Deerhunter soittaa Sideways-festivaalilla 10. kesäkuuta.

Lotus Plaza, Atlas Sound, Frankie Broyles ja Moon Diagrams osoittavat, että Deerhunterin jäsenillä riittää annettavaa pääbändinsä ulkopuolellakin.

Deerhunter tekee Sidewaysissa ensimmäisen festarikeikkansa Suomessa. Yhdeksän vuoden jälkeen Suomeen palaavan yhtyeen jäsenet ovat ehtineet hääriä kaikenlaisissa hommissa pääbändinsä ohella.

Jäsenten muut bändit leimataan herkästi sivuprojekteiksi, mutta seuraavat neljä poimintaa osoittavat, ettei niitä kannata sivuuttaa.

#1 Lotus Plaza – Quicksand (2009)

Toinen Deerhunterin pääsääntöisistä laulunkirjoittajista, kitaristi Lockett Pundt, on julkaissut kaksi albumia ja yhden EP:n Lotus Plaza -nimellä. Ne sisältävät Deerhunterista tuttua kenkiintuijottelua ja Pundtin Deerhunter-kappaleista tuttua mutinaa.

Soolodebyytti The Floodlight Collectiven alkupuolen helmi Quicksand on upeaa jatkumoa pääbändin Microcastle-albumin ”1950-luvun tanssibändit kaikukammiossa” -tunnelmoinnille. Kitarat helisevät, shuffle-komppi soi ja yhtäkkiä maailma ympärillä tuntuu muuttuneen utuisen pehmeäksi ja ympärillä tanssii juhlakansa kukkamekoissa ja puvuissa.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Atlas Sound – Mona Lisa (2011)

Vuosikymmenen vaihteessa nokkamies Bradford Cox ehti pusertaa oman soololevyn tasatahtia Deerhunterin kanssa vuorovuosina. Kolmas niistä, Parallax, on jäänyt toistaiseksi viimeiseksi ja kenties hienoimmaksi. Se sisältää Terra Incognitan kaltaista introspektiota, Te Amon eteeristä kaipuuta sekä Modern Aquatic Lovesongsin kaltaisia ambient-balladeja.

Deerhunterin faniyhteisön sai innostumaan jo vuosi ennen levyn julkaisua Coxin nettiin lataama Mona Lisa. Se osoittaa Coxin taidot simppelin ihanien popkappaleiden mestarina.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Frankie Broyles – Seward Park (2017)

Kitaristi Frankie Broylesin kausi Deerhunterissa oli lyhyt mutta jätti jälkensä. Broyles soitti yhtyeen riffikkäimmällä albumilla Monomanialla – levyn avaava Neon Junkyard käynnistyy nimenomaisesti Broylesin vingutuksella.

Broylesin viimevuotinen EP Slow Return sisältää selvästi Deerhunterin sukuista kaikuisaa kitararockia ilman Monomanian kaltaista runttausta. Sen avaava Seward Park on auvoisa pieni pophelmi aurinkoisiin päiviin kaupungissa.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Moon Diagrams – End of Heartache (2017)

Ehkä yllättävimmän käänteen Deerhunterin jäsenistä teki rumpali Moses Archuleta viime vuoden Moon Diagrams -projektinsa debyytillä Lifetime of Love. Sen keskellä on yli 25-minuuttinen tuokio eteeristä ambient-teknoa – Blue Ring on osion kahdesta kappaleesta rauhaisampi, kuin Porttipahdan tekojärven läpi soitettua housea, kun taas The Ghost and the Host vie kuulijan lähimetsiin tanssimaan saksalaismuusikko Wolfgang Voigtin Gas-projektin hengessä.

Levyn kohokohta tulee sen lopussa End of Heartachen muodossa. Se on upean kaihoisa house-kappale, joka toisaalta voisi olla kadonnut New Order -single ja toisaalta vuosikymmenen vaihteen chillwave-skenen klassikko. Se saa toivomaan Archuletalta lisää sen kaltaisia hittejä vastaisuudessakin – mutta toisaalta, onhan Deerhunterin isoin hitti Nothing Ever Happened juuri Archuletan puoliksi kirjoittama.

Video ei ole enää saatavilla

Deerhunter esiintyy Sidewaysissa sunnuntaina 10.6.

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 17 Anna Calvi – Desire

On nainen. On jumalainen nainen, hypnoottinen ääni ja punaiset huulet. Desire-kappale kumahtelee kohtalokkaana, seksuaalisena ja voimakkaana. Osuvasti nimetty biisi on jälleen yksi osoitus siitä, miksi Anna Calvi on juuri niin kuolettavan ihana kuin onkaan. ”God knows it’s just the devil in me”, Anna laulaa. Silloin tietää, että taistelu ei auta. On antauduttava. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 16 Tom Waits – Bad as Me

Tom Waits, tuo vanha färssi varjoisilta kujilta, meni ja turautti seitsemän vuoden tauon jälkeen levyn, jolle ei vuoden mittaan montakaan haastajaa löytynyt. Meno on alusta loppuun täyttä höökiä, kuin yhtä raivotautista mutta inspiroitunutta mahlapurkausta. Nimibiisi Bad as Me siis kelpaa tähän listaustarkoitukseen siinä missä mikä tahansa muukin kipale levyltä. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 15 Feist – Graveyard

Introvertilta Metals-albumilta ei löytynyt iPod-mainokseen sopivia hittejä 1234:n tyyliin. Sen sijaan levyn kirkkaimmista hetkistä käy esimerkiksi Graveyard, jonka mantrassa herätellään kuolleita henkiin. Kappale keinuu vetäytyneestä värjöttelystä kohti uljasta loppuaan, eikä kokonaisuus ole onneksi liian mahtipontinen, vaikka mukana on puhallinsoittimia ja kuoro. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 14 Kate Bush – Snowed in at Wheeler Street (feat. Elton John)

Kaksi sielua on jumissa ikuisuuksiin pyörivässä ajan pyörässä, mutta heidän tragediansa on jäädä aina erilleen. Juuri kun he ovat saavuttamassa toisensa, heidät repii erilleen milloin Rooman palo, milloin Lontoon sumu tai 9/11. Crescendot kasvavat huikeiksi Katen ja Eltonin laulaessa koko sydämestään, etteivät he taas halua menettää toisiaan. Syvästi koskettavaa. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

# 13 22-Pistepirkko – Rodeo Heart

Kun Utajärven outolinnut vaihtavat herkistelyvaihteelle, tuloksena on lähes aina poikkeuksellisen sydämeenkäyviä lauluja. Sympaattinen Rodeo Heart on Lime Green DeLorean -albumin pieni salaisuus. Se on hahmotelma haparoivasta yrityksestä pysyä kohdalle osuneen, lujaa lyövän sydämen kyydissä, ja siitä, pitäisikö päästää irti vai pitää vain entistä tiukemmin kiinni. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 12 Mirel Wagner – No Death

Joskus kuiskaus kuuluu huutoa voimakkaammin. Mirel Wagnerin arsenaali rajoittuu akustiseen kitaraan ja tuskin puheääneen yltävään lauluun, mutta vaatii kuulijansa rajoittamattoman huomion. Komean ensilevyn helmeksi nousee goottilainen tarina kuolleesta rakastetusta – vai ehkä lapsesta? Vuoden intensiivisin esitys ei päästä otteestaan ennen viimeistä nuottia. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 11 Burning Hearts – Into the Wilderness

Kun Chairliftin luonnonmukaisesti valmistettu elektropop yhdistetään Magenta Skycoden pyhältä tuntuvaan jylhyyteen, käy selväksi kuinka poikkeuksellisesta jalopuusta turkulaisen Burning Heartsin melodian- ja nyanssientaju onkaan veistetty. Burning Hearts matkaa helmikuisella kakkosalbumillaan entistä syvemmälle luontoon. Kerrankin on varmaa, että hype kestää. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 10 Atlas Sound – Terra Incognita

Aaah, niin intiimiä mutta terävää, niin terävää mutta intiimiä. Bradford Coxin kynä ei petä. Nyt on helppo sanoa, että (Coxin bändiprojektin) Deerhunterin Halcyon Digest ennakoi Parallaxia jo 2010, mutta mitään näin herkkää, paljasta ja jotenkin lumoavan pysähtynyttä ei kai kukaan ihan odottanut. Terra Incognita on tämän metamorfoosin riipivän alaston huipentuma. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 9 Fucked Up – Queen of Hearts

”Hello my name is David. Your name is Veronica. Let’s be together, until we’re all finally crushed.” Vaikka traaginen loppu saapuu jo levyn viitosbiisissä, kukapa meistä ei tahtoisi olla kokematta Queen of Heartsin intensiteetillä starttaavaa rakkaustarinaa. Repeat-nappi huolehtii onneksi siitä, että David ja Veronica löytävät toisensa yhä uudelleen ja uudelleen. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 8 Iron & Wine – Walking Far from Home

Profetiat ja sanahelinä ovat usein yhtä. Iron & Winen matkahavaintojen arvo on pikemmin niiden lyyrisessä vaikuttavuudessa kuin varsinaisessa sanomassa. Silti laulussa on jotakin ylevää ja ylevöittävää. Se antaa totuuksien jäädä ristiriitaisiksi, luovuttaa satunnaisille havainnoille todistusvoiman ja ylentää ulkopuolisuuden tunteen avaran ymmärryksen esiasteeksi. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 7 Kurt Vile – Jesus Fever

Oliko Lana Del Rey mielestäsi tuotekuva? Entäpä Kurt Vile sitten? Kun kerran kuvittelee hepun vetämässä Jesus Feverin American Idolissa, ei mielikuvasta enää pääse eroon. Ehtaa rokkia Vilessa on tuskin nimeksikään, vuoden parhaiten soljuvaa popnerokkuutta sen sijaan kosolti. Kurt Vilen tukka on lakritsihattaraa. Haluan syödä Kurt Vilen tukan! Lisää sokerihuurua! (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 6 Bon Iver – Perth

Perth on kappaleena niin ylitsetulvivan kaunis, että kuuntelijalla on vaikeuksia olla pakahtumatta. Marssirummut, valtavat äänivallit, herkähkö kitaramelodia ja Justin Vernonin korkealta henkäillyt koskettavat lyriikat takaavat yhden vuoden herkistävimmistä kappaleista. Ihailtava nappisuoritus Bon Iveriltä, myös muiden taannoisen hittialbuminsa kappaleiden osalta. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja päättyy huomenna.

Bradford Cox tunnetaan Atlas Sound -sooloprojektinsa lisäksi myös Deerhunterista.

”Parallax on yksinäisin albumi, jonka olen koskaan tehnyt. Kun tein tätä levyä, en puhunut kenenkään kanssa, en halunnut puhua kenellekään.”

Atlas Sound -nimen alla sooloileva Bradford Cox ruotii taannoin Pitchforkissa julkaistussa haastattelussa uutukaistaan. Hänen edellinen lausahduksensa kiteyttää loistavasti Parallaxin keskeisen äänimaiseman, sillä se todella kuulostaa eristäytyneeltä.

Tämä ulottuvuus tuo albumiin massoittain syvyyttä ja sielua. Parallaxilla kuuluu paljon samaa melun ja haikailun keitosta kuin miehen aiemmassa tuotannossa niin Deerhunterissa kuin Atlas Soundissakin, mutta siinä on myös jotakin tummempaa, selkeämpää ja tarkkanäköisempää.

Edellämainitussa hankomedian haastattelussa Cox kertoo, että aiempia kahta Atlas Soundin albumia työstäessään miehen mielessä oli koko ajan joku tietty ihminen ja rakkaus, toisin kuin Parallaxin tekovaiheessa. Liekö sitten rakkaussumun puuttuminen syynä yhtäkkiseen skarppaamiseen ja terävöitymiseen, mutta joka tapauksessa Parallax on Coxin paras albumi tähän mennessä.

Nyt jo uutta materiaalia työstävä Deerhunter julkaisi viime vuonna Halcyon Digestin, ja sen ja Atlas Soundin Parallaxin väliltä löytää tavallista enemmän samankaltaisuuksia. Varsinkin Deerhunterin kappaleessa Basement Scene on kiteytettynä koko Parallaxin pulppuileva tunnelma.

Halcyon Digest kuulosti ulostulonsa aikaan loistavalta albumilta, mutta nyt Parallaxin ujuttautuessa tajuntaan se alkaa tuntua lähinnä raakaversiolta ja kokeilulta Coxin sooloprojektia varten. Muun Deerhunterin läsnäolo biisinteossa vaikutti varmasti Halcyon Digestin hieman raaempaan kokonaisuuteen, ja nyt Atlas Soundissa Cox onkin vihdoin saanut työstää samankaltaisia visioita ja kursia kappaleita kasaan välittämättä demokratiasta.

Parallax syö hieman kunniaa Halcyon Digestilta, mutta niin käy myös toisin päin. Atlas Soundissa olisi ollut enemmän tehoa ilman Deerhunterin lämmittelykierrosta. Jos Halcyonia ei olisi julkaistu antamaan osviittaa Coxin hienovaraisesta tyylinmuutoksesta, Parallaxia pitäisi lähes neroutena. Nyt se vaikuttaa kuitenkin enää vain pieneltä parannukselta Deerhunterin edelliseen verrattuna.

Tarttuvuutta Parallaxin kappaleista on turha etsiä, mutta se on ainoastaan hyvä asia. Surina sulautuu yhdeksi matoksi, joka tuntuu hellältä ja turvalliselta. Soljuvaa unenomaisuutta kuuntelee autuaana yhä uudelleen ja uudelleen kaipaamatta väleihin hittiherätyskelloja.

Joukosta jää silti paremmin mieleen Coxin hellyyttävällä ja korkeammalla hyräilyllä terästetty vauhdikkaampi Mona Lisa. Se löytyy myös viime vuonna julkaistulta Coxin kovalevyntyhjennysoperaatiolta, jota Bedroom Databanks -demokokoelmaksikin kutsutaan.

Herkkä Terra Incognita taas on osoitus siitä, että akvaariopulinan seassa voi myös liikuttua. Riipaisevat lyriikat yhdistettynä kauniiseen kitaramelodiaan pysäyttävät ja saavat kuulijan vielä kerran vakuuttumaan siitä, että Parallax on mitä mainioin albumi.

91 Bradford Cox on monimutkainen musiikintekijä, joka on tehnyt yhden vuoden kiinnostavimmista albumeista. Parallax yksinkertaisesti kuulostaa todella hyvältä.

Video ei ole enää saatavilla

Ensimmäinen single brittiläisen taidepopyhtyeen vielä nimeämättömältä kakkosalbumilta, joka julkaistaan näillä näkymin 7. marraskuuta. Florence Welchin kirjoittaman kappaleen on tuottanut Paul Epworth (Adele, Bloc Party).

Video ei ole enää saatavilla

Common – Ghetto Dreams [feat. Nas]

Ensimmäinen single yhdysvaltalaisen hiphop-veteraanin yhdeksänneltä albumilta The Dream, The Beliveriltä, joka ilmestyy 22. marraskuuta. Kappaleella vierailee vähintään yhtä maineikas Nas.

Video ei ole enää saatavilla

Charlotte Gainsbourg – Terrible Angels

Nimikappale ranskalaisartistin juuri ilmestyneeltä EP:ltä, joka julkaistaan myöhemmin marraskuussa Stage Whisper -livealbumin kylkiäisenä. Kappaleen on tuottanut myös Gainsbourgin viimevuotisen IRM-albumin tuottanut Beck.

Video ei ole enää saatavilla

Joker – Slaughterhouse [feat. Silas]

Toinen single bristolilaisen dubstep-artistin esikoisalbumilta The Visionilta, joka ilmestyy 4. marraskuuta. Kappaleella vierailee Silas tanskalaisesta Turboweekend-yhtyeestä.

Video ei ole enää saatavilla

Atlas Sound – Terra Incognita

Ensimmäinen single Deerhunterin laulaja-kitaristin, Nuorgamin 2000-luvun mahlanjuoksuttajien listallekin yltäneen Bradford Coxin kolmannelta sooloalbumilta Parallaxilta, joka ilmestyy 7. marraskuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Stoalaisuus ei tarkoita sitä, etteikö Cox kykenisi antautumaan taiteensa edessä. Kuva: Oskari Onninen

Jo muinaiset kreikkalaiset tuijottelivat sandaaleihinsa pohtiessaan maailmankaikkeuden rakennetta, hyvää elämää tai vaikkapa musiikin olemusta. Antiikin ajan Ateena tunnettiin filosofiensa ohella näytelmäkirjailijoistaan sekä runonlaulajistaan ja voidaan nähdä länsimaisen nerouden alkukehtona.

Athens taas on päälle sadantuhannen asukkaan pikkukaupunki Yhdysvaltain Georgiassa. Sen omaan nerokkaaseen kulttuuriperintöön lukeutuvat R.E.M., The B52’s, Danger Mouse, Neutral Milk Hotel, Of Montreal, Olivia Tremor Control sekä Bradford James Cox, joka tunnetaan parhaiten Deerhunter-yhtyeen keulahahmona.

Puolen vuosikymmenen aikana Deerhunter on ehtinyt pyöräyttää ulos neljä kehuttua albumia ja useamman EP:n. Samalla Cox on paiskinut töitä Atlas Sound –sooloprojektinsa parissa. Tuskin on liioiteltua väittää, että yhtyeen menestykseen ovat vaikuttaneet sekä solistin musiikilliset että ulkomusiikilliset avut. Kyynikko voisi todeta, että Marfanin syndroomaa sairastava, aseksuaaliksi julistautunut, ristiinpukeutuva ja vähän joka suhteessa eksentrinen Cox on lähes liian täydellinen 2000-luvun indierockyhtyeen maskotti. Musiikkia kuitenkin myydään usein juuri traagisilla outsider-tarinoilla ja niiden yleisölle tarjoamilla heijastumispinnoilla.

Kuva: Oskari Onninen

Sävellyksellisesti Cox ja Deerhunter eivät ehkä koskaan ole olleet varsinaisia suuria innovaattoreita. Shoegazehtavan psykedeelinen pop on soljunut turhaa viilaamista karttavilta levytyksiltä lähes maneerimaisen vaivattomasti. Cox itse on luonnehtinut ahkeraa biisinkirjoitustaan automaatioksi, eräänlaisessa tiedottomassa tilassa syntyväksi prosessiksi.

Deerhunterin musiikilliset vaikutteet lepäävät yllätyksettömästi siellä, missä lukuisilla muillakin 2000-luvun indierokkareilla: My Bloody Valentine, Brian Eno, Stereolab, The Fall, Sebadoh… Poikkeavamman inspiraation lähteen ovat sen sijaan muodostaneet sairaalat, joissa Cox on joutunut toistuvasti viettämään aikaansa (sattumoisin myös Eno sai oman auditiivisen herätyksensä juuri steriilissä sairaalaympäristössä). Lasarettien sosiaalinen eristyneisyys sekä kehon ja psyyken rajut muodonmuutokset ovatkin tyypillisiä teemoja Coxin tuotannossa.

Yhtä lailla Cox mainitsee vaikutteekseen pikkukaupunkiympäristön vaatiman eskapismin. Avantgardelevyjen ja huumeiden avulla lähiöiden yksinäisyys muuntautui urbaaniksi pastoraali-idylliksi. Tuolloin popin kirjoittamiseen kiinnostusta vailla ollut Cox löysi myöhemmin samat transsitilat omasta musiikistaan. Käytännössä tämä esikaupunkilainen suhde ympäristöön, kemian ja luonnon yhteensovittaminen, transkendenssin ja aistiärsykkeiden jatkuva kaipuu, kuuluu edelleen Deerhunterin kappaleiden väreilevässä aurassa, joka muiden leikkaa ja liimaa -periaatteen pastissipsykedeliaa soittavien yhtyeiden tuotannosta uupuu.

Antiikin Ateenasta sai alkunsa Myös stoalainen koulukunta. Se mikä todella ylevöittää Bradford Coxin artistina, on juuri elämänasenne. Cox on ehkä tuon stoalaisen tyyneyden hätkähdyttävin musiikillinen ilmentymä. Hän tuntuu hyväksyneen täysin kuolevaisuutensa. Hänen musiikistaan puuttuvat itsesääli, dramatiikka ja tuskanpurkaukset, kaikki ne tunteet, joiden parissa ”suuret taiteilijat” tavallisesti vielä stadionkaudellaankin kamppailevat. Sen sijaan, kun vajaa kolmikymppinen Cox nousee riutuvan ja lopullista enteilevän olemuksensa kanssa lavalle, hänestä huokuu uskomaton mielenrauha, jonka sopisi tarttuvan kaikkiin kuulijoihin.

Video ei ole enää saatavilla