At the Drive-In – kimuranttius kunniassa.

Vaikutusvaltaisen legendabändin (ja silti underground-nimen) suurimman hitin (ja silti kulttiklassikon) kuuntelemisesta on jo vierähtänyt jokunen vuosi aikaa. Silti biisin jäntevä ja pidäkkeetön tunne hyökyy mieleen selkärangasta. Uusi pyöräytys hämmentää: ei tämä olekaan täydellinen kappale. Paitsi tietyllä tavalla on, ja etenkin oli.

Tarkastellaanpa tämän kappaleen sisältämiä, nykymusiikissa jo rasittaviksi muodostuneita elementtejä: surrealistiset sanoitukset, kimurantti rakenne, nykivä instrumentaatio, räjähtelyä ja sen ennakointia vaihteleva dynamiikka, tempovaihdokset, herkästä karjuntaan vaihteleva laulu. Ja hämmennystä herättävä nimi niin kappaleella, levyllä (Relationship of Command) kuin yhtyeelläkin.

Kieltämättä emocore, math core, metalcore ja muu 2000-lukulainen jälki-hardcoresta ammentava ilmaisu on paljon velkaa At the Drive Inille. Muut uranuurtajat Refused, …And You Will Know Us Byt the Trail of Dead ja Jawbox ovat myös syyllisiä, mutta texasilaisryhmän ilmaisu on kenties se perimmäisin kyljyslettibändien sylttytehdas.

ATDI:n joutsenlauluksi jääneen levyn kärkiraita on tietenkin se, johon whatevercoreen väsähtäneiden syyttävä sormi julmimmin osoittaa. Mutta vaikka perässähiihtäjät ja haudanryöstäjät ovat tehneet parhaansa kopioidakseen One Armed Scissorin intensiivistä tunnelmaa ja monipuolisen mielipuolista musiikillista kaaosta, kappaleen viehätys ei ole näivettynyt.

Toki jäljentäjät ovat saattaneet tehdä musiikillisesti ansiokkaampia kappaleita, mutta harva on saanut ilmaisuunsa ATDI:ssä leiskuvaa aidon tunteen korventava tulta. Tai vastaavaa yllättävyyttä, joka vieläpä toimii vuosikausia myöhemminkin. Suuri syy tähän on vain vaivoin hallinnassa pysyvän ilmaisun huojuva vääjäämättömyys, jossa nykyisten tuotantostandardien vastaiset epätarkkuudet luovat kappaleeseen inhimillisen särmän.

Relationship of Command jäi At the Drive Inin viimeiseksi levyksi, ja hyvä niin. Se oli jo sanottavansa sanonut, ja viimeiset sanat olivat ne voimallisimmat. Jatkaessaan yhtye olisi muodostunut monien liian runsaasti tatuoitujen, liikaa hiustuotteita käyttävien ja liiaksi pukeutumiseen huomiota kiinnittävien yhtyeiden viisaaksi mutta jalkoihin jääväksi isoveljeksi.

Tämän kuin ennalta tietäen yhtye lopetti toimintansa uransa huippukohdassa, josta sillä olisi voinut olla silti mahdollisuus saavuttaa jotakin. Bändi jakaantui kahtia: kitaristi Omar Rodríguez ja solisti Cedric Bixler kasasivat huikean 10-vuotisen uran tehneen prog-core-yhtye The Mars Voltan, kakkoskitaristi Jim Ward ja rytmiryhmä Hinojos–Hajjar puolestaan selväpiirteisemmin alternative-hardcore-osastolle pudonneen Spartan.

Ja hei, At the Drive In on taas kasassa. Mutta uutta materiaalia ei tule. Hyvä niin.

Video ei ole enää saatavilla

Omar tunnetaan paremmin The Mars Voltasta ja At the Drive-Inista kuin apaattisesta kädet taskussa -seisoskelusta.

At the Drive-In ja The Mars Volta ovat kiistämättä  2000-lukulaisen vaihtoehtorockin suuruuksia. Niiden takana ilmennyt nerous on tasan yhden ihmisen vastuulla: afropäinen kitaristi Omar Rodríguez-Lopéz on tehnyt nipun kuluvan vuosituhannen kunnianhimoisimmista sävellyksistä – ja onnistunut aina pitämään punaisen langan mukana ultrateknisessä sekoilussaan.

Lisäksi Rodríguez-Lopéz luotsaa dub-reggae-yhtye De Factoa, on ollut vähintään osatuottajana jokaisella The Mars Voltan levyllä, tehnyt kaikki bändin videot sekä julkaissut soolotuotantoa erinäisten kokoonpanojen kanssa niin paljon, etten ryhdy edes luetellemaan.

On täysin henkilöstä kiinni, ilmeneekö Rodríguez-Lopézin nerous paremmin modernin progesuuruuden The Mars Voltan vai post-hardcore-legenda At the Drive-inin kautta.

Itse nostan hänen viralliseksi suurtyökseen At the Drive-Inin albumin The Relationship of Command (2000), joka on Refusedin Shape of Punk to Comen ohella eniten 2000-lukulaista hardcore-soundia määritellyt levy ja jonka vaikutus on kiistaton myös vaihtoehtorockin puolella.

Rodriguezin superlatiivinivaskan arvoista soittotekniikkaa jumaloivat arvostavat varmasti enemmän The Mars Voltan nimissä suoritettuja kitaraurotöitä, jotka ovat nousseet levy levyltä huimemmalle tasolle.

The Mars Voltan suurteoksen De-Loused in the Comatoriumin julkaisun jälkeen bändin ääniteknikko Jeremy Ward menehtyi heroiinin yliannostukseen, mikä sai Rodríguez-Lopézin lopettamaan raskaansorttisen huumeidenkäyttönsä.

Tiedä sitten, mistä gojimarjoista ja smoothieista se johtuu, mutta The Mars Voltan tuotanto on muuttunut eksponentiaalisesti höyryisemmäksi sitä mukaa, mitä pidempään Rodríguez-Lopéz on ollut kuivilla.

The Mars Voltan Bedlam in Goliath (2008) valmistui tosin opiaattejakin kovempien aineiden vaikutuksen alla. Rodríguez-Lopéz nimittäin antoi bändin solistille Cedric Bixler-Zavalalle lahjaksi ouija-laudan, jonka aiheuttamat tripit ja henkimaailman kokemukset piiskasivat yhtyeen uransa toistaiseksi hurjimpaan psykeproge-eepokseen.

Video ei ole enää saatavilla