Austra kasassa. Liitä tähän oma Skrillex-vitsisi.

Tanssittava ääniraita maltillisille etkoille ja tunnelmallisille jatkoille.

Se on fakta. Austran keulahahmo Katie Stelmanisin äänen väri tuo mieleen elektropopampiaisen pistämän Florence Welchin. Onneksi ei kuitenkaan liikaa, sillä kanadalaisyhtyeen tuore albumi Olympia on tyylikkään eteeristä, vaihtelevan 1990- ja 1980-lukulaisissa mutta samanaikaisesti ajattomissa tunnelmissa seikkailevaa, omaleimaista elektropoppia. Täsmätuotettua musiikkia sekä etkoille että jatkoille, kreisibileisiinkin, mutta pienellä varauksella.

Vuonna 2009 perustetun Austran toinen levy käynnistyy uhkaavan minimalistisella naputuksella ja bassorummun polkemisella. Kokonaisuudessaan Feel It Break –debyyttiä (2011) synkkätunnelmaisemman Olympian avaava What We Done? kuitenkin kasvaa elementti elementiltä ja muuntautuu kolmen minuutin jälkeen alun painostavista dream pop -maalailuista tyylikkäästi rullaavaksi, tanssittavaksi popiksi.

Forgive Me nostaa sopivasti kierroksia Katie Stelmanisin kysellessä sanoituksessa kumppanin kylkeen tai kainaloon takaisin kaipaavasti anteeksiannon perään. Olisipa anteeksi pyytäminen ja anteeksianto aina näin tanssittava tapahtuma.

Sleep, singlenä julkaistu Home sekä levyn kappaleista Stelmanisin klassisesta laulutaustasta eniten muistuttava Fire pitävät tanssivaihteen päällä.

Välillä tuntuu siltä, että on pakko etsiä levyn kansilehtisestä tieto siitä, onko Florence Welch todella palkattu Olympialle duetoimaan Stelmanisin kanssa. Molokomaisesti svengaavat bassolinjat ja kontrastia tuovat lyömäsoittimet haihduttavat kuitenkin nuo tuntemukset suhteellisen nopeasti.

Albumin seitsemäs kappale, vain reilun minuutin pituinen I Don’t Care (I’m a Man) leikkaa Olympian ikään kuin kahtia. Katie Stelmanis astuu tavaratalon kenkäosastolla miesten saappaisiin.

”The quiet indoor fighting
The whimper in her sigh
The softer brutalizing
But I don’t care, I’m a man”

Albumin kahdeksas raita, rennosti rullaava We Become alkaa sähkörumpu- ja perkussiopoljennolla, joka ensi kuulemalta tuo mieleen hassun ajatuksen. Joko vihdoin Pave Maijasen Lähtisitkö? -klassikon hienous on tajuttu Kanadassa asti? Kuka tietää, vaikka olisikin, mutta etäisesti samalla tavalla reggaemaisesti groovaava We Become on joka tapauksessa Olympian parhaita hetkiä – ellei jopa paras.

Loppualbumilla Austran tanssittava pop jatkuu tasalaatuisena, mutta päätöskappale Hurt Me Now hätkähdyttää kunnolla. Laulussa hätkähdyttää sen harras ja raskas, kirkkourkumaisten koskettimien sävyttämä ja triphop-kompin jännittyneesti kuljettama tunnelma. What We Done? -avausraidan jännittyneen intron aloittama ympyrä sulkeutuu.

”In a burning building
I was boiling over
With a head of ashes
On a bed of stone
Oh, can you hear me now
Oh, don’t hurt me now”

Kappale on hieno, mutta jättää sitä edeltäneen tanssittavan elektropopin jälkeen huolestuneen olon. Onko Katie Stelmanisilla kaikki hyvin? Onko hänellä ketään, kuka pitää hänestä huolta? Eihän kukaan vain satuta häntä?

Ei varmastikaan. Olympia on sekä sydänsuruisista teemoistaan huolimatta että niiden ansiosta oikein mainio elektropoplevy, jossa on kiehtovaa ristiriitaa mutusteltavaksi pitkäaikaiseen tehokuunteluun asti. Se on albumi, joka toimii parhaiten niin maltillisilla tai vähän vauhdikkaammillakin etkoilla, joissa laulujen sanoihin ei kiinnitetä liikaa huomiota, kuin yön tunnelmallisilla jatkoilla baari-illan jälkeenkin.

85 Austran toinen pitkäsoitto on mystisen sydänsuruisissa tunnelmissa liikkuva, koukuttava ja omaleimaisesti tyylitajuinen elektropopalbumi. Tanssittava ääniraita maltillisille etkoille ja tunnelmallisille jatkoille.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 29 Elbow – Birds

Kaikki lähtee pienestä ja kasvaa mykistävän suureksi ‒ tietenkin. Birds on kuin kaavakuva Elbow’n musiikista: tasainen mutta kuohuva, lohduttava mutta arvaamaton. Laulu venyy sellaisiin mittoihin, ettei rajojen uskoisi enää ylittyvän, mutta samalla se leikkii ilmalla kuin linnun siipi. Niinpä musiikin syliin mahtuvat niin taivaankansi kuin ihmisten talloma maakin. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 28 Panda Bear – Last Night at the Jetty

Noah Lennox tuntuu olevan usein epävarma siitä, mitä hän haluaa olla ja edustaa. Tummasävyisesti ja toiveikkaasti pulppuileva Last Night at the Jetty on samaa sarjaa kuin Person Pitch -levyn Comfy in Nautica tai Animal Collectiven My Girls, tutkiskelu siitä, mikä on oikeasti hauskaa ja aitoa. Lennoxin musiikkia ei onneksi tarvitse kuunnella sanoitusten takia, koska rytmit ja äänimaailmat ovat niin rikkaita ja valloittavia. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 27 Matti Johannes Koivu – 80-luvun lapset

”Tässä lauletaan 60-luvun virkamiehistä, ei tähän samaistu kukaan! Tee uusi teksti ja laula oikeista asioista jos haluat saada tästä hitin.” Näin Kauko Röyhkä neuvoi Matti Johannes Koivua kuultuaan tämän kappaleen demoversion yhteiskiertueellaan. Onneksi Matti jätti tekstin ennalleen. Se ilmestyi vuotta myöhemmin ja on tehnyt pesän monen 80-luvun lapsen sydämeen. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 26 Chisu – Kohtalon oma

Kun valaistun -albumin upean alkupuolen parhaiten päähän soimaan jäänyt hetki hytkyttää riemastuttavasti ensimmäisistä huumaavista syntetisaattoritahdeista alkaen. Kertosäkeen ”hei kohtalo, oon iso tyttö jo” lienee kaikunut pikkujoulussa halki valtakunnan vuoden lopulla. Entä montako Emma-palkintoa laulaja rohmuaa? Ja voisiko mies laulaa ”mä katkon sun peukalon”? (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 25 Austra – Lose It

Katie Stelmanisin ansiot vokalistina tiedettiin entuudestaan, mutta Austran debyytti yllätti silti täysin omintakeisella sekoituksellaan tummaa karnevalismia ja heleää syntikkapoppia. Nykyindien vavahduttavimpiin kuuluvaa ääntä voisi kliseitä viljellen kuvata sekä väkeväksi että eteeriseksi, eikä ärsytyskynnys ylity missään vaiheessa. Päihittää björkit ja knaiffit. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 24 Girls – Love Like a River

Hyvät taiteilijat lainaavat, suuret varastavat. Girls on vielä toistaiseksi pysytellyt lain oikealla puolen, mutta Love Like a Riverin velka Sam Cookelle ja A Change Is Gonna Comelle on selviö ensimmäisistä urkunuoteista alkaen. Alkuperäisen kappaleen yhteiskunnallinen sanoma ei sovi hedonististen rokkareiden suuhun, mutta katkeransuloinen haaveilu on ikuista. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 23 Destroyer – Kaputt

Se ui lempeän haikeasti korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta välissä tapahtuu valtavan sykähdyttäviä asioita. Kanadalaisyhtye Destroyerin Kaputt oli yksi vuoden ilahduttavimmista ja hyväilevimmistä levyistä. Nimiraita nousi vinhan videon vanavedessä indiesuosikiksi. Vietteleviä bikinityttöjä, ihku nörttipoika, saksofonia, kitaraa, kuplivuutta. Vastustamatonta. (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 22 Rubik – Laws of Gravity

Nyt kelpaa olla suomalainen! Rubik saa olon kovin ylpeäksi, vaikka vaarana olisikin leimautua persuksi: meidän pojat! Laws of Gravity on vuoden 2011 tanssittavin biisi. Nuorgamissakaan ei nähdä niin pimeää kaamospäivää, ettei tämän tahtiin jaksaisi nousta ylös ja tanssia. Up and down and all the way around, up and down and all the way around. Kaikki mukaan! Up and… (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 21 Britney Spears – I Wanna Go

On aina yhtä riemukasta huomata vanhan suosikkinsa löytäneen jälleen punaisen langan. Popikoni Britney Spears palasi keväällä kuin uudestisyntyneenä. I Wanna Go todistaa Max Martinin ja Shellbackin pistämättömät kyvyt kirjoittaa tutun tarttuvia ja sopivan särmikkäitä poplauluja europopbiitteineen sekä vihellyskoukkuineen. Eittämättä vuoden kovimpia tanssibiisejä. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 20 Gang Gang Dance – MindKilla

MindKilla kuulostaa siltä kuin Gang Gang Dance olisi sekakäyttänyt kaikkia vaikutteitaan ja saanut kahdeksanminuuttisen aivastelukohtauksen. Sen kuunteleminen on kuin pelaisi happopäissään Segalla Mortal Kombatia ja söisi samalla 400 gramman pussillista kirpeitä irtokarkkeja. Ylivireässä tilassa tekisi mieli myös tanssia – jos vain uskaltautuisi nousemaan tuolista. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 19 Adele – Rolling in the Deep

”There’s a fire starting in my heart / Reaching a fever pitch and it’s bringing me out the dark”. Täydelliset popkappaleet vangitsevat ensi säkeillään, vaikkei niissä olisi mitään sinänsä omaperäistä. Adelen kipinöivää vihaa ja kiihkeää kaipuuta naittava täysosuma johdatti 21-albumin ansaittuun megamenestykseen. Helposti samastuttavaa suurten tunteiden musiikkia. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 18 The Pains of Being Pure at Heart – Heart in Your Heartbreak

The Pains of Being Pure at Heartin toinen levy kuulosti Smashing Pumpkins -vaikutteiden kaltaisista soundipäivityksistä huolimatta harmillisen väsyneeltä ja epätasaiselta kokonaisuudelta. Singlejen kirjoittajana yhtye ei silti pettänyt taaskaan, ja Heart in Your Heartbreakin kaltaisissa osumissa tanssitennari juuttuu kiinni tuttuun vaaleanpunaiseen tweepurkkaan. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Analogisynteesillä on edelleen uutta annettavaa ihmiskunnalle.

Kanadalaisen Austran esikoissingle Beat and the Pulse oli muodollisesta pätevyydestään huolimatta helppo kuitata vain korvikehuumeeksi niille, jotka eivät sivu- ja sooloprojekteihinsa eksyneeltä The Knifelta enää saa säännöllistä annostaan synkkää taide-elektroa.

Singlen sanoituksesta nimensä napanneen Feel It Break -albumin perusteella Austra on kuitenkin paljon enemmän kuin jonkin toisen yhtyeen varjo. Kun elektroninen pop näyttää taantuneen vanhojen setien nostalgiseksi puuhasteluksi, ja tämän vuosituhannen tärkeimmät tekijät ovat joko lopettaneet (LCD Soundsystem) tai hukanneet juonen (Junior Boys), trion debyytti on riemastuttava todistuskappale genren elinvoimasta.

Feel It Breakin viehätykselle on helppo löytää kolme perustavanlaatuista syytä.

Ensimmäinen niistä on laulaja Katie Stelmanisin tausta klassisen musiikin parissa. Se vilahtelee minimalistisissa pianomausteissa ja korkeuksiin kurottavissa laulumelodioissa, mutta ottaa vallan vasta Michael Nymanin sävellykset mieleen tuovassa The Beast -finaalissa.

Stelmanisin laulutapa on varmasti monen korviin haastava, mutta häntä ei voi kertaakaan syyttää äänialallaan briljeeraamisesta. Silloinkin, kun viinilasien alkaa kuvitella resonoivan solistin voimasta, se käy käsi kädessä musiikin muiden tehokeinojen kanssa.

Toinen Austran kiistattomista vahvuuksista on sävypaletti, jonka kirkkaammasta päästä antoi vihiä toinen single Lose It. Feel It Breakin tummaa ja dramaattista luonnetta vain korostaa se, että yhtye antaa valon rohkeasti pilkistää kappaleiden raoista.

Kolmas syy rakastua Austraan on yhtyeen perinnetietoisuus oman genrensä sisällä. Albumia kuunnellessa voi tuntea oskillaattorien värinän, ja mieleen piirtyy kuvia laitteista, joiden kyljissä lukee Moog, ARP tai Juno.

Kolmikon loihtima paksu mutta selkeä analogisyntetisaattoreihin nojaava sointi tuo muistumia lukuisista elektronisen popin klassikkolevyistä – jostain syystä monien kappaleiden kohdalla syntyy assosiaatio nimenomaan Depeche Moden upeaan Black Celebrationiin.

Ehkä Austra on vääntänyt laitteiden filtterit samaan asentoon kuin Basildonin pojat vuonna 1986 tai ehkä mielleyhtymä johtuu saman valon ja varjon liki täydellisen musiikillisen leikkauspisteen löytämisestä.

Oli miten oli, Austra on jo ensimmäisellä albumillaan niin vahvasti omillaan, ettei heitä arvostaakseen tarvitse kaivaa verrokkeja aikalaisista sen enempää kuin syntetisaattoriveteraaneistakaan. Jos Feel It Break ei ole tämän vuoden vakuuttavin elektropopdebyytti, ihmeitä saa tapahtua.

82Austran esikoinen on täynnä monitasoista mutta helposti aukeavaa elektronista poppia, jonka pariin voi kuvitella palaavansa vielä vuosienkin päästä.

Video ei ole enää saatavilla

Austra – Lose It

Esikoisalbumi edustaa valheellista viattomuutta. Se kertoo haaveista, jotka eivät toteudu, antaa lupauksia, joita kukaan ei lunasta, ja innoittaa ylisanoihin, joita kukaan ei usko.

Esikoisalbumi on rakkauden näyttelemistä. Se tuskin kestää, mutta mitä sitten?

Vuoden 2011 aikana olemme jo ehtineet ihastua kiihkeästi artisteihin, joista emme vielä hetki sitten olleet kuulleetkaan: tammikuussa lankesimme Chapel Clubiin, helmikuussa huokailimme James Blaken perään ja maaliskuussa muhinoimme The Vaccinesin kanssa.

Ja sama ensihuuman ja väistämättömän unohduksen kierre jatkuu vuoden loppuun asti: yksi huhtikuun odotetuimmista treffikumppaneista on Jamie Woon, toukokuussa puolestaan himoitsemme Austraa (kuvassa laulaja Katie Stelmanis).

Jos tähän on lääke, emme kaipaa sitä.

Video ei ole enää saatavilla

Ikävöitkö The Knifea? Ei hätää, Austra lohduttaa. Domino julkaisee kanadalaisduon esikoisalbumin Feel It Break 17. toukokuuta.