Squarepusherin ensimmäiset Warp-julkaisut ilmestyivät vuonna 1996. Sitä ennen hän oli julkaissut musiikkia omalla nimellään ja muun muassa Spymania-taiteilijanimellä.

Nuorgam esittelee Tom Jenkinsonin eli Squarepusherin sunnuntaisen Ilosaarirock-keikan kunniaksi listan Warp-klassikoita, jotka jokaisen tulisi yhdeltä aikamme merkittävimmistä elektronisen musiikin levy-yhtiöltä tuntea. Lista käy läpi maineikkaan levy-yhtiön julkaisut heti alkuaskelista tälle vuosikymmenelle. Mukana talkoissa olivat Pauli Komonen, Antti Lähde, Antti Piirainen, Tapio Reinekoski ja Niko Vartiainen.

#1 Sweet Exorcist – Testone (Single, 1990)

”If everything’s ready here on the dark side of the moon, play the five tones.” Mikrogenret eivät ole vain tämän vuosituhannen hupia. Jo 20 vuotta sitten saatiin riita aikaan, jos tätä kutsui acid houseksi. Nyrkit nousevat pystyyn edelleen, jos kappaleen määrittää väärin – aitopäiden mukaan tämä on bleep techno housea. Sheffieldistä, tietysti, kuten Warp itsekin. No, mitä sitten? Oman aikansa klubivirrassa Testone oli epäilemättä hyvin virkistävä tapaus ja herätti kiinnostusta julkaisijaansa kohtaan. Kappaleen vähäeleinen melodia ja pelkistetty rumpuraita ovat innoittaneet useita teknotuottajia pitkään julkaisunsa jälkeen. Ei huonosti Warpin kolmannelta julkaisulta. (Niko Vartiainen)

Kappaleen video on muuten erään Jarvis Cockerin ohjaama.

Video ei ole enää saatavilla

#2 LFO – LFO (Single, 1990)

Tuo basso. Kuuntele sitä. Ja koe se. Se räjäytti kaiuttimia varastobileissä vuonna 1990, oli mukana määrittämässä reivisukupolven kokemusta ja nousi klassikoksi lähes heti ilmestyttyään. Kassakone kilisi yhtä mittaa tanssijalan vipatuksen kanssa, sillä LFO:n purppurakantinen ensisingle meni kaupaksi kuin häkä. Samalla se määritti levy-yhtiönsä tulevaisuutta: tällä, jo viidennellä julkaisullaan, Warp Records ylsi Brittien singlelistan top 20:een. Yhteensä sitä on myyty 130 000 kappaletta. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#3 Seefeel – Climactic Phase 3 (Quiquie LP, 1993)

Climactic Phase 3 avaa Seefeelin debyyttilevyn, Quiquen. Se ja levyn lopetus, Filter Dub, tuovat esille eniten bändin homogeenisesta, lähes staattisesta voimasta. Bändi oli vuoteen 1993 muuttunut brittiläisen post-rockin outolinnuksi ja repinyt dubin, ambientin ja shoegazen manifesteistä haluamiaan paloja. Tekstuurien juuret ovat vahvasti Cocteau Twinsin Robin Guthrielta perittyjä, mutta kitaranauhat muuttuvat loputtomiksi, hypnoottisiksi kuiluiksi joita syvä dub-vaikutteinen basso rytmittää muutaman sekunnin mittaisiin osiin. Voisin väittää ainakin M83:n ja Mouse on Marsin kuunnelleen tätä tarkasti, oppineen paljon, ja lähteneen inspiroituina omille suunnilleen. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

#4 Autechre – Glitch (Amber LP, 1994)

Sean Booth ja Rob Brown eivät ole aina tehneet kylmää ja haastavaa musiikkia. Amber, eli Autechren toinen albumi, pysyi vielä pitkälti ensijulkaisu Incunabulan maastossa, jolla hieman synkkäsävyinen mutta pehmeä ja hidas tunnelma saivat pääosan. Keskelle levyä valettu Glitch hyppää niskaan särisevänä ja pomppivana. Siinä hetkessä voi aistia bändin ambient-vaiheen kuolonkorinaa, jota seuraava raita, Piezo, vain lisää entisestään. Elastista äänimattoa riittää vain hieman taustalle, ja vuotta myöhemmin Warp saikin julkaistavakseen täystyrmäyksen nimeltä Tri Repetae. Tuon mestariteoksen – ja oikeastaan myös Chiastic Sliden ja lp5:n – juuret voi jo kuulla Glitchin pahaenteisessä ryminässä. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

#5 Aphex Twin – Flim (Come To Daddy EP, 1997)

“Missä droppi”, huusi valtava lauma brosteppaajia internetissä joulukuussa 2011. Sonny Moore eli Skrillex oli juuri kertonut Facebook-faneilleen, että Aphex Twinin Flim on hänen suosikkikappaleensa ikinä. Tuo lauma saattaisi nauttia enemmän Come to Daddy EP:n nimiraidasta, mutta hyvä, että Skrillaaja pyrkii laajentamaan heidän horisonttiaan. Flim on kaunis, tuudittava melodianpätkä, jolla mieslapsi nimeltä Richard D. James aikansa tyynesti leikkii ja heittää pois, kun on aika ryhtyä taas räyhäämään. Käytin taskusinfonia-sanaa jo kerran Boards of Canadan Roygbivistä kirjoittaessani. Se sana käy hyvin myös kuvaamaan Flimiä. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Boards of Canada – Amo Bishop Roden (In a Beautiful Place Out in the Country EP, 2000)

In a Beautiful Place Out in the Country EP saatetaan nähdä usein Boards of Canadan välityönä kahden pääalbumin, Music Has the Right to Childrenin ja Geogaddin välissä. Sitä se ei kuitenkaan missään nimessä ole, vaan se on itsenäinen, tarkkaan harkittu teos, joka johtaa tarinaa yhtyeen debyyttikokopitkästä vuoden 2002 Geogaddi-levyyn. Temaattisesti EP vei Boards of Canadaa mystisempien aiheiden äärelle, jotka näkyvät myös Geogaddilla. Paras esimerkki siitä on Amo Bishop Roden, kappale joka on nimetty Daavidin oksa -uskonlahkon merkittävän jäsenen mukaan. Geogaddin kappale 1969 viittaa samaan henkilöön. Musiikillisesti Amo Bishop Rodenilla debyytin kauneus yhdistyy kuulaan syntetisaattorimelodian hahmossa Geogaddin tummiin sävyihin, jotka kuuluvat pahaenteisinä bassoniskuina. Se vie kauniiseen, unenomaiseen tilaan, jossa synkeä pohjavire muistuttaa jostakin etäisestä ja uhkaavasta. Nuo kauneus ja uhkaavuus ovat se, mikä Boards of Canadassa jaksaa niin usein viehättää, ja se on Amo Bishop Rodenilla löydettävissä puhtaimmillaan. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#7 Squarepusher – My Red Hot Car (Go Plastic LP, 2001)

Alussa kuulostaa vielä turvalliselta. Sitten lähtee. My Red Hot Car on Squarepusherin eli Tom Jenkinsonin tunnetuin kappale todennäköisesti siksi, että ulkonäkö pettää. Arkikuluttajan on helppo lähestyä sitä, sillä kappale alkaa melko turvallisen tuntuisena breakbeat-IDM:nä, sellaisena mitä Britanniassa yleisö oli jo 2000-luvun alkuun mennessä oppinut kuuntelemaan. Kahden minuutin kohdalla Jenkinson laittaa sekoiluvaihteen päälle – siis pop-mittakaavassa. Go Plastic -levyn avausraitana My Red Hot Car on erittäin petollinen, sillä silloin kun Jenkinson laittaa jo heti seuraavana järjestyksessä olevalla Boneville Occidentilla rytmit ja melodiat heittämään kolmoisvoltteja kierteellä, ei mikään pop-mittakaava ole enää käytössä. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#8 Brothomstates – Adozenaday (Qtio EP, 2001)

Lassi Nikko eli Brothomstates teki Warpille kaksi upeaa julkaisua vuosituhannen alussa. Nikon äänenkäsittelytaidot ja rytmiikan hallinta kuulostavat edelleen paikoin hämmästyttäviltä. Adozenaday on poiminta Brothomstatesin ensimmäiseltä Warp-levyltä eli Qtio-EP:ltä. Brothomstatesin tuotannossa se edustaa helpoimmin lähestyttävää puolta: sympaattinen, tarttuva melodiakierto säilyy pitkälti samana koko kappaleen ajan ja pohjalla puksuttaa muhkea biitti. Kenties tästä syystä myös limujätti Sprite poimi biisin mainoskampanjaansa. Warp-levyt olivat epäilemättä Nikon uran merkkipaalu, mutta monet muistavat myös hänen Dune-aliaksensa Orange-demoskeneporukasta. (Pauli Komonen)

Video ei ole enää saatavilla

#9 Prefuse 73 – Choking You (One Word Extinguisher LP, 2003)

Scott Herren sai huomattavasti kritiikkiä tavastaan repiä rap-osuudet pieneksi silpuksi ja kasata niistä foneettisesti särkyneitä korvamatoja. One Word Extinguisher on harvoja erolevyjä, joita kokeellisen teknon ja hip-hopin risteyksestä käsin on kasattu. Nopeasti miettien vain RJD2:n Since We Last Spoke muistuttaa sitä edes etäisesti. Perverted Undertonen stalker-tunnarin ja Storm Returnsin itkuisan mikrosirusoulin välistä löytyy Choking You, jonka korroosion nakertava särinä on naitettu liiankin helposti nyökyttelyä aiheuttavalle rytmille. Se kuulostaa hajoamispistettä lähestyvältä patoutumalta. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

#10 !!! – Must Be the Moon (Myth Takes LP, 2007)

Vuosituhannen vaihteen jälkeen Warp on signannut yhä enemmän yhtyeitä ja artisteja, jotka soittavat ns. oikeita soittimia. Tulokset ovat olleet vaihtelevia: haaviin on tarttunut grizzlybeareja, mutta myös jokunen bornruffians. Warp otti oman osansa myös 2000-luvun alun tanssipunk-buumista ja kiinnitti sen tärkeimmän ja näkemyksellisimmän yhtyeen, !!!:n. Bändi oli kenties jo nähnyt parhaat päivänsä vuoden 2007 Myth Takes -albumiin tultaessa, mutta löytyi siltäkin muutama helmi: kirkkaimpana ja kiimaisimpana bassohirviö Must Be the Moon, miehenpoloille ”kylmää olkapäätä” tarjoava kuvaus hedonismintäyteisestä klubi-illasta, jonka varoittavien säkeiden tulisi kuulua jokaisen vonkamiehen perussivistykseen: ”Sometimes it’s just one of those nights”. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

#11 Battles – Atlas (Mirrored LP, 2007)

Warpin 2000-luvun soitinyhtyebongauksista epäilemättä warpmaisin on Battles. Yhtyeen kokoonpano on perinteisistä perinteisin: rumpali, basisti, kitaristi, laulaja… Tai niin voisi ainakin luulla. John Stanier saa paukuttaa rumpuja ja perkussioita sen minkä ehtii, mutta muut kolme, tai nykyään enää kaksi, jäsentä tekevät kaikkea mitä kuvitella voi. Esikoisalbumi Mirroredilla Battles vei progressiivisen rockin jonnekin kauas avaruuteen, minne edes Stanley Kubrick ei olisi voinut ihmisenkuvitella seikkailevan. Samplet, tekninen kitaransoitto, marssirytmi ja oravavokaalit lyövät Atlasilla kättä niin ilmiömäisen groovaavalla tavalla, että se, jonka lanne ei nytky edes vähän, on vähintäänkin lievästi turta jostakin kohtaa. Innovatiivisuus, tanssittavuus ja täydellinen yllätyksen tunne – kuulostaako tutulta? Warp teki sen taas. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#12 Rustie – After Light (Glass Swords LP, 2011)

Warp väläytti huumorintajuaan ja edelleen erehtymätöntä pelisilmäänsä nalkittamalla vuonna 2010 skottiuottaja Russell Whyten eli Rustien julkaisemasta musiikkia ympäri pikkulevymerkkejä. Rustien ensialbumi Glass Swordsin (2011) kreolielektro on yhtä aikaa uuvuttavan kokeilevaa ja lyhytpinnaista sekä koukuttavan aivotonta – Warpin mittakaavassa poikkeuksellisen pöljää. After Lightilla kyrväkkään grimen kanssa soivat täydessä kohtuuttomuudessa auringonlaskutrance-kiihdyttelyt, energiajuomajungle ja se Mega Man 7:n taso, jota et koskaan päässyt läpi. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Squarepusher esiintyy Ilosaarirockissa sunnuntaina 14. heinäkuuta.

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 53 Chairlift – Amanaemonesia

Olisivatpa kaikki elektropop-biisit yhtä kekseliäitä kuin Chairliftin Amanaemonesia. Kappaleen säkeistön laulun ja biitin välinen polyrytmia on niin harhauttavaa laatua, että aivot pehmenevät ja lantio vääntyy totaalisen solmuun. Kun kertosäe upottaa valtavan melodiakoukun sydämen sisään, mitään ei ole enää tehtävissä: diskopallo pyörii ja muistikuvat hälvenevät. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 52 Washed Out – Soft

Ensimmäinen sana: Slowdive. Syvältä pumpulin keskeltä nouseva narkomelodia kiertelee, kaartelee ja tempautuu termiikin mukana korkeuksiin. Toinen sana: baleaarinen. Kenkiinhän tässä taas tuijotellaan, mutta mitäs kummaa, popot tapailevat varovasti askelia shuffle-kompin tahtiin. Mitä tässä kiirehtimään, kun ei ole varsinaista määränpäätäkään. Rannalla kun ollaan. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 51 Tyler, the Creator – Yonkers

Räpin uusi paha poika ja OWFGKTA-kollektiivin jäsen teki keskinkertaisen levyn, jonka rosoinen kasettiestetiikka viehätti mutta myös turrutti. Siltä lohkaistu Yonkers on vuoden parhaita biisejä. Levyn loputon itseironia on problemaattista: Tyler uhoaa tökkivänsä bloggaavia hipsterhinttareita hangolla (pitchfork), mutta elää ja kuolee juuri näiden blogien kautta. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 50 Yuck – Get Away

Kummasti enemmän amerikkalaiselta kuin brittiläiseltä kuulostava lontoolaisbändi teki levyllisen 1990-luvun lämpöä hehkuvaa kitaramourua, joka ei kuitenkaan sorru sisällöttömään retroiluun. Jo debyytin avausraita Get Away on täynnä riffejä, joista yhtyeen esikuvat olisivat kateellisia, aivan syystä. Sen pitäisi olla jokaisen tulevan ilmakitaristin ohjelmistossa. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 49 Eleanoora Rosenholm – Valo kaasumeren hämärässä

Aiemmin Eleanoora Rosenholm kertoi makaabereja tarinoita ruumiinvalvojaisista. Silloin hän oli raadollisuudessaankin herttainen. Mutta kun hän nyt vie pommi-iskun jälkeisille raunioille, hyytyy kuulijan hymy. Ulkokohtaisen tarinoinnin tilalla on jotakin paljon kouriintuntuvampaa – hämmennys keskellä todellisuutta, joka on yhtäkkiä muuttunut untakin epätodemmaksi. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 48 Justice – Civilization

Lähestulkoon maailmanlopulta ja moottorin jyrinältä kuulostavan alun jälkeen biisistä kuoriutuu tarttuva tanssihitti, joka kuulostaa ylilyödyltä mutta silti sivistyneeltä. Ranskalaisduon odotetun kakkosalbumin Audio, Video, Discon ainoa aidosti yksinään toimiva kappale, josta löytyy vielä Justicelle aiemmin ominaista hulluutta ja luovuutta ilman yliyrittämistä. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

# 47 Battles – Futura

Tämän pitäisi soida Groove FM:llä. Ehkä se tulee kymmenen vuoden päästä soimaankin. Battlesin Futura on funkyin kappale miesmuistiin. Kun John Stanierin takoma rytmi alkaa minuutin kitarannytkyttämisen jälkeen kuulua, ei lantio pysy perässä. Hitaahko rytmi vie mukanaan kuin lumivyöry. Futura on täynnä virtuoosimaista taituruutta, järkeä ja ennen kaikkea tunnetta. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 46 LMFAO – Party Rock Anthem

Kuluneen vuoden ykköstanssittajasta ei liene epäselvyyttä. LMFAO:n yhdistelmä OutKastin hulluutta ja Black Eyed Peasin avaruusajan tuotantoa lanasi tanssilattiat sileiksi Hangosta Nuorgamiin. Bändi selvästi ymmärsi varsin syvällisellä tasolla, että promillelukemien ollessa noususuhdanteessa ja desibelimäärän noustessa toiselle sadalle, turha älyllisyys on pahasta. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 45 Tv-resistori – Koputan puuta

Viime vuoden ehdottomasti paras kotimainen pop-albumi oli Tv-resistorin eponyymi kolmoslevy. Jos näit Ykän, Päivin, Aleksin, Tomin ja Honkan soittamassa syksyn viimeisillä keikoilla Koputan puuta, yhtä levyn monista huippuhetkistä, tiedät että yhtye oli elämänsä kunnossa. Mitä tahansa he tekevätkään tulevaisuudessa, tulevat numerot aina olemaan heidän puolellaan. (Mikko Valo)

Respa sanoi loppuvuodesta hei hei.

Kuuntele Koputa puuta Spotifyn kautta tästä.

# 44 Cults – Go Outside

Manhattanilaisduo Cults vastasi eräästä vuoden 2011 debyyttialbumeista. Yhtyeen uudelle vuosituhannelle päivitetty spektoriaaninen tyttöbändipop kuulosti suorastaan hätkähdyttävän omaperäiseltä – samanaikaisesti jokseenkin valheellisen viattomalta ja kimmeltävän kohtalokkaalta. Go Outside oli todistuskappale ”A” Madelin Follinin ja Brian Oblivionin popneroudesta. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 43 The Vaccines – Post Break-Up Sex

Lontoolaisyhtyeen ässäsingle vaikutti ensi kuulemalta huvittavalta. Yhdistelmä kaikuisia nakutuskitaroita ja lakonisia ihmissuhdepohdintoja oli kuin räätälöity menestysresepti indiepopmaineeseen. Vaccines osoittautui kuitenkin riemastuttavaksi, jopa sielukkaaksi kitarabändiksi, eikä Post Break-Up Sex suostu poistumaan päänsisäiseltä soittolistalta sitten millään. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 42 Freeman – Mattolaituri

Suurenmoisen Liian myöhään -hitin jälkilämmössä paistattelevat Freeman ja Uusi fantasia päättivät viisaasti yhdistää voimansa kokonaisen pitkäsoiton parissa. Lopputuloksena oli mainio Freeman IV, jolla muistettiin historia, mutta katsottiin myös tulevaisuuteen. Paula Vesalan sanoittama koskettava Mattolaituri vei mukanaan kuin aallot ja mäntysuopa elämän tahrat. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Battles käy taisteluun myös Flow Festivalissa.

Miten käy kauluspaitaisen Battlesin kokeellisen instrumentaali-post-fuusio-progen ilman yhtä miestä mutta vierailijoiden kera?

Tällä levyllä on biitti. Iso biitti. Ja se on hallussa.

On myönnettävä, että suurin kiinnostus Battlesissa kohdistuu Helmet– ja Tomahawk-rumpali John Stanierin upeaan paukutukseen. Miehen jäntevän kulmikas jyskytys on Battlesin selkeä kulmakivi, ja Stanier tekeekin mieli nostaa kaimansa Bonhamin seuraan isolyöntisten rumpalien aateliin.

Stanierin maukas rytmitys ei silti varasta koko show’ta (vaikka levyn rumpuraitoja voisi kuunnella sellaisenaan sujuvasti). Kitaristit Ian Williams ja Dave Konopka loihtivat kitaroista, koskettimista, bassosta ja muista vimpaimistaan monenlaista, toinen toistaan oivaltavampaa soundia.

Kiehtova häly ja kiinnostavat äänikudelmat tekevät Battlesin musiikista omalaatuista ja saavat sen kuulostamaan jännittävällä tavalla konepohjaiselta. Mielleyhtymä The Chemical Brothersiin ei ole kovinkaan etäinen, vaikka yhtye pitääkin genrerajoja suvereenisti pilkkanaan. Battlesin voi mieltää big beatiksi (tai mitä dubstepiä nyt 2000-luvulla onkaan), moderniksi fuusiojazziksi, avantgarde-postrockiksi, elektroprogeksi, jopa kokeelliseksi hiphopiksi tai avaruudelliseksi maailmanmusiikiksi. Yhtä kaikki, jälki on kiehtovaa ja, mikä mukavinta, menevä ote potkii perseelle.

Kolmannesta kitarasta, koskettimista ja satunnaisesta laulusta vastannut Tyondai Braxton jätti yhtyeen viime vuonna. Nykyisen jäljen perusteella miestä ei jää kaipaamaan. Kiinnostaviin ep-julkaisuihin ja Mirrored-debyyttiin verrattuna Gloss Drop on sopivasti jämäkämpi ja astetta suoraviivaisempi: vähemmän on todellakin enemmän. Ja onhan mukana vierailijoita laulamassa, osaltaan Braxtonin saappaita täyttäen.

Vierailijoiden anti on ansiokasta. Päällimmäiseksi on nostettava Gary Numanin laulama maanisen hypnoottinen My Machines. Chemical Brothersin Setting Sunin ja Led Zeppelinin Immigrant Songin kajahtaneelta sekasikiölyä kuulostavalla biisillä myös Stanier pääsee kunnolla irti, ja meininki on hurja. Veikeä Ice Cream, laulussa Matias Aguayo, sen sijaan tuo mieleen takavuosien reggaerock-yhtye 311:n, joka olisi saanut otteisiinsa ehtaa luovuutta ja aitoa hyväntuulisuutta.

Blonde Redhead -tipu Kazu Makinon laulama pornahtava Sweetie & Shag lienee Gloss Dropin selväpiirteisin kappale. Kuunteluiden myötä se jää vaanivalla riffillään ja utuisen käheällä laulullaan takiaisen tavoin mieleen muhimaan. Levyn päättävä ja Yamantaka Eyen elämöimä Sundome tosin jää helposti kuuntelematta alun minuuttitolkulla kestävän dub-hämyilyn takia. Senkin lopussa noustaan silti vielä antoisaan liitoon.

Levyn instrumentaalibiisit ovat kaikki kiinnostavia ja vaihtelevat hyvistä loistaviin. Battles ei toista ideoitaan vaan jokaisessa kappaleessa on raikkaita ratkaisuja karibialaistunnelmista rockaavaan läimintään ja seesteisen raukeaan hidasteluun. Vaikka yhtyeen ilmaisu on perinteisessä mielessä varsin kummallista, yleiskuva yhtyeen soinnista on varsin luonteva. Aiemmin haiskahtanut tekotaiteellisuus on ilmeisesti häipynyt Braxtonin myötä. Ja hyvä näin.

Gloss Drop on parhaimmillaan alkupuolen biiseissä yksinkertaisesti siitä syystä, että niissä on eniten ytyä. Etupainoiselta tuntuva kokonaisuus paljastuu kuitenkin olevan ensitunnelmien jyrkähköä kahtiajakoa paremmassa balanssissa. Loppuosan kappaleissa tarjoillaan lyhyitä tuokiokuvia tai pidemmän kaavan kasvattelua, eli ne vaativat kuulijan huomiota alkupään kappaleita enemmän. Kokonaisuus jää lievästä epätasapainostaan huolimatta erittäin isolle plussalle.

77 Battles saa aiempaa virtaviivaisemmalla otteellaan aikaan mestarillista jälkeä. Hiukan jää vielä varaakin, mutta soundivelhojen särmikkään yllätyksellinen riemumarssi yhdistettynä jylhästi poksuvaan biittiin tuottaa kuulijalle pääosin suurta riemua ja musiikillisia ällistyksen tunteita.

Battles Flow Festivalissa sunnuntaina 14.8.

Video ei ole enää saatavilla