Bad Religionin mukaan on hyvä uskoa läheisiin ja ystäviin, ei poliitikkoihin tai uskonnollisiin johtajiin.

Uskonnot muokkaavat vahvasti sitä, miten me maailmaa hahmotamme. Pakanana sitä välillä pysähtyy hämmästelemään, kuinka Jeesus onnistuu sheikkaamaan ihmisten maailmankuvaa niinkin väkevästi.

Ruudolf-räpäyttäjä kysyi minulta aikanaan, mitä pahaa on uskonnossa. Hämmennyin. Samanlaisen reaktion olisi saanut, jos olisi kysynyt, mitä pahaa on kansallissosialismissa. Kuulostanee pahalta, mutta avataan asiaa musiikin keinoin. Tässä viisi viisua uskovaisille.


#1 Jello Biafra and Mojo Nixon – Will the Fetus Be Aborted?

Video ei ole enää saatavilla

Poliittinen eläin Jello Biafra on ottanut uskonnon hampaisiinsa niin Dead Kennedys -aikoina (Religious Vomit, Moral Majority) kuin Nomeansnon kanssa (Jesus Was a Terrorist), mutta hilpeintä jälkeä syntyi Mojo Nixonin kanssa country-levyllä Prairie Home Invasion. Plastic Jesuksessa ajetaan kännissä muista välittämättä, koska Jeesus suojelee. Are You Drinking With Me Jesus? -kappaleessa mies kuvittelee tuntevansa Jeesuksen lämmön sisällään kunnes tajuaa laskeneensa alleen. Parasta levyllä on kuitenkin Will the Fetus Be Aborted, joka käsittelee naisen oikeutta omaan vartaloonsa.

“Annie’s pregnancy
Would kill her
Doctor’s warning
Gave her strife
Fundamentalists
Said ‘Jesus take her’
She said, ‘I want my right to life’”

Jostain syystä uskontoihin on sisäänkirjoitettu naisten alistaminen ja vihaaminen. Uskonnon varjolla ollaan hunnuttamassa, kivittämässä, silpomassa ja huorittelemassa. On näyteikkunoiden vähäpukeisten naishahmojen syytä, jos miehet raiskaavat, ja jos tästä kertoo, joutuu itse linnaan tai veli tappaa, koska kunnia. Ja oli tuleva lapsi sitten raiskaajan tai vie vaikka äidin hengen, aborttia ei saa tehdä. Tästäkin maasta löytyy politiikkoja, jotka haluavat päättää naisten puolesta. Mutta jospa he saisivat kuitenkin valita ihan itse?

“Kathy had two
Kids already
And an abortion
Is what she chose
Christian showed her
A bloody fetus
She said ‘That’s fine
I’ll have one of those’”

#2 
Minor Threat – Filler

Video ei ole enää saatavilla

Mitä tulee aatteeseen, tunteen paloon ja räjähtävään ulosantiin, jopa hardcore-punk-piireissä Minor Threat hakee vertaistaan. Sen turhautumisen, raivon ja energian määrä synnytti hikisiä kultakimpaleita, kuten Filler. Biisissä avaudutaan siitä, kuinka uskonto muuttaa ihmistä.


“What happened to you?
You’re not the same
Something in your head
Made a violent change”

Ulkopuolisen silmin uskoon tulevat ihmiset muuttuvat hetkessä, hylkäävät vanhat aatteensa ja monesti myös lähimmäisensä. On pelottavaa seurata, kun ystävän kovalevy tyhjennetään ja uusi materiaali koostuu ristiriitaisesta, sekavasta propagandasta.

“Your brain is clay
What’s going on?
You picked up a bible
And now you’re gone
You call it religion
You’re full of shit”

Hivenen ironista tietysti on, että Minor Threatin Straight Edge -kappale oli osaltaan luomassa samannimistä alakulttuuria, jossa suhtauduttiin kielteisesti päihteisiin ja siveettömyyttä vastustettiin. Niin siinä sitten käy. Kun jostain teoksesta tehdään uskonkappale ja fundamentalistit ottavat ohjat, on helvetti irti.

#3 
Black Grape – Reverend Black Grape

Video ei ole enää saatavilla

Black Grape otti levyllään It’s Great When You’re Straight… Yeah kantaa yläkerran asioihin useammalla biisillä. In The Name Of The Fatherin videolla Shaun Ryder irvailee valkoinen puku päällään kantotuolissa lähetyssaarnaajille, ja Kelly’s Heroesissa ruoditaan huumorilla sankarikulttia:

“Jesus was a black man
No Jesus was Batman
No, no, no, no, fuck
That was Bruce Wayne”

Mutta nimenomaan Reverend Black Grape pisti osalta kuulijoista ehtoollisviinit väärään kurkkuun.

“
Oh Pope he got the Nazis
To clean up their messes
He exchanged the gold and paintings
He gave them new addresses
Clean up your messes”

Jotta hyökkäys ei jäisi puolitiehen, kappaleessa käytetään virren O Come All Ye Faithful säkeitä ja pätkää Adolf Hitlerin puheen taustasta.

”

Hi, hi fuhrer
Hi, hi fuhrer”

Hivenen julmaa, mutta katolisessa kirkossa ei tunnuta tällaisia asioita murehdittavan. Nykyiselläkin paavilla on ollut yhteyksiä Argentiinan sotilasdiktatuuriin, ja Mussolinin avustuksella luotiin järjettömän kokoinen kiinteistöomaisuus. Vuosisatojen aikana tötteröpäät ovat ottaneet alaikäisiä rakastajia, piilotelleet äpärälapsia, murhanneet ja antaneet hyväksyntänsä vaikka mille hirveyksille. Nykyiset mafian rahojen pesut, pedofiilikohut, korruptio, homojen sekä naisten oikeuksien tallominen ja kommentit Afrikan vierailulla siitä, että kondomit pahentavat AIDS-ongelmaa, ovat vain pieni sivujuonne tässä synkässä näytelmässä.

Huvittuneena voi vain seurata uusimman kaapukaverin Franciscuksen ajatuksia köyhien auttamisesta. Kenenköhän sen pitäisi sitten tehdä? Järjettömän rikasta katolista kirkkoa ei ainakaan omaisuuden jakaminen köyhille kiinnosta. Niin, uskonnossahan ei ole kyse auttamisesta, vaan bisneksestä.

“
Sellin’ him your religion
Say I walking down a hit song
A booming business
Buying, selling belief
Standing in the pews
Talking ballshit, ballshit, ballshit
Ballshit, ballshit”

#4 
Bad Religion – All Good Soldiers

Video ei ole enää saatavilla

Bad Religionin mukaan usko on hyvä asia, jos se on uskoa läheisiisi ja ystäviisi. Mutta älä usko poliittisiin tai uskonnollisiin johtajiin. Jos uskontoa ei satukaan olemaan pääsyy sotaan, ryöstöretken voi aina nimetä ristiretkeksi.

Ensimmäisen ristiretken aikana vuonna 1099 koko Jerusalemin väestö murhattiin, niin juutalaiset kuin muslimit. Ja historia toistaa itseään. Yksi Bad Religionin suurimmista inhokeista, George W. Bush, käytti ristiretki-sanaa Irakin sodan yhteydessä. God bless America, ja pommia itään.

“
Will go anywhere the president says
Because the president believes in God
Like all good soldiers should”

Oli kyseessä jihadisti tai suomalainen pappi jatkosodassa, pyhä sota pulpahtaa helposti kirkonmiehen suusta. Viides käsky ja toisen posken kääntäminen ovat ilmeisesti vain salahelinää, kun kirkonmiehet ovat siunaamassa milloin mitäkin sotia ja lähettävät vielä sotilaspastoreita taistelumoraalia ylläpitämään.

#5 
John Lennon – Imagine

Video ei ole enää saatavilla

“Imagine there’s no heaven
It’s easy if you try
No hell below us
Above us only sky
Imagine all the people living for today”

Imagine on koskettavampi kappale kuin yksikään The Beatlesin levytys. Se on mahtavan naiivi ja suora kappale, joka ei yritä piilotella sanomaansa metafora-viidakkoon. Vaikka kappale ei kerro yksinomaan uskonnosta, juuri sen alku (”Imagine there’s no heaven”) herkistää kyynelkanavat. Joskus huutamista tehokkaampi tapa on kirjoittaa kaunis ja herkkä kappale.

Imagine on sanomaltaan sen verran radikaali, että sitä sensuroidaan vielä tänäkin päivänä.

“Imagine there’s no countries
It isn’t hard to do
Nothing to kill or die for
And no religion too
Imagine all the people living life in peace

Juuri kappaleen ”and no religion too” -kohta on erityisen kivulias paikka. Lontoon olympialaisten yhteydessä se aiheutti polemiikkia Turkissa, ja kun Cee Lo Green esitti kappaleen suorassa tv-lähetyksessä toissavuoden vaihtuessa, muuttui säe muotoon ”all religion is true”.

Kommari-laulu tai ei, ovat kommarit (tai natsit) harrastelijoita, kun vertaa sitä sorron, murhaamisen, henkisen ja fyysisen väkivallan määrää, mitä uskontojen nimissä on harrastettu vuosituhansien ajan. Saman toki voi sanoa kansallisvaltioista ja juuri tästä Imaginessa puhutaan.

Mitä jos kappaleen mukaan elettäisiinkin tätä päivää, tehtäisiin tästä planeetasta parempi paikka elää, eikä haaveiltaisi paratiisista? Paratiisin voi tehdä myös maan päälle. Uskonnot eivät tätä edesauta. Sitä tekee sen sijaan esimerkiksi tiede, jonka rattaisiin kirkonmiehet tunkevat ristejä minkä ehtivät. Aina on kuitenkin toivoa siitä, että asiat menevät parempaan suuntaan. Pitää unelmoida ja uskoa parempaan huomiseen.

“
I’m a dreamer, but I’m not the only one
I hope some day you’ll join us
And the world will be as one”

Bad Religion Provissirockissa perjantaina 14.6.2013.

Acid house auttoi meitä. Mikä sinua auttaa?

Hektisessä ”nyt kaikki mulle heti” -maailmassa oletuksena on, että bändi joko breikkaa pian tai sitten ei koskaan. Viimeistään silloin kun ensimmäinen levy on ulkona, mutta listasijoitus vain kaukainen kangastus, yhtyettä lasketaan jo kuoppaan ja innokkaimmat ripottelevat multaa päälle. Samalla menestyneitä bändejä pidetään lähinnä onnekkaina.

Vaikka onnella on osansa, yleensä menestyksen takaa löytyy pitkä ura, näännyttäviä rundeja ja paljon vastoinkäymisiä. Tämä juttu onkin omistettu bändeille, joiden matka maailmanmaineeseen oli pitkä ja monesti kivinen.

Genesis – Myydyin levy 19 vuotta perustamisen jälkeen

Vuonna 1967 perustetun Genesiksen alku ei ollut lupaava, sillä ensimmäinen levy (From Genesis to Revelations, 1969) myi aikanaan vaivaiset 650 kappaletta. Bändi tarvitsi lopulta 13 vuotta ja 9 levyä puskeutuakseen suuren yleisön korviin. Voidaan puhua myös aikamoisesta työvoitosta, kun 19 vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen julkaistusta, uran 13:sta levystä, tuli bändin myydyin.

Video ei ole enää saatavilla

Elbow – Kun levy-yhtiö jätti julkaisematta debyytin

Kuinka sopivaa onkaan, että nallemaisen Guy Garveyn luotsaama Elbow aloitti uransa vuonna 1990 nimellä Mr Soft. Nimi vaihtui ennen ensimmäistä levyä, joka jäi arkistojen uumeniin Universalin ahmaistaessa sisäänsä silloisen Island Recordsin. Onneksi bändi ei jäänyt naftaliiniin, vaan tästä sisuuntuneena äänitti kolmen EP:n ja albumin suoran, joka sai kiitosta kriitikoilta. Suuren yleisön suosiota nämä ansiokkaat äänitteet eivät kuitenkaan tuoneet.

18 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu The Seldom Seen Kid muutti kuitenkin kaiken. Vaikka albumi ei sinkoutunut räjähdysmäisesti listakärkeen, levy on myynyt tasaisen varmaan tahtiin tähän päivään mennessä yli miljoona kappaletta. Osaltaan menestystä ovat tukeneet albumin ”sivutuotteet”, kuten Mercury-palkinto, esiintyminen Wembleyllä ja Coldplayn kanssa kiertäminen. The Seldom Seen Kidia seuranneella Build a Rocket, Boys! -kiekolla (2011) Elbow pääsi ensimmäistä kertaa brittien albumi-listan kakkoseksi.

http://vimeo.com/15736825

Pulp – 17 vuoden matka huipulle rullatuolissa, pyllistellen ja nenä valkoisena

Vaikka Pulp tuli suurelle yleisölle tutuksi 1990-luvun brittipop-buumin yhteydessä, aloitti bändi taipaleensa jo 1978. Oman tyylin lisäksi hakusessa oli myös miehistö. Tätä nykyä bändin entisten jäsenten määrä on kasvanut jo yli parinkymmenen. Pulpin alkumetreille mahtui myös ulkomusiikillisia vastoinkäymisiä. Huvittavin lienee Jarvis Cockerin hämähäkkimies-episodi. Tehdäkseen vaikutuksen erääseen tyttöön hän esitti supersankaria ikkunanlaudalla ja huonostihan siinä kävi. Herra kopsahti kuudesta metristä alas ja vietti seuraavat pari kuukautta pyörätuolissa.

Myös musiikkibisnes heitti kapuloitaan Pulpin rattaisiin. Yhtyeen kolmas levy (Separations, 1992) nauhoitettiin viikossa levy-yhtiön painostuksesta, mutta sen julkaisun kanssa viivyteltiin vuosi. Seuraava levy-yhtiö ei tarjonnut juurikaan sen parempaa kokemusta; yhtiö jätti orkesterin purkittaman singlen kokonaan julkaisematta.

17 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu Different Class nosti Pulpin lopulta maailmanmaineeseen. Mainetta tuli ehkä enemmän kuin oli hyväksi, sillä pian menivät liitot karille, Kolumbian vientituote maistui ja omaa sarjaansa oli tietysti Jarvisin hyökkäys BRIT Awardseissa Michael Jacksonin keikalle, lapsikuoron keskelle pyllistelemään.

Tällä hetkellä Pulp on kuitenkin jälleen kasassa. Ja ehtipä Cocker joukkioineen esiintymään Ruisrockissakin päättyneenä kesänä.

Video ei ole enää saatavilla

Primal Scream – Kun masteri haihtui savuna ilmaan

Vuonna 1982 perustetun Primal Screamin alku ei ollut helppo. Bändin ensimmäinen kesken jäänyt nauhoitussessio oli sellaista galaksien räjähtelyä, että sinkun masteri ilmeisesti poltettiin ihan varmuuden vuoksi. Sitten laulaja Bobby Gillespie liittyi hetkeksi The Jesus and Mary Chainin riveihin ja jäi melkein sille tielle. Keikoilla homma ei myöskään toiminut, rumpalille näytettiin ovea ja vihdoin kun saatiin ensimmäinen levy valmiiksi, se lytättiin lehdistössä. Paremmin ei käynyt toisenkaan levyn kanssa, kun fanikunta ei pitänyt tyylin vaihdoksesta, eivätkä arvostelijatkaan olleet sen armollisempia.

Mikä pelasti sitten ryhmän? Innostuminen acid housesta. Bändi tapasi reiveissä DJ Andrew Weatherallin, joka työsti uudelleen kakkoslevyn kipaleen I’m Losing More Than I’ll Ever Have. Tuloksena oli Loaded, josta tuli yhtyeen ensimmäinen hitti. Nousukiidon aikana orkesterin jalat eivät kuitenkaan pysyneet maassa ja heroiinia alkoi kulua summattomasti. Loistavan Rocks-kipaleen sisältävän  Give Out But Don’t Give Upin ilmestymisen jälkeen bändi melkein hajosi, mutta pysyi kuitenkin pystyssä ja  24 vuotta perustamisen jälkeen julkaistu Country Girlistä tuli ryhmän myydyin sinkku.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – viidennellä levyllä tärppäsi

Vaihtoehtorockin suuri nimi R.E.M. perustettiin vuonna 1980, mutta bändi pääsi suosion syrjästä kiinni vasta viidennellä albumillaan Document vuonna 1987. Tämä varsin kantaanottava albumi sisälsi mm. hitin The One I Love ja oli ilmestymisen jälkeisenä vuonna myynyt jo yli miljoona kappaletta. Tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa, sillä 1990-luvulla bändi loisti listoilla Shiny Happy Peoplen, Man on the Moonin ja Losing My Religionin kaltaisilla biiseillä.

Video ei ole enää saatavilla

Screaming Trees – Kun edes Chris Cornell tuottajana ei auttanut

Vuonna 1985 perustetun Screamin Treesin neljä ensimmäistä levyä eivät ottaneet tulta alleen. Vaikka monet Seattle-bändit saivat sekä näkyvyyttä että myyntiä, ei yhtyeen viidennestäkään yrityksestä, Uncle Anesthesiasta, tullut kuin korkeintaan kulttiklassikko. Ei, vaikka tuottajana hääri Chris Cornell. Vasta kuudes levy, Sweet Oblivion, iski kultasuoneen. Osakiitos menestyksestä kuuluu Cameron Crowen ohjaamalle Singles-elokuvalle, jonka soundtrackille kiinnitetty Nearly Lost You pääsi X-sukupolven soittolistoille.

Video ei ole enää saatavilla

Soundgarden – Kun isolle levy-yhtiölle siirtyminen ei ollutkaan avain onneen

Kun cover-bändi The Shemps jammaili 1980-luvun alussa, ei kukaan vielä osannut arvata, että neljä vuotta myöhemmin sen jäsenistä Chris Cornell ja Kim Thayil perustaisivat yhden seuraavan vuosikymmenen tärkeimmistä bändeistä.

Soundgardenin uran alku ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen. Yhtyeen ensimmäisen levyn (Ultramega OK, 1988) tuottajalla ei ollut hajua, mitä Seattlessa oli tapahtumassa. Vaikka Soundgarden kirjoitti debyyttilevynsä jälkeen ensimmäisenä grunge-bändinä sopimuksen ison levy-yhtiön kanssa, ei se päässyt kaupalliselle aallonharjalle yhtä nopeasti kuin esimerkiksi Nirvana ja Pearl Jam. Sen sijaan suurelle levy-yhtiölle siirtyminen herätti närää faneissa.

Bändi löysi oman soundinsa vasta kolmannella levyllään, Badmotorfingerillä (1991). Myös kokoonpano asettui tällöin lopulliseen muotoonsa. Avaimia täydelliseen läpimurtoon ei tämäkään kiekko antanut, eikä MTV:n päätös lopettaa Jesus Christ Posen näyttäminen ohjelmissaan auttanut asiaa. Vasta kymmenen vuotta bändin perustamisen jälkeen ilmestynyt Superunknown toi kultaa ja kunniaa.

Video ei ole enää saatavilla

The Black Keys – Hiljaa hyvä tulee

Vaikka atleettinen Dan Auerbach ja syrjäänvetäytyvä Patrick Carney ovat tunteneet toisensa alle kymmenenvuotiaista lähtien, he eivät koskaan ole viettäneet vapaa-aikaansa yhdessä. He eivät tee sitä vieläkään, vaikka yhteinen bändi on ollut kasassa yli kymmenen vuotta. Kaksikon sovittivat aikanaan yhteen veljet ja olosuhteiden pakko, mutta myös yhdessä soittamisen ilo.

Yhtyeen matka maineeseen oli niin hidas, että Carney mietti kolmannen levyn jälkeen (Rubber Factory, 2004) vakavissaan paluuta koulun penkille. Vähitellen maine alkoi kuitenkin kasvaa ja bändin kappaleita käytettiin runsaasti TV-sarjoissa ja mainoksissa. Nyt tiukkaakin tiukempi seitsemäs albumi El Camino on myynyt kultaa Englannissa ja päässyt Yhdysvaltain albumilistan kakkoseksi. Tulevaisuus näyttää kuinka isoksi bändi vielä kasvaa.

Video ei ole enää saatavilla

Refused – Kun paras tapa saada hypeä on lopettaa bändi

Ruotsissa vuonna 1991 perustettu hardcorepunk-bändi Refused ehti tehdä viisi EP-levyä ja kolme albumia ennen kuin se pisti pillit pussiin vuonna 1998. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että tänä aikana bändillä ehti olla kolmetoista basistia. Viimeiseksi levyksi jäänyt Shape of Punk to Come oli ryhmän kohdeyleisölle liikaa, sillä se yhdisteli ennakkoluulottomasti muun muassa hardcorea, teknoa, progea ja hitusen jazzia.

Levyn yhteydessä tehty rundi oli henkisesti musertava ja pari viikkoa kiekon ilmestymisen jälkeen pojat pistivät pillit pussiin kesken kiertueen. Hyvän fiiliksen maksimoimiseksi poliisi keskeytti viimeisen keikan neljännen biisin jälkeen. Eipä siis ihme, että viimeinen katkera lehdistötiedote oli otsikoitu nasevasti ”Refused are fucking dead!”

Vuosia bändin hajoamisen jälkeen alkoi kuitenkin tapahtua. Vähitellen sana alkoi kiiriä ja  mm. Kerrang! listasi viimeiseksi jääneen levyn kaikkien aikojen 13:ksi vaikutusvaltaisemmaksi levyksi.  Innostus kasvoi kun Epitaph julkaisi deluxe-version, joka sai lehdistöltä rakkautta, ja lopulta fanien vinkuna sai bändin kasaamaan rivinsä. Tänä vuonna startannut paluukiertue kiertää sellaisia suuria festareita kuin Coachella, Primavera ja Roskilde. Vetipä bändi loistavan keikan myös Ruisrockissa.

Video ei ole enää saatavilla

Bad Religion – DIY-meiningillä maailmanmaineesen

Vuonna 1979 perustettu Bad Religion on merkittävä bändi monellakin tavalla. Yhtyeen levyjä myydäkseen kitaristi Brett Gurewitz perusti legendaarisen punk-lafka Epitaph Recordsin, ja yhtye on toiminut esikuvana lukemattomille ryhmille AFI:sta The Offspringiin. Kuten aina, yhtyeen paras julkaisu on makuasia, mutta bändi breikkasi isosti vasta vuonna 1993 ilmestyneellä Recipe for Hatella. Seuraavan vuonna ja 15 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu Stranger Than Fiction oli puolestaan yhtyeen kaupallisesti menestynein levy. Vaikka tänä päivänä Bad Religion ei olekaan ehkä se kovin juttu, on 16. albumi jo tuloillaan.

Video ei ole enää saatavilla

The Flaming Lips – Häröjengi iskee kultasuoneen 19 vuoden jälkeen

Muusikot ottavat yleensä tekemisensä vakavasti ja fanit ovat usein vielä tosikkomaisempia.  Vuonna 1983 perustettu The Flaming Lips on kuitenkin tehnyt alusta asti selväksi, että se on moisen yläpuolella. Niinpä sen häröilyt, kuten Christmas on Mars -leffa, eivät ole saaneet fanikuntaa kääntämään selkäänsä. Oikeita vastoinkäymisiä on kuitenkin tarjoillut varsinkin multi-instrumentalisti Steven Drozdilla, jonka taistelu heroiinin kanssa sai aika surullisia piirteitä.

The Flaming Lips saavutti kohtalaista suosiota Yhdysvalloissa jo vuonna 1993 julkaistulla She Don’t Use Jelly -kappaleellaan, mutta stadionluokkaan oli tuolloin vielä matkaa. Uransa taiteellisen lakipisteen yhtye saavutti vuonna 1999 julkaistulla The Soft Bulletinilla, ja 19 vuotta bändin perustamisen jälkeen ilmestynyttä Yoshimi Battles the Pink Robotsia pidetään bändin läpimurtolevyinä.

Video ei ole enää saatavilla

Soul Asylum – Bändi, joka melkein lopetti ennen läpimurtoaan

Useimmille Soul Asylum tuli tutuksi vuoden 1992 Runaway Train -hitin myötä. Bändi aloitti kuitenkin jo vuonna 1981 nimellä Loud Fast Rules; Soul Asylumina yhtye tunnettiin vuodesta 1983 lähtien. Yhtyeen 1980-luvun vähäinen levymyynti ei ole suuri ihme, sillä ryhmän alkuaikojen räkäinen punk oli kaukana hittilistojen kasari-meiningistä, jota hallitsivat tukkahevi ja Culture Club. Niinpä esimerkiksi yhtyeen sinänsä hieno debyytti Say What You Will, Clarence… Karl Sold the Truck myi alle 10 000 kappaletta. Homma toimi livenä, mutta kun pari vuotta ennen läpimurtolevyä ilmestynyt viideskään albumi ei myynyt, bändi harkitsi vakavissaan lopettamista. Se olisi ollut virhe, sillä heidän kaksi seuraavaa levyään myivät vähintään platinaa.

Video ei ole enää saatavilla

Goo Goo Dolls – Punkista mainstream-siirappiin

Soul Asylumin tavoin myös Goo Goo Dolls aloitti punkilla. Muun muassa The Replacementsilta kuulostanut bändi perustettiin ilman suurempia suunnitelmia ja yhtyeen nimikin poimittiin muuatta keikkaa varten lelumainoksesta. Kymmenen vuotta perustamisensa jälkeen bändi löi läpi viidennellä levyllään A Boy Named Goo. Tähän päivään mennessä yhtyeen albumeita on myyty jo yli 10 miljoonaa kappaletta.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Cave and the Bad Seeds – Luolamiehen heroiinihöyryistä Kylie-duetolla maailmanmaineeseen

Nick Cave and the Cavemen perustettiin vuonna 1983 The Birthday Partyn vielä savuaville raunioille. Myöhemmin Bad Seeds -nimen omaksuneen australialaisbändin matkaan mahtuu kaikenlaista; ongelmia ovat tuottaneet muun muassa Caven 1980-luvun sekoilu alkoholin ja huumeiden kanssa, joka on jatkunut vieroituksen jälkeenkin. Bändi rantautui listoille vuonna 1996 Kylie Minoguen kanssa nauhoitetun Where the Wild Roses Grow -dueton julkaisun myötä.

Video ei ole enää saatavilla

Ministry – Synapopista raskassoutuisille vesille

Trent Reznorin tapaan myös vuonna 1981 perustetun Ministryn menneisyys on kirjoitettu synapopin ihmeellisessä maailmassa. Vasta vuonna 1992 julkaistu viides levy Psalm 69: The Way to Succeed and the Way to Suck Eggs avasi yhtyeen tien listoille Jesus Built My Hotrod -hitin siivittämänä.

Video ei ole enää saatavilla

Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten 2000-luvun digitaalipojalla oli VHS-nauhuri ja Commodore 64.

”I’m a 21st century digital boy
I don’t know how to read but I got a lot of toys”

Näin lauloi Greg Graffin vuonna 1990, jolloin useimpien kuulijoiden omistama viihde-elektroniikka rajoittui C64-pelikoneeseen ja kaukosäätimellä varustettuun televisioon.

Meidän talouteemme jälkimmäinen tuli juuri kyseisenä vuonna, ja sen mukana ensimmäinen VHS-nauhuri ja setti kaapelikanavia. Voi sitä riemua! Vieraantuminen todellisuudesta tapahtui välittömästi.

Tai sitten ei. Talvinen lumisota ja kesäinen keinupallo olivat edelleen asialistan kärjessä, vaikka näistä harrastuksista palattua saattoikin katsoa vanhempien nauhoittaman Robin Hood -televisiosarjan seniltaisen jakson. Kätevää.

Tekstuaalisen sisältönsä osalta 21st Century (Digital Boy) on ymmärrettävä Bad Religionin oikeaoppisen punk-moralismin vääjäämättömänä sivutuotteena. Väljästi ottaen punkin piirissä on alusta asti vaikuttanut kahtiajako, joka kummunnee The Clashista ja Sex Pistolsista. Idealistit ja nihilistit. Maailman parantajat ja sille naurajat. Bad Religion on tietysti oppikirjaesimerkki ensimmäisestä.

Tarina kertoo, että 1990-luvun alkupuolella erääseen ruotsalaiseen pikkukaupunkiin levisi kova Bad Religion -villitys, ja teinit alkoivat käyttää yhtyeen tunnetulla ruksi ristin yli -logolla varustettuja paitoja. Juuri samoihin aikoihin norjalainen kirkonpolttovillitys oli saavuttanut julkisuushuippunsa, ja lasten vanhemmat huolestuivat: joko hautausmaita pitäisi alkaa vartioida meilläkin? Kasattiin lähetystö, joka loihe kysymään paikalliselta poliisiviranomaiselta, voisiko asialle tehdä jotain.

Tunnollinen ruotsalainen poliisi päätti ainakin selvittää asiaa. Pari konstaapelia määrättiin viikonlopputöinä perehtymään Bad Religioniin. He hankkivat levyjä, kuuntelivat niitä ja lukivat tekstivihkoja. Perusteellisen pikakurssin jälkeen jeparit ilmoittivat kantanaan, että heistä Bad Religion vaikuttaa kasvattavalta ja fiksulta musiikilta, jonka kuuntelemiseen nuorisoa tulisi suorastaan kannustaa.

Vieraantumisen ja läsnäolon polariteetti on kaikenlaisen punkin perusaiheita. Myös sen käsittelyssä esiintyy kuitenkin paljon sävyeroja. Yksi vaihtoehto on korostaa punk-henkilön vieraantuneisuutta yhteiskunnasta, joka sylkee hänen päälleen – ja jonka päälle hän sylkee. Ei voi olla mukana leikissä, jonka sääntöjä ei hyväksy. Tästä näkökulmasta vieraantuminen ei ole hyvä eikä huono asia, vaan itsestäänselvyys eikä ainakaan vieraantujan itsensä vika.

Bad Religion -katsantokanta vieraantumiseen suuntaa valokeilan ihmisyyteen, kommunikaatioon ja tunteisiin. Näistä vieraantuminen on katastrofaalisen vaarallista, koska lopputuloksena on ei-ihminen. Historia kertoo meille, mihin sellaiset kykenevät.

21st Century (Digital Boy) hahmottelee sotienjälkeisen ajan vieraantumisen kulttuurihistoriaa. Biisin minäkertoja pakenee lihaa ja verta olevaa olemustaan teknologisten leikkikalujen pariin, mutta onko tämä sen eskapistisempaa kuin isukin laiska keskiluokkainen liberalismi tai äidin harjoittama rauhoittavien napsiminen?

Kaksikymmentäkaksi vuotta myöhemmin voidaan ehkä argumentoida, että Bad Religion sortui tässä kärkkääseen virhepäätelmään. Virtuaaliorjuutemme on sittemmin edennyt tuhanteen kertaan uudelle ja uudelle tasolle – kesken tämän kirjoittamisen sain 66-vuotiaalta isältäni puhelun, josta merkittävä osa käsiteltiin hänen yleislakon tehnyttä konettaan ja sitä, kuinka hankala on hoitaa mitään käytännön asioita ilman pääsyä nettiin.

Uskoisin silti, että inhimillisiä tunteita on edelleen olemassa jopa Facebookia käyttävien henkilöiden välillä. Enkä usko, että virtuaalielämä olisi surullisiin ratkaisuihin päätyvien yksilöiden kohdalla sen enempää kuin katalyytti, ei missään nimessä syy mihinkään.

Oikea elämä todellisine tunteineen on kirjallinen konstruktio ja löytyy juuri sieltä, missä kukin sen määrittelee olevan.

21st Century (Digital Boylla) on kuitenkin muutakin merkitystä kuin yhden epäilyttävän kliseen sanallistaminen. Se edustaa pistettä, jossa 1990-lukulainen melodinen punk alkoi hahmottua. Se on edelleen räyhäkkä, kiivastahtinen ja vihainen kolmeminuuttinen, mutta tempoltaan hitaampi kuin Bad Religionin tätä edeltäneen tuotannon valtaosa. Se sisältää singalong-kertosäkeen ja kitarasoolon. Siinä on aika suoraan kuultavissa aihio vaikkapa The Offspringin muutamaa vuotta myöhemmälle Smash-hittisoundille.

Bad Religionin omassa tuotannossa se merkitsee vaikeasti määriteltävää kaikkein klassisinta pistettä vanhojen alakulttuurisuosikkien ja myöhemmän sliipatun soundin välissä. Ainoalla näkemälläni Bad Religion -keikalla Nosturissa noin vuonna 2005 yhtye aloitti uusimmalla materiaalillaan ja eteni sitten biisi biisiltä ajassa taaksepäin, yhä suurempiin klassikoihin, yleisön hurmostilaa taitavasti lietsoen. Huipentumana, toiseksi viimeisenä encorena, kuultiin juuri 21st Century. (Sen jälkeen soitettu Punk Rock Song oli tyypillinen virhearvio ja latisti meiningin välittömästi.)

Jos biisissä on näin hyvä nostattava kertosäe, on kai aika sama, kestääkö sen sanoma ajan hammasta. Voihan tässä nähdä tiettyä ironiaakin. Vuonna 1990 jo määre “21. vuosisata” kalskahti scifiltä. Tässä sitä ollaan, ja olemme oman elämämme digitaalisia poikia ja tyttöjä joka ikinen. Voimme siis laulaa vapautuneesti mukana.

Video ei ole enää saatavilla

Bad Religion, punkprofessori Greg Graffin (vas.) jaksaa saarnata.

Bad Religion on yksi niistä yhtyeistä, joista pitäminen ei ole varsinaisesti coolia. Bändin yli 30 toimintavuodesta huolimatta rockmedia ei tunnu koskaan muistavan sisällyttää bändiä klassisten rockyhtyeiden listoilleen; ajatus Bad Religionin mainitsemisesta The Clashin ja kumppanien kanssa samassa lauseessa tuntuu jopa minusta oudolta, lievältä pyhäinhäväistykseltä.

Bändiä ei tunnuta ottavan ihan tosissaan. Ehkä se johtuu siitä yksioikoisesti osoittelevasta nimestä. Tai yhtyeen logosta, joka näyttänee nerokkaalta etupäässä hiljattain uskonnon idioottimaisuudesta vakuuttuneen teinin silmissä. Ehkä bändin useimmat kappaleet liikkuvat liian nopeassa tahtilajissa vedotakseen rockkriitikoihin, joista aika moni on pohjimmiltaan traditionalisti.

Ehkä laulaja Greg Graffin käsittelee tosimaailman asioita – siis muitakin kuin iänikuisia ihmissuhteita ‒ tarjoamatta ironisen etäännytyksen suomaa turvaa. ”Saarnaaminen”, kuten ylläkuvattua rockissa nykyään kutsutaan, ei ole coolia.

Harva tuntuukin muistavan, että Bad Religion on eräs kaikkien aikojen eniten muihin yhtyeisiin vaikuttaneista punkbändeistä.

Yhtyeellä on myös enemmän kuin tarpeeksi hienoja, fiksuja ja melodisia rockbiisejä ansaitakseen vähintäänkin erikoismaininnan puhuttaessa viime vuosikymmenten tärkeimmistä rockbändeistä.

Do What You Wantin emolevy Suffer oli itse asiassa jo Bad Religionin kolmas, mutta vasta sillä yhtye löysi oman, missä tahansa tunnistettavan soundinsa. Hardcoresta tutut läimebiitit kohtasivat punk-professori Greg Graffinin (siis kirjaimellisesti: Graffin on biologian professori, joka opettaa UCLA-yliopistossa) evoluutiobiologin järkähtämättömällä katseella kirjoitetut lyriikat, puhtaat popmelodiat ja yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneet vokaaliharmoniat.

Do What You Want -kappaleella kuullaan näitä kaikkia tiivistettynä rivakkaan vähän yli minuutin kestoon. Tämä tekee siitä sekä levyn lyhimmän että uskoakseni lyhimmän Popklassikot-sarjassa esiintyneen kappaleen.

Verrattuna esimerkiksi albumin nimikappaleen edustamaan keskitempoiseen materiaaliin ‒ joka muodostui myöhemmin bändin leipälajiksi sen huippuvuosien albumeilla – Do You What You Want on isku kasvoille tuoreella kalalla.

Vaikka kappaleen sanoituksen voi nopeasti kuunneltuna ymmärtää turhanpäiväiseksi punk-uhoksi, se on huomattavasti monitasoisempi. Se käsittelee apatian ja (poliittisen) välinpitämättömyyden teemoja ironian ja satiirin keinoin.

Laulun kertoja ei liene Graffin, joka kehottaisi kuuntelijoitaan ”rikkomaan kaikkia sääntöjä”, vaan laput silmiltään pudottanut jokaihminen, joka on päättänyt, että kokonaisvaltaisen merkityksen (siis, kyllä, Jumalan) puuttuminen universumista tarkoittaa sitä, että millään ei ole yhtään mitään väliä.

Eihän se varsinaisesti lalalaata ja sydäntä pakahduttavaa boy-meets-girliä ole, myönnetään. Rockin kaanonista luulisi kuitenkin löytyvän tilaa myös tällaiselle musiikille. Etenkin kun se on esitetty näin pirullisen tarttuvassa muodossa.

Video ei ole enää saatavilla

Televisio ei tappanut soittolistatähtiä.

Taas se on täällä: syksyn vittumaisin influenssavirus H3N2. Vaikka tautia vastaan taistelisi kierrepotkuin ja liekinheittimin, aina löytyy ihmisiä, jotka räkivät päin naamaa joko julkisessa kulkuvälineessä, kirjaston lukusalissa, baarin nurkkapöydässä tai käräjäoikeuden istunnossa. Oli tauti miten paha tahansa, nämä oman elämänsä bobflemingit eivät ikinä jää kotiin sairastamaan.

Syysflunssaan on onneksi olemassa useampikin lääke. Yksi niistä on televisio, joka juuri nyt tulvii kesätauolta palanneita kotimaisia reality-sarjoja. Mikäpä olisikaan parempi keino tappaa aikaa, aivosoluja ja bakteereja kuin katsella ahtaaseen tilaan tungettuja moniongelmaisia vammaisia, huippumalleiksi halajavia puhe- ja kävelytaidottomia dorkia tai Hjalliksen alaisiksi pyrkiviä selkäänpuukottavia sössöttäjätunareita. (Mervi, älä ole noin kiukkuinen, vaikka oletkin kipeä. Diili ja Huippis on hyviä ohjelmia. BB on… ohjelma sekin. Nuorgam on rakkauden media. Me rakastamme tv-viihdettä! t. yx vaan)

Tai mikäli haluaa esittää kultturellia humanistia, voi aina ilmoittaa katselevansa Teeman dokumentteja, joita kaikki sanovat katsovansa, mutta eivät kuitenkaan katso. (Me Nuorgamissa katselemme Teeman dokumentteja! t. sama)

Alla olevan Spotify-linkin takaa löytyy 26 tv-aiheista biisiä, joiden tahdissa voi virittäytyä haluamaansa televisionkatselutunnelmaan. Mukana on niin televisiota ylistäviä kuin sitä kritisoivia biisejä pääasiassa punkrockin ja postpunkin parissa ansioituneilta bändeiltä. Lista on koottu häpeilemättömän subjektiivisesti eli siltä löytyy vain yllekirjoittaneen korvaa miellyttäviä biisejä.

• Black Flag – TV Party
• Misfits – TV Casualty
• The Rezillos – Top of the Pops
• Pelle Miljoona & 1980 – TV
• Kari Peitsamo ja Ankkuli – Hesan telkkariin
• The Cramps – TV Set
• Ebba Grön – Tittar på TV
• Wire – Ex Lion Tamer
• Magazine – TV Baby
• Fall – A Lot of Wind
• Talking Heads – Found a Job
• Gang of Four – 5.45
• The Normal – T.V.O.D.
• The Damned – Idiot Box
• Skids – TV Stars
• The Dickies – I’m Stuck in a Pagoda with Tricia Toyota
• Bad Religion – Television
• Wavves – TV Luv Song
• Public Enemy – She Watch Channel Zero?!
• The Disposable Heroes of Hiphoprisy – Television, the Drug of the Nation
• Bruce Springsteen & The E Street Band – 57 Channels (And Nothin’ On)
• Dire Straits – Money for Nothing
• ZZ Top – TV Dinners
• The Handsome Family – All the TVs in Town
• American Music Club – Mom’s Tv
• Lou Reed – Satellite of Love