”Herkkää ja härskiä. Siitä on kalifornialaisen lo-fi-mestarin Ariel Pinkin maailma tehty.”

Nostalgia on ansa, mutta Ariel Rosenberg on harvoja, jolle trippailun nuhruisissa jäämistöissä suo riemumielin.

Ariel Pinkin edelleenkin ihmeellisen hienon Before Today -läpimurtolevyn edelleenkin kerrassaan hämmästyttävä Round and Round on luontevan suvereeni kappale, joka kuitenkin yhdistää niin paljon vaihtelevaa hyvää viiteen minuuttiin.

Muistan sekopäisen oloni, kun yritin loppukesästä 2010 selittää tuttavalleni, miksi käsillä on nyt niin kerrassaan hurmaava ja huumaannuttava, erityislaatuinen albumi.

Muistan luonnehtineeni levyn kirjoa yhdistelmäksi lohdullisuutta ja nivusissa kihelmöivää pervoilua.

Herkkää ja härskiä. Siitä on kalifornialaisen lo-fi-mestarin maailma tehty.

”Merry go ’round
We go up and around we go”

Armotonta kaahausta ja suoranaista päätöntä mellastusta, eläimellistä hyväntahtoista mökää ja mylvintää, Rampe ja Naukkis -tyylin urkukikkelöintiä sekä nuhruista bailugroovea kuin paskan autorämän vielä paskemmasta kasettisoittimesta kuunneltuna.

Silkkaa nousuhumalaa nahkaisella takapenkillä, aurinkolasien läpi kaupungin yötä harottavien unisten silmien läpi tuijottaen, karvanoppien pomppiessa puolivillisti.

Sitten toisaalla on Can’t Hear My Eyesin suorastaan tainnuttavan kauniisti ja päätä pehmeästi silittävää aikuisrockia.

Olin noihin aikoihin lievästi sanottuna allapäin. Before Today oli teos, joka antoi toivoa vilpittömällä, hempeällä hölmöilyllään.

Fantastisia levyjä myöhemminkin tehnyt Ariel Rosenberg ei olisi kuitenkaan lunastanut asemaansa ilman Round and Roundia, hävyttömän kovatasoisen ilmestymisvuotensa ikimuistoisinta hengennostajaa.

Ensin on paska puhelinlinja, neonvaloista unelmointia ja kuin Italians Do It Better -kyyneldiskoilijoiden ja Drive-elokuvan aamuöistä tenhoa.

”Pick up the phone
and I want to go
and I want to go home now”

Lopulta räjähtävä kertosäe, joka syöksee kuulijan aurinkoisiin festivaalinhohtoisiin kesäpäiviin tai jatkojen jatkojen uuteen nousuun kaljan läikkyessä rinnuksille.

”Hold on, I’m calling, calling back to the ball
And we’ll dazzle them all, hold on”

Video ei ole enää saatavilla

David Longstreth – mies, joka vituttaa Joonas Kuismaa – yhtyeineen.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat kolmea vuonna 2012 ilmestynyttä täyspitkää sekä halutessaan yhtä ep:tä tai reissueta. Vuorossa Joonas Kuisma.

Dirty Projectors – Swing Lo Magellan

Vuosi 2012 oli minulle erityisesti ulkomaalaisen musiikin puolesta kädenlämpöinen. Vilpittömän hehkuttamisen arvoisia pitkäsoittoja oli vaikea keksiä. Vaikka Swing Lo Magellan on valintani vuoden levyksi, on suhteeni siihenkin kaksijakoinen ja ambivalentti. David Longstreth kykenemättömyys mihinkään yksinkertaiseen tai suoraviivaiseen vituttaa. Toisaalta koen nautintoa etääntyessäni miehen musiikista ja kamppaillessani saavuttaakseni kappaleiden punaiset langat. Oheinen avausraita Offspring Are Blank esittelee kokonaisuuden pääelementit: laiskan käsienläpsyttelyn, A-osan kertakaikkisen kempon laulumelodian ja lopulta kertosäkeen puhdistavan orgastisen sähkökitaran.

Video ei ole enää saatavilla

Ariel Pink’s Haunted Graffiti – Mature Themes

Alkuun Mature Themes tuntui pettymykseltä. Missä olivat edeltävältä Before Today -albumilta tutut Round and Roundin kaltaiset hetilämpimät hitit? Mitä oli tämä eltaantuneelta spermalta kuulostavan Kinski Assassin -avaajan narsistinen synavenkoilu? Levyn pariin oli kuitenkin palattava uudelleen, kun herra Pink alkoi syksyllä hölistä lehdistössä panemisesta, beta-urosten vallankumouksesta ja monogamian luonnottomuudesta. Muun muassa The Quietuksen Joe Kennedy pahoitti mielensä. Tämä kaikki oli hyvin huvittavaa ja paljasti Mature Themesin musiikin pohjimmiltaan juuri niin flipanneeksi ja härskiksi kuin miltä se kuulostaakin. Lopulta levyn nimikkobiisi, Symphony Of The Nymph ja Baby päätyivät vuoden suosikkikappaleitteni joukkoon.

Video ei ole enää saatavilla

David Byrne & St. Vincent – Love This Giant

Love This Giant ei lopulta ole suunnattoman onnistunut tai kestävä levy. Kiinnostava se kuitenkin on. Kahden eri aikakauden vaihtoehtostarat tekivät yhteistyötä sekä sukupolvien kuilun että kirjaimellisen etäisyyden yli. Marssibändille sävelletyt kappaleet nimittäin kirjoitettiin sähköpostin välityksellä. Popmusiikkia tehdään liian harvoin vaskipuhaltimille, joskin tällä levyllä ratkaisu muuttuu jatkuvan toisteisuutensa vuoksi hauskasta tehokeinosta kyllästyttäväksi loppua kohden. Love This Giant on kuitenkin oivallinen krapularyyppy niille kaltaisilleni, jotka eivät ole vieläkään päässeet yli St. Vincentin keikasta kesän Flow-festivaaleilla ja joiden sydämessä on erityinen paikka Talking Headsiä varten.

Video ei ole enää saatavilla

Joo, ne sanovat minua Kurt Cobainin näköiseksi. (Kuva: Oskari Onninen)

Jos äärimmilleen viedylle DIY-asenteelle pitäisi nimetä nykypäivästä yksi henkilöitymä, se olisi Ariel Pink (oik. Ariel Marcus Rosenberg, s. 1978).

Makuuhuonemuusikon kulttisuosiota nauttineilla kotiäänitteillä perkussio-osuudetkin ovat syntyneet beatboxaamalla, ovat taidot riittäneet tai eivät. Haunted Graffiti -taustabändin kanssa tehdyt pitkäsoitot taas ovat hiljalleen muotoutuneet lo-fi-esteetikkojen yleissivistykseen kuuluviksi opinkappaleiksi.

Niin suuri yleisö kuin itärannikon mediakaan eivät perinteisesti ole lämmenneet artistin tuotoksille, vaikka tämä yritettiinkin uransa alkuvaiheessa liittää osaksi katu-uskottavaa freak folk -liikettä. Sen sijaan Ariel Pinkillä tuntuu olevan tukenaan pieni ja uskollinen fanikunta, jolla on riittävästi kärsivällisyyttä kaoottisten kotiäänitteiden sekamelskaan piilotettujen nerouden häivähdyksien löytämiseksi. Toisinaan sellaiset löydöt ovat palkitsevampia kuin mikään loppuunsa hiottu konseptialbumi.

Pinkin montaasimaisen tyylin juuret ovat 90-luvulla, jossain Beckin ja Beastie Boysin Paul’s Boutiquen välimaastossa. Samalla kappaleiden genrevaikutteet, likaisimmasta travoltadiskosta Bay City Rollers -henkiseen purkkajytään, eivät ole enää niitä kaikkein cooleimpia konstituentteja upottaa albumilleen sisäsiistillä 2000-luvulla.

Jokin Ariel Pinkissä silti viehättää. Kämäisesti pulputtavat syntikat ja nauhakohinan korruptoimat transistorihammondien rytmiraidat vievät toiseen aikaan ja paikkaan. Pinkin kappaleet ovat usein kuin jingle-renkutuksien ja televisiotunnareiden loputonta virtaa. Kiehtovaa roskaa punottuna lauluiksi. Musiikkia SodaStream-mainosten sukupolvelle. Pinkin keskittymishäiriöinen biisinkirjoitus kielii kanavasurffailijan mieltymyksestä välähdyksenomaisiin mielikuviin ja hädin tuskin havaittaviin mikroinnovaatioihin.

Levoton hajaannus heijastuu myös artistin koko diskografiaan, joka on sekava kavalkadi CD-ROM- ja kasettijulkaisuja yhtä epätasapainoisten ”virallisempien” albumien rinnalla. Vasta viime vuoden Before Today alkoi osoittaa merkkejä häämöttävästä kokonaisuuden hallinnasta, mutta siitäkin huolimatta Ariel Pinkin ja Haunted Graffitin musiikki on yhä kuin poukkoilua pehmustetussa sellissä. Se pitää kuulijansa varpaillaan.

Video ei ole enää saatavilla