”Herkkää ja härskiä. Siitä on kalifornialaisen lo-fi-mestarin Ariel Pinkin maailma tehty.”

Nostalgia on ansa, mutta Ariel Rosenberg on harvoja, jolle trippailun nuhruisissa jäämistöissä suo riemumielin.

Ariel Pinkin edelleenkin ihmeellisen hienon Before Today -läpimurtolevyn edelleenkin kerrassaan hämmästyttävä Round and Round on luontevan suvereeni kappale, joka kuitenkin yhdistää niin paljon vaihtelevaa hyvää viiteen minuuttiin.

Muistan sekopäisen oloni, kun yritin loppukesästä 2010 selittää tuttavalleni, miksi käsillä on nyt niin kerrassaan hurmaava ja huumaannuttava, erityislaatuinen albumi.

Muistan luonnehtineeni levyn kirjoa yhdistelmäksi lohdullisuutta ja nivusissa kihelmöivää pervoilua.

Herkkää ja härskiä. Siitä on kalifornialaisen lo-fi-mestarin maailma tehty.

”Merry go ’round
We go up and around we go”

Armotonta kaahausta ja suoranaista päätöntä mellastusta, eläimellistä hyväntahtoista mökää ja mylvintää, Rampe ja Naukkis -tyylin urkukikkelöintiä sekä nuhruista bailugroovea kuin paskan autorämän vielä paskemmasta kasettisoittimesta kuunneltuna.

Silkkaa nousuhumalaa nahkaisella takapenkillä, aurinkolasien läpi kaupungin yötä harottavien unisten silmien läpi tuijottaen, karvanoppien pomppiessa puolivillisti.

Sitten toisaalla on Can’t Hear My Eyesin suorastaan tainnuttavan kauniisti ja päätä pehmeästi silittävää aikuisrockia.

Olin noihin aikoihin lievästi sanottuna allapäin. Before Today oli teos, joka antoi toivoa vilpittömällä, hempeällä hölmöilyllään.

Fantastisia levyjä myöhemminkin tehnyt Ariel Rosenberg ei olisi kuitenkaan lunastanut asemaansa ilman Round and Roundia, hävyttömän kovatasoisen ilmestymisvuotensa ikimuistoisinta hengennostajaa.

Ensin on paska puhelinlinja, neonvaloista unelmointia ja kuin Italians Do It Better -kyyneldiskoilijoiden ja Drive-elokuvan aamuöistä tenhoa.

”Pick up the phone
and I want to go
and I want to go home now”

Lopulta räjähtävä kertosäe, joka syöksee kuulijan aurinkoisiin festivaalinhohtoisiin kesäpäiviin tai jatkojen jatkojen uuteen nousuun kaljan läikkyessä rinnuksille.

”Hold on, I’m calling, calling back to the ball
And we’ll dazzle them all, hold on”

Video ei ole enää saatavilla

Ariel ja ystävänsä poseeraavat niin hypnagogisesti kuin osaavat.

Se kuulostaa popkappaleelta. Se on tarttuva kuin popkappale. Se jopa saa laulamaan mukana kuin popkappale.

”It’s always the same
as always
sad and tongue-tied
it’s got a memory and refrain”

Eihän tällainen viisiminuuttinen tilkkutäkki, jonka säkeistö, bridge ja kertosäe tuntuvat eri palasista kokoon kursituilta, voi olla popkappale?

Vaan kyllä, se on popkappale, sillä se tuntuu niin hyvältä kuin kaikista parhain pop voi vain tuntua. Se iskee ällikällä ja yllättäen ja kun se päättyy, kappaleen laittaa uudelleen soimaan, se tuntuu yhtä hämmentävältä kuin edelliselläkin kerralla: kuinka tällaisesta demonauhamaisesta alusta voi päätyä noin suureen ja nautinnolliseen finaaliin?

Vastaavanlainen hyppely on Ariel Pinkille eli Ariel Rosenbergille pelkästään luontevaa. Hän loi maineensa 2000-luvun alusta lähtien Kalifornian vaihtoehtopiireissä ja internetissä suhisevilla ja mutisevilla nauhoituksillaan. Nuo nauhat toivat hänelle levytyssopimuksen Animal Collectiven Paw Tracks -levymerkille, mutta suuri osa kriitikoista ei osannut päättää, oliko Rosenberg nero, idiootti vai molempia. Ariel Pink pysyi tiukasti kokeellisten hippien suosikkina.

Mutta pikkuhiljaa asiat etenivät, ja Ariel Pink eteni niiden mukana. Vuonna 2008 julkaistu Can’t Hear My Eyes -single oli jo kulkeutunut kauas pois The Doldrumsin ja House Arrestin mukiloitua ja auringonpaahteen kuluttamaa autoradiota mukailevasta tyylistä. Sen hillitty ja kaikuisa 1980-lukulainen lounge-tyyli ennakoi jo pikkuhiljaa sitä, mitä vuonna 2010 oli Before Today -levyn mukana odotettavissa. Mutta samalla kasettisuhinasta alkoi tulla muodikasta ja Ariel Pinkin varhainen tuotanto saada enemmän seuraajia. Hypnagoginen pop, glo-fi ja chillwave, nuo vuoden 2009 musiikillisen muotikuvaston trendisanat ja niillä kuvaillut artistit olivat tietoisesti tai tietämättään paljon velkaa Ariel Pinkille, ja kyllä häneen itseensäkin noita leimoja yritettiin painaa.

Alle vuodessa suhinantäyteinen chillwave-skene oli tukehtunut kehnoihin kappaleisiin ja estetiikantäytteiseen erikoisuudentavoitteluun, joten oikeutettua on, että sen lopullinen tappaja oli Ariel Pink itse. Kuolinisku aiheutettiin Ariel Pinkin omin asein: menneiden vuosikymmenien tyylien läpi vaeltelulla, maanisella radiokanavasurffailulla ja loistavalla laulunkirjoitustaidolla. Tällä kertaa popmelodiat ja tarttumapinta eivät jääneet surinan alle, vaan ne tuotiin suoraan kuulijan korvan ulottuville. Tyylillinen pompinta sentään jäi, ja sen kuulee Round and Roundissakin. Autoradiomaisuus kuuluu jo siinä, ettei kappaleen sanoista onnistu juuri muodostamaan yhtenäistä tarinaa. Ne tuntuvat ennemmin vain mukailevan tietynlaista suhinaan kadotettua lämmintä tunnelmaa.

Ja toisaalta lieneekö sattumaa, että säkeistön alla kulkeva melodia muistuttaa paljon Marianne Faithfullin Broken Englishin bassolinjaa ja toisaalta kertosäe on kuin kadonneesta 1970-luvun AOR-klassikosta? Kuin kanava vaihtuisi kesken kappaleen!

”Hold on, I’m calling
calling back to the ball
and we’ll dazzle them all
hold on”

Vuonna 2010 ilmestyneen Round and Roundin sisältänyt Before Today oli eittämättä ansaittu kunniakierros artistille, joka oli suoltanut pitkään demonauhoja vaihtoehtopiireissä ja internetissä pitkin vuosituhannen ensimmäistä vuosikymmentä. Round and Round on itsekin jatkumoa noille nauhoille, sillä sen alkuperäinen versio Frontman/Hold On (I’m Calling) oli alun perin cd:llä, joita Ariel Pink eli Ariel Rosenberg jakoi häneltä levyjä tilanneille faneilleen vuonna 2009.

Joten kyllä, se on popkappale. Se on loistavan laulunkirjoittajan ansaittu riemuvoitto, joka toi tekijänsä laajempaan tietoisuuteen ja kertosäkeensä indiefestivaalien yleisön laulettavaksi. Ja se kertosäe, se on maaginen. Lapsetkin sen tietävät.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Ariel Pink’s Haunted Graffitilta äänestettiin myös kappaleita Alisa ja Mature Themes.

4AD

85 Ariel Pink, hieno mies ja varmasti kova panemaan. Todisteeksi käy Mature Themes – uran yhdeksäntenä tehty vaikea toinen levy – joka tihkuu kolmekymppisen miehen seksuaalista turhautumista. Se vastaa Before Todayn läpimurron odotuksiin taitavaksi, mutta yllätyksettä. Helpointa olisi puhua hypnagogian gentrifikaatiosta: Pinkin alitajuntaisena purskahteleva ja omalaatuisena väreilevä soundimaailma on kääntynyt lo-fi-musiikin normiksi. Kun estetiikan avulla on aiempaa hankalampi erottua, Pink nousee muiden olohuonepoppareiden yläpuolelle huippuunsa viritetyllä melodiakorvallaan. Jotain perustavanlaatuista Ariel Pinkin melodiakorvasta kertoo, että levyn nimibiisin avainmelodia on Leevi & The Leavingsin ja Fleetwood Macin täydellinen fuusio. Pinkille ominaisesti epätasaisen levyn kimmeltävimmät huiput ovat tahmealattiaista diskoa bordelliin liittävä Symphony of the Nymph, itsestäänselvän byrdsiaanisesti helisevä Only in My Dreams sekä Donnie & Joe Emerson -coveri Baby, jonka esimerkiksi Jaakko Eino Kalevin tohtisi kääntävän suomeksi. Mature Themes on erinomainen levy, jonka kohtalo on jäädä välityöksi, sillä se ennen kaikkea ylläpitää Ariel Pinkin uraa, jonka kulmakivet ovat jatkossakin Doldrums–House Arrest–Before Today-akselilla. Levyä kuunnellessa vakuuttuu siitä, että jos Ariel Pink ja Prince laitettaisiin samaan huoneeseen 25 naisen kanssa, hänen purppuraisuutensa ottaisi mukaansa kolme kauneinta ja Pink hoitelisi loput. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Bonnie ”Prince” Billy & Trembling Bells – The Marble Downs

Honest Jon’s Records

75 Will Oldhamissa on hienoa se, miten huolettomasti hän suhtautuu aiempaan tuotantonsa. Tämän rumpalinsa Alex Nielsonin oman bändin kanssa Billy levytti taannoin riemastuttavan hilpeän version kaikkein synkimmästä klassikostaan I See A Darknessista, jonka videolla mies vaelteli corpsepaintissa ympäri Glasgow’ta. Albumimitassa näiden hienojen artistien kollaboraatio toimii vielä luonnollisemmin (vaikkeivat kylläkään tällä kertaa saa oikein tuotua mitään uutta Palace-klassikkoon Riding). Etenkin avauskappale I Made a Date (With an Open Vein) kaikuu Sandy Dennyn aikaista Fairport Conventionia ja Incredible String Bandia upeine ja suorastaan progressiivisine orkestraarioineen. Hienosti nimetty Ferrari in a Demolition Derby kuulostaa hippien versiolta Elgarista, mutta kiinnostavin taitaa sittenkin olla brittifolk-larppauksen muotin rikkova huikean kaunis Excursions Into Assonance. (Jean Ramsay)

Video ei ole enää saatavilla

Calexico – Algiers

City Slang

68 Pitkän linjan arizonalaiset saapuivat Louisianaan nauhoittamaan jatkoa yhdelle modernin americanan hienoimmista tuotannoista. The Black Light, Feast of Wire ja Garden Ruin ovat kolme erittäin tärkeää levyä tyylilajissa. Algiersin ongelma tulee vastaan sovitusten saadessa kappaleita itseään tärkeämmän roolin. Materiaali on todella tasaista, liiaksikin: se tarvitsisi enemmän uskaliaita yrityksiä instrumentaationsa suhteen pysyäkseen kiinnostavana loppuun saakka. Yksittäisiä hetkiä nousee toki esille – avausraita Epic on näistä paras, tyypilliseen tapaan harmonisoitu synkkyys, jota pianot ja kitarat koettelevat liitoksistaan. Splitter ja Para toimivat vastakohtaisina, ensin mainitun tuodessa jännitteisen torvien tukeman grooven ja jälkimmäisen tarjotessa sille hiljaisemman variaation. Yksittäisiä kappaleita ei kuitenkaan löydy näitä kolmea enempää, ja loppulevy ei onnistu nousemaan perusmiellyttävyyden yläpuolelle. Tällä kertaa kokonaisvaltaista kokemusta hakeville on edessä pettymys; Algiers jää kauas siitä vakuuttavasta laadusta, mitä Calexico yleensä tarjoaa. Se ei ole huono levy, mutta kovan standardin huomioiden hieman keskinkertainen. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Charli XCX – Super Ultra

omakustanne

68 Omakustanteena julkaistu Super Ultra -mixtape hämmentää. Tummasävyiseen elektro- ja goottiskeneen R&B-maneerit yhdistänyt Charli XCX on niitä artisteja, joiden kohdalla valtavirtajulkisuuden ja indietähteyden rajat tuntuvat hämärtyvän entisestään. Charli XCX vaikuttaa joka tapauksessa olevan esillä kaikkialla ja perin vähäisillä musiikillisilla meriiteillä. Tämä voi olla Super Ultran ensivaikutelma, toinen on sen pyörryttävä kaoottisuus. Seapunkin, witch housen ja muutaman muun luultavasti jo muodista menneen meemipopgenren esoteriasta anastettujen syntetisaattoritaustojen ja loputtomien looppien ohessa kuullaan Charlin keskinkertaista lähentelevää räppäämistä ja listahuttulyriikoita. Mainio Brooke Candy feattaa. Giraffagen hillityn LUV-kappaleen chillwave räjäytetään kappaleiksi ja kootaan uudelleen – tai siis jätetään kokoamatta. Tällä albumilla kaikki on nimittäin pirstottu, ja kerrostumia on loputtomasti kuin välilehtiä selaimessa. Vaikutelma on dekonstruoidun psykedeelinen. Jos wanha sukupolvi Super Ultraa kuullessaan valittaa nykypopin olevan pelkkää sotkua, on Charli XCX ehkä onnistunut jossain. En minäkään väitä, että pysyisin tämän musiikin perässä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Homespun – Série Noire

omakustanne

80 Ensimmäisten kolmen kappaleen ajan Homespun tyytyy maalailemaan loppulevyn elementtejä. Niin Idaho, Buffalo Tom kuin Dinosaur Jr löytyvät samasta pöydästä Kouvolan ylpeyksien kanssa. Kaikki kuulostaa leppoisalta, kunnes Traditional Tongan Wayn kertosäe hyökkää kuin tyhjästä, pakottaen keskittymään sitä seuraavan viiden kappaleen kulkuun. Jos tämä yhtye ei ole soittanut yhdessä vähään aikaan, sitä ei voi havaita tältä pätkältä. Riffit kiertävät kauaksi ennalta-arvattavista, soolot jyrisevät vahvoina, Antti Laarin ja Mikko Riikosen rytmiryhmän taustan tarjotessa kitaristi-laulaja Juho Pätärille tilaa heittäytyä kohti päänsisäistä J Mascisiaan. En muista, että olisin vähään aikaan kuullut Suomessa näinkin hyvin vaikutteilleen pärjäävää musiikkia. Kaikki toimii pitkälti juuri siksi, että Série Noirea ei vaivaa minkäänlainen ylitsekurottelu: tästä on kuultavissa, että soittajat pitävät siitä mitä tekevät, ja se riittää mainiosti. Levyn päättää yllättävä – ja ajatustasolla aina uhkarohkea teko: Joy Division -coveri. Vaikka Homespun ei tuo mitään merkittävää 24 Hoursiin, lopputulos toimii, ehdottaen, että salaisuus post-punkin jättiläisten coverointiin on tietty suoraviivaisuus ja tarkkaavaisuus. Neljässä päivässä nauhoitettu Série Noire on iloinen yllätys ja levy, jotka monet varmasti toivoivat kuulevansa jo vuosikymmenen verran aikaisemmin. Joskus kaikki toimii juuri siksi, että sen vain antaa tapahtua. (Antti Piirainen)

Ville Leinonen – Camp Crystal Lake

Karkia Mistika

70 Tämän levyn kuuntelu on kuin joulukuinen iltapäivä taiteilijan itsensä kotikaupungissa: taivaankansi kaataa hiutaleita raskaalla kädellä, jotka säälimätön puhuri naulaa väkivalloin vasten kasvoja. Taustalta kuuluu rakennustyömaiden kalke, risteyksien liikennevalojen nakuttavat klusterit, linja-autojen jyrinä ja junakiskojen kirskunta. Välillä kuulokuvaan tarttuvat ohikulkijoiden satunnaiset keskustelunpätkät. Tietenkin se seikka, että tästä äänenmuotoista konglomeraattisoraa korviin kaatavasta maisemamaamalauksesta on vastuussa Ville Leinonen, asettaa sille tietyn kontekstin. On ollut hauskaa seurata sitä kollektiivisen päänahan raavintaa, jonka Leinosen linja viime vuosien aikana on aiheuttanut. Että nyt on iskelmäprinssi ryhtynyt avantgardistiksi ja niin edelleen. Minusta Camp Crystal Lake on Leinosen tähänastisen uran eräänlainen lakipiste. Se on poistanut aiempien parin albumin äänikuvasta varsinaisen musiikillisen elementtinsä, ja antanut musiikin välissä olevan maailman ja ajan kohinan ottaa vallan. Kenttä-äänitteiden ystävänä pidän Leinosen kyvystä sotkea muun muassa Särkänniemen ja Pariisin äänimaisemat ahdistavaksi takomiseksi, ja samalla se herättää perverssin mieltymyksen tätä teollisen maailman julmuutta kohtaan. Ainoastaan kappale Animals Rising antaa vääristyneen happorockin muodossa muistutuksen jostakin ihmillisestä, mutta on tämän takia suorastaan levylle sopimaton. (Mikael Mattila)

Madness – Oui Oui, Si Si, Ja Ja, Da Da

Lucky Seven

75 Oui Oui, Si Si, Ja Ja, Da Da on malliesimerkki siitä miten yli 30-vuotiaskin bändi voi vielä onnistua. Olympialaisista uralleen potkua saanut Madness pelaa kymmenennellä albumillaan taitavasti niillä vahvuuksilla, jotka se kehitti huippuunsa 1980-luvun puolivälin lähestyessä ja sen kaikkein sarjakuvamaisimman huumori-ska-meiningin hiivuttuaa. Albumi rullaakin luonnikkaasti eteenpäin hengessä, joka on lähempänä svengaavan Lontoon The Beatlesiä ja The Kinksiä kuin mitään baggytrouserseja. Ja miten hienoa, ettei eläkeikää lähestyvien artistien albumien kohdalla lähes säännönmukaisesti suitsutetusta “karismaattisesta” rosoisuudesta tai juurevuudesta ole tietoakaan; Oui Oui, Si Si, Ja Ja, Da Da on yksinkertaisesti rahtusen keskiluokkaisempi deluxe-versio The Rise & Fallin (1982) kaltaisista pikkuklassikoista. Jos Madness nyt huomenna soittaisi tuossa naapurissa, pettyisin, ellei settilistasta löytyisiä Leonia, So Alivea tai Never Knew Your Namea. Ja se jos mikä on lähes kolmekymmentä top 40 -singleä tehtailleen bändin kohdalla saavutus. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Miguel – Kaleidoscope Dream

RCA

91 Ehkei vuoden paras R&B-albumi olekaan Frank Oceanin Channel Orange – tai edes The Weekndin Trilogy. Kaleidoscope Dream on nimittäin sen luokan mestariteos, että saa hihkumaan – kenties ennenaikaisesti, mutta ainakin innostuneesti – oman sukupolvensa Princen tai Marvin Gayen löytyneen. Miguel Jontel Pimentel, 26, esittäytyi kaksi vuotta sitten albumillaan All I Want Is You, joka ei nostattanut ilmestyessään juurin minkään korkuisia laineita, mutta kituutteli lopulta jenkkilistan ynnä muut -sijoilla lähes vuoden päivät ja tuli siinä sivussa myyneeksi puolisen miljoonaa kappaletta. Melko maltillisesta hypestä huolimatta Kaleidoscope Dream debytoi Billboard-listan kolmantena – ja täysin ansaitusti. Levyn kolmesta huippuhetkestä Do You… ja hittisingle Adorn keinahtelevat unenomaisesti ja hypnoottisesti, kuin painottomassa tilassa raukeasti kelluen. Jälkimmäinen on merkitty niin sävellyksen kuin tuotannonkin osalta Miguelin itsensä nimiin, mutta minkään putkinäköisen diktaattorin hengentuote Kaleidoscope Dream ei ole; levyn yhdestätoista kappaleesta kahdeksalla hän turvautuu ulkopuoliseen apuun. Salaam Remin (mm. Amyn Tears Dry on Their Own ja Alician Girl on Fire) kanssa kynäilty nimikappale samplaa röyhkeästi Labi Siffren I Got the… -kappaletta, joka kuljetti eteenpäin myös Eminemin My Name Isiä. Nyt tempo on vain hitaampi – ja efekti vielä tehokkaampi. Mitä muuta levy tarjoaa? 1960-luvun popista muistuttava kevytpsykedeliaa (Don’t Look Back) ja kolhompaa industrial/shoegaze-soundia (Use Me), esimerkiksi – ja tässä tuli käsiteltyä vasta levyn viittä ensimmäistä kappaletta… (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

A.C. Newman – Shut Down the Streets

Matador

69 Moi, A.C. Newman. Huomaan, että uuden levysi kannessa seisot keskellä metsää vitivalkoisessa kauluspaidassa ja vaadit meitä kaupungin pilaamia ihmisiä sulkemaan kadut. Onko metsässä seisominen vitivalkoisessa kauluspaidassa uusin hot? Oletko nyt jopa yhtä hot kuin Bon Iver? Partasi on rehevä, silmissäsi on mystinen metsägaze. Onko tässä downshiftaava indieuros vailla naarasta? Onko metsämökissäsi keskuslämmitys, vai oletko yhtä leftfield kuin Ted Kaczynski? Kutsutko metsän eläimiä luoksesi, jotta voitte suojella kansallismaisemaa yhdessä? Aiotko perustaa oman eläinkollektiivin metsään? Onko A.C. lyhenne Animal Collectivesta? Toivotko tapaavasi metsäretkelläsi Grizzly Bearin? Tai ehkä Panda Bearin? Volcano the Bearin? Montako brooklyniläisbändiä yhteen metsään mahtuu? Metsä on sinulle varmasti rauhoittumisen paikka, koska levy syntyi todellisessa myrskywave-elämäntilanteessa: äitisi kuoleman ja poikasi syntymän välissä. Symboloiko metsä sinulle tätä elämän raadollista kiertokulkua, jossa buzzbändit syntyvät ja buzzbändit kuolevat? Onko tämä levy aitoa karhuemoilua, vai poseeraatko vain, jotta olisit yhtä cool kuin Bear in Heaven ja The 2 Bears yhteensä? Siinähän on jo kolme karhua, ellei Minus the Bear tule mukaan kollektiiviin. Nuku jo, Kultakutri. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Opium Warlords – We Meditate Under the Pussy in the Sky

Svart

61 Parhaiten ehkä Reverend Bizarren basisti-laulajana tunnettu Sami Hynninen on niitä visionäärejä, joiden tekemiset ja sanomiset ovat aina pyörineet keskivertopopparia hieman korkeammissa sfääreissä. Nerouden varjopuolena on valitettavasti ollut hänen henkisen elämänsä ailahtelevaisuus, mitä toisaalta on lievittänyt musiikin luominen. Äärimmilleen tämän musiikkiterapian vei yhden miehen Opium Warlords Live At Colonia Dignidad -debyytillään pari vuotta sitten. Levyllä doom metal vääntyi raa’an ja ekspressiivisen käsitetaiteen muotoon hyvin vaikuttavalla ja pelottavalla tavalla. Siihen verrattuna paikoin omilta makuuhuoneäänitteiltäni kuulostava kakkoslevy tuntuu välityön omaiselta pettymykseltä. Skitsofreenisen kiero, urkulaahauksesta bläkkisrääkynällä vedettyyn balkanilaissambaan sekä ambienttisiin kitaravälikkeisiin hyppivä 12-minuuttinen Slippy on levyn kiehtovinta antia, mutta päällisin puolin visiota – joka ilmeisesti on kuitenkin ollut harkittu – ei täysin tavoiteteta. Outoa tämä musiikki ei sinällään ole, hieman päämäärättömän oloista vain. Silti Hynnisen visiota ei voi olla ihailematta, niin tinkimätöntä ja ainutlaatuista musiikkia tuon hornan syövereistä kaivautuu. (Mikael Mattila)

Kuuntele levy Spotifystä.

Ty Segall – Twins

Drag City

79 Viime kesänä Kuudes aisti -festivaaleilla varsin hikisen keikan soittanut garagepunkin villi lapsi julkaisee musiikkia kovemmalla tahdilla kuin kenellekään pitäisi olla eduksi. Jostain syystä uusi levy Twins on kuitenkin edeltäjiensä tapaan aivan penteleen hyvä. Segallin tyyli on heitellyt ihanan jälkeenjääneestä riehumisesta ja rutinasta psykedeeliseen junnaukseen. Twins on siksikin maino levy, että siinä missä aiemmat teokset ovat painottuneet jompaankumpaan, ottaa Segall nyt rohkeasti leveän spagaatin tyylilajien risteyksessä, eikä suostu valitsemaan puolta vaikka kuinka muniin sattuu. Albumin avaava Thank God for Sinners ei ensikuuntelulla juuri säväyttänyt, mutta paljastui myöhemmin todelliseksi listahiipijäksi, ja on nyt jo mielestäni ehdoton Segall-helmi. Miehelle tyypillisesti levyn psykedeelisemmätkin jumituspalat tuovat mieleen ennemmin auringonpistokset ja aavikot kuin pässin verellä sotketut kynttiläpiirit. Bonanza-laukalle lähtevä They Told Me Too on yksi levyn (monista) hienoista hetkistä. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Solange – True EP

Terrible

88 Kolmannen julkaisunsa myötä Solange Knowlesista on kuoriutunut äärimmäisen tyylitietoinen poptähti, joka poseeraa videossaan kongolaisten dandyjen keskellä skarpissa housupuvussa, kontemploi sanoituksissaan ihmissuhteiden synkempiä vesistöjä ja jonka taustalle tuottaja Dev Hynes tarjoaa R&B-kliseiden sijaan riisutun elektronisen äänimaiseman ja häiritsevästi laukkaavia biittejä. Solangen uudessa imagossa on toki tiettyä laskelmoinnin makua, mutta se ei vie pois tämän levyn pyörryttävää viehätystä. Jos ajoittain vahvat 1980-lukulaisuudet (Madonnan kultakauden tuotanto, Cyndi Lauper) saavat syttymään ja amerikkalaisen listapopin uusfiksuus ei tunnu päälleliimatulta, on tässä yhtä aikaa vuoden kaunein, epäkyynisin, viilein ja hurmaavin pienoisalbumi. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Tiga – Tiga Non Stop

PIAS

71 Tiga James Sontag ei ole enää moneen vuoteen ollut mikään elektron trendikkäin nimi, mutta hän on kuitenkin onnistunut saavuttamaan aavistuksen sitä ikicoolia, jonka vuoksi monet hänen kollegoistaan olisivat valmiit myymään hodareita Faustin snägärillä. Heille myös uusi Non Stop -mixtape on jälleen yksi neljän kirjaimen laatuleimalla varustettu tuote, joka sekä ärsyttää että lumoaa. Tigan omat raidat, kuten levyn alkupuolella odotukset nostattava Plush ovat aina olleet äärimmäisen viihdyttävää klubimusiikkia, mutta jäävät usein leikittelemään yhden johtoteeman ympärille: tämä teema on Tigan valtaisa ego. Non Stopin kaltaisilla mixeillä Tiga on parhaimmillaan, sillä muiden artistien materiaali jättää vähemmän tilaa hänen röyhkeydelleen. Tästäkin huolimatta Tiga puristaa formaatista kaiken irti: nämä albumit ovat hänelle paitsi kokonaistaideteoksia, myös tapa markkinoida oman Turbo-levymerkin tulevia julkaisuja. Mokomakin kanadalaisen hyvinvointivaltion kasvattama narsisti – hänen musiikkinsa on edelleen liian smoothia vastustettavaksi. Olisinpa Tiga – sillä ei varmasti ikinä ole krapulaa! (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

David Longstreth – mies, joka vituttaa Joonas Kuismaa – yhtyeineen.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat kolmea vuonna 2012 ilmestynyttä täyspitkää sekä halutessaan yhtä ep:tä tai reissueta. Vuorossa Joonas Kuisma.

Dirty Projectors – Swing Lo Magellan

Vuosi 2012 oli minulle erityisesti ulkomaalaisen musiikin puolesta kädenlämpöinen. Vilpittömän hehkuttamisen arvoisia pitkäsoittoja oli vaikea keksiä. Vaikka Swing Lo Magellan on valintani vuoden levyksi, on suhteeni siihenkin kaksijakoinen ja ambivalentti. David Longstreth kykenemättömyys mihinkään yksinkertaiseen tai suoraviivaiseen vituttaa. Toisaalta koen nautintoa etääntyessäni miehen musiikista ja kamppaillessani saavuttaakseni kappaleiden punaiset langat. Oheinen avausraita Offspring Are Blank esittelee kokonaisuuden pääelementit: laiskan käsienläpsyttelyn, A-osan kertakaikkisen kempon laulumelodian ja lopulta kertosäkeen puhdistavan orgastisen sähkökitaran.

Video ei ole enää saatavilla

Ariel Pink’s Haunted Graffiti – Mature Themes

Alkuun Mature Themes tuntui pettymykseltä. Missä olivat edeltävältä Before Today -albumilta tutut Round and Roundin kaltaiset hetilämpimät hitit? Mitä oli tämä eltaantuneelta spermalta kuulostavan Kinski Assassin -avaajan narsistinen synavenkoilu? Levyn pariin oli kuitenkin palattava uudelleen, kun herra Pink alkoi syksyllä hölistä lehdistössä panemisesta, beta-urosten vallankumouksesta ja monogamian luonnottomuudesta. Muun muassa The Quietuksen Joe Kennedy pahoitti mielensä. Tämä kaikki oli hyvin huvittavaa ja paljasti Mature Themesin musiikin pohjimmiltaan juuri niin flipanneeksi ja härskiksi kuin miltä se kuulostaakin. Lopulta levyn nimikkobiisi, Symphony Of The Nymph ja Baby päätyivät vuoden suosikkikappaleitteni joukkoon.

Video ei ole enää saatavilla

David Byrne & St. Vincent – Love This Giant

Love This Giant ei lopulta ole suunnattoman onnistunut tai kestävä levy. Kiinnostava se kuitenkin on. Kahden eri aikakauden vaihtoehtostarat tekivät yhteistyötä sekä sukupolvien kuilun että kirjaimellisen etäisyyden yli. Marssibändille sävelletyt kappaleet nimittäin kirjoitettiin sähköpostin välityksellä. Popmusiikkia tehdään liian harvoin vaskipuhaltimille, joskin tällä levyllä ratkaisu muuttuu jatkuvan toisteisuutensa vuoksi hauskasta tehokeinosta kyllästyttäväksi loppua kohden. Love This Giant on kuitenkin oivallinen krapularyyppy niille kaltaisilleni, jotka eivät ole vieläkään päässeet yli St. Vincentin keikasta kesän Flow-festivaaleilla ja joiden sydämessä on erityinen paikka Talking Headsiä varten.

Video ei ole enää saatavilla

Ariel Pink’s Haunted Graffiti / Ariel Pink 12.08.2011 Flow, Helsinki.

Before Today -albumillaan (2010) indiepopin eturiviin lopullisesti murtautunut Ariel Pink palaa albumilla, joka ainakin nimensä puolesta vihjaa artistin sukeltaneen yhä syvemmällä aikuisrockin valtameriin. Pinkin mukaan Mature Themes on albumi, jonka hän olisi halunnut julkaista silloin, kun julkaisi Before Todayn. 4AD julkaisee albumin 21. elokuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Bloc Party – Octopus

Yli kaksi miljoonaa albumia kaupaksi saanut Bloc Party julkaisee neljännen, mitä ytimekkäimmin nimetyn albuminsa, Fourin 20. elokuuta. Postpunkia elektroniseen soundiin yhdistelevä brittibändin kanssa on studiossa ollut tuottaja Alex Newport, joka on tuottanut muun muassa At the Drive-Iniä, The Mars Voltaa ja Pissed Jeansia.

Video ei ole enää saatavilla

The Killers – Runaways

Las Vegasin indierockjättiläisen neljäs studioalbumi Battle Born ilmestyy 18. syyskuuta. Studiossa bändin apuna ovat hääränneet tuottajat Brendan O’Brien, Steve Lillywhite, Damian Taylor, Daniel Lanois ja Stuart Price.

Video ei ole enää saatavilla

ASAP Rocky – Goldie

1980-luvun hiphop-legendan mukaan ristitty Rakim “ASAP Rocky” Myers oli yksi BBC:n Sound of 2012 -listalleen nostamista artisteista. Korkean profiilin feattauksillaan (Smoke DZA, Usher) kiinnostusta nostattanut newyorkilaisräppäri nähdään elokuussa Flow Festivalilla. Syyskuussa julkaistavalta LongLiveASAP-esikoislevyltä lohkaistun Goldie-singlen on tuottanut Hit-Boy.

Video ei ole enää saatavilla

French Films – When People Like You Fill Heavens

Onko tässä suomi-indien virallinen kesähitti? When People Like You Fill Heavens on ensimmäistä uutta French Filmsiä sitten viime vuonna julkaistun Imaginary Future -esikoisen. Videon on ohjannut Kristian Södergård.

Video ei ole enää saatavilla

Ariel Pink’s Haunted Graffiti / Ariel Pink 12.08.2011 Flow, Helsinki.

Joo, ne sanovat minua Kurt Cobainin näköiseksi. (Kuva: Oskari Onninen)

Jos äärimmilleen viedylle DIY-asenteelle pitäisi nimetä nykypäivästä yksi henkilöitymä, se olisi Ariel Pink (oik. Ariel Marcus Rosenberg, s. 1978).

Makuuhuonemuusikon kulttisuosiota nauttineilla kotiäänitteillä perkussio-osuudetkin ovat syntyneet beatboxaamalla, ovat taidot riittäneet tai eivät. Haunted Graffiti -taustabändin kanssa tehdyt pitkäsoitot taas ovat hiljalleen muotoutuneet lo-fi-esteetikkojen yleissivistykseen kuuluviksi opinkappaleiksi.

Niin suuri yleisö kuin itärannikon mediakaan eivät perinteisesti ole lämmenneet artistin tuotoksille, vaikka tämä yritettiinkin uransa alkuvaiheessa liittää osaksi katu-uskottavaa freak folk -liikettä. Sen sijaan Ariel Pinkillä tuntuu olevan tukenaan pieni ja uskollinen fanikunta, jolla on riittävästi kärsivällisyyttä kaoottisten kotiäänitteiden sekamelskaan piilotettujen nerouden häivähdyksien löytämiseksi. Toisinaan sellaiset löydöt ovat palkitsevampia kuin mikään loppuunsa hiottu konseptialbumi.

Pinkin montaasimaisen tyylin juuret ovat 90-luvulla, jossain Beckin ja Beastie Boysin Paul’s Boutiquen välimaastossa. Samalla kappaleiden genrevaikutteet, likaisimmasta travoltadiskosta Bay City Rollers -henkiseen purkkajytään, eivät ole enää niitä kaikkein cooleimpia konstituentteja upottaa albumilleen sisäsiistillä 2000-luvulla.

Jokin Ariel Pinkissä silti viehättää. Kämäisesti pulputtavat syntikat ja nauhakohinan korruptoimat transistorihammondien rytmiraidat vievät toiseen aikaan ja paikkaan. Pinkin kappaleet ovat usein kuin jingle-renkutuksien ja televisiotunnareiden loputonta virtaa. Kiehtovaa roskaa punottuna lauluiksi. Musiikkia SodaStream-mainosten sukupolvelle. Pinkin keskittymishäiriöinen biisinkirjoitus kielii kanavasurffailijan mieltymyksestä välähdyksenomaisiin mielikuviin ja hädin tuskin havaittaviin mikroinnovaatioihin.

Levoton hajaannus heijastuu myös artistin koko diskografiaan, joka on sekava kavalkadi CD-ROM- ja kasettijulkaisuja yhtä epätasapainoisten ”virallisempien” albumien rinnalla. Vasta viime vuoden Before Today alkoi osoittaa merkkejä häämöttävästä kokonaisuuden hallinnasta, mutta siitäkin huolimatta Ariel Pinkin ja Haunted Graffitin musiikki on yhä kuin poukkoilua pehmustetussa sellissä. Se pitää kuulijansa varpaillaan.

Video ei ole enää saatavilla