Levyraadin Jukka Virtanen poseerasi myös Nuorgamin Printin kannessa, joten miksei tässäkin. Kuva: Kimmo K. Koskinen.

Nuorgam juhlisti Twin Peaks: The Returnin vuosipäivää kokoamalla yhteen yhdeksän Twin Peaks- ja musiikki-intoilijaa arvioimaan kaikki viisitoista Roadhousen lavalla viime keväänä nähtyä esitystä.

Tasan vuosi sitten 21. toukokuuta 2017 nähtiin ensimmäiset tunnit 1990-luvun kulttisarjan Twin Peaksin järisyttävästä 18-tuntisesta paluusta. David Lynchin suurtyö osoitti, ettei yli 70-vuotiaan ohjaajan vimmainen näkemys ole lientynyt iän myötä, päinvastoin. Fanit kerääntyivät yhteen keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa ruotimaan, hämmästelemään ja ahdistumaan yhdessä abstraktin, hitaan ja armottoman kuolonmarssin edetessä.

Lynch on usein sanonut, että hänelle elokuva on 50-prosenttisesti kuvaa ja 50-prosenttisesti ääntä. Twin Peaks: The Returnissa tämä ei näy pelkästään häiriintyneen ääniraidan ja kuvan tanssina, vaan myös tapahtumissa: sarjan silmiinpistävimpiä piirteitä on Bang Bang Bar -tienvarsikapakassa eli tuttavallisemmin Roadhousessa nähtävien musiikkiesitysten valtava määrä ja korkea taso.

Alkuperäisessä sarjassa tuon paheiden ja laittomuuksien pesän kolkko atmosfääri toi mieleen lähinnä Lahden Tirran tai Lapinjärven Hotelli Hanhen. Uudella kaudella juottola tuntuu kuitenkin elävän verevää renessanssia paikallisen nuorison keskuudessa, kun artistit Chromaticsista Eddie Vedderiin ja Hudson Mohawkeen kipuavat vuorollaan lavalle esiintymään täydelle salille.

Nuorgam juhlisti Twin Peaks: The Returnin vuosipäivää kokoamalla yhteen yhdeksän Twin Peaks- ja musiikki-intoilijaa arvioimaan kaikki viisitoista Roadhousen lavalla viime keväänä nähtyä esitystä. Pisteitä annettiin nollasta kymmeneen huomioiden kappaleen lisäksi esityksen visuaalinen ilme, esiintyjien lavapresenssi ja joissain tapauksissa myös kappaleen aikana nähtävät lavan ulkopuoliset tapahtumat. Lopuksi esitykset pantiin viralliseen ja absoluuttiseen paremmuusjärjestykseen keskiarvon mukaan.

#15 Hudson Mohawke – Human (ep. 9)

Skotlantilainen tuottaja-dj valitsi Roadhousen uuden kappaleensa kantaesityspaikaksi. Huomion varastaa kuitenkin pöydässä notkuva indiepoptähti Sky Ferreira.

Keskiarvo: 4,8

”Huomioni kaikesta muusta vie epäreilusti se, että Ellan (Ferreira) Rainier-tölkki on niin ilmiselvän tyhjä että tarjoilkaa nyt pöytiin herranjumala.” (Hanna-Katariina Mononen)

”Hudson on tehnyt huikeita biisejä mutta tällä lavalla hän jättää pahasti kylmäksi. Biisi tuntuu siltä kuin se olisi vain yhtä introa.” (Mathias Foster)

Video ei ole enää saatavilla

#14 Lissie – Wild West (ep. 14)

Lynch buukkasi Lissien Roadhouseen tiemmä nähtyään tämän Lady Gaga– ja Metallica-versiointeja YouTubessa. Etenkin Britanniassa suosittu yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä esittää kolmannen albuminsa nimikkokappaleen.

Keskiarvo: 5,3

”Badalamentiläis-lynchiläinen tremolokitara johdattaa sisään kappaleeseen, joka kasvaa isoksi indiepopiksi. Tekee mieli kasvattaa parta ja pukeutua ruutupaitaan, mutta biisi on vain OK, ei sen enempää.” (Henry Lehto)

”Hyvä kappale – mutta yksi niistä The Returnin musiikkiesityksistä, jotka eivät yksinkertaisesti toimi prosessoidun lauluäänen ja eläväisen huulisynkkauksen välisen sovittamattoman ristiriidan takia.” (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

#13 The Cactus Blossoms – Mississippi (ep.11)

Minneapolisilaisveljekset Jack Torrey ja Page Burkum kanavoivat kappaleessaan The Everly Brothersin henkeä niin sisäisesti kuin ulkoisesti.

Keskiarvo: 5,6

”Nätti, vaikkakin hiukan mitäänsanomaton 50’s-balladi itselle täysin tuntemattomalta
yhtyeeltä. Miinusta siitä, ettei Ed [Hurley, Big Ed’s Gas Farm -bensa-aseman omistaja] ollut yleisössä. Hänen sydämeensä tällainen Everly Brothers -tunnelmointi olisi varmasti osunut.” (Antti Lähde)

”Vaivatonta leffakantria! Lopun rautalankamehustelu lähtee hienosti. Roadhouse-kohtauksista suoraviivaisimpia: bändi veivaa ilman sen kummempia kikkoja ja yleisö hiihtää. Toisaalta sellainen biisi, johon ei muuta tarvitsekaan.” (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

#12 Chromatics – Saturday (ep. 11)

Tuottaja-multi-instumentalistin ja Italians Do It Better -levymerkin perustajan Johnny Jewelin luotsaama yhtye esiintyy Roadhousen lavalla peräti kahdesti. Saturday on esityksistä jälkimmäinen.

Keskiarvo: 6,3

”Chromaticsin toinen Roadhouse-esiintyminen uhkaa jäädä dialogin alle, mutta kun yhtye nostetaan pintaan, taivas aukenee. Italians-nörtti haluaisi kuulla tämän version myös ilman dialogia, sillä kappaleesta on julkaistu vain Desiren versio Johnny Jewelin Windswept-levyllä.” (Teemu Fiilin)

”Chromatics lipuu rauhallisesti kuin alkutekstien Twin Peaks -vesiputous. Kaikki on hidasta ja kaunista. Hetken kaikki on hyvin Lynchin maailmassa ja toivoa on.” (Henry Lehto)

Video ei ole enää saatavilla

#11 James Marshall (”James Hurley”) – Just You (ep. 13)

27 vuotta sitten nuorta kapinallista James Hurleyä esittänyt James Marshall ja sarjan säveltäjä Angelo Badalamenti improvisoivat Lynchin kanssa kohtauksen, jossa Hurley vaikersi kyseisen 1950-lukupastissin olohuoneen matolla kitaraa silitellen. Maddie ja Donna, joiden molempien kanssa James tuolloin vehtasi, huojuivat ja hymisivät mukana yhteiseen mikrofoniin. Syntyi sietämättömän vaivaannuttava tai rakastettava kohtaus ja pieni pala tv-historiaa. Nyt James Marshall-Hurley nousee Roadhousen lavalle esittämään kappaleen uudelleen – ja uudelle naiselle, totta kai.

Keskiarvo: 6,5

”Yksi maagisimpia hetkiä Twin Peaksin ensimmäisellä kaudella on luotu uudestaan, ja se toimii edelleenkin yhtä hienosti ja maagisesti.” (Mathias Foster)

”Tälle ei pitäisi antaa arvosanaa ollenkaan, koska tämähän on silkka kainalopieru, trollaus, vitsi! Annetaan numero siis ’siltä väliltä’. Eikös tämän ääniraita kaiken lisäksi ollut aivan 1:1 alkuperäisen kanssa? Naiskatsojan liikuttunut reaktio naurattaa – kuten kuuluukin.” (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

#10 The Veils – Axolotl (ep. 15)

Roadhousen lavalle saadaan kansainvälistä väriä, kun uusiseelantilaisen Finn ”Barryn poika” Andrewsin johtama ja brittimuusikoista kokoamansa yhtye esittää tuoreimman albuminsa avauskappaleen, jonka on tuottanut jenkkiräppäri El-P.

Keskiarvo: 6,7

”Looshistaan hätistetty mimmi varastaa show’n ihanan häiriintyneellä käytöksellään. Varsinainen musiikkiesitys on vain toissijaista taustaa.” (Hanna-Katariina Mononen)

”Anteeksiantamaton ja taidokas industrial-tausta ottaa haltuunsa ensi äänistä lähtien. Vokalistina laulua ja spoken wordia sekoittava vaalea kundi iso hattu päässään. Videolla pieni ja syrjitty nainen kiihdyttää itsensä karmivaan laurapalmermaiseen huutoon.” (Kimmo Kallio)

Video ei ole enää saatavilla

#8 (jaettu) Au Revoir Simone – A Violent Yet Flammable World (ep. 9)

Jo 15 vuoden ikään ehtinyt brooklyniläinen dream pop -trio esiintyy Roadhousessa kahdesti. Raadin hampaissa pahemmin kärsi tulkinta The Bird of Music -albumin (2007) kappaleesta. Sky Ferreiran hahmo jatkaa sivuluisuaan looshin liukkailla nahkapenkeillä hampparien paistamisesta turisten ja kainaloitaan raapien.

Keskiarvo: 6,8

”Levottoman naisen kainaloihottuma johtaa yhteen sarjan parhaista esityksistä. Niin itse kappale kuin Lynchin siirtymä ihotautikuvastosta kolmeen eteeriseen naismuusikkoon ovat nappisuorituksia. Bridgen rumpuraita tuo mieleen Björkin Hunter-kappaleen tuntumatta piiruakaan päälle liimatulta.” (Kimmo Kallio)

”Au Revoir Simonen vedot tuntuvat vähän liiankin ohimeneviltä, tai sitten bändi itse ei vain merkitse itselleni tarpeeksi. Toisaalta tällaisen kepeän, iskelmällisen biisin ja kuumottavien narkkareiden välillä oli ihan viehättävä kontrasti.” (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

#8 (jaettu) Trouble – Snake Eyes (ep. 5)

David Lynchin pojan Rileyn ”yhtye”. Lynch soittaa kitaraa, Dirty Beaches -yhtyeen Alex Hungtai saksofonia ja sarjan musiikkivastaava Dean Hurley rumpuja. Roadhouse-maailmassa tämä mennee jonkinlaisesta superkokoonpanosta.

Keskiarvo: 6,8

”Geneerinen ränttätänttäveto säestää Richard Hornen hahmon pahuutta häiritsevästi korostavaa esittelyä.” (Vesa Vehviläinen)

”Parin myötäkarvaan silittäneen kappaleen jälkeen päästään lopulta uhkaavampaan tunnelmaan. Kitaramakunsa Jack Whitelta lainannut bändi takoo tahtia repivälle saksofonille. Richard Horne ei esityksestä välitä, vaan harrastaa laittomuuksia ja ahdistelee naapuripöydän naisia.” (Henry Lehto)

Video ei ole enää saatavilla

#6 (jaettu) Rebekah Del Rio – No Stars (ep. 10)

Meksikonamerikkalainen laulaja on tullut tutuksi englantia puhuvassa maailmassa paitsi kolmen oktaavin äänialastaan, myös esiintymisestään David Lynchin elokuvassa Mulholland Drive. Kappale on Del Rion levyltä Love Hurts Love Heals (2011), ja laulaja kirjoitti sen yhdessä David Lynchin ja kitara-pedalsteel-virtuoosi John Neffin (mm. Drive-By Truckers) kanssa. Lavalla kitaraa soittaa Moby.

Keskiarvo: 6,9

”Mulholland Drivessa mykistävän a cappella -version Llorando-laulusta esittänyt Del Rio esiintyy Roadhousessa oudon hillitysti yllättävän yksitoikkoisella, Twin Peaks -pastissia lähenevällä kappaleella. Vaikea sanoa, missä määrin tämä on tietoinen valinta.” (Kimmo Kallio)

”Todella ’uncanny’ tuon luonnottoman autotunen takia, mutta sehän juurikin tekee tähän ’sen’. Biisinä klassisempaa Lynch-musaa, Julee Cruisen ’jalanjäljissä’ tokikin. Biisi, jossa ei tapahdu mitään, mutta joka vangitsee silti!” (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Sharon Van Etten – Tarifa (ep. 6)

Newjerseyläinen laulaja-lauluntekijä on soolouransa ohessa musisoinut esimerkiksi The National -yhtyeen kanssa lavalla ja levyllä. Van Etten esiintyi bändin lämmittelijänä Suomessakin vuonna 2011 Kulttuuritalolla Helsingissä. Kappale on hänen neljänneltä levyltään Are We There (2014).

Keskiarvo: 6,9

”Vähän kuin Au Revoir Simonen kohdalla kävi, Twin Peaksin voi toivoa tuoneen lisänostetta rikollisen vähälle huomiolle jääneen Sharon Van Ettenin uralle. Pakko kuitenkin myöntää, että kappale on lopulta aika geneerinen Roadhouseen – mitään erityistä ’twinpeaksmäisyyttä’ siinä ei oikeastaan ole.” (Teemu Fiilin)

”Sharonin lauluääni osaa leikata tiensä läpi sieluun, mutta jostakin syystä esitys jää muuten valjuksi.” (Hanna-Katariina Mononen)

Video ei ole enää saatavilla

#5 Edward Louis Severson (Eddie Vedder) – Out of Sand (ep. 16)

Oikealla nimellään esiintyvä Pearl Jam -laulaja tiemmä kirjoitti hattukantrikappaleen nimenomaisesti sarjaa varten.

Keskiarvo: 7,0

”Vahva esitys, jossa tila kuuluu. Identiteetin katoamisesta, ajan loppumisesta ja uskon
hiipumisesta kertova teksti pääsee akustisessa esityksessä hyvin esille ja alustaa Audreyn
pitkään odotetun saapumiseen muiden ihmisten pariin.” (Antti Lähde)

”Eddie Vedder on aina ollut minulle salainen guilty pleasure, joten herran riisuttu akustinen veto toimii hienosti.” (Mathias Foster)

Video ei ole enää saatavilla

#3 (jaettu) Nine Inch Nails – She’s Gone Away (ep. 8)

Trent Reznorin rautaisin ottein johtama synkän industrialrockin legenda. Reznor tarjosi kuulemma alun perin Lynchille eri kappaletta, mutta tämä halusi ystävältään jotain ’vähemmän twinpeaksmäistä’.

Keskiarvo: 7,5

”Kaikki muuttuu nyt. Aiempien kappaleiden eteerisen äänimaailman tilalle tulee teollista junttausta. Kun kappale päättyy, alkaa oudoin koskaan televisiossa nähty 40 minuuttia. Biisi ei ole Nine Inch Nailsin parhaimmistoa, mutta tässä rajapyykkinä se on lähes täydellinen.” (Henry Lehto)

”Nine Inch Nailsin Roadhouse-esitykseen suhtauduin suurella varauksella, mutta kyllä tässä on jotain sellaista hulluutta, jota sarja kaipaa! Biisi on mitä turhinta jämä-elektro-noiserockia, Trent näyttää lavalla upean ahdistavalta kusipäältä ja Mariqueen Maandig täydellisen tympääntyneeltä tamburiinijumalattarelta.” (Teemu Fiilin)

Video ei ole enää saatavilla

#3 (jaettu) Au Revoir Simone – Lark (ep. 4)

Ensimmäinen bändin kahdesta esityksestä Roadhousessa ja toinen kappale vuoden 2007 albumilta The Bird of Music.

Keskiarvo: 7,5

”Kaunis laulu ja vähäeleinen koreografia, josta ohjaaja repii kaikki tehot irti.” (Vesa Vehviläinen)

”Isn’t it too dreamy? Yhtyeen Anniella on hallussaan täydellisen twinpeaksmäiset, poissaolevan usvaiset tanssiliikkeet. Kappaleessa geneerisen rumpukoneraidan päälle rakentuu melankolisen kaunis äänimaailma, joka vähän särkee sydämen mutta lupaa samalla jotakin hyvää vielä tapahtuvaksi.” (Hanna-Katariina Mononen)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Chromatics – Shadow (ep. 2)

Ensimmäinen portlandilaisyhtyeen kahdesta vedosta Roadhousen lavalla. Tällä kertaa laulaja Ruth Radelet pääsee ääneen.

Keskiarvo: 8,6

”Gaius Turunen kirjoitti aiemmin tässä kuussa kaiken olennaisen siitä, mikä tekee Shadow’sta Chromaticsin uran tärkeimmän kappaleen. Avausjakson playback on Twin Peaks: The Returnin musiikkiesityksistä vaikuttavin ja koskettavin. Johnny Jewel on fiksuna miehenä maalannut kyynelvanat poskipäilleen jo valmiiksi. Animehahmolta ja/tai eksoottiselta eläimeltä näyttävä laulaja Ruth Radelet huokuu melankolista viileyttä – ’she’s always been cool’.” (Antti Lähde)

”En ole mikään dream pop -sievistelyn suurystävä, mutta kappale on hykerryttävän vahva. Esitys on aseistariisuva pehmeässä melankoliassaan: en käsitä, miten joku asia voi muka olla yhtä aikaa eteerinen ja välitön, mutta tämä esitys tuntuu jotenkin vain olevan. Hieno melodia, ja tekstissäkin ideaa ainakin loppupuolella. Kauheasti tekisi mieli ajella aamuyöstä Juutinrauman siltaa, kuunnella tätä ja ikävöidä hulluna jonkun luo.” (Jarkko Immonen)

”Roadhousen lineup aukeaa turvallisesti sopivasti retrolta, sopivasti tuoreelta ja ehdottomasti Lynchiltä kuulostavalla Chromaticsilla. Ruth Radeletin ääni on epätodellinen. Twin Peaksin maailmaan se kuuluu, koska siellä normaalit säännöt eivät päde. Siinä maailmassa Jameskin on aina ollut cool.” (Henry Lehto)

[Esitystä ei ole Youtubessa, joten liitämme tähän kappaleen virallisen musiikkivideon, jonka yhtye on sanonut olevan kunnianosoitus David Lynchille ja tämän elokuvalle Blue Velvet (1986). Siinäkin miespääosaa näyttelee Kyle MacLachlan. Varsinaisen Roadhouse-esityksen voit katsoa esimerkiksi HBO Nordicilta.]

Video ei ole enää saatavilla

#1 Julee Cruise – The World Spins (ep. 17)

Hän on palannut! Julee Cruise! Roadhousen alkuperäinen residentti tekee comebackin uransa alkutaipaleen rakkaalle lavalle, jolla hänet nähtiin esiintymässä useaan otteeseen alkuperäisessä sarjassa. Cruise ottaa paikkansa rosterin kärjessä veteraanin varmuudella ja pyyhkii muilla yrittelijöillä Roadhousen lattiaa kuin kapakan oma siistijä. Angelo Badalamentin säveltämä ja David Lynchin sanoittama kappale kuultiin Cruisen esittämänä Roadhousessa jo alkuperäisessä sarjassa. Kappale on Cruisen levyltä Floating into the Night (1989).

Keskiarvo: 8,8

”Valitettavan lyhyeksi jäävä esitys ennättää houkuttelemaan kyyneleet kanavistaan. Julee on yhtä upea kuin aina, äänensä kuin toisesta maailmasta ja taipuvainen maalaamaan hetkestä taianomaisen – Badalamentin ja Lynchin vaikutusta kokonaisuuteen unohtamatta. Tuntuu kuin olisi palannut kotiin.” (Hanna-Katariina Mononen)

”Uuden sarjan hieno musiikkitarjonta vertautuu pakosta alkuperäisen sarjan Badalamentin musiikkiin ja Julee Cruisen lauluihin. Uuden sarjan päätösjaksot olivat kuitenkin niin intensiivisiä ja hämmentäviä, että ensi kertaa katsoessani en edes huomannut, että Julee Cruisen pakahduttavasta paluusta Roadhouse-baarin lavalle oli editoitu todella lyhyt pätkä.” (Vesa Vehviläinen)

”Ilman Julee Cruisen laulamaa Badalamentin biisiä tästä kaudesta olisi jäänyt puuttumaan olennainen osa. Bassokuvio muistuttaa ensimmäisistä nuoteista, joista kaikki 1990-luvulla alkoi. Feidataan mustaan. Kaikki voisi loppua tähän. Vaan ei, Lynch ei päästä niin helpolla.” (Henry Lehto)

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! Carl Rodd (Harry Dean Stanton) – Red River Valley (ep. 10)

Suuret esitykset eivät aina kaipaa suuria puitteita. Sen paremmin tuskin voi kuvata Twin Peaksin laitamilla sijaitsevan Fat Trout Trailer Parkin sydämellisen omistajan Carl Roddin tulkintaa tästä kansansävelmästä tai Carlia näyttelevää näyttelijälegendaa Harry Dean Stantonia.

Stanton näytteli yli 50 vuotta kestäneellä urallaan lukemattomissa elokuvissa ja tv-sarjoissa, mutta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sivuosissa. Hänen tunnetuimpia elokuviaan ovat muun muassa Cool Hand Luke, Kummisetä II, Alien, Red Dawn, Alpha Dog, Pretty in Pink, Pako New Yorkista ja Repo Man.

Stanton kuoli 15. syyskuuta 2017 91 vuoden iässä vain reilu viikko sen jälkeen, kun Twin Peaks: The Returnin finaali oli saanut maailmanensi-iltansa. Stantonin viimeiseksi rooliksi jäi pääosa elokuvassa Lucky (2017), jossa näytteli myös hänen pitkäaikainen ystävänsä David Lynch.

”Carl Rodd on maailman paras ihminen.” (Antti Lähde)

”Harry Dean Stantonin vedosta en sano muuta kuin että parasta!!!” (Mikael Mattila)

”Miltä legendan karisma näyttää? Tältä.” (Henry Lehto)

”I think Harry Dean Stanton should run for President!” (David Lynch, 2016)

Video ei ole enää saatavilla

David Lynch ja Harry Dean Stanton. Kuva: Stefania Rosini. Lähde: welcometotwinpeaks.com.

Moshi Moshi

65 Au Revoir Simonea on uhannut sama kohtalo kuin lukuisia ensijulkaisullaan indieyleisön uudeksi suosikiksi nousseita kevyt-elektropop-yhtyeitä: kun tuotanto ja kappaleet eivät tunnu enää esikoista seuraavilla levyillä ottavan kovinkaan kummoisesti uusia suuntia, yleisö menettää mielenkiintonsa ja etsii uuden suosikin, joka on enemmän ajan hermolla. ”Au Revoir Simone, ei jaksa kiinnostaa ketään vuonna 2013”, eräskin nuorgamilainen luonnehti yhtyettä. Aivan näin tyly tilanne ei ole, mutta ankeasti nimetyllä Move In Spectrumsilla se ei kyllä kovin paljon paremmaksikaan muutu. Muutamia perushyviä popkappaleita toki löytyy. Esimerkiksi lennokas Crazy on aivan yhtä menevää rilluttelua kuin vaikkapa kotimainen Burning Hearts parhaimmillaan ja Somebody Who ihan silkkaa Austraa, mutta vain hivenen vähemmän huomiota herättävällä laulajalla. Sympaattisen yhtyeen pitäisi saada pari mojovaa, suoraviivaista hittiä ja tuotantoonsa enemmän rohkeutta, niin näistä aineksista voisi syntyä jotain paljon enemmän, kuin mihin nyt ylletään. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Danny Brown – Old

Fool’s Gold

88 Ei terve, mikä levy! Legendaarisessa The Wire -tv-sarjassa oli sellainen heroiiniaddikti-hahmo kuin Bubbles, joka oli aina vähän sekava ja homssuinen, mutta loppujen lopuksi terävä ja kekseliäs kaveri. Old on kuin tuon miehen sielunmaisema: hektinen ja pakkoliikkeinen, sekopäisestä hedonismista kakofoniseen pelkotilaan hyppivä mutta silti terävästi ympäristöä havainnoiva. Yhteiskunnallinen näköalattomuus, huumeet, yletön bailaaminen ja puhdas riettaus ällikällä lyövällä tarkkuudella kuvailtuna heittävät yläfemmoja biisistä toiseen. Danny Brownin ilmaisun raakuus, verbaalinen taituruus ja koko tuotantojäljen laaja-alaisuus tekevät Oldista yhden vuoden kovimmista suorituksista. 19 biisiä, joiden joukossa notkahduksetkin ovat vielä ihan hyvää keskitasoa. Biitit ovat uhkaavan rupisia tai ylikorostetun muovisesti ja villisti laukkaavia, mutta kummassakin tapauksessa helvetin hyvin Brownin ilmaisun kanssa yhteen pelaavia. Harvoin on toistuvista teemoista rakennettu näin hyvin jännitteensä säilyttävää pakettia. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Cage The Elephant – Melophobia

RCA Records

70 Tältä kentuckylaisyhtyeeltä eivät ideat lopu kesken, se tulee Melophobian vajaan neljänkymmenen minuutin aikana moneen otteeseen selväksi. Albumi on Cage The Elephantin kolmas, ja odotuksia on monelta suunnalta. Myös yhtyeellä itsellään on omien sanojensa mukaan tähtäimessä Melophobialla kasvaa irti vaikutteistaan. Juuriansa on tervettä näyttää ja käyttää, ja paikoitellen Cage The Elephantin musiikki tuo mieleen monet indiesuuruudet, kuten laulaja Matthew Shultzin ihannoiman Pixiesin. The Killsin Alison Mosshartin duetoiman It’s Just Foreverin intensiteetti tuo mieleen mahtavan edesmenneen The Blood Brothersin. Levy on ahdettu täyteen mitä erikoisempia ideoita, mutta parhaimmillaan bändi on suoraan sydänlankoihin tarttuvilla kappaleillaan, kuten singlellä Come A Little Closer. Levyn alkupuoliskon jälkeen monet kappaleet alkavat kilpailla tuotannollaan edellisten laulujen kanssa. Levyn kokonaissoundi leikittelee bändin live-energian ja korkealaatuisen studion erottelevuuden välillä, ja monessa kappaleessa on psykedeelinen surfvire. Paikoitellen tämä tuntuu (soundien puolesta) sekavalta ja ulkokultaiselta jo varsin omalaatuisten sävellysten päälle lapioituna. Cage The Elephant on nuori yhtye, joka uudella levyllään osoittaa kypsymisen merkkejä. Kypsyisivätpä kaikki yhtyeet näin hienosti. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Clap Your Hands Say Yeah – Little Moments EP

Clap Your Hands Say Yeah

62 Clap Your Hands Say Yeah aloittaa uudella EP:llään käytännössä alusta. Kahta jäsentä köyhempänä laulaja-kitaristi Alec Ounsworth sekä rumpali Sean Greenhalgh vetäytyivät kellariin meditoimaan ja puhdistautumaan. Little Moments on varmasti raju kokemus yhtyeen edellisiin julkaisuihin tutustuneille ja kiintyneille kuulijoille. Pääosissa ovat tiukasti sekvensoidut syna-arpeggiot ja biitit. Ainoat tutut elementit lienevät Ounsworthin tunnistettava ääni sekä paikoitellen nauhalle tarttuneet rummut. Vaikka soundimaailma on hieman geneerinen ja miltei joka kappaleella leikitään viive-efektin feedback-namiskalla, on tämä vaihe yhtyeen historiassa jännällä tavalla raikas ja sympaattinen. Little Moments tuntuu olevan varovainen kokeilu vailla tavoitteita, ja juuri siinä onkin sen vahvuus sekä heikkous. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Cults – Static

Columbia

66 Ou nou, tässä tulee bändi, jolla on taustallaan vaikeimmin uusinnettava hype hetkeen. Etenkin, kun duon eponyymi debyyttialbumi (2011) oli alkujaankin perin keskinkertaisesti länkyttelevää sixties-pastissia. Oikea lähestymistapa kakkosalbumin koostamiseen: sama resepti, parempia kappaleita, kiinnostavammat soundit. Mitään ylimääräistä levyllä ei tälläkään kertaa ole, mutta tuotanto on ajattomampi ja universaalimpi, välttyen 1960-luvun preservointiin keskittyvän kiiltokuvan keinotekoiselta viattomuudelta. Yläotsikkoja ovat kuitenkin eri aikakausien tulkinnat psykedeliasta, shoegazesta ja orkestraalisesta popista. I Can Hardly Make You Minen ja High Roadin kaltaiset ylpeästi etenevät biisit ovat riemuvoitto debyyttilevyn aneemisimpiin hetkiin verrattuna ja We’ve Got It todistaa entisten perinneheikkouksien korjaamisesta voimapopkirkkauteen. Spectoriaanisen monomanian maailmasta ei silti ole täysin päästy eroon, ja tasapaksuuteen lopulta sortuva kokonaisuus vain alleviivaa sitä tosiseikkaa, että tällaista musiikkia ei aikoinaan kirjoitettu albumimuodossa kuunneltavaksi. Vaikutelmaa ei ainakaan korjaa Madeline Follinin läpi levyn vivahteettoman yksitoikkoisena pysyttelevä lauluääni. Lopputuote on sokerisena helkkyvä albumi, joka suurimman osan ajasta kuulostaa hieman liikaa joululta. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Goldfrapp – Tales of Us

Mute

73 Triphopin jälkitiloissa vuonna 2000 ilmestynyt Felt Mountain kantoi aikansa eteerisimpiä ja samalla kliseisimpiä attribuutteja. Joka tapauksessa Goldfrappin epätasaisen uran käynnistäjänä se myös kuuluu englantilaisduon diskografian parhaimmistoon. Lukuisien muotokokeilujen jälkeen Tales of Us on tämän aikansa kulloisia trendejä state of the art -tronicaan yhdstelevän diivayhtyeen minimalistisin ja yllättäen akustisin levy sitten Felt Mountainin, jonka millenniaaliset trendioikut on hylätty ajattomamman äänimaiseman tieltä. ”Kate Bushin pikkusisar” -rinnastus on niin laiska, että se on pakko tehdä. Toisaalta juurilleen palanneesta yhtyeestä voi vasta tämän levyn jälkeen todeta, että eipä Glass Candyn ja Chromaticsin tapaisia elektroartistejakaan olisi välttämättä koskaan syntynyt ilman Goldfrappin pohjatyötä. Tales of Usin tunnelmissa on mutkaton ja kertakuuntelulla mukanaan vievä pohjavire, mutta tällä reseptillä on myös kaikki edellytykset synnyttää pelkkää apatiaa. Aika tulee paljastamaan, näyttäytyykö Tales of Us viihdyttävänä, atmosfäärillä ladattuna myöhäisenä laatutyönä, vai vain ensimmäisenä laskelmoituna reboottina maneeriksi muuttuneessa, kypsän iän tummasävyisyyden löytäneiden albumien ketjussa. Toivoa sopii, että tässä ei ollut kaikki, mitä duolla on tarjottavanaan. Tietty tyylitietoisuus on silti piirre, jota he tuskin ikinä tulevat menettämään, sillä lavaa pyyhkivä valokeila on Allison Goldfrappille enemmän kuin kohtalo. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Holy Ghost – Dynamics

DFA

61 Kun Holy Ghostin nimetön esikoisalbumi vuonna 2011 ilmestyi, vihelsi juna jo horisontissa. Sinällään levy oli yksi julkaisuvuotensa mainioimmista elektronisen popmusiikin julkaisuista, mutta jotain kertoo, että sen vanhin kappale (Hold On) oli tuolloin jo neljän vuoden ikäinen. Toisella albumillaan amerikkalaisduo ei edes yritä seurata saati luoda trendejä, vaan tyytyy toistamaan viimeisen kymmenen vuoden konepopin meemejä: Dynamicsilla kuullaan siis muun muassa LCD Soundsystemin takapotkubassoa ja lehmänkellonkilkatusta (Dumb Disco Ideas), Thomas Marsin epäortodoksisesti rytmitettyä laulua myöten mallinnettua Phoenix-poppia (Changing of the Guard) ja Driven neonvaloissa väreilevää Miami Vice -tunnelmointia (It Must Be the Weather). Levyn yksitoista kappaletta ovat pääosin aivan kelvollisia, mutta myös mahdottoman harmittomia. Kun kaikki tämä on kuultu jo niin monta kertaa ja niin paljon paremmin tehtynä, jää levyn käyttöarvo pieneksi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Moby – Innocents

Mute

35 1990-luvun Moby vaikutti suoraan koeputkesta putkahtaneelta ja isäntiään vastaan kapinaan nousseelta kloonilta, jolla oli tinkimätön visio johtaa puutunut sukupolvensa transhumanistiseen vallankumoukseen rakkauden ja musiikin kautta. Sittemmin Moby on pitänyt tuosta tinkimättömyydestä kiinni esiintyen nykyään sängen kasvattaneena androidi-dropottina, joka on kieltäytynyt asentamasta päivityksiä 20 vuoteen. Innocents on päättymätön ysäritrippi ja siitä on laajan vierailijakaartin panoksesta huolimatta vaikeaa löytää mitään tuoreelta tai innostavalta kuulostavaa. On gospel-vaikutteita, tietoisen haavoituvaiselta kuulostavia triphop- ja dream house -koskettimia, valtameren kuohunaa… Oikeastaan jokainen melodia, johon Moby koskee, muuttuu new age -jaarittevaksi rihkamaksi. Jopa Wayne Coynen kevytpäisyys näyttäytyy tässä sokerisessa kontekstissa kaikkein epäedullisimmassa, ehostuksen paljastavassa UV-valossaan. Innocents saa miettimään, että aikoinaan, kun Mobylla oli luultavasti kaikki edellytykset, hänen olisi kannattanut julistautua omaksi uskonnokseen ja alkaa pelolla hallitsevaksi kulttijohtajaksi. Vuonna 2013 on nimittäin hankalaa saada ihmiset kuuntelemaan delfiinien ääniä tooga-asusteissa tarjoamalla palkaksi vain keitettyjä linssejä ja alfafaa. Oikeastaan hän määrittelee uusiksi kelkastaputoamisen käsitteen. Moby on kenties ainoa artisti jonka urakehityksen suurin erhe oli myöhästyä Hale-Boppin komeetan kyydistä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Someone Still Loves You Boris Yeltsin – Fly by Wire

Polyvinyl

76 Yhtyeet, joiden nimissä on enemmän kuin kolme sanaa, tekevät säännönmukaisesti maalailevaa, elämän synkkyydestä ja tuonpuoleisen vääjäämättömyydestä inspiraationsa ammentavaa instrumentaalimusiikkia, joka vyöryy kuulijan päälle kymmenminuuttisina, dynamiikan ääripäistä voimansa hakevina hyökyaaltoina. Someone Still Loves You Boris Yeltsin soittaa kuitenkin indiepoppia, jossa on yhtä paljon dynamiikkaa kuin 400 gramman Edam-juustokimpaleessa. Fly by Wire on kauhean kiva levy: kuulijan on helppo kuvitella kolme kiharapäistä, kulahtaneissa bändipaidoissaan kyyristelevää ja tyytyväisesti keski-ikäistyvää indie-möhömahaa kompaktiin kellaristudioon, joka on viimeistä neliömetriä myöten pullollaan kirpputoreilta hankittuja vintage-instrumentteja, pienipainoksisilla 7-tuumaisilla ja fanzineilla täytettyjä pahvilaatikoita, 1970-luvun classic rock -mestareiden kellastuneita keikkajulisteita, bändipinssejä ja hiirenkorville luettuja muusikkoelämänkertoja. Trioksi kutistunut missourilaisbändi, joka oli jo kolmanteen albumiinsa mennessä tehtaillut riittävästi b-puolia ja muita harvinaisuuksia 26 biisin kokoelman tarpeiksi, tuntee popmusiikin historian kuin flanellipaitansa rintataskun ja nykäisee sieltä juuri oikeilla referensseillä höystetyn siivun nopeammin kuin ehdit sanoa yo-la-tengo. Rujoja rumpukoneita, aurinkoisia country-sävyjä ja nakuttavaa matikkapoppia yhdistelevän Fly by Wiren kappaleet on suunniteltu insinöörin tarkkuudella, mutta ne esitetään siinä määrin nuhjuisesti, ettei niistä voi olla pitämättä. Field Music tekee tämän kaiken huimapäisemmin ja Sea and Cake hypnoottisemmin, mutta kyllä näille borssikeiton ystävillekin on paikkansa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Anthony Gonzalez alias M83 ja optimaalinen dream pop -asento.

Ihminen nukkuu keskimäärin noin kolmasosan elämästään. Yli kymmenen prosenttia aikuisista tulee toimeen alle kuuden tunnin vuorokautisella unella. Nykyisin yli neljännes suomalaisista nukkuu alle 6,5 tuntia vuorokaudessa ja osa heistä kärsii kroonisesta unenpuutteesta.

Pitkäaikainen unen puute muun muassa lisää riskiä sairastua aikuisiän diabetekseen ja metaboliseen oireyhtymään. Krooninen unettomuus lisää myös riskiä sairastua masennukseen. Syvä uni on tärkeää aivojen otsalohkon toiminnalle.

Kulttuuriharrastukset, kuten musiikki, teatteri ja elokuva, ovat vireyden ja mielenterveyden kannalta hyvä asia. Vaikka yöuni jäisikin hivenen lyhyemmäksi, kulttuurin vaikutus korvaa sen aivojen virkeydellä ja yleensä laadukkaalla yöunella.

Musiikki on siis yksi ratkaisuista. Vaihtoehtoisen popmusiikin alalaji dream pop on tunnelmallista, usein vahvasti kaiutettua, raukeaa ja maalailevaan äänimaisemaan sekä kevyen leijuviin sekä usein hennosti, jopa kuiskailunomaisesti tulkittuihin melodioihin nojaavaa.

Dream pop -termiä alettiin käyttää 1980-luvulla, aluksi lähinnä Yhdysvalloissa. Julee Cruise nousi 1990-luvun alussa Twin Peaks -tv-sarjan soundtrackilta diskojen ja baarien illan vika hidas -kategoriaan Falling -hitillä. My Bloody Valentinen ja Riden kaltaiset shoegaze-yhtyeet edustivat ja edustavat aggressiivisempaa dream pop -laitaa, jossa kuultiin usein vaikutteita postrockista.

Vuosien varrella monet suositutkin artistit kuten, R.E.M., Mercury Rev, PJ Harvey ja Sigur Rós, ovat julkaisseet materiaalia, joka solahtaa dream pop -luokitukseen, mutta vasta kuluvan vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä uuden aallon dream pop -artistit alkoivat nousta valtavirran uomia kolkuttelevaan suosioon.

Nuorgam esittelee viisi kuluvan vuosituhannen dream pop -genren artistia, joiden musiikki toimii oikotienä raukean unettavaan ja myös keinuttavasti tanssittavaan olotilaan.

#1 Au Revoir Simone

Kymmenvuotisjuhlavuottaan viettävä newyorkilaistrio julkaisi ensialbuminsa Verses of Comfort, Assurance & Salvationin vuonna 2005. Elektronista, paikoin tanssittavaa ja eteeristen melodioiden siivittämää musiikkia esittävä yhtye julkaisee neljännen levynsä Move in Spectrums syyskuun 24. päivänä.

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Radio Dept.

Vuonna 1995 perustettu, kolme pitkäsoittoa julkaissut ruotsalaisyhtye. Viimeisin levy Clinging to a Scheme julkaistiin vuonna 2010. Heaven’s on Fire -single nousi pieneksi hitiksi.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Beach House

Victoria Legrandin ja Alex Scallyn vuonna 2004 perustama dream pop -duo. Yhtyeen neljäs albumi Bloom julkaistiin viime vuonna.

Video ei ole enää saatavilla

#4 M83

Ranskalaisyhtye, jonka perustivat Anthony Gonzalez ja Nicolas Fromageau 2000-luvun alussa. Sittemmin yksin Gonzalezin vetämä yhtye nousi indiemaailmassa suosioon kahden viimeisimmän albuminsa Saturdays = Youthin (2008) ja Hurry Up, We’re Dreamingin (2011) myötä.

Video ei ole enää saatavilla

#5 The xx

Vuonna 2009 julkaistulla debyyttialbumillaan kriitikoiden suosioon päässyt brittitrio. Toisella levyllään Coexist (2012) yhtye siirtyi vielä astetta maalailevampiin sfääreihin.

Video ei ole enää saatavilla

Au Revoir Simone esiintyy Helsingin Tavastia-klubilla perjantaina 13. syyskuuta.

Näkemiin, Simone, sanovat Erika, Annie ja Heather.

Brooklynilaisyhtye Au Revoir Simonen edellisen albumin julkaisusta on kulunut neljä vuotta. Yhtye saapuu Tavastialle tänä perjantaina, ja uusi levy julkaistaan 24. syyskuuta. Tauon aikana bändin jäsenet ovat muun muassa lisääntyneet, tutkineet sademetsien maaperien dna:ta ja kartuttaneet soitinkokoelmiaan.

Bändiläiset kertovat Nuorgamille antaneensa itsestään enemmän uudelle Move in Spectrums -albumille. Tulevaisuudessa tavoitteena on muun muassa laulaa Drakea japanilaisessa karaokessa.

Edellisen albuminne Still Night, Still Lightin julkaisusta on jo jonkin aikaa. Mitä olette puuhailleet?

Annie: ”Monia asioita. Sain vauvan, opiskelin paljon musiikkia, ostin syntikoita ja kirjoitin todella paljon lauluja. Me olimme myös kiertueella pitkään edellisen albumimme julkaisun jälkeen. Olimme aika kiireisiä ihanalla tavalla.”

Heather: ”Hankin tutkinnon ympäristöbiologiasta Columbian yliopistossa. Vietin paljon aikaa laboratoriossa erottelemassa dna:ta maaperistä, joita olin kerännyt Malesian sademetsistä. Se oli upea kokemus, jota kaipaan todella paljon.”

Erika: ”Olen laulanut, kirjoittanut lauluja sekä soittanut keikkoja muiden bändien kanssa. Lisäksi olen työstänyt sooloprojektiani Erika Springiä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on muuttunut sitten viime albuminne?

A: ”Minusta on tullut itsevarmempi näiden neljän vuoden aikana. Olen pystynyt löytämään elämälleni vision ja näkemään tavoitteet, joihin pyrin. Ne eivät ole suuria, mutta tuntuu kivalta tietää, mitä haluaa ja sitten tyytyä siihen, mitä on, jos suunnitelmat eivät toimikaan.”

H: ”Musiikin evoluutio harrastuksesta uraksi tapahtui niin huimaavan nopeasti, ettei minulla koskaan ollut mahdollisuutta kysyä itseltäni, oliko ammattimuusikkous jotain, mitä edes halusin. Kun sain aikaa työstää toista intohimoani eli tiedettä, sain paljon kaivattua perspektiiviä siihen, kuinka tärkeää musiikki minulle on. Tämän seurauksena olen antanut itsestäni paljon enemmän Move in Spectrumsille kuin olen antanut edellisille albumeillemme.”

Viime Suomen-keikallanne tapasitte Paola Suhosen ja päädyitte soittamaan hänen muotinäytökseensä Pariisin muotiviikoille. Millaisia suunnitelmia teillä on tämänkertaisen vierailunne varalle? Onko teillä uusia kuumia designereita mielessä?

A: ”Kunpa voisinkin sanoa, että olen perillä Suomen muotiskenestä, mutta ostin juuri ihanan Ivana Helsingin mekon Paolan kaupasta New Yorkista. Suomessa soittaminen on aina kiertueemme kohokohta. Rakastan sitä, miten yleisö innostuu tanssimaan ja laulamaan mukana.”

E: ”Olin itse asiassa yhteydessä Paolan kanssa vuonna 2005 jo ennen kuin kävimme Suomessa. Olen hänen tekstiiliensä suuri fani! Hän on todella lahjakas suunnittelija ja luova visionääri. Mutta kyllä, olen innoissani Helsinkiin palaamisesta. Hienoa nähdä, mikä meitä odottaa tällä kertaa.”

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

A: ”Tänä kesänä se on ollut Draken Headlines. Olen kuunnellut sitä vähintään kerran päivässä. Rakastan biisin introa, joka muistuttaa Philip Glassia ja sen monia älykkäitä rytmejä ja sanoituksia. Odotan innolla, että pääsen kokeilemaan kappaletta karaokessa seuraavalla Japanin-kiertueellamme.”

H: ”iTunes-kirjastoni mukaan se on yllättäen Philip Glassin Facades. Mikä outo yhteensattuma Annien kanssa! Selvästi olemme tämän takia bändi. Kuuntelen biisiä juuri nyt ja se on erittäin rauhoittava.”

E: ”Viimeksi, kun olin todella pitkällä kiertueella, tapailin uutta tyyppiä, joka lähetti minulle Comet Gainin kappaleen I Close My Eyes to Think of God. Kuuntelin sitä toistolla tuntikausia jonkinlaisena säälittävänä terapiana kääntääkseni ajatukseni muualle. Biisi taitaa edelleen olla kuunnelluin iTunesissani.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

A: ”Vau, taas noin vaikea kysymys! Rakastan monia sanoituksia. Yksi lemppareistani on pätkä Modest Mousen Head Southista…

’You bleached your hair
And you pawned your skis
And then you sold out for the
Shape of the palm tree scene
Surrounded, cut off jeans
And cut off jeans and cut off
Jeans are what you mean
When you say, ’Head south!’’

Rakastan sitä, miten kappaleen sisäinen rytmin kaava toimii sanoituksen konsonanssin kanssa erityisesti kohdassa ’Sold out for the shape of the palm tree scene’. Sanoitus on niin elävän tuntuinen olematta liian kirjaimellinen. Yritän kirjoittaa tuon kaltaisia lyriikoita. Joskus onnistun.”

Video ei ole enää saatavilla

H: ”Rakastan Fiona Applen lyriikoita niiden tunteellisen rehellisyyden takia. Hänen kadenssivalintansa ovat ihania. Hänen kappaleensa Love Ridden on kuin isku sydämeen…

’Nobody sees when you are lying in your bed
and I wanna crawl in with you, but I cry instead
I want your warm, but it will only make me colder
when it’s over so I can’t tonight, baby
No, you’re not ’baby’ anymore
If I need you I’ll just use your simple name
Only kisses on the cheek from now on
and in a little while, we’ll only have to wave’”

E: ”’There’s a lot to be done while your head is still young’ Belle and Sebastianin Sleep the Clock Aroundista.”

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

A: ”Nerokkaita muusikoita on nykyään niin paljon. Ehkäpä Martin Rev. Hän on mahtava.”

H: ”Giorgio Moroder, ehdottomasti. Hän on mestari.”

Video ei ole enää saatavilla

E: ”Nile Rodgers. Hän on kirjoittanut, tuottanut tai soittanut melkein kaikki lempikappaleeni. Unelmani olisi nähdä, kun hän ideoi.”

Mikä on noloin omistamasi levy?

A: ”Ei ole mitään yhtä tiettyä, mutta täytyy myöntää, että on ihanaa, kun Taylor Swift soi radiossa.”

H: ”Kuka tahansa normaali henkilö sanoisi Enya, mutta opettelen ylpeästi heiluttamaan Enya-lippuani.”

Video ei ole enää saatavilla

E: ”Minulla on joitain seksikkäitä kummajaisdiskojameja, pitkiä instrumentaaleja. En usko, että kukaan muu kuin minä tykkää niistä.”

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

A: ”Gunild Keetmanin Vier Stücke für Xylophon: Allegro für Sopran-, Altxylophon, Schellentrommel und kleine Trommel ohne Schnarrsaite Spielbuch für Xylophon II Nr. 15, 1966.”

H: ”Daft Punkin Instant Crush. Kuulin albumin, kun se julkaistiin ja olin koukussa.”

E: ”Yksi uusi lempparini brooklynilaisbändi on Tezeo. He lähettivät minulle juuri uuden, kohta julkaistavan albuminsa ja se on todella hyvä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

A: ”O-ou. Näinä aikoina se olisi todennäköisesti jotakin Draken Take Care -albumilta. Enkä edes vitsaile.”

Video ei ole enää saatavilla

H: ”Kyllä, vastaus on Britney Spears.”

E: ”Olen usein dj, jolta toivotaan ihmisten salaisia paheita, mutta kun en itse soita saatan toivoa Janetia tai Michaelia. Parasta.”

Ketkä olivat ensimmäiset idolisi teini-ikäisenä?

A: ”Propaghandi. Pidin siitä, kuinka he puolustivat tasa-arvoa, eläinten oikeuksia ja radikaaliutta.”

H: ”Minun oli Tori Amosin, Björkin ja PJ Harveyn pyhä kolminaisuus. He ovat vahvoja, voimakkaita ja järjettömän lahjakkaita naisia. Ihailen heitä yhä.”

E: ”The Beatles! Tuhatprosenttisesti!”

Video ei ole enää saatavilla

Kuka tai mikä on ehdottomasti yliarvostettua?

A: ”Broadway-musikaalit. Herranen aika, miten ne saavat minut kavahtamaan! Yritän olla avoin, mutta en rehellisesti ymmärrä, miksi ihminen altistaisi itsensä niin kauhealle kidutukselle.”

H: ”Julkisuus, ilmeisistä syistä. Tämä kuulostaa kuluneelta, mutta ihmiset, jotka muuttavat maailmaa eniten eivät näy US Weeklyn sivuilla.”

E: ”Jäädytetty jogurtti.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

A: ”Poikani elämänilo ja kaiken kyseenalaistaminen, syntikkakokoelmani sekä kirja Songwriters on Songwriting.”

H: ”Ohjaajani Krista McGuiren työ Columbian yliopistossa, Elon Muskin unelmat ja nettisivu www.coursera.org.”

Video ei ole enää saatavilla

E: ”Superlahjakkaat ystäväni, jotka ottavat kaiken irti jokaisesta päivästä, hiphop-tanssitunnit ja ympäristöasiat, kuten kierrättäminen ja kompostointi Nykissä. Niin, ja vesisärötyksen (fracking) vastainen liike.”

Mikä on parasta Brooklynissa?

A: ”Rakastan bändien välisiä verkostoja. On ihanaa nähdä keikka ja nörtteillä muusikkojen kanssa siitä jälkeenpäin. Se on uskomattoman inspiroivaa. Olisi houkuttavaa karata maalaistaloon tekemään musiikkia eristäytyneeseen ympäristöön, mutta en usko, että pystyisin siihen. Pidän kaikista keikoista, joilla käyn ja ihmisistä, joiden kanssa voin soittaa.”

H: ”Brooklyn on todella yliarvostettu. Pidän siitä, että naapurustossani on puita ja että pääsen 20 minuutissa metrolla Manhattanille.”

E: ”Rakastan ystäviäni siellä sanoinkuvaamattoman paljon.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, jonka olet kuullut?

A: ”Se, että me olisimme ylisöpöjä. Minusta bändillämme on aito pimeä puoli, johon täytyy uppoutua ymmärtääkseen sitä. “

H: ”Se, että antaisimme jonkun muun kuten managerin tai levy-yhtiön tehdä päätöksemme puolestamme. Me olemme olleet mukana tuottamassa kaikkia albumeitamme ja olemme pyörittäneet omaa levy-yhtiötä melkein koko uramme ajan. Meidät signattiin juuri erääseen levy-yhtiöön, mutta teemme silti itse kaikki luovat ja taloudelliset ratkaisumme.”

E: ”Olen tainnut tuomita meidät rankemmin kuin yksikään näkemäni arvostelu. En kuunnellut ensimmäisiä kahta albumialle vuosiin, koska olin varma, että nolostuisin. Kuuntelin kuitenkin hiljattain The Bird of Musicin ja olin ainoastaan ylpeä saavutuksestamme. Teimme albumin, ilmaisimme jotakin meille tärkeää ja teimme meille itsellemme vieraalta ja uskaliaalta tuntuvaa musiikkia. ”

Kumpi on tärkeämpää: kappale itsessään vai se, miten se on toteutettu?

A: ”Molemmat ulottuvuudet ovat älyttömän tärkeitä, mutta toteutus taitaa voittaa. Halveksun virheettömiä kappaleita. Ihan sama, miten hyvin biisi on kirjoitettu, jos siinä ei ole särmää. Silloin en voi edes kuunnella sitä.”

H: ”Kappale itsessään. Hyvä biisi on hyvä, soitettiinpa se orkesterin kanssa tai hyräillen.”

E: ”Kappale. Hieno biisi on jotakin, jonka tuntee vartalossa ja tietää sen ennen kuin on edes kuullut sitä ensimmäistä kertaa.”

Au Revoir Simone Tavastiaklubilla 13.9.2013.

Video ei ole enää saatavilla