Hevosia, jok’ikinen. Myös vasemmanpuoleinen Tyler Ramsey.

Yhdysvaltalainen Band of Horses nousi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen jälkimmäisellä puoliskolla yhdeksi indiemaailman kuumista nimistä kahdella ensimmäisellä, puolentoista vuoden välein julkaistulla albumillaan. Näiden kahden levyn jälkeen levy-yhtiö vaihtui Sub Popista monikansalliseen Columbiaan, ja hype jatkui entistä suurempana kantrivivahteisen kolmosalbumi Infinite Armsin (2010) myötä. Grammy-ehdokkuuden saavuttanut pitkäsoitto on Band of Horsesin eniten myynyt levy, joka käväisi Suomessakin albumilistalla sijalla 26.

Infinite Armsin seuraaja, viime vuonna julkaistu Mirage Rock ei saavuttanut edeltäjänsä kaltaista menestystä. Levy myötäili aiempaa mittavammin keskitien kantrirockin suuntaviivoja.

Lomaviikkoa maailmankiertueelta viettänyt Band of Horses -kitaristi Tyler Ramsey otti puhelimitse yhteyttä Nuorgamin toimitukseen kaukaa Atlantin valtameren tuolta puolen, Etelä-Carolinasta asti. Mies odottaa innolla pääsevänsä näkemään suomalaisia maalaismaisemia.

Mitä Band of Horsesin sielunmaisemaan kuuluu tänään?

”Oikein hyvää! Olemme olleet kiertueella pitkään, mutta tällaiset viikon-parin tauot pitävät mielen virkeänä, joten kiertäminen ei pääse puuduttamaan. Olemme kaikki työstäneet sekä omilla tahoillamme että yhdessä uutta Band of Horses -materiaalia. Mitä Suomeen kuuluu?”

Hyvää, kiitos kysymästä. Kesä on valloillaan. Minä vuodenaikana kiertue-elämä on hauskinta?

”Hmm. Kaikissa vuodenajoissa on puolensa, mutta kesällä on kauneinta. Soitimme taannoin Islannissa, missä oli huikean näköistä. Yleisestikin, kiertueelta jää parhaiten mieleen maisemat. Olen kuullut, että Suomestakin löytyy kesäaikaan mielettömän hienoja maisemia.”

Video ei ole enää saatavilla

Esiinnytte Suomessa nyt toista kertaa. Millaisia muistikuvia edellisestä Suomen-vierailustanne on jäänyt?

”Olemme keikkailleet sen verran paljon, että kaikki kaupungit ja keikkapaikat ovat mielessä melko sumuisina muistijälkinä. Jotkut todella erikoiset paikat ovat jääneet toki mieleen. Mutta kuten sanoin, maisemat jäävät parhaiten mieleen. Suomessahan kesäyöt ovat erittäin valoisia, eikö niin? Siitä tuleekin hauskaa, voi olla ettei uni tule lainkaan silmään.”

Video ei ole enää saatavilla

Olette kiertäneet pitkään Mirage Rockin julkaisun jälkeen. Rassaako
kiertue-elämä?

”Eipä juuri. Olemme bändin kesken niin hyviä ystäviä, että ei. Kaikilla on kuitenkin bändin ulkopuolella omat perheet, ystävät ja muut kuviot. Kiertueen päättyessä on aina haikea olo ja tuntuu oudolta sanoa hyvästit hetkeksi aikaa.”

Onko uutta Band of Horses -materiaalia luvassa lähitulevaisuudessa?

”Minkäänlaisia aikatauluja ei ole olemassa asian suhteen. Kunhan saamme tämän kiertueen hoidettua kunnialla loppuun ja pidettyä hieman taukoa sen jälkeen, sitten lienemme viisaampia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä Band of Horsesilta on lupa odottaa Ruisrockin perjantai-illassa?

”Yritämme muokata settilistaa ilta illan jälkeen, joten en osaa vielä tarkalleen sanoa! Setti ei ole ollut sama luultavasti vielä kertaakaan tänä kesänä. Luvassa on materiaalia tasaisesti kaikilta levyiltämme. Toivottavasti kaikki suomalaisfanimme pääsevät paikalle. Nähdään Ruissalossa!”

Band of Horses esiintyy Ruisrockissa tänään perjantaina 5.7. kello 20.30.

Video ei ole enää saatavilla

Editors, ryppyotsaisen indierockin airut, esiintyy perjantaina Ruisrockissa.

Viime vuosikymmenen puoliväli oli hedelmällistä aikaa indierockille. Vuosina 2004–2006 esiin murtautui joukko yhtyeitä, joista muodostui 2000-lukulaisen indierockin eturintama. Noina vuosina nämä yhtyeet julkaisivat albumeja, jotka vaikuttivat keskeisesti paitsi hahmottoman genren kehitykseen tulevina vuosina, myös sen aseman vahvistumiseen.

2000-luvulla indierockista tuli myös tietynlainen standardi, joka tahrasi lähes kaiken ympärillään olevan niin, että lopulta käsitteen siististä purkamisesta on tullut lähes mahdotonta. Viimeistään 2000-luvulla indierockin määritelmästä suodattuivat pois myös tuotantovälineiden, marginaalin ja vaihtoehtoisuuden kautta syntyvät merkitykset. Indierock imaistiin osaksi populaarikulttuuria ja populaarikulttuuriteollisuutta. Kulttuuri- ja markkina-arvoltaan huimaa vauhtia kasvava genre hyötyi muun muassa saamastaan ajasta tv-sarjojen, elokuvien, mainosten ja pelien taustaraidoilla, vaikkei ollutkaan vaihtoikaupassa ainoa voittaja. Yleisölle selvin merkki tästä kaikesta oli kuitenkin se, että indierock alkoi kuulua ja näkyä aiempaa voimakkaammin.

Ruissalossa esiintyy perjantaina myös takametsien indierocksuuruus Band of Horses.

Tähän mainittuun eturintamaan on laskettava myös perjantaina Ruisrockissa esiintyvät yhdysvaltalainen Band of Horses ja brittiläinen Editors, sillä yhtyeiden debyyttialbumit ilmestyivät kyseisenä ajanjaksona ja peräkkäisinä vuosina enteillen kummankin kokoonpanon nousemista aikansa indierock-eliittiin. Vuosikymmenen puolivälin jälkeen näistä yhtyeistä vankisti asemiaan valtavirran kuohuissa ja osa vajosi uusien aaltojen työntäminä pinnan alle kadotettuaan ajankohtaisuutensa popmusiikin trendien nopeatempoisessa vaihtelussa.

Siispä myös Band of Horses ja Editors ovat kummatkin neljällä albumillaan joutuneet reagoimaan virtaussuunnan muutoksiin tahoillaan.

Editors – Back Room (2005)

Tummanpuhuvalla debyyttialbumillaan brittiläinen Editors oli helppo nähdä yhtenä vuosikymmenen monista post-punk -johdannaisista, joihin se on luettu hienoisesta muuntautumisestaan huolimatta myös Back Roomia seuranneiden albumien myötä. Musiikkinsa ohella erityisesti vokalisti Tom Smithin matala baritoni herätti vertailuja aikalaisista erityisesti Interpoliin, jonka brittiläisenä vastineena Editorsia on usein mielikuvituksettomasti pidetty. Se oli kuitenkin soundi, joka osui oikeaan hetkeen. Parhaimmillaan brittilistan kakkoseksi yltäneen ja Mercury-ehdokkaana olleen albumin tuotti Jim Abbiss, joka on myöhemmin tuottanut muun muassa Arctic Monkeysin debyytin sekä kappaleita Adelen albumeille 19 ja 21.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2005 ilmestyivät myös mm. Death Cab For Cutie – Plans, Franz Ferdinand – You Could have It So Much Better, Bloc Party – Silent Alarm, My Morning Jacket – Z, Wolf Parade – Apologies to the Queen Mary.

Band of Horses – Everything All the Time (2006)

Amerikkalaisen indien valtavirtaistamisessa 1980- ja 1990-luvuilla kunnostautunut Sub Pop alkoi jälleen 2000-luvulla profiloitua uusien vaihtoehtonimien esiinnostajana. The Shinsin ja Wolf Paraden kaltaisten yhtyeiden myötä pohjoisamerikkalainen indierock löysi itsestään kerroksia, joissa amerikkalaisen rockin perinteet kohtasivat uusia ja kokeilevampia sävyjä. 2000-luvun Seattle-soundia edusti Benjamin Bridwellin johtama Band of Horses, jonka tyyli oli yhtä aikaa moderni ja perinteisen amerikkalainen. Albumin ykkössingle Funeralista muodostui yhtyeelle elintärkeä marginaalihitti, joka levitti sanaa yhtyeestä muun muassa tv-sarjojen taustoilla. Samalla siitä tuli kappale, joka on monille yhä yhtä kuin Band of Horses.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2006 ilmestyivät myös mm. Arctic Monkeys – Whatever People Say I Am That Is What I Am Not, The Decemberists – The Crane Wife, The Killers – Sam’s town, TV on the Radio – Return to Cookie Mountain, Yo La Tengo – I’m Not Afraid of You and I Will Beat Your Ass.

Editors – An End Has a Start (2007)

An End has a Startin kohdalla Editors oli samassa tilanteessa kuin monet muut kollegansa: edellinen albumi oli herättänyt kasvavaa kiinnostusta ja kiertueet muiden indierock-yhtyeiden kanssa vahvistivat genren kansainvälistä läpimurtoa. Kakkosalbumillaan Editors ottikin tietoisen askeleen kohti suurempaa myös musiikissaan. Platinamyyntiin yltäneen albumin suurin hitti Smokers Outside the Hospital Doors edusti stadionmittasuhteissaan jo jotain täysin erilaista kuin debyytin kulmikkaat ja post-punkin jälkilöylyjä hehkuvat raidat, mutta enimmäkseen peruselementit säilyivät samoina.

Video ei ole enää saatavilla

Band of Horses – Cease To Begin (2007)

Vuonna 2007 suuri yleisö alkoi olla kypsä myös Band of Horsesille. Debyyttialbumin jälkeen kokoonpanomuutoksia läpikäyneen yhtyeen kakkosalbumi Cease to Begin ylsi parhaimmillaan Billboardin sijalle 35. Toiseksi singleksi valittu No One’s Gonna Love You edusti selkeintä jatkumoa debyyttialbumin ja uuden albumin välillä, ja se seurasi The Funeralia myös suuria yleisöjä tavoittavana hittinä.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2007 ilmestyivät myös mm. Arcade Fire – Neon Bible, MGMT – Oracular Spectacular, The National – Boxer, The Shins – Wincing the Night Away, Spoon – Ga Ga Ga Ga Ga.

Editors – In This Light and on This Evening (2009)

Liekö Editors kuunnellut aikalaiskriitikoiden epäileviä sanoja tummanpuhuvan kitaraindien kaavoihin kangistumisesta vai kaipasivatko herrat itsekin taiteellista uusiutumista, mutta kolmosalbumillaan yhtye yllätti varmasti monet edellisen albumin myötä mukaan hypänneet kuulijat. Toistaalta Floodin (Depeche Mode, New Order) tuottama elektoronisempi In This Light on This Evening oli ikään kuin linjassa jatkuvasti yhä monipuolisemmaksi ja ristiriitaisemmaksi kehkeytyvän indierock-kentän kanssa. Samalla se laajensi kertaheitolla näkemyksiä siitä, millainen yhtye Editors oikein on.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2009 ilmestyivät myös mm. Girls – Album, Grizzly Bear – Veckatimest, The Pains of Being Pure at heart – s/t, Wild Beasts – Two Dancers, The Xx – s/t.

Band of Horses – Infinite Arms (2010)

Cease to Beginin suosiota seuranneiden kiertueiden myötä Band of Horsesin seuraavaa albumia saatiin odottaa edeltäjäänsä pidempään. Kolmosalbumi Infinite Arms oli Band of Horsesin ensimmäinen monikansallisella levy-yhtiöllä. Albumin Band of Horses siirtyi lähemmäs kantrirockvaikutteita – Bridwellin ulkoista, hampuusimaista olemusta myöten. Hengenheimolaiset löytyivät nyt entistä selvemmin Iron & Wine ja Fleet Foxesin kaltaisista nimistä. Yhtye jatkoi Grammy-ehdokkuuden saaneella Infinite Armsilla vielä yhteistyötä aiemmat albumit tuottaneen Phil Ekin kanssa, mutta musiikillinen suunta enteili tulevia muutoksia myös tuotantopuolella.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2010 ilmestyivät myös mm. Ariel Pink’s Haunted Graffiti – Before Today, The Black Keys – Brothers, Twin Shadow – Forget, Vampire Weekend – Contra.

Band of Horses – Mirage Rock (2012)

Neljännellä albumillaan Band of Horses osoitti, kuinka selkeä muutos yhtyeen musiikin painotuksissa on kuudessa vuodessa tapahtunut. Yhtyeen kahden ensimmäisen albumin kohdalla usein mainittu ”takametsien indierock” muuttui Glyn Johnsin (The Rolling Stones, The Who) tuottamalla Mirage Rockilla entistä enemmän ”amerikkalaiseksi” keskitien rockiksi, jossa ainoastaan Bridwellin kirkkaana säilynyt ääni muistuttaa debyytin tuoreudesta. Myös kiertuekumppanit löytyivät yhä enemmän tältä suunnalta, kuten vaikkapa syksyn 2012 (sitemmin tosin peruuntunut) kiertue Willie Neslonin kanssa osoittaa. Toisaalta, Band of Horses on ollut neljällä albumillaan mukana ujuttamassa kantria ja folkia takaisin pohjoisamerikkalaiseen indierockiin sekä kansainvälisen yleisön musiikkimakuun, joten yhtyeen kehitys lienee tässä mielessä looginen. Samalla se on selkeä esimerkki 2000-luvun pohjoisamerikkalaisen indierockin suuntauksista, jossa monet perinteistä ammentavat tekijät ovat mielellään nähneet itsensä kulkemassa The Byrdsin, Gram Parsonsin ja Neil Youngin viitoittamaa tietä, muuttuen hitaasti yhdeksi lenkiksi arvokkaassa ketjussa.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2012 ilmestyivät myös mm. Cloud Nothings – Attack on Memory, Japandroids – Celebration Rock, Swans – The Seer, Two Door Cinema Club – Beacon, Wild Nothing – Nocturne.

Editors – The Weight of Your Love (2013)

Neljän vuoden levytystauko saattaa olla kohtalokas yhtyeelle, joka elää ajankohtaisuudestaan. Toisaalta, Editorsin edellisen albumin sekoitettua pakkaa, oli vaikea sanoa ennakkoon, millainen yhtyeen neljäs albumi tulisi olemaan. Ainakin sen syntyminen edellytti kokoonpanomuutoksia: yhtyeen kitaristi Chris Urbanowitz jättäytyi pois, syynä ”erimielisyydet yhtyeen musiikin tulevasta linjasta”, ja tilalle tuli peräti kaksi uutta jäsentä. Tätä ja edellisen albumin irtiottoa silmällä pitäen Editorsilla oli mahdollisuus avata kokonaan uusi luku tarinassaan neljännen albuminsa myötä. Jacquire Kingin (Tom Waits, Kings of Leon) tuottama The Weight of Your Love edustaa tietyssä mielessä jonkinlaista yhdistelmää kahdesta edeltäjästään: se on yhtyeelle tyypillisesti vakava ja paikoitellen eeppisiin mittasuhteisiin kasvava albumi, mutta silti se jatkaa myös kolmosalbumin soundikokeiluja muistuttaen entistä enemmän vaikkapa Echo & The Bunnymenin ja varhaisemman U2:n touhuista. Ainakin se osoittaa, että Editors on pyrkinyt perustelemaan myös itselleen olemassaoloaan uudella vuosikymmenellä, vaikka sitten kurottamalla vuosikymmenten taakse.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2013 ovat ilmestyneet myös mm. Caveman – Caveman, Deerhunter – Monomania, The Men – New Moon, Unknown Mortal Orchestra – II.

Editors ja Band of Horses Ruisrockissa perjantaina 5.7.

Band of Horses / Ben Bridwell 24.06.2008 Accelerator, Münchenbryggeriet, Tukholma, Ruotsi.

Columbia

61 Herkän konstailematon Heartbreak On The 101 ja leppoisan utuinen country-tunteilu Long Vows – siinä kaksi kappaletta, jotka pelastavat Band of Horsesin neljännen studioalbumin. Koska molemmat niistä löytyvät levyn lopusta, on kuuntelijan tie niiden luo kuitenkin tolkuttoman puiseva. Yhtyeen flanelipaitarock soi kyllä levyn muillakin raidoilla ihan mukavasti, mutta biiseissä on outoa väkinäisyyttä ja koko homma kuulostaa maneerisen yliyrittävältä. Levyn keskivaiheilla kriitikon sietokykyä testataan jo oikein urakalla, kun Dumpster Worldin leppoisan rullaava tunteilu vaihdetaan lennosta kitararutistukseen ja kiljuntaan. Kappaleen loppu tuo mieleen huonon Hollywood-teinikomedian kaljankittaus- ja machoilukohtaukset, joissa ollaan ihan älyttömän greisejä. Tarpeeton runttaus vain korostaa levyn muutenkin valjua olemusta. Vaikka esimerkiksi Slow Cruel Hands of Time ja Everything’s Gonna Be Undone ovat ihan kivoja ralleja, on vaikea kuvitella, että edes ne kantaisivat kuulijan levyn loppupuolen helmien pariin. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Menomena – Moms

Barsuk

58 Mitä Menomenan tulisi tehdä, jotta oppisin todella rakastamaan yhtyettä? Vaihtaa nimensä? Mennä parturiin? Saksia jheri curl -kiharoina harteilleen laskeutuva kikkailu pois musiikistaan? Muuttaa niin kauas Portlandista kuin vain mahdollista? Kyllä, jo vuoden 2007 Friend and Foe todisti, että tässä on sellainen fiksuhko raskasta indietä soittava poikabändi, jota aikoinaan olisi kutsuttu alternativeksi kaljanhuuruisissa opiskelijabokseissa luukutettaessa. Moms on albumillinen heikkoja ideoita, naamioitua tasapäisyyttä ja ajoittaisia tappajariffejä (Capsule) tai turruttavan kliseistä lyriikkaa pianon ääreen istuttaessa (Heavy Is as Heavy Does). Kaikessa soi jotenkin pattonilaisesti eltaantunut äijäenergia. Menomenan vuokraamassa kohdussa on kasvanut epäpyhä kaliforniapunkin ja brittipopin ristisiitos, joka kävi taidekoulussa maalaamassa graffiteja ja hakkaa nyt kitaroista ulos riffejä maskuliinisen miehen matemaattisuudella, kuitenkin välissä jointin sytyttäen. Tällä kupeiden hedelmällähän on siis joku konsepti, joka liittyy äitiyteen. Ilmeisesti ainoat ihmiset jotka voivat oppia rakastamaan näitä tyyppejä ovat heidän äitinsä, sillä minä en ainakaan aio oppia. Menomenan Harry Seim ja Justin Harris ovat ikuisia pikkupoikia ja siksi äiti on heille tärkeä. Viimeksi Portlandissa käydessään heidän isänsä totesi vain, että jos pojat yhdistettäisiin samaan vartaloon, he olisivat Buzz Osborne, mutta vähemmän siisti tyyppi. Sen jälkeen hän ajoi pois savuavassa Volkswagen-bussissa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Nina Mya – Flying Solo

Fredriksson Music

72 Suomalaisella jazzilla on mennyt ihan kivasti, kansainvälisestikin, jo jonkin aikaa. Huomio on keskittynyt instrumentalisteihin ja varsinkin nuoriin puhaltajiin, kuten Timo Lassyyn ja Verneri Pohjolaan. Oikeasti lahjakkaista ja ilmaisuvoimaisista laulajista ei tässä maassa ole koskaan ollut runsaudenpulaa ja jazz on varmasti vaikeinta mihin voi ryhtyä. Siksi Nina Myan debyytti onkin niin hauskaa kuultavaa, vaikka sitä ei voi pitää ihan puhtaana voittona. On hienoa, että Mya on päättänyt kirjoittaa omat biisinsä. Vielä hienompaa on se, että ne kuulostavat eletyltä elämältä. Toivottavasti hän pysyy tällä polulla ja hioo ilmaisua. Silloin tällöin kielioppiasiat särähtivät, kuten muuten vahvassa Flying Solo -kappaleessa toistuva fraasi ”I almost drowned into my sorrow”, mutta ne hoituvat korjaamalla. Myan ääni on vahva. Se voi olla röyhkeä ja hiukan läpitunkevakin, mutta se ei ärsytä niin kuin esimerkiksi Sarah Vaughan usein ärsyttää. Olen aina ollut enemmän Billie Holiday tai Ella Fitzgerald -miehiä. Toisaalta, myös balladit kuten I’m a Fool to Want hoituvat. Bändi soittaa todella tyylikkäästi ja hienosti laulajaansa tukien. Ajoittain se saa aikaan yllättävän syvän grooven, kuten kappaleessa Sleepless, mutta jotain säröjä jää kaipaamaan. Nina Myan Flying Solo ei tarjoa mitään yllätyksiä, vaan yhdeksän kappaletta tasaisen laadukasta ja perinnetietoista jazzia. Odotan innolla tulevia seikkailuja. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

The Presets – Pacifica

Modular

34 Australialaisen The Presetsin kakkosalbumi Apocalypso (2008) myi bändin kotimaassa triplaplatinaa ja poiki tukun aggressiivisesti pöriseviä klubihittejä (My People, This Boy’s in Love) krebakansan tarpeisiin. Vaikka Julian Hamiltonin laulu on yhtä luotaantyöntävää mölinää kuin ennenkin, The Presets soi Pacificolla aiempaa siistimpänä ja aiempaa hienostuneempana – ja valitettavasti myös tylsempänä. Calvin Harris -tyylinen tanssipop ei ota kaksikolta sujuakseen, eivätkä yritykset sisäänpäinkääntyneeseen, Underworldista muistuttavaan hypnoottisuuteen ole yhtään sen vakuuttavampia. Surkea, edes yhtä kiinnostavaa kappaletta huutava levy tappaa kiinnostukseen yhtyeen tekemisiin tähän paikkaan – ja saa miettimään, että niinköhän ne edellisetkään ansaitsevat paikkaa levyhyllyssä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Raveonettes – Observator

Universal

85 The Raveonettes tuntui olevan menneen talven lumia jo seitsemän vuotta sitten. Sähköistä Whip It On -esikoista (2002) seurasi liuta toinen toistaan laimeampia albumeita, joilla läpimurtohitti Attack of the Ghost Ridersin vimmasta saattoi aistia vain häivähdyksen, jos sitäkään. Sitä vimmaa ei löydy tanskalaisduon kuudenneltakaan studioalbumilta, mutta muuten palaset loksahtavat – oikeastaan ensimmäisen kerran vuosikymmeneen – täydellisesti paikalleen. The Raveonettes tekee sitä mitä parhaiten osaa: sekoittaa postpunkin piikkilankakitaraa ja haaveellisia dreampop-tekstuureja The Everly Brothersin kirpeänsuloiseen harmoniapoppiin ja romanttisiin Spector-päiväuniin. Observatorilla bändi hioo ilmaisustaan kaiken ylimääräisen. Jäljelle jää vain erinomaisia, hämäävän yksinkertaisia popsävellyksiä, joilla on loputtomasti tilaa hengittää. Vaikka fiilis on rautalankakitaroita myöten häpeilemättömän retro ja sixties, tuo Observator mieleen the xx:n ja Chromaticsin kaltaiset tunnelmilla pelaavat nykypopin minimalistit. She Owns the Streetsin veroisia pophelmiä eivät nekään tosi ole onnistuneet kuunaan kirjoittamaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Ken Stringfellow – Danzig in the Moonlight

Lojinx

81 Tarpeettoman vitsikkäästi nimetty Danzig in the Moonlight on mukava yllätys harvakseltaan sooloilevalta Ken Stringfellow’lta, jonka tekemiset ovat aina tuntuneet asteen verran kylmemmiltä kuin Posies-toveri Jon Auerin. Ensimmäinen Kentsu-soolo sitten vuoden 2004 Soft Commandsin on Beatlesin valkoisen tuplan hengessä tyylilajista toiseen pomppiva pastissikokoelma, jolla Stringfellow osoittaa taitonsa niin Al Green -tyylisen soul-kujerruksen (Pray), eeppisten pianoballadien (History Buffs), romanttisen folkin (You’re a Sign) kuin leppoisan countrypopin (110 or 220 V) saralla. Neljäntoista biisin kokonaisuus on ehkä liiankin tuhti ja joukkoon mahtuu pari hutia (progehuuruihin hukkuvat 4am Birds sekä Odorless, Colorless, Tasteless), mutta Stringfellow’n laulunkirjoitustaitoja ei käy – tälläkään kertaa – kiistäminen. (Antti Lähde)

Two Door Cinema Club – Beacon

Kitsuné

43 Two Door Cinema Club yllätti muutama vuosi takaperin poikamaisen viattomalla popmusiikillaan, ja Euroopan kuumin klubimaailman edelläkävijä Kitsuné löysi itselleen kultalapsen. Nyt kolme vuotta debyyttialbumin jälkeen pohjoisirlantilainen trio päätyi julkaisemaan saman levyn uudestaan eri nimellä. Muodikkaan musiikin perusongelma on, että muoti elää koko ajan. Beaconia voikin kuvailla vanhentuneeksi. Mitään muutoksia ei ole tapahtunut ja levy olisi melkein parempi, jos sen nimi olisi Rarities And B-sides. Jos tunnet yhtään yhtyeen tuotosta, niin Beacon ei tarjoa mitään uutta, varsinkaan soundillisesti. Muutama kiva poplaulu ei muuta sitä totuutta, että odotuksiin nähden levy on varsin laiha teos. (Petrus Koskimies)

Video ei ole enää saatavilla

Mariskan toinen albumi Pahat sudet -kokoonpanon kanssa ilmestyy syyskuussa. “Leonard Cohenin ja sydänsurujen innoittaman” Liekki-singlen videon on kuvannut ja ohjannut Mariska-albumin tuottaja Jukka Immonen.

Video ei ole enää saatavilla

The Orb feat. Lee ”Scratch” Perry – Hold Me Upsetter

Ambient housen esi-isät ovat lyöttäytyneet yhteen muun muassa seinähulluudestaan tunnetun dub- ja reggaetuottajan Lee “Scratch” Perryn kanssa. Yhteisalbumi The Orbserver In The Star House ilmestyy 3. syyskuuta. Tässä ensimmäinen maistiainen.

Video ei ole enää saatavilla

Green Day – Oh Love

Kalifornialaisen punkrock-jättiläisen syyskuussa julkaistava yhdeksäs studioalbumi on trilogian ensimmäinen osa. ¡Uno! saa myöhemmin seurakseen albumit ¡Dos! (2012) ja ¡Tres! (2013).

Video ei ole enää saatavilla

Band of Horses – Knock Knock

Suomessakin listoille yltänyt seattlelaisyhtye julkaisee neljännen albuminsa Mirage Rockin 18. syyskuuta. Levyn on tuottanut muun muassa Bob Dylanin ja The Beatlesin kanssa työskennellyt 70-vuotias legenda Glyn Johns.

Video ei ole enää saatavilla

The xx – Angels

Lontoolaisyhtyeen kolmen vuoden takainen esikoisalbumi oli yksi 2000-luvun vaikutusvaltaisimpia indielevyjä. Se oli myös myyntimenestys: platinaa Britanniassa, kultaa Ranskassa, listaviikkoja myös Suomessa. Syyskuussa ilmestyy kakkosalbumi Coexist.

Video ei ole enää saatavilla