Ei Kate tai Tori vaan Astrid.

Astrid Swan osoittaa jälleen kykynsä sekä uusiutumiseen että oman julkaisuhistoriallisen identiteettinsä säilyttämiseen.

Astrid Swan on kaiketi kyllästymiseen asti kuullut vertailuja, joissa vilahtelevat artistit Kate Bushista Tori Amosiin. Tämä ei tietenkään ole Swanin vika, sillä tuskin yksikään pianovoittoista, monia musiikkityylejä taitavasti pop- ja rock-kartalta sekoitteleva ja vahvasti tulkitseva naisvokalisti pystyy tältä ensiassosiatiiviselta tulkinnalta välttymään. Ja huom! En puhu tässä nyt sellaisista hölmöistä sukupuoliorientoituneista käsitteistä kuten ”nais-” ja ”mies”-artistit, vaan yksinkertaisesti niistä julkituoduista soundimaailmallisista ja sävelkielellisistä mielikuvista, joita Swanin musiikillinen esillepano nostattaa. Vähän saman kohtalonhan lienee kokenut yksi jos toinenkin baritoniäänialalla varustettu suomalainen miesrokkari, tullessaan järjestään vertailluksi Ismo Alankoon.

Toisaalta, tiettyä oikeutustakin Bush-Amos-vertailulle Swanin soolouran varrelta löytyy. Näin ainakin, mikäli tartumme laiskuuksissamme vain vuonna 2005 julkaistuun Poverina-esikoisalbumiin, joka esitteli paitsi taitavan lauluntekijän, hyvän tulkitsijan ja komeita sovituksia, myös nosti Swanin Nick Trianin Treeball-yhtyetoveruudesta suuremman yleisön tietoisuuteen.

Poverinan popahtavaa pianoballadivetoista esikoista kolme vuotta myöhemmin seurannut Spartan Picnic esitteli jo huomattavasti moniulotteisemman ja paikoin myös rouheista soundeista, kimuranteista rytmivaihdoksista ja entistä monipuolisemmasta ilmaisukartastosta ammentaneen tekijän, jonka ilmaisu täydentyi entisestään vuoden 2009 bändilevyllä Better Than Wages, jonka esittäjäyksikkö kantoi tuolloin nimeä Astrid Swan & The Drunk Lovers. (Albumilla, jota Swan ei ilmeisesti laske varsinaisten soolojulkaisujensa joukkoon.)

Sen jälkeen ei Swan ennen uutukaistaan ole omaa materiaaliaan julkaissut. Mutta hetkinen! Pari vuotta sitten ilmestynyttä ja sulkeistaen lempeän sarkastisesti nimettyä Hits (Pavement for Girls) -albumina voitaneen pitää ainakin puoliksi aitona Swan-albumina. Tällä erinomaisella, pääasiassa musiikkinörttipoikien diggailun kohteeksi päätyneen amerikkalaisen kitarapopyhtye Pavementin musiikkia coveroineella albumilla Swan väänsi sovituksellisesti ja soundillisesti tulkinnat sellaisiin persoonallisiin kulmiin, ettei ainakaan kukaan Pavementiä hieman huonommin tuntenut voinut tietää, oliko kyse Swanin omasta materiaalista, vai jostain ihan muusta. Samalla artisti esitti melkoisen antiteesin väittämälle, ettei versiointi voisi koskaan olla aidosti taiteellisesti kunnianhimoista tai tavoittaa alkuperäisteoksen tavoin omaa syvällistä intensiteettiään. Kun Swan oli käytännössä myös tehnyt albuminsa alusta loppuun itse, ei voinut kuin ihailla tekijänsä monipuolista lahjakkuutta ja samalla kysyä ihmetellen, mihin tämä monipuolinen tekijä mahtaakaan matkata seuraavaksi.

Tässä se nyt sitten on, yksinkertaisesti Astrid4:ksi nimettynä, Trianin mukaansa niin levy-yhtiöllisesti kuin äänivelhollisesti mukaansa kaapanneena – ja hyvä niin! Swan ja Triani ovat nimittäin luoneet äänimaiseman, joka onnistuu olemaan samanaikaisesti orgaaninen, pakoton ja luonteva, mutta antamaan silti tilaa jokaisen tyylikkäästi soitetun instrumentin tulla tykö ja silti istua osaksi yhtenäistä kokonaisuutta. Tätä äänimaisemaa tukemaan – tai oikeammin sitä merkityksellisemmäksi – nousevat kuitenkin kappaleiden hienosti toteutetut sovitukset ja paikoin varsin komea orkestrointi.

Sovituksellisilla ratkaisuilla sekä tunnelmalliselta dynamiikaltaan moniulotteiseksi taipuvalla laulutulkinnallaan Swan onnistuu kannattelemaan jopa kaikkein pelkistetyimpiä, tai lähemmäs suoraviivaista pop-ilmaisua taipuvia sävellyksiään. Swanin omien sovituskykyjen ohella täytyy myös erikseen nostaa esiin Johannes Salomaan puhallinsovitusten rooli, joka osaltaan kuljettaa Swanin kappalekielioppia ennen tutkimattomille laduille, herättämällä ainakin viitteellisiä mielikuvakaikuja 60–70-lukulaisten soul- ja bluesdiivojen maailmasta.

Välillä Swan onnistuu kääntämään purtensa esimerkiksi Suzanne Vegan kaltaisen laulaja-lauluntekijän seilaamiin uomiin, ammentaen taas toisaalla populaarimusiikin historian sammioista post-Ziggyn aikaisen David Bowien tyyliin. Juuri Bowie, hieman samaan tapaan kuin alussa mainittu Ismo Alankokin, ovat samalla hyviä vertailukohdallisia esimerkkejä Swanin tekemisen eetokselle. Vaikutteita haetaan ja niiden annetaan rehellisesti kuulua, mutta niistä ei tehdä päämäärää; ennemminkin ne toimivat siemeninä artistinsa persoonallisuudelle. Astrid4:llä Swan siis kuulostaa Swanilta – ei pastissilta, muttei myöskään itsetarkoitukselliselta vaikuttimiensa murhaajalta. Juuri tämä tekee tulkinnasta luontevaa ja originellia.

Musiikintekijyytensä lisäksi, osaa Swan myös tekstin tekemisen taidon. Lyriikoiden pintatasollinen ensivaikutelma nostaa mielikuvien valkokankaalle risteämiä esimerkiksi ihmissuhdedynamiikan, yksilön persoonallisten piirteiden ja sukupuolisuuden teemoista, mutta metaforallista kuvastoa käytetään siinä määrin taiten, että halutessaan melkein tekstin kuin tekstin voi tulkita myös allegoriaksi mitä erilaisimmasta subjektiivisen kokemusmaailman ilmentymästä.

Biisitasolla tuntuisi hieman hölmöltä nostaa Astrid4:ltä esiin erillisiä onnistumisia tai epäonnistumisia, sillä jopa niihin lähestymiskulmaltaan tautologisimmilta kuulostaviin musiikillisiin valintoihinsa on Swan onnistunut aina upottamaan jonkin yllättävän käänteen, koukun tai tunnelmallisen jännitteen, joka onnistuu kääntämään kappaleen sittenkin kiinnostavaksi. Parasta Astrid4:ssä onkin sen universaali luokseenkutsuvuus. Se on eräänlainen Poverinan ja Spartan Picnicin synteesi: samanaikaisesti yllätyksellisyyttä ja haasteita vaativalle musiikinkuluttajalle tarjoava, onnistuen silti olemaan vieraannuttamatta niitä, jotka haikailevat selkeiden ja kauniiden popkappaleiden äärelle.

Pikkunäppäränä kuriositeettina loppuun todettakoon vielä, että ainakin joku kirjoittajan näsäviisastelevaksi hengenheimolaiseksi ilmoittautuva saattaisi löytää poeettista metalyriikkaa pelkän kolmen ensimmäisen kappaleen nimeämiskäytänteiden perusteella: Nature Calling / Four Months To Kill / Yearning To Hold Still. Tästäkin huolimatta – tai ehkä juuri tämän vuoksi: hieno levy!

90 Viimeistään tällä levyllä Astrid Swan betonoi itsensä kotimaisten laulaja-lauluntekijöiden eliittiin.

Video ei ole enää saatavilla

Big Wave Riders, Black Twig, Cats On Fire, Astrid Swan, The New Tigers, Paperfangs, Delay Trees, Black Lizard

Helsinkiläinen indielevy-yhtiö Soliti on tullut tunnetuksi tuoreiden nimien nostajana. Ensi viikolla Nick Trianin johtama yhtiö suuntaa Soliti Roadshow -minikiertueelle esittelemään osaamistaan.

Kiertueen kunniaksi Nuorgam julistaa yhteistyössä Solitin kanssa kilpailun. Kerro meille:

Mikä on tämän hetken paras signaamaton, Soliti-levy-yhtiön rosteriin sopiva kotimainen indiebändi tai -artisti?

Anna ehdotukseksi tämän jutun kommentteihin. Laita mukaan lyhyt perustelu sekä linkki, jonka kautta yhtyettä on mahdollista kuunnella.

Kaikkien ehdotusten jättäneiden kesken arvotaan täydelliset Soliti-albumikatalogit (sisältäen vasta helmikuussa julkaistavan Paperfangs-albumin) sekä tietenkin lippuja Soliti Roadshown keikoille.

Lisäksi Nick Triani on luvannut kuunnella ja kommentoida hänen mielestään mielenkiintoisimpia ehdotuksia. Ties vaikka hän löytäisi Solitille uuden signauksen sinun ansiostasi?

Kilpailu on ohi!

Soliti-albumikatalogit ja liput Soliti Roadshow-keikoille voittivat:
Päivi Anita Ristell (Nick Trianin valinta)
Henna Marika

Paperfangs-levyt:
Henri Turunen
Anna Kauranen
Pietu Sepponen
Tuomas Kaitanen
Jussi Kaskia

KIITOS KAIKILLE OSALLISTUNEILLE!

Soliti Roadshow:
16.1.2013 Tavastia, Helsinki: Cats On Fire, Astrid Swan, Delay Trees, Big Wave Riders (special guests Black Twig Dj’s)
18.1.2013 Yo-Talo, Tampere: The New Tigers, Big Wave Riders, Paperfangs
19.1.2013 Dynamo, Turku: Cats On Fire, The New Tigers (Nick Triani Dj)