kaikki (1996)
Kaikki, mitä Joensuun ja Suomen synkin yhtye ehti äänittää ennen keulahahmonsa Jouni Mömmön itsemurhaa. Sisältää muun muassa omaleimaisen version Neljän ruusun kappaleesta Suikki! 18 kappaletta.
Mana Mana: Totuus palaa.

27 New Order: Singles (2005)
Lukuisista vuosien varrella julkaistuista New Order -kokoelmista ylivoimaisesti asiallisin. Varo etenkin sortumasta vuonna 2002 julkaistuun tynkäkokoelmaan International! 31 kappaletta.
Kuuntele: Bizarre Love Triangle.

28 Noitalinna Huraa!: Riittäähän noita linnassa (1997)
Otsikkonsa ankeasta sanaleikistä huolimatta mainio pikakurssi neljä albumia julkaisseen peräseinäjokelaisyhtyeen herkkään ja fantastiseen maailmaan. 21 kappaletta.
Kuuntele: Sirkus.

29 Orchestral Manoeuvres in the Dark: Messages – Greatest Hits (2008)
Paljon muutakin kuin Enola Gayn tehnyt OMD oli ennen kaikkea singlebändi, joten tämän parempaa tutustumistapaa yhtyeeseen ei ole eikä tule. 20 kappaletta.
Kuuntele: Messages.

30 Kari Peitsamo: Lähde autoiluretkelle suureen etelän kanjoniin (2003)
Hullukaan ei lähde perkaamaan nokialaisartistin tuotantoa albumi albumilta, kun vaihtoehtona on hankkia tämä erinomaisen kattava tuplakokoelma. Sisältää peräti 68 (!) kappaletta.
Kuuntele: Pallo.

31 Penguin Café Orchestra: Preludes, Airs & Yodels (1996)
Kamarimusiikki, folk ja musique concrète kohtaavat viehättävällä ja maanläheisellä tavalla tällä englantilaisyhtyeen retrospektiivilla. 19 kappaletta.
Kuuntele: Perpetuum Mobile.

32 Pet Shop Boys:
Discography (1991)
Aina ja ikuisesti paras Pet Shop Boys -kokoelma, vaikkakin vain yhden levyn laajuinen. Discography on lähtölaukaus rakkaudelle, josta ei ole paluuta. 18 kappaletta.
Kuuntele: Left to My Own Devices.

33 Prefab Sprout: 38 Carat Collection (1999)
1980-luvun fiksuimman brittipopbändin kokoelma on rakenteeltaan esimerkillinen: ykköslevyllä kaikki singlet, kakkoslevyllä albumiraitojen parhaat. Täyttä timanttia. 38 kappaletta.
Kuuntele: Goodbye Lucille #1.

34 Radiopuhelimet:
Varmaa hapuilua 1987–2002 (2006)
Sahatkaa! Oulun, Suomen ja koko maailman suoraselkäisimmän kitararockpartion ensimmäiset viisitoista vuotta timanttiseksi tuplakokoelmaksi puristettuna. 42 kappaletta.
Kuuntele: Jäämeri.

35 Saint Etienne: London Conversations (2008)
Tanssipopyhtyeen parhaat kahdella levyllä, jotka molemmat muodostavat oman, bändin siihenastisen uran kattavan kronologisen kokonaisuutensa. 36 kappaletta.
Kuuntele: Nothing Can Stop Us.

36 Screaming Trees:
Ocean of Confusion – Songs of Screaming Trees 1989–1996 (2005)
Kattava kokoelma grungesuosikin huippuvuosista. Bändin varhaisvaiheisiin voi tutustua Anthology: SST Years 1985–1989 -kokoelman avulla. 19 kappaletta.
Kuuntele: Alice Said.

37 Sisters of Mercy: A Slight Case Of Overbombing, Greatest Hits Vol. 1 (1993)
Goottirockyhtyeen singlet muodostavat kivikovan kokonaisuuden. Yhtyeen varhaistuotantoon voi tutustua Some Girls Wander by Mistake -kokoelman avulla. 12 kappaletta.
Kuuntele: Lucretia My Reflection.

38 Slowdive:
Catch the Breeze (2004)
Tuplalevyllinen shoegazingin sulosointuja kolme studioalbumia ja paksun tukun EP-levyjä tehtailleelta brittiyhtyeeltä, jonka levyjä ei kaupoista helposti löydä. 25 kappaletta.
Kuuntele: Alison.

39 Patti Smith:
Land 1975–2002 (2002)
Erinomainen oikoreitti punkin hovirunoilijattaren monipolviseen uraan. Ykköslevyltä löytyvät hitit, kakkoslevyltä harvinaisuudet. 30 kappaletta.
Kuuntele: Frederick.

40 Sparks:
Profile – The Ultimate Sparks Collection (1991)
Rhinon taatulla asiantuntemuksella koottu tupla on erinomainen pikakurssi kummajaismaisen popduon ensimmäiseen kahteen vuosikymmeneen. 40 kappaletta.
Kuuntele: Amateur Hour.

41 Stereolab:
Serene Velocity (2006)
Näppärin aloittelijan opas taidepopyhtyeen mahdottoman laajaan tuotantoon. Nälkäiset voivat sijoittaa rahansa suoraan Oscillons from the Anti-Sun -boksiin. 16 kappaletta.
Kuuntele: Cybele’s Reverie.

42 Swervedriver: Juggernaut Rides ‘89-’98 2CD (2005)
Aliarvostetun vaihtoehtorockyhtyeen ura kiteytyy kristallinkirkkaasti tällä tuplakokoelmalla. 33 kappaletta, joista kuuttatoista ei löydy bändin levyiltä.
Kuuntele: Duel.

43 Teenage Fanclub: Four Thousands Seven Hundred and Sixty-Six Seconds –
A Short Cut to Teenage Fanclub (2003)
Lähes aukoton best of melodisen skottibändin tuotannosta. Pakkohankinta jo Did I Say -biisin takia! 21 kappaletta.
Kuuntele: Mellow Doubt.

44 The The: 45 RPM – The Singles of The The (2002)
Älykkään brittipopin maestron Matt Johnsonin olennaisimmat kappaleet bändin kuudelta albumilta alkuperäisinä ja 12-tuumaisilla julkaistuina remix-versioina. 23 kappaletta.
Kuuntele: Uncertain Smile.

45 The Triffids: Wide Open Road – The Best of The Triffids (2010)
Dominon parrasvaloihin palauttama australialaisyhtye kuuluu
1980-luvun hienostuneen kitararockin vaiettuihin suuruuksiin. 18 kappaletta.
Kuuntele: Beautiful Waste.

46 Visage: Fade to Grey –
The Best of Visage (1994)
Epätasaisia albumeja tehneen syntikkapopyhtyeen olennaisimmat hetket mahtuvat tälle napakalle, vuoden 1983 kokoelmasta laajennetulle best-ofille. 12 kappaletta.
Kuuntele: Fade to Grey.

47 Scott Walker: Boy Child – The Best of Scott Walker 1967–1970 (1990)
Mestaribaritonin omat sävellykset viideltä ensimmäiseltä sooloalbumilta muodostavat huimaavan kokonaisuuden. 20 kappaletta.
Kuuntele: The Seventh Seal.

48 X: The Best – Make the Music Go Bang! (2004)
Rhinon asiantuntemuksella koottu tuhti tupla niputtaa yksiin kansiin viisitoista vuotta parasta Kalifornia-punkia. Muuta ei John Doen koplalta tarvitse. 46 kappaletta.
Kuuntele: Johny Hit and Run Paulene.

49 Yello: Essential (1992)
Euroopan eksentrisimmän ja viiksekkäimmän elektropopduon hittikokoelma on hämmästyttävästi myös yhtyeen yhtenäisin albumikokonaisuus. Omituiselle ystävällesi. 16 kappaletta.
Kuuntele: Bostich.

50 Yo La Tengo: Prisoners of Love – A Smattering of Scintillating Senescent Songs 1984–2003 (2005)
Kaikki oleellinen New Jerseyn nukkavieruilta indiepopveteraaneilta. Saatavilla myös harvinaisuuskokoelmalla laajennettuna triplalevynä. 26 kappaletta.
Kuuntele: From a Motel 6.