Squarepusherin ensimmäiset Warp-julkaisut ilmestyivät vuonna 1996. Sitä ennen hän oli julkaissut musiikkia omalla nimellään ja muun muassa Spymania-taiteilijanimellä.

Nuorgam esittelee Tom Jenkinsonin eli Squarepusherin sunnuntaisen Ilosaarirock-keikan kunniaksi listan Warp-klassikoita, jotka jokaisen tulisi yhdeltä aikamme merkittävimmistä elektronisen musiikin levy-yhtiöltä tuntea. Lista käy läpi maineikkaan levy-yhtiön julkaisut heti alkuaskelista tälle vuosikymmenelle. Mukana talkoissa olivat Pauli Komonen, Antti Lähde, Antti Piirainen, Tapio Reinekoski ja Niko Vartiainen.

#1 Sweet Exorcist – Testone (Single, 1990)

”If everything’s ready here on the dark side of the moon, play the five tones.” Mikrogenret eivät ole vain tämän vuosituhannen hupia. Jo 20 vuotta sitten saatiin riita aikaan, jos tätä kutsui acid houseksi. Nyrkit nousevat pystyyn edelleen, jos kappaleen määrittää väärin – aitopäiden mukaan tämä on bleep techno housea. Sheffieldistä, tietysti, kuten Warp itsekin. No, mitä sitten? Oman aikansa klubivirrassa Testone oli epäilemättä hyvin virkistävä tapaus ja herätti kiinnostusta julkaisijaansa kohtaan. Kappaleen vähäeleinen melodia ja pelkistetty rumpuraita ovat innoittaneet useita teknotuottajia pitkään julkaisunsa jälkeen. Ei huonosti Warpin kolmannelta julkaisulta. (Niko Vartiainen)

Kappaleen video on muuten erään Jarvis Cockerin ohjaama.

Video ei ole enää saatavilla

#2 LFO – LFO (Single, 1990)

Tuo basso. Kuuntele sitä. Ja koe se. Se räjäytti kaiuttimia varastobileissä vuonna 1990, oli mukana määrittämässä reivisukupolven kokemusta ja nousi klassikoksi lähes heti ilmestyttyään. Kassakone kilisi yhtä mittaa tanssijalan vipatuksen kanssa, sillä LFO:n purppurakantinen ensisingle meni kaupaksi kuin häkä. Samalla se määritti levy-yhtiönsä tulevaisuutta: tällä, jo viidennellä julkaisullaan, Warp Records ylsi Brittien singlelistan top 20:een. Yhteensä sitä on myyty 130 000 kappaletta. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#3 Seefeel – Climactic Phase 3 (Quiquie LP, 1993)

Climactic Phase 3 avaa Seefeelin debyyttilevyn, Quiquen. Se ja levyn lopetus, Filter Dub, tuovat esille eniten bändin homogeenisesta, lähes staattisesta voimasta. Bändi oli vuoteen 1993 muuttunut brittiläisen post-rockin outolinnuksi ja repinyt dubin, ambientin ja shoegazen manifesteistä haluamiaan paloja. Tekstuurien juuret ovat vahvasti Cocteau Twinsin Robin Guthrielta perittyjä, mutta kitaranauhat muuttuvat loputtomiksi, hypnoottisiksi kuiluiksi joita syvä dub-vaikutteinen basso rytmittää muutaman sekunnin mittaisiin osiin. Voisin väittää ainakin M83:n ja Mouse on Marsin kuunnelleen tätä tarkasti, oppineen paljon, ja lähteneen inspiroituina omille suunnilleen. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

#4 Autechre – Glitch (Amber LP, 1994)

Sean Booth ja Rob Brown eivät ole aina tehneet kylmää ja haastavaa musiikkia. Amber, eli Autechren toinen albumi, pysyi vielä pitkälti ensijulkaisu Incunabulan maastossa, jolla hieman synkkäsävyinen mutta pehmeä ja hidas tunnelma saivat pääosan. Keskelle levyä valettu Glitch hyppää niskaan särisevänä ja pomppivana. Siinä hetkessä voi aistia bändin ambient-vaiheen kuolonkorinaa, jota seuraava raita, Piezo, vain lisää entisestään. Elastista äänimattoa riittää vain hieman taustalle, ja vuotta myöhemmin Warp saikin julkaistavakseen täystyrmäyksen nimeltä Tri Repetae. Tuon mestariteoksen – ja oikeastaan myös Chiastic Sliden ja lp5:n – juuret voi jo kuulla Glitchin pahaenteisessä ryminässä. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

#5 Aphex Twin – Flim (Come To Daddy EP, 1997)

“Missä droppi”, huusi valtava lauma brosteppaajia internetissä joulukuussa 2011. Sonny Moore eli Skrillex oli juuri kertonut Facebook-faneilleen, että Aphex Twinin Flim on hänen suosikkikappaleensa ikinä. Tuo lauma saattaisi nauttia enemmän Come to Daddy EP:n nimiraidasta, mutta hyvä, että Skrillaaja pyrkii laajentamaan heidän horisonttiaan. Flim on kaunis, tuudittava melodianpätkä, jolla mieslapsi nimeltä Richard D. James aikansa tyynesti leikkii ja heittää pois, kun on aika ryhtyä taas räyhäämään. Käytin taskusinfonia-sanaa jo kerran Boards of Canadan Roygbivistä kirjoittaessani. Se sana käy hyvin myös kuvaamaan Flimiä. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Boards of Canada – Amo Bishop Roden (In a Beautiful Place Out in the Country EP, 2000)

In a Beautiful Place Out in the Country EP saatetaan nähdä usein Boards of Canadan välityönä kahden pääalbumin, Music Has the Right to Childrenin ja Geogaddin välissä. Sitä se ei kuitenkaan missään nimessä ole, vaan se on itsenäinen, tarkkaan harkittu teos, joka johtaa tarinaa yhtyeen debyyttikokopitkästä vuoden 2002 Geogaddi-levyyn. Temaattisesti EP vei Boards of Canadaa mystisempien aiheiden äärelle, jotka näkyvät myös Geogaddilla. Paras esimerkki siitä on Amo Bishop Roden, kappale joka on nimetty Daavidin oksa -uskonlahkon merkittävän jäsenen mukaan. Geogaddin kappale 1969 viittaa samaan henkilöön. Musiikillisesti Amo Bishop Rodenilla debyytin kauneus yhdistyy kuulaan syntetisaattorimelodian hahmossa Geogaddin tummiin sävyihin, jotka kuuluvat pahaenteisinä bassoniskuina. Se vie kauniiseen, unenomaiseen tilaan, jossa synkeä pohjavire muistuttaa jostakin etäisestä ja uhkaavasta. Nuo kauneus ja uhkaavuus ovat se, mikä Boards of Canadassa jaksaa niin usein viehättää, ja se on Amo Bishop Rodenilla löydettävissä puhtaimmillaan. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#7 Squarepusher – My Red Hot Car (Go Plastic LP, 2001)

Alussa kuulostaa vielä turvalliselta. Sitten lähtee. My Red Hot Car on Squarepusherin eli Tom Jenkinsonin tunnetuin kappale todennäköisesti siksi, että ulkonäkö pettää. Arkikuluttajan on helppo lähestyä sitä, sillä kappale alkaa melko turvallisen tuntuisena breakbeat-IDM:nä, sellaisena mitä Britanniassa yleisö oli jo 2000-luvun alkuun mennessä oppinut kuuntelemaan. Kahden minuutin kohdalla Jenkinson laittaa sekoiluvaihteen päälle – siis pop-mittakaavassa. Go Plastic -levyn avausraitana My Red Hot Car on erittäin petollinen, sillä silloin kun Jenkinson laittaa jo heti seuraavana järjestyksessä olevalla Boneville Occidentilla rytmit ja melodiat heittämään kolmoisvoltteja kierteellä, ei mikään pop-mittakaava ole enää käytössä. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#8 Brothomstates – Adozenaday (Qtio EP, 2001)

Lassi Nikko eli Brothomstates teki Warpille kaksi upeaa julkaisua vuosituhannen alussa. Nikon äänenkäsittelytaidot ja rytmiikan hallinta kuulostavat edelleen paikoin hämmästyttäviltä. Adozenaday on poiminta Brothomstatesin ensimmäiseltä Warp-levyltä eli Qtio-EP:ltä. Brothomstatesin tuotannossa se edustaa helpoimmin lähestyttävää puolta: sympaattinen, tarttuva melodiakierto säilyy pitkälti samana koko kappaleen ajan ja pohjalla puksuttaa muhkea biitti. Kenties tästä syystä myös limujätti Sprite poimi biisin mainoskampanjaansa. Warp-levyt olivat epäilemättä Nikon uran merkkipaalu, mutta monet muistavat myös hänen Dune-aliaksensa Orange-demoskeneporukasta. (Pauli Komonen)

Video ei ole enää saatavilla

#9 Prefuse 73 – Choking You (One Word Extinguisher LP, 2003)

Scott Herren sai huomattavasti kritiikkiä tavastaan repiä rap-osuudet pieneksi silpuksi ja kasata niistä foneettisesti särkyneitä korvamatoja. One Word Extinguisher on harvoja erolevyjä, joita kokeellisen teknon ja hip-hopin risteyksestä käsin on kasattu. Nopeasti miettien vain RJD2:n Since We Last Spoke muistuttaa sitä edes etäisesti. Perverted Undertonen stalker-tunnarin ja Storm Returnsin itkuisan mikrosirusoulin välistä löytyy Choking You, jonka korroosion nakertava särinä on naitettu liiankin helposti nyökyttelyä aiheuttavalle rytmille. Se kuulostaa hajoamispistettä lähestyvältä patoutumalta. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

#10 !!! – Must Be the Moon (Myth Takes LP, 2007)

Vuosituhannen vaihteen jälkeen Warp on signannut yhä enemmän yhtyeitä ja artisteja, jotka soittavat ns. oikeita soittimia. Tulokset ovat olleet vaihtelevia: haaviin on tarttunut grizzlybeareja, mutta myös jokunen bornruffians. Warp otti oman osansa myös 2000-luvun alun tanssipunk-buumista ja kiinnitti sen tärkeimmän ja näkemyksellisimmän yhtyeen, !!!:n. Bändi oli kenties jo nähnyt parhaat päivänsä vuoden 2007 Myth Takes -albumiin tultaessa, mutta löytyi siltäkin muutama helmi: kirkkaimpana ja kiimaisimpana bassohirviö Must Be the Moon, miehenpoloille ”kylmää olkapäätä” tarjoava kuvaus hedonismintäyteisestä klubi-illasta, jonka varoittavien säkeiden tulisi kuulua jokaisen vonkamiehen perussivistykseen: ”Sometimes it’s just one of those nights”. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

#11 Battles – Atlas (Mirrored LP, 2007)

Warpin 2000-luvun soitinyhtyebongauksista epäilemättä warpmaisin on Battles. Yhtyeen kokoonpano on perinteisistä perinteisin: rumpali, basisti, kitaristi, laulaja… Tai niin voisi ainakin luulla. John Stanier saa paukuttaa rumpuja ja perkussioita sen minkä ehtii, mutta muut kolme, tai nykyään enää kaksi, jäsentä tekevät kaikkea mitä kuvitella voi. Esikoisalbumi Mirroredilla Battles vei progressiivisen rockin jonnekin kauas avaruuteen, minne edes Stanley Kubrick ei olisi voinut ihmisenkuvitella seikkailevan. Samplet, tekninen kitaransoitto, marssirytmi ja oravavokaalit lyövät Atlasilla kättä niin ilmiömäisen groovaavalla tavalla, että se, jonka lanne ei nytky edes vähän, on vähintäänkin lievästi turta jostakin kohtaa. Innovatiivisuus, tanssittavuus ja täydellinen yllätyksen tunne – kuulostaako tutulta? Warp teki sen taas. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#12 Rustie – After Light (Glass Swords LP, 2011)

Warp väläytti huumorintajuaan ja edelleen erehtymätöntä pelisilmäänsä nalkittamalla vuonna 2010 skottiuottaja Russell Whyten eli Rustien julkaisemasta musiikkia ympäri pikkulevymerkkejä. Rustien ensialbumi Glass Swordsin (2011) kreolielektro on yhtä aikaa uuvuttavan kokeilevaa ja lyhytpinnaista sekä koukuttavan aivotonta – Warpin mittakaavassa poikkeuksellisen pöljää. After Lightilla kyrväkkään grimen kanssa soivat täydessä kohtuuttomuudessa auringonlaskutrance-kiihdyttelyt, energiajuomajungle ja se Mega Man 7:n taso, jota et koskaan päässyt läpi. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Squarepusher esiintyy Ilosaarirockissa sunnuntaina 14. heinäkuuta.

Faire du lèche-vitrine.

Kuuntelin yhtenä päivänä Missy Elliottin vanhoja biisejä – One Minute Man, Get Ur Freak On ja Lick Shots kuulostivat yhä nerokkailta. The Rainin kohdalla palautui elävästi mieleen tunne, jonka koin, kun kuulin biisin ensimmäisen kerran. Soundi oli kuin ulkoavaruudesta tai jostain epärealistisesta tulevaisuuden visiosta.

Aphex Twin oli vähän samanlainen kokemus, varsinkin siinä vaiheessa, kun Windowlicker päätyi aikansa popvirtaan.

Yhteen palmikoiduista käsiteltyjen ihmisäänten säikeistä koostuva biisi on samalla kaunis ja shokeeraava. Se on kuin kupruileva ja heijastava pinta. Se ei ole hetkeäkään stabiili ja joka kerta kun johonkin kohtaan tarkennat, se on taas uudella tavalla outo. Windowlicker liikkuu kuin kolibri, mutta tuntuu raskaalta. Se on valoisa ja ahdistava.

Tässä vaiheessa on vaikea erotella kuinka paljon omista Windowlickeriin iittyvistä tunteista juontaa juurensa siihen kun, näki kappaleen videon ensi kerran. Irstas rap- tai R&B-videon parodia herätti huomiota, mutta näin ajan takaa katsottuna on pakko sanoa, ettei se ole oikeastaan läheskään niin shokeerava kuin videot, joita se parodioi. Videon ohjaaja Chris Cunningham onnistuu tuottamaan rajun alkushokin, mutta minusta maailma, jossa eHow julkaisee How to become a music video girl -tutoriaalin, on huomattavasti absurdimpi kuin Cunninghamin kiehtovan groteski fantasia.

Videon vanuva suhde todellisuuteen peilaa hienosti disintergroitumisen tunnelmaa itse kappaleessa. Tältä kuulostaa ja näyttää, kun digitaalinen maailmamme lahoaa käsiin.

Tähän kaikkeen oli helppo rakastua, mutta hermostuneesti, sillä Richard D. Jamesistä tulee hahmona mieleen Disneyn Liisa ihmemaassa -animaation Veijarikissa.

Video ei ole enää saatavilla

Samuli Knuuti ystävineen matkalla Sisters of Mercyn levynjulkaisubileisiin.

Nuorgamin toimitus kokoontui torikahvilan suurimman pöydän ääreen keskustelemaan levyistä, joita ei vielä ole olemassa – ei välttämättä milloinkaan. Keskustelusta tuli niin vuolassanainen, että kirjurin oli pilkottava se kolmeen osaan. Turinoinnin edetessä toivo horisontissa häämöttävistä mestariteoksista alkoi hiipua, lopulta yhteen ainoaan prosenttiin.

Alla viimeiset kymmenen levyä, joita Nuorgam odottaa hengitystään pidätellen. Artisteille ja yhtyeille asetettu vaatimus listalle pääsemisestä oli, että edellisestä albumijulkaisusta on kulunut vähintään kuusi vuotta.

Keskusteluun osallistuivat Markus Hilden (MH), Iida Sofia Hirvonen (ISH), Jarkko Immonen (JI), Aleksi Kinnunen (AK), Teemu Kivikangas (TK), Samuli Knuuti (SK), Kimmo K. Koskinen (KKK), Hannu Linkola (HL), Antti Lähde (AL), Aku-Tuomas Mattila (ATM), Juha Merimaa (JM), Vilho Pirttijärvi (VP), Teemu Purhonen (TP), Santtu Reinikainen (SR), Anton Vanha-Majamaa (AVM) ja Juho Äijö (JÄ).

Aphex Twin – 10 vuotta

Mitä silloin?

Vuonna 2001 Richard D. James sai viettää 30-vuotissyntymäpäiviään maailman arvostetuimpana kokeellisen elektronisen musiikin artistina. Tupla-albumi Drukqs seurasi vuonna 1999 ilmestynyttä Windowlicker-ep:tä, joka oli äärifunkyn nimiraitansa ja pornahtavan videonsa voimin noussut Iso-Britannian singlelistalla hämmästyttävästi peräti top 20:een. Drukqs jäi Aphex Twinin viimeiseksi julkaisuksi Warp Recordsille. Moni albumiin pettynyt kriitikko jopa veikkaili, että juuri sopimuksesta irti pääseminen oli Jamesin osalta tärkein syy epätasaiseksi moititun levyn julkaisemiseen.

Mitä sen jälkeen?

2000-luvulla James on viihtynyt kiltisti elektronisen musiikin marginaalissa. Muut kuin miehen innokkaimmat fanit ovat törmänneet hänen julkaisuistaan todennäköisimmin korkeintaan 26 Mixes for Cash -kokoelmaan (2003) tai AFX-nimellä julkaistusta Analord-ep-levysarjasta koottuun acid techno -albumiin Chosen Lords (2006). Myös The Tuss -nimiseltä artistilta vuonna 2007 julkaistu Rushup Edge -albumi tiedetään Jamesin tekosiksi, vaikka virallisen tarinan mukaan kyse on devonilaisista ”Brian” ja ”Karen Tregaskinista”.

Mitä nyt?

Lokakuussa 2010 James sanoi Another Man -lehden haastattelussa, että hänellä on työpöytänsä laatikossa kuusi julkaisuvalmista levyä. Myös uudesta Warp-albumista on huhuiltu aika ajoin vaan eipä ole näkynyt.

Ilmestymistodennäköisyys: 31 %

Varmaa on, että Richard D. James julkaisee uransa aikana vielä tuntikaupalla musiikkia – mutta millä nimellä? Jotenkin tuntuu, että kynnys korkean profiilin albumijulkaisuun Aphex Twinin nimissä on korkea – eikä Jamesiä välttämättä edes kiinnosta kavuta sen yli. (AL)

Video ei ole enää saatavilla

Fantômas – 6 vuotta

Mitä silloin?

Mike Patton sai tarpeekseen sovinnollisesta rockmusiikista (viimeistään) vuonna 1998, jolloin mies alkoi lähetellä Fantômas-demoja tästä yllättyneille kavereilleen. Absurdia avantgardea ilmoille tuuttaava sekopäinen ryhmä piti Pattonin lisäksi sisällään Melvins-nero Buzz Osbournen, Mr. Bunglen Trevor Dunnin ja itse Dave Lombardon. Superryhmä-Fantômasista tuli eräs aikansa omaperäisimmistä ja puhutuimmista liveakteista. Bändin viimeiseksi tuotokseksi jäi vuonna 2005 julkaistu Suspended Animation, joka onnistui viemään yhtyeen näkemyksen aiempia äänityksiä pidemmälle.

Mitä sen jälkeen?

Patton vaihtoi tapansa mukaan maisemaa. Erilaisissa projekteissa aikansa touhuava miekkonen siirtyi puuhastelemaan Peeping Tomin ja John Zornin leireihin. Osbourne jatkoi Melvinsin parissa juonimista, samoin Fantômasin muut jäsenet palasivat omien musiikillisten inspiraatioidensa lähteille.

Mitä nyt?

Fantômasin paluusta puhuttiin aluksi pitkään ja hartaasti. Jo vuonna 2006 Patton kertoi työskentelevänsä yhtyeen viidennen albumin parissa. Siitä piti tulla täysin elektroninen albumi, jolla ei käytetä lainkaan perinteisiä akustisia soittimia. Vuonna 2008 Ipecac-levy-yhtiötä Pattonin kanssa pyörittävä Greg Weckman totesi, ettei Patton ole edes aloittanut uuden levyn äänityksiä Eikä uudesta Fantômas-pitkäsoitosta ole kuulunut sen koommin juuri mitään.

Ilmestymistodennäköisyys: 23 %

Buzz Osbournen mukaan Fantômas on puhtaasti Pattonin projekti, eikä uutta materiaalia ilmaannu ilman tämän vahvaa panostusta. Faith No Moren paluun vuoksi aikaa & halua moiseen tuskin riittää aivan pian. (TP)

Video ei ole enää saatavilla

The Avalanches – 10 vuotta

Mitä silloin?

Vuonna 2001 näkemyksellinen australialaiskuusikko oli hetken aikaa maailman kohutuin rytmiryhmä, kun hitit Since I Left You ja Frontier Psychiatrist täyttivät soittimet ja tanssilattiat. Since I Left You -albumi kehuttiin jokaisessa musiikkimediassa maasta taivaisiin.

Mitä sen jälkeen?

Sampleista, hälystä, vanhoista tv-ohjelmista ja ylipäänsä kaikesta jo olemassa olevasta aineksesta musiikkinsa koostanut kollektiivi lienee yhä hengissä, sillä he ovat uusineet nettisivunsa ja perustaneet Twitter-tilin. Uutta materiaalia on uumoiltu ilmestyväksi tasaisin väliajoin. Klassikoksi kasvanut Frontier Psychiatrist julkaistiin uudelleen muutama vuosi sitten, ja ryhmä remiksasi muun muassa Belle and Sebastianin I’m a Cuckoon vuonna 2004.

Mitä nyt?

Modular-lafkan Steve Pavlovic on sanonut, että uutta The Avalanchesia eksyisi verkkoon jo loppuvuodesta ja että uusi albumi ilmestyisi varsin todennäköisesti ensi vuonna. Sama virsi on kuitenkin kuultu jo ainakin yhtä monta kertaa kuin Frontier Psychiatristin ”that boy needs therapy” -hokema.

Ilmestymistodennäköisyys: 20 %

Kuka ohjastaisi tätä verratonta ravihevosta? (MH)

Video ei ole enää saatavilla

Chuck Berry – 32 vuotta

Mitä silloin?

1970-luvulla julkaisutahtiaan hidastanut Berry jätti Chess-levymerkin toisen kerran vuosikymmenen lopussa. Hänen toistaiseksi uusimman studiolevynsä, vuonna 1979 ilmestyneen Rock Itin, julkaisi Atco. Levy on tyypillinen Berryn myöhäiskauden kokonaisuus: kymmenestä kappaleesta vain kaksi on uusia ja tuotanto on luvattoman kolkkoa. Mukana on silti edelleen pieniä välähdyksiä rock’n’rollin suurimman lauluntekijän lahjoista.

Mitä sen jälkeen?

Berry on jatkanut reipasta keikkatahtiaan käytännössä ilman taukoja, mutta uusia levyjä on julkaistu vuoden 1979 jälkeen vain yksi. Vuoden 1987 Hail! Hail! Rock’n’Roll oli livetaltionti Berryn 60-vuotispäiviltä, joilla mies esitti klassikoitaan all-stars-kokoonpanon kanssa.

Mitä nyt?

”Minun pitäisi vain nousta perseeltäni ja tehdä se levy”, Berry sanoi Mojon haastattelussa vuosia sitten. Miehestä kertovissa artikkeleissa on siteerattu uusia kappaleita. Keikkasettiin niitä ei kuitenkaan ole päätynyt. Mitä ilmeisimmin jopa levytyksiä on tehty, mutta niiden julkaisemista ei edelleenkään ole tietoa.

Ilmestymistodennäköisyys: 10 %

Berry on jo 84-vuotias ja hänen terveydentilansa on alkanut heiketä. Toisaalta Berry on yllättänyt ennenkin. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

Fireside – 8 vuotta

Mitä silloin?

Vuonna 2003 luulajalainen Fireside hyppäsi retrorockin aallolle. Tyyliään halki 1990-luvun moninaistanut yhtye taltioi Get Shot -levylleen koko ruotsalaisen uusiobuumin hengen. Levyllä soitti musiikistaan innostunut ja sille tyylikkäästi omistautunut yhtye, joka kaveerasi sujuvasti niin The Soundtrack of Our Livesin kuin The Hivesinkin kanssa. Ajan henki kiteytyi albumilla suriseviin, vereviin riffeihin ja kursailematta lyöneeseen rytmiin. Se tuntui vakaalta pohjalta jollekin vielä paremmalle.

Mitä sen jälkeen?

Get Shotin ilmestymisen aikoihin yhtyeen ympärillä pyörineet sivuprojektit alkoivat vakiintua jäsenten päätöiksi. Kitaristi Pelle Gunnerfeldt istutti itsensä miksauspöydän taakse, vokalisti Kristofer Åström keskittyi parantelemaan folk-kärpäsen puremaa mainion Hidden Truck -orkesterinsa kanssa. Get Shotia kannatellut genreaalto taipui puolestaan tyveneksi lähes huomaamatta, kuin silauksena erään aikakauden päättymiselle.

Mitä nyt?

Firesiden paluusta liikkuvat tiedot ovat moninaisia muusikoiden puhuessa keskenään ristiin. Yhtyettä on tuskin haudattu lopullisesti, mutta sen jäsenet tuntuvat pysyvän tyytyväisinä nykyisien projektiensa kanssa – eivätkä nämä projektit sulje pois sellaista musiikkia, jonka julkaisuväyläksi tarvittaisiin juuri Fireside. Tulevaisuus on kuitenkin aina avoin, varsinkin Firesiden kaltaisella orkesterilla, jonka toimintaa on rikastanut alusta alkaen luova impulsiivisuus.

Ilmestymistodennäköisyys: 9 %

Yhtyeen konsertti ei olisi suunnaton ihme, mutta tuntuu epätodennäköiseltä, että into kantaisi studioon saakka. Firesiden kaari on ehyt jo tällaisenaan – joskin samalla edelleen kutkuttavasti auki jollekin täysin uudelle. (HL)

Video ei ole enää saatavilla

Kelpo pojat – 17 vuotta

Mitä silloin?

Kelpo poikien kolmosalbumi Krääsää (1994) oli ilmava, romanttinen ja aavistuksen edeltäjiään popimpi kiekko. Ilmaisun virtaviivaistumisesta huolimatta yhtye osoitti kouriintuntuvasti, että mystiikan ja toden sekä raadollisuuden ja rakkauden palapelit saattoi koota monin tavoin. Yhtye konkretisoi viestiään keikoilla, joiden välitön tunnelma kasvoi usein hurmoksellisiin mittoihin.

Mitä sen jälkeen?

Vuoden 1995 kuluessa Kelpo poikien ohjelmistoon ilmestyi kaksi uutta kappaletta, Hauki ja Hakaniemen torilla. Kumpikin niistä kuulosti hyvältä. Kappaleet esiteltiin ”tulevan levyn” raitoina, mutta levyä ei kuulunut tulevaksi. Lopulta koko yhtye haihtui näkymättömiin – samaan aikaan, kun sen hovisanoittaja Tomi Kontio kohosi tunnustetuksi runoilijaksi, kolumnistiksi, nuorisokirjailijaksi ja kontulalaisuuden puolestapuhujaksi.

Mitä nyt?

Kelpo pojat on kuin sieni, joka makaa pitkään maan alla ja pulpahtaa yhtäkkiä näkyville. Miehistö on pitänyt hiillosta punervana soittamalla noin keikan vuodessa, mutta studioon tie ei ole vienyt. Maaliskuinen keikka Tampereen Vastavirtaklubilla ja huhtikuussa avautunut Facebook-profiili kertovat joka tapauksessa, että orkesteri on yhä olemassa. Tämä on jo itsessään arvokas tieto.

Ilmestymistodennäköisyys: 7 %

Huhut kertovat Kelpo poikien suunnittelevan kokoelmalevyä, jonka höysteenä olisi muutama uusi kappale. Täyspitkään studioalbumiin on kuitenkin vaikea uskoa. Yhtyeelle tuntuu riittävän sen nykyinen asema nostalgisoituneena kulttisuosikkina. (HL)

Video ei ole enää saatavilla

My Bloody Valentine – 20 vuotta

Mitä silloin?

On makuasia, pitääkö marraskuussa 1991 julkaistua Lovelessia vain 1990-luvun vai alkuräjähdyksen jälkeisen maailmanhistorian parhaana levynä. Joka tapauksessa shoegazing-jumalien jälkimmäinen albumi oli niin massiivinen jysähdys, että se oli nielaista kitaansa koko Creation-levy-yhtiön. Creation kuitenkin selvisi – saimme kuullaksemme sellaiset klassikot kuin Heavy Stereon Deja Voodoon ja 3 Colours Redin Revoltin, jipii – mutta My Bloody Valentine ei.

Mitä sen jälkeen?

Kevin Shields johdatti joukkonsa Creationin savuavista raunioista Island-levy-yhtiölle, jonka valtaapitävät epäilemättä lipoivat huuliaan, hieroivat kämmeniään ja pomppivat tasajalkaa saadessaan talliinsa sukupolvensa suurimman kitarasankarin. Huulet olivat kuitenkin kuivuneet, kämmenpohjat koppuroituneet ja jalkapohjat kovettuneet hyvän aikaa sitten jo siinä vaiheessa, kun Island vihdoin vuonna 1997 pani pisteen Shields hedelmättömälle rehaamiselle ja ilmoitti, että latiakaan ei enää tipu. Perfektionismiin taipuvainen Shields löysi leikkikavereita muun muassa J. Mascisista, Yo La Tengosta ja Primal Screamista, jonka keikkakokoonpanossa takkutukka soittikin monta vuotta.

Mitä nyt?

My Bloody Valentine palasi konserttilavoilla kesällä 2008 ja on sittemmin keikkaillut ahkerasti. Vain mieleltään sairas yksilö voisi kuitenkaan aidosti uskoa, että yhtye vielä jonain päivänä saisi valmiiksi kolmannen albuminsa, jonka tekemisen se aloitti viisitoista vuotta sitten.

Ilmestymistodennäköisyys: 6 %

”Uusi My Bloody Valentine -albumi ilmestyy sataprosenttisella varmuudella, ellemme sitten kuole tai jotain”, Kevin Shields sanoi Magnet-lehdessä vuonna 2007. Ilmeisesti sitten kävi niin, että ”tai jotain”. (AL)

Video ei ole enää saatavilla

Sisters of Mercy – 21 vuotta

Mitä silloin?

”Mitäs olet ajatellut duunata maailmanlopun jälkeen?” oli Andrew Elritchille akuutti kysymys apokalyptisen Floodland-levyn (1987) jälkeen. Eldyn vastaus oli pistää bändinsä jälleen kerran uusiksi, ottaa kumppanikseen Sigue Sigue Sputnikissa ”soittanut” Tony James ja tehdä puhdasta rock’n’rollia, tyyliin Nietzsche-kohtaa-Lemmyn. Gootti ei kuitenkaan pääse irti täplistään, ja niinpä Vision Thingistä (1990) tuli goottimetallin klassikko, jolle on tehnyt kunniaa muun muassa The 69 Eyes maailman vanhimmalla ja vilpittömimmällä tavalla. Vakuuttuneena suursuosiostaan Eldritch päätti laajentaa yleisöään häkellyttävän kunnianhimoisella yhteiskiertueella Public Enemyn kanssa.

Mitä sen jälkeen?

Valitettavan vähän. Yhteiskiertue Public Enemyn kanssa jouduttiin keskeyttämään, koska promoottorit alkoivat kaikota rotumellakoiden pelossa. Eldritch – miehenä oikea megalomaanin megalomaani, tyyppi jota hullujenhuoneen napoleonit pitävät suuruudenhulluna – puolestaan väitti, ettei Eastwest-levy-yhtiö uskonut tarpeeksi Vision Thingiin ja kieltäytyi siksi antamasta firmalle uutta albumia. Kokoelmaa varten tehdyn Under the Gun -singlen (1993) jälkeen Sisters of Mercy ei ole levyttänyt uutta materiaalia – ei, vaikka Eldritch on ollut vuoden 1997 jälkeen vapaa mies etsimään siskoksilleen uuden kodin.

Mitä nyt?

Sisters of Mercy elää ja voi päivän keikkakunnosta riippuen hyvin tai surkuhupaisasti kaikkialla muualla paitsi levyllä. Viimeisen 19 vuoden aikana keikkasetissä on piipahtanut tai siihen on tullut jäädäkseen reippaasti albumillinen uusia kappaleita, joista löytää helposti netin uumenista vähintään kelvollisia bootleg-versioita. Kaljuuntunut Eldritch puolestaan ärsyttää mustiin pukeutunutta yleisöään sonnustautumalla eri urheilulajien pelipaitoihin.

Ilmestymistodennäköisyys: 3 %

Mikään levy-yhtiö ei kuuna päivänä suostu maksamaan Eldritchille hänen pyytämiään miljoonia, eikä Eldritch halua Groucho Marxin lailla liittyä mihinkään klubiin, joka ottaisi hänet jäsenekseen. (SK)

Video ei ole enää saatavilla

Psychedelic Furs – 20 vuotta

Mitä silloin?

”I’ve been waiting all night for someone like you but you’ll have to do” on vain yksi noin 76:sta nikotiinin tahraamien hampaiden läpi syljetystä one-linerista, joilla Richard Butler hurmasi 1980-luvulla. Mutta kun 1990-luku alkoi eikä World Outside (1991) enää todellakaan kiinnostanut ”maailmaa tuolla ulkona”, Butler sulloi psykedeeliset turkiksensa kaappiin ja aloitti uuden bändin nimeltä Love Spit Love. Kun sen suurimmaksi meriitiksi jäi kahdesta kelvollisesta albumista huolimatta teininoitaleffan soundtrackille heitetty How Soon Is Now -cover, oli taas aika palata alkuperäiseen ideaan.

Mitä sen jälkeen?

Vuonna 2000 Butlerin veljekset Tim ja Richard sopivat vanhat riitansa kitaristi John Ashtonin kanssa ja ilmoittivat vertyneen bändin jo huhkivan uuden albumin parissa. Väitettä tukivat vuonna 2001 ilmestynyt livelevy Beautiful Chaos, joka sisälsi studioversion upouudesta Alive-kappaleesta, sekä muu keikoilla testattu, joskaan ei livekiekolle päätynyt uusi materiaali. Ja sitten: kovin vähän. Uusia kiertueita entistä pienemmille yleisöille sekä Richard Butlerin soololevy (2006), jonka sisällöstä ainakin osa lienee hukkuneelle Furs-levylle kirjoitettua.

Mitä nyt?

Bändin nykyinen inkarnaatio kiertää paraikaa Yhdysvaltoja juhlimassa Talk Talk Talk -albumin 30-vuotisjuhlia. Liput tilaisuuteen kannattaa hankkia ajoissa runsaan kysynnän vuoksi. Tai sitten ei.

Ilmestymistodennäköisyys: 2 %

Kysynnän ja tarjonnan lait ovat hilpeässä sopusoinnussa silloinkin, kun kumpaakaan ei ole. (SK)

Video ei ole enää saatavilla

The La’s – 21 vuotta

Mitä silloin?

The La’s julkaisi vuonna 1990 ensimmäisen ja viimeisen albuminsa, joka kantoi yhtyeen omaa nimeä. Perfektionistin maineessa olevan Lee Maversin johtama ryhmä työskenteli albumin parissa vuodesta 1987 lähtien. Mavers halusi, että kuulijasta tuntuisi levyä kuunnellessaan siltä kuin hän olisi yhtyeen seurassa. Moni ansioitunut brittituottaja (muun muassa The Smithsin kanssa työskennellyt John Porter ja Stone Rosesin esikoislabumin tuottanut John Leckie) pyrki saamaan aikaiseksi Maversin toivoman soundin – siinä epäonnistuen. Lopullinen versio levystä, jonka tuotti Steve Lillywhite, ei sekään ole Maversin mielestä täydellinen. Oli yhtyeen primus motor levystä mitä mieltä tahansa, voi The La’sin ainoan albumin olevan hieno esimerkki Maversin laulunkirjoittajan taidoista. There She Goesin, kappaleen, josta suuri yleisö yhtyeen muistaa, ei voi sanoa olevan onnenpotku, sillä levyllä on monta muutakin huippubiisiä, kuten Feelin’ ja Timeless Melody.

Mitä sen jälkeen?

Basisti John Power sai The La’sin jäsenenä olemisesta tarpeekseen soitettuaan samoja kappaleita vuodesta 1986 lähtien. Hän jätti yhtyeen vuoden 1991 joulukuussa ja perusti menestyksekkään uran luoneen Castin. Pian tämän jälkeen The La’s hajosi. Lee Mavers on tehnyt lyhyitä comebackeja The La’sin nimen alla ja aivan hiljattain nimellä Lee Rude & The Velcro Underpants.

Mitä nyt?

NME uutisoi edellisen kerran Maversin keikasta kesäkuun lopussa. Mavers ei ole julkaissut mitään uutta sitten The La’sin ainokaisen levyn, vaikka kappaleita ilmeisesti on ollut työn alla. Kovimmat The La’s -fanit voivat lohduttaa itseään kuuntelemalla eri kokoelmia, joille on koottu lähes kaikki studio-oloissa äänitetyt versiot debyyttilevyn kappaleista. Huikein The La’s -julkaisu lienee viime vuonna julkaistu neljän levyn boksi Callin’ All, jolta löytyy 92 versiota 27 kappaleesta.

Ilmestymistodennäköisyys: 1 %

Uuden materiaalin ilmestyminen The La’silta tai Maversilta on tapahtuma, jota voi toteutuessaan kutsua ihmeeksi. (VP)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja päättyy. Lue sarjan ensimmäinen osa tästä ja toinen osa tästä.