Victoria Legrand huokailee ihastellen. Zebra väreilee rauhallisesti ja tapetoi huoneeseen helkkyvän kangastuksen.

Seepra tietää olevansa saaliseläin: siitä kertovat vaistomainen säikkyys ja varuillaanolo. Beach Housen seepra on erilainen otus hevoslauman joukossa, omalaatuisesti kaarteleva ravailija.

”Any way you run
You run before us
Black and white horse
Arching among us”

Seepran raitojen muotoutumista säätelee prosessi, jota kutsutaan morfogeneesiksi. Raidoittuminen pystytään mallintamaan laskennallisesti. Morfogeneesiteorian matemaattisen mallin perusteet kehitti Alan Turing 1950-luvulla.

Zebra on tammikuussa 2010 julkaistun Teen Dream -albumin avausraita, levyn, jolle tiivistettiin Beach Housen beachhousein ydin: ultimaattista turvamusiikkia lämpöisine tavaramerkkisoundeineen.

”You know you’re gold, you don’t gotta worry none
Oasis child, born so wild
Don’t I know you better than the rest”

Suosittu teoria on, että seepran raitojen tarkoitus on sulauttaa eläin ympäröivään kasvillisuuteen saalistajien silmissä. Teorian tosin osittain kumoaa se tosiasia, että hevoseläimet elävät avomaalla, eivätkä metsässä, missä raidat voisivat auttaa naamioitumisessa. Raidat eivät myöskään estä saalistajaa erottamasta seepran muotoa.

Seepra ei siis sulaudu osaksi maisemaa, eikä muutu tavalliseksi hevoseksi. Seepra on erityislaatuinen, kaunis villieläin tupsuhäntineen.

Zebra on kasvanut kertosäkeeseen mennessä massiivisen, laukkaavan lauman mittoihin kaihoamaan ”mustavalkoista hevosta”, joka on erilainen kuin kaikki muut. Victoria Legrand huokailee ihastellen. Zebra väreilee rauhallisesti ja tapetoi huoneeseen helkkyvän kangastuksen.

Video ei ole enää saatavilla

Beach House eli Victoria Legrand ja Alex Scally.

Jenkkikaksikon seitsemäs albumi tarjoilee auringonpistoksia sisätiloissa.

On bändejä, jotka tarvitsee elämäänsä. Kuuntelee jokaisen kappaleen puhki, opettelee sanat ulkoa, haluaa tietää joutavimmankin yksityiskohdan tekijöistä, ottaa tatuoinnin, ennen liittyi fan clubiin ja nyt seuraa pakonomaisesti somea.

Nimiä ei tarvitse mainita, sillä jokaisella meistä on omamme. Ja niiden bändien takia olemme täällä, minä kirjoittamassa ja sinä lukemassa.

Mutta sitten on bändejä, jotka astuvat elämään myöhemmin samalla tavalla kuin arvokkaat astiastot, designer-vuodevaatteet ja äkillinen kiinnostus pyöräilytarvikkeisiin. Siinä missä ne ensiksimainitut bändit ovat pelastusrenkaita, nämä ovat ylellisyystarvikkeita.

Ja kyllä, Beach House on juuri näitä jälkimmäisiä bändejä. Jo seitsemän kertaa (plus yksi b-puolikokoelma) Victoria Legrand ja Alex Scally ovat kaupanneet meille saman määrittelettömän asian: kenties paon jostakin, paon jonnekin, nirvanan johon upota kuin vuodesohvaan jos vain kuuntelemme heidän eteeristä, unduloivaa, sisään ja ulos tarkennuksesta uivaa musiikkiaan. 7 on fantastisen kuuloinen albumi, ja jos edellinen lause tuntuu piilottavan kritiikkiä sisälleen, kannattaa pohtia mitä muuta varten musiikkia voisi tehdä.

Utupop on siis homman nimi, dreampop, shoegaze, ihan miten vain. Cocteau Twins tämän genren 1980-luvulla loi, eikä kauhean pitkälle siitä ole päästy – eikä musiikkityylin luonteeseen istuisikaan päättäväiset riuhtaisut mihinkään suuntaan. Kitarat helisevät ja koskettimet kilisevät niin ettei aina tiedä kummat ovat kumpia. Musiikin päälle Victoria laulaa sanoja, joita ei oikeastaan kuule silloinkaan kun ne kuulee hyvin: sanat eivät vain tartu, ja mukana tullut tekstivihkonen voisi ihan yhtä hyvin olla kehrätty poutapilvestä. Victoria voisi yhtä hyvin laulaa ranskaksi, kuulija ajattelee, ja kuinka ollakaan, juuri silloin – neljännellä kappaleella L’inconnue – hän alkaakin tehdä niin.

Jos Victorialta ja Alexilta kysyisi, miten 7 poikkeaa heidän edellisistä albumeistaan, he varmasti sanoisivat, että hurjasti. Muistuttaahan Pay No Mind kirkkaudessaan ja vähäeleisyydessään 1990-luvun slacker-balladeita ja Lemon Glow on kuin aivotärähdyksen saaneen transistoriradion haave tanssimusiikista: kappaleen kuunteleminen on kuin hukkuisi hitaasti kylpyammeelliseen tiskiainetta. Mutta miellyttävästi. Drunk In LA sisältää säeparin, joka jää mieleen kiusaamaan: ”Memory’s a sacred meat / that’s drying all the time”. Ja Diven loppupuolen kitaroissa on New Order -henkistä dynamiikkaa.

Pohjimmiltaan 7 on kuitenkin vain yksi Beach House -albumi lisää.

85 Beach Housen seitsemäs albumi on musiikilliseksi koriste-esineeksi naamioitunut talismaani, jota emme tarvitsisi mutta jota ilman emme tietäisi kuinka olla. Tämän musiikin kuuntelu on kuin polttaisi tupakkaa vain koska haluaa oleilla savun sisällä.

Video ei ole enää saatavilla

Anthony Gonzalez alias M83 ja optimaalinen dream pop -asento.

Ihminen nukkuu keskimäärin noin kolmasosan elämästään. Yli kymmenen prosenttia aikuisista tulee toimeen alle kuuden tunnin vuorokautisella unella. Nykyisin yli neljännes suomalaisista nukkuu alle 6,5 tuntia vuorokaudessa ja osa heistä kärsii kroonisesta unenpuutteesta.

Pitkäaikainen unen puute muun muassa lisää riskiä sairastua aikuisiän diabetekseen ja metaboliseen oireyhtymään. Krooninen unettomuus lisää myös riskiä sairastua masennukseen. Syvä uni on tärkeää aivojen otsalohkon toiminnalle.

Kulttuuriharrastukset, kuten musiikki, teatteri ja elokuva, ovat vireyden ja mielenterveyden kannalta hyvä asia. Vaikka yöuni jäisikin hivenen lyhyemmäksi, kulttuurin vaikutus korvaa sen aivojen virkeydellä ja yleensä laadukkaalla yöunella.

Musiikki on siis yksi ratkaisuista. Vaihtoehtoisen popmusiikin alalaji dream pop on tunnelmallista, usein vahvasti kaiutettua, raukeaa ja maalailevaan äänimaisemaan sekä kevyen leijuviin sekä usein hennosti, jopa kuiskailunomaisesti tulkittuihin melodioihin nojaavaa.

Dream pop -termiä alettiin käyttää 1980-luvulla, aluksi lähinnä Yhdysvalloissa. Julee Cruise nousi 1990-luvun alussa Twin Peaks -tv-sarjan soundtrackilta diskojen ja baarien illan vika hidas -kategoriaan Falling -hitillä. My Bloody Valentinen ja Riden kaltaiset shoegaze-yhtyeet edustivat ja edustavat aggressiivisempaa dream pop -laitaa, jossa kuultiin usein vaikutteita postrockista.

Vuosien varrella monet suositutkin artistit kuten, R.E.M., Mercury Rev, PJ Harvey ja Sigur Rós, ovat julkaisseet materiaalia, joka solahtaa dream pop -luokitukseen, mutta vasta kuluvan vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä uuden aallon dream pop -artistit alkoivat nousta valtavirran uomia kolkuttelevaan suosioon.

Nuorgam esittelee viisi kuluvan vuosituhannen dream pop -genren artistia, joiden musiikki toimii oikotienä raukean unettavaan ja myös keinuttavasti tanssittavaan olotilaan.

#1 Au Revoir Simone

Kymmenvuotisjuhlavuottaan viettävä newyorkilaistrio julkaisi ensialbuminsa Verses of Comfort, Assurance & Salvationin vuonna 2005. Elektronista, paikoin tanssittavaa ja eteeristen melodioiden siivittämää musiikkia esittävä yhtye julkaisee neljännen levynsä Move in Spectrums syyskuun 24. päivänä.

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Radio Dept.

Vuonna 1995 perustettu, kolme pitkäsoittoa julkaissut ruotsalaisyhtye. Viimeisin levy Clinging to a Scheme julkaistiin vuonna 2010. Heaven’s on Fire -single nousi pieneksi hitiksi.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Beach House

Victoria Legrandin ja Alex Scallyn vuonna 2004 perustama dream pop -duo. Yhtyeen neljäs albumi Bloom julkaistiin viime vuonna.

Video ei ole enää saatavilla

#4 M83

Ranskalaisyhtye, jonka perustivat Anthony Gonzalez ja Nicolas Fromageau 2000-luvun alussa. Sittemmin yksin Gonzalezin vetämä yhtye nousi indiemaailmassa suosioon kahden viimeisimmän albuminsa Saturdays = Youthin (2008) ja Hurry Up, We’re Dreamingin (2011) myötä.

Video ei ole enää saatavilla

#5 The xx

Vuonna 2009 julkaistulla debyyttialbumillaan kriitikoiden suosioon päässyt brittitrio. Toisella levyllään Coexist (2012) yhtye siirtyi vielä astetta maalailevampiin sfääreihin.

Video ei ole enää saatavilla

Au Revoir Simone esiintyy Helsingin Tavastia-klubilla perjantaina 13. syyskuuta.

Beach Housen musiikki kukkii myös veden äärellä.

Aika rannalla on pysähtynyt.

Kun kuulin Beach Housea ensimmäisen kerran, tunsin korkeintaan varovaista kiinnostusta yhtyettä kohtaan. Tuolloin en olisi kuunaan uskonut orkesterin muuttuvan kokonaisen tyylisuunnan soihdunkantajaksi, aikakauden ääneksi ja lähtökohdaksi, jonka kautta muiden musiikkia arvotetaan.

Niin kuitenkin kävi.

Niinpä olen palannut kerta toisensa jälkeen albumiin, josta kaikki kohdallani alkoi, vuonna 2008 ilmestyneeseen Devotioniin. Olen kuunnellut levyn läpi monissa valaistuksissa, monissa mielentiloissa, järjellä ja tunteella. Toistot eivät ole kuitenkaan tehneet minua sen jälkiviisaammaksi. Levyn tunnelma on lämmin ja lauluissa outoa taikaa, mutta siitä jää toistuvasti perin vähän käteen.

Mikään ei vihjaa siitä, että levyn uumenissa heräilee uusi tuuli.

Kyse taitaa siis olla kasvutarinasta, jossa Beach Housen maineen kulmakivi on vasta Devotionia seurannut Teen Dream (2010). Tuolla albumilla usvayössä leijailleet palaset löysivät toisensa kuin kohtalon johdattamana. Radikaalia tyylillistä muutosta ei tapahtunut, sävellyksiinkin tuli vain vähän lisää, mutta jokin osui kohdalleen. Yhtäkkiä Victoria Legrandin ja Alex Scallyn maailma oli helppo jakaa, laulujen pintaan saattoi kasvaa kiinni.

Levyyn rakastui moni.

Niinpä Beach House joutuu vastaamaan neljännellä pitkäsoitollaan suuriin odotuksiin. Tietoisuus siitä on tuskin kahlinnut tai velvoittanut yhtyettä, mutta kaksikko ei ole liioin tehnyt pesäeroa aiempaan. Bloom soi juuri niin kuin sen voi odottaa soivan. Levy on kuin aamuyön sävyissä väreilevä vesipeili, jonka uumeniin lankeaa juuri silloin kun sen tyyneen pintaan alkaa luottaa.

Tyylilajinsa standardit edellisellä levyllä määritettyään Beach House tuntuu kirjoittavan Bloomilla dream-popin essentiaalista oppikirjaa. Niin täydellinen ja harkittu albumi on. Sen kauneus on haaveilevaa ja irtiotot vähäisiä. Virttyneet ja tampatut kosketinmatot, pehmeät sähkörumpukompit ja kuulaat lauluraidat piirtävät jo syntyjään nostalgisoitunutta ajankuvaa vakaalla otteella. Näistä lähtökohdista yhtye jalostaa himmeän naivistisia helmiä, joiden syvässä tummuudessa hohkaa päivän jäänteenä hellä lämpö.

Levyn maailma on samanaikaisesti tuttu ja tuttavallinen, mutta myös itsetietoisen etäinen. Tämä jännite on pop-taidetta parhaimmillaan.

Beach Housen taika perustuu kykyyn saada pienestä hetkestä mahdollisimman paljon irti. Raukeat tunnelmat peittävät alleen kaleidoskoopin tavoin aukeavan mielikuvaston, jossa muistojen auer sekoittuu unien omituisiin jatkumoihin. Sävelet ovat lauhkeita ja musiikin historiasta tyylitajuisesti poimitut viittaukset uppoavat kokonaisuuteen lähes huomaamatta.

Tunnelmanhallinta on Bloomilla hienovaraista, mutta tehokasta. Vaikka jokainen kappale luottaa samankaltaisiin hitaisiin siirtymiin, samoavat ne myös omissa mielenmaisemissaan. Avausraita Myth kasvattaa lohdullisen melodiansa lähes uhkaavan suureksi, Lazuli työntää kuulijan keskelle hedonistista hattarapilveä, The Hoursissa vivahtaa haavoitettu sielu, New Year tulvii petollista toiveikkuutta, ja niin edelleen. Siellä täällä tuntuu kukkivan myös vaivihkainen huumori.

Täysin oma lukunsa, ja yhtyeen ehdoton valtti, on Legrandin lauluääni. Kenties juuri tulkinnan kypsyminen välinpitämättömästä kohtalokkaaksi on saanut Beach Housen paketin toimimaan. Legrand ei tunnu käyttävän laulamiseen juuri lainkaan voimaa, mutta silti hänen äänensä kantaa, säkenöi ja välittää. Monin paikoin hän tuo mieleen jopa Grace Slickin ja Neko Casen kaltaiset vahvat tulkitsijat. Uhmakkaimmillaankin hän osaa kuitenkin käpertyä sohvan nurkassa nieleksiväksi loukkauksen ruumiillistumaksi.

Todellista sydäntään Legrand ei tunnu paljastavan missään vaiheessa. Pikemminkin hän on eräänlainen kameleontti, joka saa värinsä taustalla soivan kappaleen tunnelmista. Laulajattaren kyky välittää monta tunnetta yhdellä äänenpainolla on mestarillinen. Se on olennaisin elementti läheisyyden ja torjunnan välisessä köydenvedossa, jossa oiotaan  Beach Housen elämänlankaa.

Koko levyn tueksi mallikelpoinen toteutus ei kuitenkaan tällä kertaa riitä. Vaikka Beach House rakentaa kappaleiden sisälle hienoja kaaria, tuntuu lähes tunnin mittainen kollaasi särmättömältä. Mikrotasolla yksilölliset ja oivaltavat laulut muodostavat varsin homogeenisen makrotason – siitäkin huolimatta, että albumi on alusta loppuun huolella ja hartaudella tehty alansa valio.

Ongelma ulottuu oikeastaan jokaiseen yhtyeen lumovoiman takaavista nyansseista. Beach Housen musiikki perustuu pikemminkin tietyn teeman syventämiseen kuin leventämiseen. Kun teema on kappaleesta toiseen samanhenkinen, kuluu ideavarasto väistämättä loppuun levymitassa. Yksittäisinä poimintoina lähes kaikki kappaleet kuulostavat hyviltä, mutta koko levy ei tahdo jysähtää sydämen pohjaan millään.

On vaikea sanoa, perustuuko loppumetreillä iskevä uuvahdus kappalemateriaalin vai oman otteen herpaantumiseen. Joka tapauksessa Bloomin loppumetreiltä ja toistokerroilta ovat löydettävissä ne pidäkkeet, jotka estivät Devotionia aikoinaan kasvamasta nimensä veroiseksi. Pidemmän päälle äänimaailman toisteisuus tuntuu syövän jopa Legrandin äänen viehätysvoimaa. Kun päätöskappale Irene jatkuu pitkänä hiljaisuutena, tuntuu täysin toisarvoiselta, päättyykö joutoaika piiloraitaan vai ei.

Tässä vaiheessa Beach House on jo sanottavansa sanonut.

Loppujen lopuksi Bloom tuntuu mallintavan nimeään. Sen kauneus on ilmeistä, mutta lumoavuudessaan hieman yllätyksetöntä ja särmätöntä. Nuppuvaiheen salaperäisyys on kadonnut ja nautinnosta on tullut pinnallisempaa. Kun kukan on nähnyt kerran, ei jännitettävää enää ole. Se hehkuu samanlaisena päivästä toiseen, kunnes aikanaan lakastuu.

75

En vaadi Beach Houselta muutosta. Kaksikko tuntee selvästi ilmaisunsa ytimen ja valjastaa muotokielensä palvelemaan sitä rikkumattomasti. Samalla on kuitenkin vaikea sanoa, mihin orkesterin kasvutarina voi jatkua. Teen Dreamin jälkeen Bloom tuntuu asemien vakiinnuttamiselta pikemminkin kuin uusien valtaamiselta.

Video ei ole enää saatavilla

Brittiläinen elektropopyhtye Hot Chip tekee kellon tarkkaa työtä. Bändi julkaisi neljä ensimmäistä albumiaan vuosina 2004, 2006, 2008 ja 2010, joten tottahan toki viidennen aika on nyt. Domino julkaisee In Your Headsin 11. kesäkuuta. Luovuus jyllää muutenkin Hot Chip -leirissä: tänä vuonna yhtyeen jäsenten sivuprojekteista albumin ovat julkaisseet niin The 2 Bears kuin New Build.

Video ei ole enää saatavilla

Beach House – Myth

Beach House kulkee Hot Chipin kanssa samaan tahtiin. Baltimorelainen dreampopduo julkaisi kolme ensimmäistä albumiaan vuosina 2006, 2008 ja 2010, joten numeroloogisesti nyt on neljännen vuoro. Chris Coadyn (Yeah Yeah Yeahs, Blonde Redhead) tuottama Bloom ilmestyy Sub Popin kautta 15. toukokuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Lapko – Love Is Sick and Wrong

Lapkon poikia soisi mätettävän turpaan, sillä he ovat antaneet viidennelle albumilleen nimeksi ΓΟΛΕ. D. James Goodwinin (Devo, Norah Jones) kanssa New Yorkin Woodstockissa äänitetyn albumin ensimmäinen maistiainen on 6-minuuttinen järkäle Love Is Sick and Wrong, joka muistuttaa harjavaltalaisten rakkaudesta niin Toolia kuin Queeniäkin kohtaan.

Video ei ole enää saatavilla

Bobby Womack – Please Forgive My Heart

Across the 110th Street -elokuvan (1972) musiikista parhaiten tunnettu amerikkalainen soul-veteraani tekee kesäkuussa näyttävän paluun, kun äärimmäisen arvostettu indieyhtiö XL Recordings julkaisee miehen ensimmäisen studioalbumin yli kymmenen vuoteen. The Bravest Man in Universen on tuottanut Damon Albarn, jonka Gorillaz-yhtyeen Stylo-singellä Womack toissa vuonna vieraili.

Video ei ole enää saatavilla

Pää kii – Kalifornia Dreamin’

Kakka-hätä 77– ja The Heartburns -yhtyeistä tutun Teemu Bergmanin uusi yhtye esittäytyy melankolis-energisellä punkrock-rallilla, jossa taustoja laulaa Tehosekoittimesta tuttu Otto Grundström.

Video ei ole enää saatavilla