Kaikkihuomisenbändi Panssarijuna. Pidimme myös levystä.

Arvioimme vuoden alkupuoliskolla aika nivaskan levyjä, tarkemmin ottaen 247 kappaletta. Aivan kaikkea emme silti huomanneet, joten keräsimme sivuutetun parhaimmiston pakettiin.

Charles Lloyd / Jason Moran – Hagar’s Song

ECM

77 Liekö mitään kauniimpaa kuin kahden ihmisen välinen intiimi kanssakäyminen? Jazzmiesten dialogit huipentuvat koskettaviin Bob Dylan ja Beach Boys -versiointeihin. (Ami Vuorinen)

Video ei ole enää saatavilla

Rudimental – Home

Asylum

77 Brittikvartetti pohjusti Home-esikoistaan kolmella isolla tanssihitillä, jotka jäävät kyllä levyn parhaiksi vedoiksi, mutta onneksi täytekin on täytteeksi ensiluokkaista. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Jussi Kuoma – s/t

Enkkä Records

78 Lahtelaisräppäri Jussi Kuoma luottaa samplepohjaisiin biitteihin, peruspositiivisuuteen ja kepeään läpänheittoon. Harmiton, mutta samanaikaisesti ilahduttava albumi. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Kisses – Kids in L.A.

Cascine

79 Kissesin Kids in L.A. -albumi on vuoden toistaiseksi tarttuvinta tanssittavaa elektropoppia. Esimerkiksi The Hardest Part ja Air Conditioning jäävät pyörimään päähän levottomasti. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Sällskapet – Nowy Port

Universal

79 Kaunis maisemamaalaus ruosteisista rautateistä, aamuöisistä satamista ja itäsaksalaisista betonilähiöistä. Thåström ajaa pitkin E40:tä syvemmälle teollisuuskalkkeeseen, kyydissään muun muassa Anna von Hausswolff. (Mikael Mattilla)

Video ei ole enää saatavilla

Youth Lagoon – Wondrous Bughouse

Boise

79 Etkö saanut vielä tarpeeksesi dreampop-revivalista? Sitten uhraa elämästäsi kohtuullinen aika Youth Lagoonin kakkoslevylle. Yhden miehen yhtye on Melody’s Echo Chamberin ohella ”Beach House 2.0”. Siinä missä Echo Chamber on inspiroitunut Stereolabista, Wondrous Bughousen pintaan liitetty suhinapsykedelia ammentaa levyn nimen mukaisesti viidakon ötököistä ja räikeimmistä orkideoista. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Carmen Villain – Sleeper

Smalltown Supersound

81 Jos Sonic Youth kohtaisi Liz Phairin, se ei kuulostaisi yhtä jännittävältä kuin Sleeper. Levyllä on piirun verran osiensa summaa reilummin mystiikkaa, epäilyttävää romantiikkaa ja yliluonnon hulluutta.  (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Ashley Paul – Line The Clouds

Rel Records

82 Nypi kitaraa, ujella saksofonia, improvisoi intuitiiviset vokaalisikin, väistä aina, kun jokin on hahmottumassa: näin laulut pitäisi aina jättää kirjoittamatta. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

French Films – White Orchid

GAEA

83 French Films teki yhden vuoden parhaista indiepop-levyistä, joka erottuisi edukseen niin Slumberlandin kuin Captured Tracksin katalogeissa. Suomi missasi jälleen kaiken olennaisen sanomalla ”lol, the Drums”, koska niin oli jo ensimmäisen levyn kohdalla opetettu ja hypebändi ja vittu blogit. Hyvin biisien lisäksi White Orchidia kantaa komppien mekaanisuus, joka tuo tuo sopivan häivenen kolkkoutta bändin Pains of Being Pure at Heartin kovisversiosta muistuttavaan nykyestetiikkaan. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

LCMDF – Mental Health Pt. II

FAN

83 Suomi tuntuu vähän unohtaneen LCMDF:n, mutta duo jatkaa vähintään entisellä luomisvimmalla. Ysärissä uppodipatussa nykysoundissa Beck tormää Ace of Baseen, joka liftaa Whalea kyyditsevän Weezerin matkaan. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

William Tyler – Impossible Truth

Merge

83 Lambchopissa ja Silver Jewsissa jo teini-ikäisenä soittanut William Tyler on julkaissut 2010-luvulla kaksi sooloalbumia, joista jälkimmäisen tasoisia instrumentaalisia folk-albumeita ei ihan joka vuosi julkaistakaan. Tyler, 33, loihtii kitarallaan vangitsevan hypnoottisia äänimaisemia, joihin mahtuu ihminen, luonto ja koko maailma. Mitä instrumentaalimuusikoihin tulee, Tyler huitelee lähes Colin Stetsonin nerokkuuslukemissa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Batillus – Concrete Sustain

Seventh Rule

84 Betoni on käytännöllistä, mutta Batilluksen siihen vertaaminen tuntuu arkiselta. Rammed earth on yhtä kestävä tekniikka. Vuosien maantietomu prässätään muuriksi, joka tulee seisomaan hievahtamatta tuhannen vuoden verran. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Girls Names – The New Life

Tough Love

84 Melko tuntemattoman Girls Namesin kolmas albumi on yksi vuoden timanttisimpia indierocklevyjä. Pohjoisirlantilaisyhtyeen tyylilaji on napakka, suoraviivainen ja luurankomainen postpunk The Curen ja Lotus Plazan ruuhkauttamassa tienristeyksessä. Kitaroilla on tilaa, instrumentaaliosuuksilla mittaa ja hoilotuksissa kuuluu kenenkäpäs muunkaan kuin Ian Curtisin kaiku. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Haxan Cloak – Excavation

Tri Angle

84 Haluaisitko haudata dubstepin multaan niin pitkäksi aikaa ja syvälle, että sen henki salpautuu ja pulssi hidastuu lähelle ruumista – ja lopulta kaivaa raadon takaisin ylös silkkaa ilkeyttäsi? Excavation on levysi. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Little Boots – Nocturnes

On Repeat

84 Brittiläisen elektropopartisti Victoria Heskethin eli Little Bootsin vuonna 2009 julkaistu debyyttialbumi oli epätasainen pettymys. Hesketh lunastaa yllättäen alku-uransa lupauksen täyteläisellä kakkoslevyllä, jonka sävellykset kantavat alusta loppuun. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Panssarijuna – Haistoin kerran näätää

Joteski Groteskii

85 Panssarijuna on neljän helsinkiläsen kylähullun muodostama traumablues-yhtye, jonka rähjäinen debyyttialbumi yhdistää muodon täydellisesti sisältöönsä. Pöytäviinan polttamat kappaleet mädäntyneestä ”honeysta”, Sörkan kurkosta tai näädän haistamisesta kuulostavat juuri niin päässäviiraavilta kuin pitääkin. (Joonas Kuisma)

Video ei ole enää saatavilla

Autre Ne Veut – Anxiety

Mexican Summer

86 Vinkulelusoul. Hyväksy hieman myhäillen, lainausmerkeissä, tai heittaa paatoksella. Heittaan lainausmerkeissä. Raivostuttavan överi suihkurunkkauslevy. Kiehtovan synteettinen kuin Bowien Young Americans. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Arttu Wiskari – Tappavan hiljainen rivarinpätkä

Warner

86Wiskarista on varkain kehittynyt kotimaisen musiikki-identiteetin éminence grise. Yhtä harmaa kuin velkaisen rivitalon tapetti. Koskettaa kaikessa depressiviisyydessään enemmän kuin yksikään anglofiili kitarapoppibändi. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Amor de Dias – The House at Sea

Merge

87 The Clientele on yksi 2000-luvun aliarvostetuimpia yhtyeitä. Alasdair MacLeanin sivuprojektin toinen albumi on vielä jotain sitäkin parempaa ja kuulostaa juuri siltä kuin läpikuultavan hauraan kitarapopin hallitsevan brittimuusikon ja espanjalaisen käsitetaiteilijan (Lupe Núñez-Fernández) yhteistyön voisi kuvitellakin kuulostavan: impressionistiselta, bossanovalla maustetulta ja kevyen kokeelliselta twee-jazzpopilta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Local Natives – Hummingbird

Infectious Music

87 Jo debyytillään vakuuttanut kalifornialaisbändi pistää kakkosalbumillaan paremmaksi. Rauhalliset kappaleet kuten huumaava Ceilings ja yhtyeen hienoin biisi tähän asti, Colombia, nostavat Hummingbirdin alkuvuoden 2013 parhaiden levyjen joukkoon. (Visa Högmander)

Video ei ole enää saatavilla

James Blake – Overgrown

Polydor

88 Emosteppaajan erinomaisella kakkosalbumilla R&B- ja gospel-vaikutteet, vokaaliluupit, mies ja piano -herkistelyt ja myhkäilyhouse sulautuvat usvaisen harmoniseksi kokonaisuudeksi. (Ami Vuorinen)

Video ei ole enää saatavilla

Charles Bradley – Victim of Love

Daptone Records

93 Vuoden soul-albumi. Vaikka Victim of Love on vasta toinen albumi Charles Bradleylle, on hän jo nyt nousemassa laadustaan tunnetun Daptonen lippulaivaksi, ikiaikaisen soulin uudeksi kuninkaaksi. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

How To Dress Well eli Tom Krell herkistyy myös turkkilaisessa saunassa.

Mitä sinulle tulee mieleen, kun termi r&b mainitaan? Todennäköisesti ylväillä lauluäänillä ja sielukkuudella kuorrutettu, ajoittain teemoiltaan kovin lihallinen musiikki, jota useimmiten esittävät tummaihoiset amerikkalais- tai englantilaislaulajat ja -laulajattaret. Ehkä mieleesi tulvii kuvakavalkadi diivoista, naistenmiehistä ja ihmissuhdekoukeroista? Tai tällä vuosikymmenellä yleistyneen, klubimusiikista ja popista lainaavan MTV-r&b:n kiillotetun kliininen musiikkivideomaailma?

Niin tai näin, aika todennäköistä on, ettei ensimmäinen mielikuva ole ainakaan valkoihoinen, hintelä kaupunkilaismies, joka pukeutuu r&b-kuvaston vaalimien kultaketjujen ja luksusmuodin sijasta kuin arkkitehti tai indierokkari.

Kaikista niin sanotun mustan rytmimusiikin lajeista r&b säilyi pisimpään nimenomaan mustan yleisön ja mustien artistien leipälajina ja on sitä jokseenkin voimakkaasti edelleen. Siinä missä räpistä tuli myös valkoihoisten pelikenttää viimeistään Beastie Boysin ja vielä enemmän Eminemin myötä, r&b pysyi vielä tälle vuosituhannelle tultaessa tummaihoisten dominoimana alueena.

Viime vuosina tilanne on kuitenkin muuttunut, kun varsinkin kokeellisemman popin ja elektronisen musiikin parissa operoivat, hyvinvoivan oloiset ja jokseenkin nörtähtävät valkoihoiset nuoret miehet ovat alkaneet tunnustaa rakkautaan musiikkilajeista lihallisimmalle. Tuloksena on ollut eräänlaisen uuden, sulkeutuneesti herkän, seksiä silti tihkuvan ja indiehtävämmän r&b:n nousu, jota voisi konemusiikkipainotteisuutensa ja akateemisten esittäjiensä vuoksi kutsua myös nörtti-r&b:ksi. Tässä viisi maistiaista kyseisen suuntauksen keskeisistä artisteista.

#1 How To Dress Well

Filosofiaa yliopistotasolla mm. Kölnissä ja New Yorkissa opiskellut Tom Krell vie kappaleissaan haavoittuvaisen, mutta kimeän äänensä suorastaan ärsyttävän rajamaille, minkä vuoksi perinteisemmän r&b:n ystävän voi aluksi olla vaikea hyväksyä Krellin utuisan, pääasiassa lo-fi-elektrosta ja popista vaikutteensa onkivan musiikin ja r&b:n yhteyttä.

Kuka tahansa lajin tunteva joutuu lopulta kuitenkin myöntämään, että kyseessä on uusia tulkintoja ajattomista lemmen teemoista onkivaa, puhdasta r&b:tä, vaikkakin hintelän akateemisella ja hillityllä otteella.

Miehen kliinisen tyylitelty olemus on myös nostanut hänen eteerisen musiikkinsa aina yhtä viilipyttymäisen viileän muotimaailman suosioon, ja esimerkiksi Urban Outfitters -ketju on tehnyt How To Dress Wellin kanssa yhteistyötä tämän musiikkivideoilla.

Samalla artisti itse on kertonut vaikutteistaan, että varsinkin Janet Jacksonin Velvet Rope -levyn kypsä seksuaalisuus on tehnyt häneen vaikutuksen, toimien esikuvana viime vuonna ilmestyneelle Total Loss -albumille. Lopputuloksena on laskelmoivaa alakulttuurien valtavirtaistamista keskiluokan kulutushyödykkeeksi yhdistettynä intohimoja tihkuvan mustan musiikin perinteiden kunnioittamiseen, eli pelkkää voittamista.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Autre Ne Veut

Toinen alan moniosaaja ja niin ikään Urban Outfittersin musiikkivideokumppani, amerikkalainen Arthur Ashin, on noussut lajityypin mestaruussarjaan tänä vuonna julkaistulla Anxiety-levyllään. Aivan kuten Tom Krell, myös Ashin on maisterismiehiä. Psykologian alalta tutkintonsa tehneen Ashinin kappaleissa käsitellään usein lukkiutuneita tunnetiloja, ahdistuksia ja epätoivoa, mutta samalla niissä soi r&b-slowjameista tuttu seksuaalinen latautuneisuus. Haastatteluissa mies taas tekee sujuvasti viittauksia musiikin ja muun taiteen historiaan, mainiten esimerkiksi David Lynchin elokuvat yhtenä musiikkinsa tunnetilojen lähteenä, ja kertoo avoimesti kärsivänsä paniikkikohtauksista.

Elokuussa Flow Festivalille saapuvan Ashinin kokeellis-taiteellisesta ja r&b:n perinteestä irrallaan olevasta taustasta kertoo paljon se, että ennen uraansa nörttipanojamien tulkitsijana hän teki paljon noise- ja burleski-teemaisia keikkoja, joissa yleisöä hämmennettiin tanssiesityksin ja korvia raastavaa meteliä tuottamalla. Vähitellen hän kuitenkin myönsi itselleen r&b:n kutsun ja ryhtyi hiomaan kappaleitaan kevyempään muotoon. Viimeistään Anxietyllä niissä alkoikin soida popin ja modernin, Timbalandin vaikutuksesta kaikuja poimineen, säksättävän klubisoundin äänimaisema yhä voimallisemmin. Kuin muistona vähemmän valtavirtaan istuvista taiteilija-ajoistaan, Autre Ne Veutin levyt julkaisee kokeellisesta elektrostaan tunnetun Oneohtrix Point Neverin, eli Daniel Lopatinin levymerkki Software. Tämä selittyy sillä, että Ashin ja Lopatin olivat kämppiksiä collegessa.

Vielä ennen Anxietyn ilmestymistä Ashin epäili, että r&b-fanit eivät ottaisi hänen musiikkiaan kakistelematta vastaan, mutta genren viime vuosina kokema elektronisen minimalismin ja herkistelyn tulva, jota ovat kipparoineet artistit Weekndistä Migueliin, on siirtänyt koko tyylilajin lähemmäksi Autre Ne Veutin polveilevaa ilmaisua. Silti hämmentämisen taito on pysynyt hänen toimintansa ytimessä, ja ajoittain kuulijat ovat keskittyneet kaikkeen muuhun, kuin musiikkiin. Vuoden 2011 Body-ep:n kohdalla suurin kysymys tuntui ainakin internetissä olevan, onko levyn kannessa lähikuva naisen vaginasta? Ei, se oli öljytty käsi.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Inc.

Uuden nörtti-r&b:n ytimessä tuntuu olevan eri genreistä vaikutteita vimmaisesti omaan musiikkinsa imevän musiikki-intoilun lisäksi rautaisen ammattilaiskokemuksen kerääminen ennen varsinaista artistiuraa. Siinä missä modernin r&b:n mestarit R. Kellystä Jodecin jäseniin hioivat osaamistaan uransa alkuvaiheessa katulaulajina tai kirkkokuorojen kultakurkkuina, ovat tämän uuden r&b-aallon artistit usein kunnostaununeet joko kokeellisemman ilmaisun parissa tai toimineet ensin laulunkirjoittajina ja muusikkoina muille artisteille. Näin sai alkunsa myös yhdysvaltalaisen veljes-duon, Incin ura. Andrew ja Daniel Aged toimivat muun muassa Pharrell Williamsin sessiomuusikkoina ennen oman yhtyeensä perustamista.

Inc. on kuin indiepopin surusilmäisyydestä ja haikeudesta sekä 1980-luvun popin vilpittömästä tunteikkuudesta pitävien partaturrien ja humanistityttöjen r&b-unelma. Ei liian maskuliininen ja sovinistinen ollakseen ärsyttävä, eikä liian kliininen ja mainosmainen ollakseen vieraannuttava. How To Dress Wellia ja Autre Ne Veutia askelen loungehtavampaan, sanoittaisiinko jopa sademaisempaan (yhtye, ei sääolosuhde, toim. huom.) suuntaan kappaleensa vievä Inc on tehnyt kermaisen raskaine bassolinjoineen ja huokailevine laulusuorituksineen yhden alan hienoimmista esikoislevyistä. Viime vuonna julkaistu No World soi kuin kokoelma tämän uuden polven elektro-herkistely-r&b:n ytimestä puristettuja timantteja.

Myös duon ulkoinen olemus huokuu enemmän muotinäytöspopin androgyynia, 1990-lukulaista gootteilua kuin maskuliinisuutta ylivuotavaa r&b-machoilua. Yhtyeen viitekehyksestä kertoo paljon myös se, että heidän levynsä julkaisevalle 4AD-lafkalle levyttävät muun muassa Ariel Pink’s Haunted Graffiti, Atlas Sound, Bon Iver ja Grimes.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Jai Paul

Genren mysteerimies Jai Paul osaa nostattaa odotuksia. Keväällä hänen kauan odotettu esikoislevynsä, tai ainakin sellaiseksi väitetty, ilmestyi kokonaisuudessaan nettiin. Pian levyn sisältänyt Bandcamp-sivu kuitenkin katosi, ja artisti ilmoitti, ettei kyseessä ollut hänen sivunsa, sekä ettei levy missään nimessä ollut hänen valmis esikoisjulkaisunsa. Tapauksen mutkikkuutta lisäsi se, että muun muassa Jai Paulin levy-yhtiön XL:n edustaja twiittasi Bandcamp-julkaisusta ensin innostuneena, mutta vain pari päivää myöhemmin yhtiö ilmoitti, että kyseessä oli laiton julkaisu, joka sisälsi lähinnä Jain keskeneräisiä demoja.

Miksi tätä julkaisua sitten odotettiin niin paljon? No siksi, että aikaisemmin Jai Paul oli julkaissut vain kolme kappaletta, joiden niistäkin kahden perään oli merkattu sana demo, ja kaikki nämä julkaisut olivat saaneet niin kriitikoilta kuin muilta artisteilta suunnatonta hehkutusta osakseen. Esimerkiksi 2011 vuoden keväällä julkaistu BTSTU on päätynyt sekä Beyoncén ja Draken sample-käyttöön, ja viime vuoden keväällä julkaistu Jasmine (demo) sai artistin Soundcloud-tilillä yli puoli miljoonaa soittoa alle kuukaudessa. Oman lisänsä hypeen tuo myös se, ettei hänen oikeaa henkilöllisyyttään tiedetä, ja siitä käydään erinäisiä arvuutteluja pitkin ja poikin internetin musiikkisivustoja.

Musiikillisesti Jai Paulia on jo ehditty vertaamaan eroottisen latauksensa osalta Princen sensuelliin tunnelmointiin, ja kappaleiden lo-fi-soundeilla silattu, mutta suoraviivainen tarttuvuus on kieltämättä jotain, mitä niin moni yksin työhuoneensa nurkassa läppärillä säveltävä ja grimesmäisestä menestyksestä haaveileva taidekoululainen haluaisi saavuttaa.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Shlohmo

Oikeastaan Shlohmo on enemmän tuottaja ja biittinikkari, kuin r&b-laulaja tai ilmiselvästi tähän ryhmään kuuluva artisti, mutta silti hänet on pakko mainita tässä yhteydessä. Omilla levyillään abstrakteja ja villisti laukkaavia rytmimattoja kutoneen Shlohmon, eli losangeleslaisen Henry Lauferin musiikissa kuuluu ehkä selkeimmin se uusi r&b:n suuntaus, jossa elektroninen kokeilevuus ja utuiset äänimaiset suodatetaan mustan rytmimusiikin tunteikkuuden ja perinteisten kappalerakenteiden läpi. Shlohmon maalailevammasta musiikista ei ehkä kuule helposti yhteyttä r&b:hen, mutta kun soimaan laittaa tämän remixit r&b-artisti Jeremihin suorasukaisen himokkaasta Fuck U All The Timesta tai näiden yhteistyönä levyttämän Bo Peep (Do U Right):n, niin huomaa, että kyseessä on mitä selkeimmin tämän musiikkilajin nykykehityksen kannalta keskeinen tekijä.

Shlohmon taituruuden ovat huomanneet muutkin kuin Jeremih, ja mies on tehnyt omien, bassokoukkuja tulvivien ja poukkoilevien säksätysten peittämien levytystensä lisäksi yhteistyötä muun muassa How To Dress Wellin, Draken ja Burialin kanssa. Eikä ihme, hänen tekemisissään kun on parhaimmillaan r&b:n ja neosoulin mestarismiehen D’Angelon mieleen tuovaa haurasta sointia.

Video ei ole enää saatavilla

How To Dress Well esiintyy Kuudes Aisti-festivaalilla sunnuntaina 7.7.

Tämä mies teki The Wiren mielestä viime vuoden parhaan levyn.

Tämän hetken kiinnostavimpia levy-yhtiöitä käsittelevän minisarjan toisessa osassa kuuntelemme, miltä kekseliäin ja tulevaisuuteen katsovin konemusiikki kuulostaa vuonna 2012.

Hippos in Tanks

MIKÄ

William S. Burroughsin ja Jack Kerouacin novellin mukaan nimetty losilaislafka on enemmän kiinni ajassaan kuin mikään muu levy-yhtiö tällä hetkellä. Samaan aikaan, kun musiikki tuijottaa menneisyyteen, Hippos in Tanksin suunta on täysin päinvastainen. Lafkalta tipahtelee ennenkuulumattomista elementeistä rakentuvaa ja informaatio-zeitgeistin tiedostavaa konemusiikkia, jota ei oltaisi voitu tehdä koskaan muulloin kuin vuonna 2012. Hippos in Tanksin edelläkävijyys tajutaan todennäköisesti vasta muutaman vuoden kuluttua laajemmin.

MITÄ

James Ferraro, Nguzunguzu, Hype Williams, Sleep ∞ Over.

KUUNTELE AINAKIN NÄMÄ

d’Eon: LP (2012)
Himalajalainen luostari sai Chris d’Eonin luomaan yhden vuoden vaikuttavimmista albumeista. Musiikillisia referensseja täyteenahdettu levy liittelee 1990-luvun r&b:n karkkimelodioita rumpukonesäksätykseen ja IDM:ään. Jotta touhu olisi riittävän korkealentoista, albumi käsittelee enkeli Gabrielin ilmestymistä Muhammedille tietokoneaikaan sovellettuna. Internet-new-agen ja fyysisen ja digitaalisen välisen dualismin seasta löytyy modernin ihmisen suurin pelko: ”I don’t want to be swallowed by the internet.”

Autre ne Veut: The Body EP (2011)
Sananmukaisesti hypnagogisuus viittaa nukahtamisen ja hereilläolon väliseen tilaan. The Wiren David Keenan toi termin musiikin yhteyteen vuonna 2009 ja viittasi siihen, kuinka lapsuuden pop- ja mainoskulttuurin aiheuttamat alitajuiset äänitahrat heijastuvat tehdyssä musiikissa. Siinä missä Ariel Pinkin muistikuvissa soi 1970-luvun radiorock ja AOR, henkilöllisyyttään suojelevan brooklynilaisen Autre ne Veutin tajunta on ikuisesti 1980- ja 1990-lukujen r&b:n ja radiosoulin kyllästämällä  taajuudella.

KULTTUURITEKO

James Ferraron viime vuonna julkaistu Far Side Virtual -albumi on noteerattu 2010-lukulaisen internetin inspiroiman hypermodernin konemusiikin kulmakiveksi. iPad-kantinen ja -teemainen albumi on jinglekollaasi, joka halvassa digitaalisuudessaan muistuttaa 640×480-kokoisisten putkinäyttöjen VGA-kuvasta, Windows95:stä, The New Aestheticin visuaalisesta kuvastosta ja niistä ironisista screenshoteista, jotka liität Facebook-tilisi coverphotoksi. Jäljelle jää kysymys: neroutta vai typeryyttä? The Wire -lehti oli ensimmäisen puolella ja valitsi Far Side Virtualin viime vuoden levykseen. Samoin Simon Reynolds intoutui vertaamaan Ferraron ”hypermusiikkia” Retromania-kirjassaan filosofi ja mediakriitikko Jean Baudrillardin ajatuksiin.

#1: James Ferraron musiikkia ei tarvitse kuvailla kappaleen nimeä enempää: Starbucks, Dr. Seussism, and while Your Mac Is Sleeping, silvuplee.

#2: Autre ne Veutin hypnagogian syvyydestä kertoo, että ainakaan minä en keksi onko Sweetheart samplattu 1980-luvulta vai muusikon oma tekele. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Hyperdub

MIKÄ

Kode9:n vuonna 2004 perustama lontoolaisyhtiö Hyperdub oli määräävimmässä osassa, kun dubstepistä muotoutui yksi ensikymmenluvun vaikutusvaltaisimmista genreistä. Ropisevasta rytmiikasta johdettiin niin brostep-buumi kuin post-etuliitteen saaneet dubsteppaajat, jotka loivat 2010-luvun kokeellisen konemusiikin ydinmehut. Nyt Hyperdub on laajentanut ilmaisuaan myös dubstepin ulkopuolelle ja ansaitsee paikkansa tällä listalla julkaisemalla Laurel Halon ja Dean Copelandin & Inga Bluntin kaltaisia artisteja.

MITÄ

Burial, Mala, Darkstar, Kode9, The Bug.

KUUNTELE AINAKIN NÄMÄ

Laurel Halo: Quarantine (2012)
Hippos in Tanksille kaksi ep:tä julkaisseen Laurel Halon debyyttitäyspitkällä soivat rikkinäiset popmelodiat, vääristyneet rytmit ja solmuun menneet nollat ja ykköset. Lopputulos on kuin Björkin ja Fenneszin lapseen olisi mennyt sikiövaiheessa tietokonevirus.

Dean Copeland & Inga Blunt: Black Is Beautiful (2012)
Myös Hype Williams -nimellä tunnetun kaksikon tuorein levy on dub-rytmistä digitaaliklaustrofobiaa, loputtomia sämplejä ja merkityksiä pakenevia äänifragmentteja. Eli toisin sanoen kaikkea sitä, mitä uraauurtava popmusiikki on vuonna 2012.

KULTTUURITEKO

Burialin Untrue (2008) on albumi, jonka tulisi sijoittua kaikilla 2000-luvun tärkeimpien levyjen listoilla vähintään top3:een, vaikka levy taitaa yhä olla liian undergroundia rokkilehtien mallilukijoille. William Bevanin epäsäännöllisillä rytmeillään hukuttanut citymelankolia innosti musiikkitoimittajat runoilemaan ja loi soonisen pohjakiven kymmenille viime vuosien merkkiartisteille The xx:stä ja James Blakesta The Weekndin ja Draken kaltaisiin uuden ajan r&b-tähtiin.

#1: Viime kevään Kindred-ep:llä Burialin metropoli soi entistäkin synkempänä.

#2: Vaikka dubstepista tai post-dubstepista on aivan turha puhua, Laurel Halon Carcass-kappale on esimerkki Burialin vaikutusvallasta nykymusiikissa. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Sarjan kolmas osa ilmestyy huomenna.