Jukka Herva putosi luukusta kalenterin rakenteiden väliin.

Levyjoulukalenterissa nuorgamilaiset suosittelevat kolmea vuoden 2012 levyä sekä halunsa mukaan yhtä kuluneena ilmestynyttä kokoelmaa, ep:tä tai reissueta. Vuorossa Tuomas Kokko.

Barry Andrewsin Disko: Kuka siellä?

Barry Andrewsin Diskon eli Jukka Hervan Kuka siellä? -debyytti on ehdottomasti kuluneen vuoden hienoimpia kotimaisia levyjä. Hervan lofi-pop kulkee unen ja valvetilan rajalla. Se onnistuu viemään kuuntelijan toiseen aikaan ja paikkaan. Kuka siellä? ei ole itsetarkoituksellisen äkkiväärää taidepoppia, vaan levyltä tulee läpi Hervan vaisto tarttuville melodioille. Hetkittäin Herva kuulostaa Ristolta, hetkittäin Animal Collectivelta. Kuka siellä? on minulle ensimmäisiä levyjä pitkään aikaan, joita haluan kuunnella nimenomaan keskittyen ja sohvalle maaten. Usein levyn päätyttyä päässä soi Viime yönä -kappaleen mielipuolinen jodlaussample.

Video ei ole enää saatavilla

Pietari: Hopeatähti

Yllätyksekseni Pietari teki vuoden kovimman kotimaisen räppilevyn. Se on yllätys siksi, ettei hän ollut julkaissut musiikkia lähes kymmeneen vuoteen. Vielä vuosituhannen alussa Pietari oli kuin kuka tahansa räppäri. Hän riimitteli silloin ilmestyneellä omakustanteellaan sympaattisen kömpelösti kännisekoiluistaan ja ylivertaisuudestaan. Syksyllä julkaistulla levy-yhtiödebyytillään hän osoittaa olevansa poikkeuksellisen omaperäinen kirjoittaja. Nukkavieru samplepohjainen tuotanto tekee Hopeatähdestä albumin, joka ei ole sidoksissa viime vuosien trendisoundeihin.

Video ei ole enää saatavilla

The Helio Sequence: Negotiations

U2, Coldplay ja Keane. Ne ovat asiasanoja, jotka nousevat mieleen, kun kuuntelee yhdysvaltalaista The Helio Sequencea. Negotiations-albumi on täynnä melankoliaa, sydänsuruja ja taivaalle kurottelevia kitaramelodioita. Levy on kuin aikamatka yli kymmenen vuoden taa, jolloin näinkin yksinkertaisella reseptillä saattoi nousta stadionluokan bändiksi. Mutta en tietenkään nosta Negotiationsia yhdeksi vuoden parhaimmista levyistä vain sen herättämän nostalgian vuoksi. Tärkein syy on, että yhtye osaa tehdä hienoja kappaleita: One More Time, October ja When The Shadow Falls. Ne ovat kaikki vuoden komeinta kitarapoppia.

Video ei ole enää saatavilla

Tämä hymy näyttää viattomalta, mutta saa kuulijan tuntemaan olonsa epävarmaksi.

Barry Andrewsin Disko työntää kuulijan jyrkänteen reunalta alas, leijailee koko matkan virnuillen vieressä ja ottaa lopulta pehmeän kopin.

Herään keskellä yötä, mutta en ole varma olenko valveilla. Viereeni on kasvanut seinä, johon kylmä hiki on liimannut minut. Seinä tuoksuu muistoilta ja sen paksuutta mitataan vuosissa. Pölyistä rappausta putoaa kasvoilleni aina kun koetan vaipua uuteen uneen.

Seinän takaa kuuluu musiikkia. Kaukaa, hyvin kaukaa. Äänistä saa tuskin selvää, mutta musiikin hahmon tunnistaa helposti. Sillä on pulssi, lannistunut mutta vakaa. Laulu roikkuu musiikin päällä kuin nahka orrella. Se heiluu lämpimässä tuulessa ja osoittelee sormella.

Hypnoottista, kaunistakin. Ja samalla ärsyttävän epävireistä ja näsäviisasta. Haluaisin nukkua, taintua, päästä eroon näyistä. Koetan kääntää kylkeä ja lupaan että en kuuntele enää koskaan Kemiallisten ystävien tai Paavoharjun musiikkia ennen nukkumaanmenoa. Äänikerrostuma ei jätä kuitenkaan rauhaan.

Lopulta luovutan. Tämä on taas näitä öitä. Koetan sytyttää lampun, mutta sähkö ei tottele. Näen katkenneen kuparilangan vääntyvän pimeässä pirulliseen hymyyn. Johan nyt on perkele. Yritän sopeutua. Liikun musiikin tahtiin, mutta huomaan liikkeitteni olevan hallitsemattomia. Käteni hakkaa seinää. Ehkä se on viesti naapurille. Toinen käteni piirtää ilmaan kuviota. Ymmärrän sen makaaberiksi tanssiliikkeeksi.

Lupaan poistaa myös muut Fonalin artistit iltahetkistäni.

Jostakin katon rajasta tulvii valoa kuin vanhasta elokuvaprojektorista. Valo piirtää vastapäiseen seinään rakeisen kuvan. Menneiden aikojen iloa, mustavalkoisiksi arkistoituneita hymyjä. Kuva irtoaa seinästä, kiertyy ympärilleni. Naisia 1920-luvun iltapuvuissa. Heidän liikkeensä rahisevat filmin lailla. Hahmot tulevat hieman liian lähelle ja katoavat kun koetan kaapata heidät syliini. Kohta he ovat taas vieressäni. Heidän suunsa eivät liiku, mutta jostakin kuuluu jodlausta.

Taidan lähestyä yön huippua.

Ja sieltä se saapuu, valokeilalla ratsastaen, kuluneen urkufanfaarin saattelemana, pirulainen itse. Hahmoa ei näy, mutta hänen liikkeensä ja läsnäolonsa tuntuvat huoneessani. En yritäkään selittää. Kokemus muuttuu heti puhtaammaksi, kauniimmaksi. Materiaton läsnäolo purkautuu narisevaksi lausunnaksi, luikertelee pään sisälle, jää sinne.

”Sillä nukuin todella hyvin,
paremmin kuin pitkään aikaan,
eikä nyt väsytä lainkaan.”

Se vittuilee.

Kuka minua kiusaa? Miksi riivaaja tuntuu kantavan ajan laahusta mukanaan? Kuinka vilpitön se on? Voinko uskoa sitä, voinko antaa sille vapahduksen? Koettaako se tunnustaa jotakin? Yrittääkö se luoda yhteyttä, tarvitseeko se minua? Vai haluaako se vain leikkiä kustannuksellani? Onko se kertonut samat tarinat muillekin?

Eikö sekään saa unta? Siksikö se on täällä? Toinen haavoittunut? Toinen yksinäinen? Olemmeko löytämässä toisemme, vai laskemmeko vain lampaita?

”Yks kaks kol nel viis kuus sei kasi
ysi kymppi yytoo kaatoo kootoo neetoo
tää homma alkaa etoo
mutta silti täytyy alottaa uudestaan”

Lampaat nyljetään. Lunastus. Kuolevatko ne syntieni tähden? En haluaisi tapattaa niitä. Teuraslinja nakuttaa kuitenkin kuin kone. Kone. Olen ympäröinyt itseni koneilla, joilla on nälkä. Koneiden keskeltä pääsen pois vain lentämällä. Vain siivillä on voimaa murtaa totunnaisuudet. Kaipaan uutta perspektiiviä, ilmaan nousevia sänkyjä, avautuvia kattoja, tähdistä laskeutuvia seittejä, lintuja.

”Talitintti, talitintti
nytkö sulle riitti
sua tuskin kukaan oikein koskaan kiitti”

Musiikin on ylitettävä järki. Se on pelastuksemme, yö toisensa jälkeen. Ilman sitä pysyisimme järjissämme.

Katson siis vapauden mieletöntä kuvaelmaa. Mielettömyys on vapaus, vapaus on pelkoa, pelot siirtymävaiheita, niiden takana uudelleen asettunut todellisuus.

Tämän tajuaminen sattuu aivan helvetisti. Se tarkoittaa jonkun hyvästelemistä. En tiedä, olenko vielä valmis lähtemään. Turvaudun viimeiseen oljenkorteen. Pidän kaikkea sairaana vitsinä. Pakkaan kuvaelmat purkkiin ja lyön päälle leiman.

Tiedän toimineeni väärin. Aliarvioineeni. Raaputan leiman pois. Se ei riitä. Avaan purkin kannen. Vangit kumartavat minulle ja erkaantuvat yön nurkkiin, kukin taholleen. Hellyttävä näky. Mikä minä olen heitä kahlitsemaan?

Ikkunan takana alkaa sarastaa. Päivä nousee harsona, hieman kutiavana keinokuituna, jota musiikki soittaa. Olen jäänyt välitilaan, jossa en hallitse näkemääni, en kuulemaani. Katon rajasta viiltävä valoviiva muuttuu himmeämmäksi, naapurihuoneessa projektorin kela pyörii tyhjänä. Olen jäämässä taas yksin. Jossakin soi kirkonkello. Äänet katoavat etäisiksi, pehemenevät.

Juuri kun aloin tottua niihin. Oppia niiltä.

Draamassa on kaari. Viimeinen melodia on saattohoitoa. Se vie pois, palauttaa paikalleen. Ja kuiskaa lopuksi lohdutuksen. Se on yksi kaunis sana, jossa ei ole yhtään kirjainta. Se on soljuva hetki, metaforasta todellisuuteen uiva joki.

Virta kuljettaa aamun ohi. Seinä makaa murentuneina muistoina ympärilläni. Sen takaa tuleva valo tuntuu hetken aikaa lempeältä. Aurinko, vanha lihava ystäväni. Kauttasi minulla on vielä kosketus maailmaan. Pilkaksi luulemani suu valokeilassasi onkin vain oksien kudelmaa.

Ihoni tuntuu kuivalta.

Nousen huterin askelein ja kuljen kohti kylpyhuonetta. Juon lasillisen vettä ja mittaan kuumeeni. 39,6 astetta. Se selittää paljon. Annan kylmän veden valua kraanasta ja mahdutan pääni putouksen alle. Ylleni tihkuu putkien ruostetta. Kemijoki tulvii.

Kylpyhuoneen peili on jostakin syystä vinossa. Kun suoristan sitä, näen kasvoni. Tyrmistyn. Olen nuortunut vuosia. Peilikuvallani on mustat leveäsankaiset silmälasit ja paksumaltoinen hymy.

Jukka Herva, sinäkö siellä?

76 Barry Andrewsin Disko tarjoaa vanhahtavaa kauneutta, kadonneita vireitä, odottamattomia musiikillisia yhteyksiä, vangitsevaa epätasaisuutta ja ovelaa huumoria. Kokonaisuus tuntuu luonnosmaiselta, mutta musiikin estetiikkaan ja yksittäisiin hetkiin rakastuu helposti. Ja kuten Fonalin levyjen kohdalla yleensäkin, analyyttinen kuuntelu on varmin tapa joutua pahasti eksyksiin. Vaikka levyn alkupuoli jää aavistuksen hataraksi, on albumi rikkaimpia vapaiden assosiaatioiden lähteitä aikoihin.

Ootas, mä laitan silmät kiinni ja mietin...

Losangelesilainen Active Child esiintyy ensi maanantaina Tavastialla yhdessä Kaikki huomisen bändit -sarjastamme tutun Barry Andrewsin Diskon kanssa. Myös Nuorgamin deejiit viihdyttävät.

Sinä voit voittaa lipun itsellesi ja kaverillesi tuolle keikalle!

Ensin katsotaan Active Childin musiikkivideo viime vuonna ilmestyneeltä, erinomaiselta You Are All I See -albumilta.

Video ei ole enää saatavilla

Nyt, voittaaksesi lipun, kerro meille lapsuusmuisto. Kerro mikä tahansa lapsuusmuisto. Ainoa vaatimus on se, että lapsuusmuiston pitää olla positiivinen.

Kerro lapsuusmuistosi kommenttina tämän artikkelin alle.

Kymmenen ensimmäisen lapsuusmuistonsa jakanutta saa lipun itselleen ja kaverilleen maanantain keikalle! Ole siis nopea.

KILPAILU ON OHI! KIITOS KAIKILLE LAPSUUSMUISTON JAKANEILLE! IHANIA!

Nuorgam esittää:
Active Child (USA) (22:00), Barry Andrewsin disko (21:00), NRGM DJt OO)))) ja Astro-Sofia

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 101 The Go! Team – Buy Nothing Day

The Go! Teamin tuhansien samanaikaisesti puristettujen finnien taliräjähdyksessä teutaroiva keskittymiskyvytön kollaasipop ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä. Liekö adrenaliinipistoksen saanutta Lushia muistuttavan Buy Nothing Dayn salaisuus sillä vieraileva laulaja Bethany Cosentino. Kenties hän on tuonut mukanaan Best Coast -yhtyeensä tiivistämisen taidon. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 100 Wild Flag – Romance

Mitä syntyy, kun sekoitetaan ripaus Heliumia, hyppysellinen The Mindersia ja aimo annos Sleater-Kinneytä? No, Wild Flag tietysti. Indielegendojen superbändi laulaa Romancella musiikin ihmeellisestä voimasta, joka saa sydämen hakkaamaan ja jalat liikkumaan. Kun rytmi ja melodia iskevät suoraan suoneen, tajuaa, että tämä romanssi voi johtaa ikuiseen rakkauteen. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 99 Neon Indian – Polish Girl

Elektronisen psykedeliamaakari Alan Palomon Neon Indianin toiselta levyltä pikkuhitiksi noussut Polish Girl on niitä hyviä kappaleita, jotka kuulostavat tutuilta ensi kuulemalta. Ei siksi, että Polish Girl kopioisi surutta jotain toista biisiä, vaan siksi, että sen melodia on niin tunnistettava, että kappale alkaa välittömästi tuntua tutulta. Kyllähän te tiedätte. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 98 Shine 2009 – New Rules

Mikko Pykärin ja Sami Suovan Shine 2009 -projekti tekee utuista unipoppia, jolla se kanavoi 1990-luvun alkupuolelta niin kenkiintuijottelijoita kuin Ibiza-väkeäkin. Lopputulos on yksinkertaisen vaivatonta popmusiikkia. New Rules on tasavahvan albumin kohokohta, osin puolivälissä esiin nousevan funkyn bassoriffin ja sitä seuraavan kliseettömän lehmänkellon vuoksi. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 97 Crystal Stilts – Through the Floor

C-86- ja Velvet Underground -vaikutteita kierrättäviä indierockbändejä riittää. Crystal Stiltsinkin kappaleissa kolkot surffikitarat yhdistyvät tyhjäkatseiseen lauluun, mutta ne erottuvat eläväisyydessään ja pakottomuudessaan väsyneiden revivalistien joukosta. Through the Floor kuulostaa vahingossa ja välinpitämättömästi hutaistulta täydelliseltä popkappaleelta. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 96 Arctic Monkeys – Piledriver Waltz

“You look like you’ve been for breakfast at the heartbreak hotel, inside of a back booth by the pamphlets and the literature on how to lose. Your waitress was miserable and so was your food. If you’re gonna try and walk on water make sure you wear your comfortable shoes.” Kappaleen kertosäe itsessään puhuu jo perusteluiden puolesta. Käsinkosketeltavan nerokasta. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 95 Barry Andrewsin Disko – Lampaita

Kaksi unettomuuden käsittelyn ääripäätä suomalaisessa popmusiikissa taitavat olla Baddingin Fiilaten ja höyläten ja Barry Andrewsin Diskon Lampaita. Nyt ollaan pedissä ihan yksin. Väsyneiden urkujen päälle Jukka Herva loruilee öisiä kuvitelmia, tekstit kun syntyvät hänen mukaansa usein vasta säveltämisen jälkeen. Kertosäkeen kaihoisat vokaalit jäävät päähän, joskus ne soivat päässäni, kun makaan unetonna ding dong. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 94 Foster the People – Houdini

Indiepoppareiden taival suosioon on usein tuskaisen kivinen, mutta ripaus tuuria ja mainiot biisit toivat tulosta Foster the Peoplelle. Houdini on heidän hiotuimpia timanttejaan, jonka sävellykseen upotettiin koukkuja M83:n Midnight Cityn tapaan. Ne, joita Mark Fosterin laulutapa ei liiaksi häiritse, saavat vilunväristyksiä jäätyään tämän kahlekuninkaan vangiksi. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 93 Dum Dum Girls – Bedroom Eyes

Ikävästä, rakkaushuolista ja uniongelmista voi näköjään laulaa myös kepeästi. Dum Dum Girlsin garagepunk kuulostaa siloitellummalta ja nätimmältä kuin aiemmin, vaikka tuoreen albumin aiheet ovatkin synkempiä. Bedroom Eyes on tarttuva, ja sitä tekee mieli laulaa hyvällä tuulella ollessaan. Eroahdistuksen märssyämiseen biisin melodia taitaa tosin olla liian hilpeä. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

# 92 Hercules & Love Affair – Painted Eyes

Kahden minuutin ja yhden sekunnin kohdalla se alkaa; tanssilattiajousien ilotulitus. Perseen repimän basson pehmustamassa maastossa se nostaa tunnelman kattoon kuin terästetty drinkki tottumattomalla. Loppu toimii omalla painollaan. Painted Eyes on loistavan Blue Songs -albumin sisäänheitto, tyylikäs ja helposti etenevä alkulämmittely ennen todellisia koitoksia. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 91 Räjäyttäjät – Huikon lavalla

Se nyt on ihan yksi paskan maku minkä biisin Räjäyttäjiltä tähän listaa, kunhan listaa. Tämä löytyi tuubista. Jyväskyläläisen rokkitrion missiona on herättää henkiin jonnekin housuuntuneen nykynysväämisen ja kulttuurivientitilastoinnin tylsyyteen hukkunut Ganes-henki ja jytämeininki, joka kerran villitsi lähes koko kansaa. Räjäyttäjät räjäyttää, bim bom bäng!!!! (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 90 Horrors – Still Life

Tämän vuosituhannen brittiläisen psykedeliapopin mestariyhtye luonnostelee sähköisen sinistä, peilityyntä maisemaa. Vahvan bassopulssin yllä leijuu huumaavia, synteettisiä pilvenriekaleita ja määrätietoisesti etenevä laulumelodia. ”When you wake up, you will find me.” Niin kävi päivittäin kesän aikana. Still Lifen pistävän kirkkaaseen tunnelmaan oli pakko palata. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla