Antony, kipua ja rakkautta.

Antonyn s/m-spirituaali osuu pisteeseen kivun ja hurmoksen välissä.

“I feel your fists
And I know it’s out of love
And I feel the whip
And I know it’s out of love
And I feel your burning eyes burning holes
Straight through my heart”

Antony Hegartyn äänen lisäksi en muista kuin yhden ensi tapaamisen, joka on vienyt pohjan kaikelta, mille en ole jalansijaa koskaan halunnutkaan. Jimmy Scott yritti kanavoida Nina Simonen haamua kaiuttimistani. Eivät ne minun kaiuttimeni olleet, enkä muista enää, miten tapasin ihmisen, joka ne omisti.

Levy oli I Am A Bird Now, New Yorkin performanssiluolien ja drag-katveiden välissä oppinsa saaneen Hegartyn Johnsons-yhtyeen toinen levy. Sen kannessa on Candy Darling viimeisinä päivinään. Lou Reed soittaa puhuu ja soittaa maan alle samettiin unohtunutta kitaraansa. Warholin henki tuntuu kaikessa, ja aika, jona seksi tuli taiteen kanssa samaan aikaan ja vapautui. Mutta kun ei vapautunut.

I Am A Bird Now ei silti ole 1960-lukulainen, vaan yhtä välinpitämätön mutta tietoinen ajasta kuin sukupuolestakin. Se on täysin suljettu konseptilevy, jonka jokainen kappale on kirjoitettu kuin klassikko, sovitettu vähemmän on enemmän -periaatteen optimilla ja soitettu suureellisella hienovaralla.

Fistful of Love on hehku I Am A Bird Now’n kultaisessa leikkauksessa, ainut koko yhtyettä tarvitseva kliimaksi, jonka jälkeen levy häviää hiljalleen korkeuksiin, joihin musiikilla ei enää pääse. Reedin sähkökitara repii ja runnoo muutoin lempivällä sykkeellä rullaavaa täydellistä gospel-soulia. Torvet muikertavat lisää menoa.

Fistful of Lovella Antony laulaa asioista, joita ei voi – eikä tarvitse – ymmärtää, ellei tunne kipua, himoa ja rakkautta samoilla aisteilla. Tai ehkä myös ihan oikeasta riippuvuudesta, jonka väkivalta saa aikaan. Tai molemmista. Ainakin se antaa vapauden tuntea juuri niin paljon kuin haluaa ilman syyllisyyttä.

Antony laulaakin oikeutuksen puolesta – ei oikeuksien, vaan vapautumisen ja ihmisyyden, johon asti päästäkseen väärän ja vinon rakkauden täytyy nousta ollakseen olemassa.

I Am A Bird Now hamuaa lentoon lähtöä, rohkeutta ja voimaa. Se lainaa vanhaa negrospirituaalia; queer ja sukupuolettomuus tarvitsee sitä myös, ja saa sen Antonylta. Fistful of Love esimessuaa s/m-olemisen puolesta.

Hetkinä, joina Antony unohtaa olevansa laulava ihminen, ei vielä kahdeksan vuoden jälkeenkään osaa olla leijumatta.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Antony & the Johnsonsilta äänestettiin myös kappaleita Bird Gehrl ja Hope There’s Someone.

Rough Trade

80 Hämmentävää. Avausraita Cut the World on juuri kuljettanut keskelle jousien ja puhaltimien reunustamaa satumaailmaa, kun musiikki loppuu minuuteiksi. Tauon täyttää Antony Hegartyn rönsyilevä palopuhe sukupuolinormeista. Julistusta katkovat hallitsemattomat naurahdukset, jotka tuntuvat oudon maallisilta Hegartyn lauluäänen rinnalla. Vuodatuksen päätyttyä Cripple and the Starfish nousee ilmoille lumoavampana kuin mikään. Aloitus osoittaa, että Hegarty suhtautuu taiteeseensa edelleen tinkimättömästi. Kuulijan kannalta on kuitenkin helpotus, että loppulevyn täyttää musiikki. Tanskalaisen kamariorkesterin tahdittama livetallenne pureutuu syvälle sieluun suureellisine sävelkaarineen ja ajattomine draamoineen. Etäiseksi jääneen Swanlights-levyn (2010) jälkeen sovitusten klassinen ote tuntuu nautinnolliselta ja intiimiltä. Orkesteri palauttaa Hegartyn tuoreemmat kappaleet lähelle levytysuran lähtökohtia ja kumartaa hartaasti musiikin myötäsyntyiselle herkkyydelle. Tunnevuon ytimessä on kuitenkin Hegarty itse, äänenä ja persoonana. Esoteerisimmilläänkin hän muistuttaa, kuinka syvällistä puhdas kauneus voi olla. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Azealia Banks – Fantasea

Interscope

80 Azealia Banks puhaltaa Dazed & Confused -lehden syyskuun numeron kannessa punaista kondomia kuin se olisi sikari. Spin–lehden kaiketi viimeiseksi jäävän syys-marraskuun numeron kannessa hän intoilee säihkyvissä diskobikineissä. Uuden Vibe-lehden kansikuvassa Banks makailee iltapuvussa hiekkarannalla Diplon päällä. Kun tämä yhdistetään Kanye-kokoluokan asenteeseen, ei liene yllätys, että Banks ei ole kaikkien mieleen. Hänen musiikkinsa on kuitenkin aina vähintään kiinnostavaa. Fantasea-mixtape on hänen ensimmäinen pitkä julkaisunsa ja se vastaa 212-hitin herättämiin odotuksiin. Banks on fantastisen taitava räppäri: hän pureskelee sanat konetuliaseen tarkkuudella ja nopeudella menettämättä tippaakaan flow’n soljuvuudesta. Biitit kumpuavat pikemminkin tanssimusiikin alalajeista kuin hiphopin perinteisistä lähteistä – mutta referenssiksi valikoituvat ennemmin Switch ja Diplo kuin valtavirtaräppärit wannabe-hitteineen, joiden päälle David Guetta on ripotellut tasapäistävää taikapölyään. Samankaltaista uutta tyttörapsoundia ovat toki tehneet viime vuosina muutkin Dominique Young Uniquen, Kid Sisterin ja kumppanien johdolla. Mutta jos hiphopin tulevaisuus pitää rakentaa ASAP Rockyn kaltaisten salaa ihan vitun tylsien räppärien, Draken kaltaisten nynneröiden tai Azealia Banksin ilkikurisen naisenergian varaan, valitsen Banksin jokaisena päivänä ja kaksi kertaa sunnuntaina. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Dignan Porch – Nothing Bad Will Ever Happen

Captured Tracks

76 John Peel olisi varmasti pitänyt Dignan Porchista, kuten Kurt Cobainkin. Lontoolaisen Joe Walshin (ei siis missään tapauksessa Eaglesin Joe Walshin) sooloprojektista viisihenkiseksi paisunut kokoonpano soittaa sydämellistä, rämisevää ja hempeästi helisevää indiempää-kuin-sinä-poppia ilmeisen vajavaisille soittotaidoilleen piut paut antaen. Nothing Bad Will Ever Happenin lähtökohtana on läpeensä melodinen, The Go-Betweens -tyyppinen 1980-luvun villapaitapop (Picking Up Dust). Tempoa hidastaessaan ja Neil Young -fantasioitaan toteuttaessaan Dignan Porch kuulostaa puolestaan huomattavasti Galaxie 500:lta (Darkness), vaikkei sen suvereeniutta likimainkaan saavutakaan. Walshin yksiössä teenjuonnin soundtrackina lienevät lisäksi soineet 1960-luvun garagepop-kokoelmat sekä Dinosaur Jr, josta muistuttavat kitarapurkaukset (Never) tuovat melankolisen alavireisenä läpi levyn pörisevien urkujen lisäksi Nothing Bad Will Ever Happenin persoonallista sävyä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Eri esittäjiä – Just Tell Me That You Want Me

Star Con

70 “Tribuuttilevyt, tuo vihattavin taidemuoto”, tokaisi erään helsinkiläisen musiikkilehden päätoimittaja, kun tuli puhe tästä Fleetwood Macin sävelaarteistoon sukeltavasta 19 kappaleen kokonaisuudesta. Tuomio on ankara, mutta siinä on vinha perä: oli esiintyjälista ennakkoon ajatellen miten vaikuttava tahansa, jää tribuuttilevystä lähes aina päällimmäiseksi tunteeksi pettymys. Just Tell Me That You Want Me on kuitenkin ihan ookoo suoritus, vaikka tuskinpa siihenkään tulee jatkossa kovinkaan usein tartuttua – jos koskaan. Levyllä kuullaan Fleetwood Macin tuotantoa Peter Greenin blueskauden helmistä 1980-luvun lopun kimalteleviin radiopophelmiin lähinnä indiepopparien, mutta myös esimerkisi Marianne Faithfullin (odotetun ankea) ja ZZ Topin Billy Gibbonsin (odotetun kankea) kaltaisten konkareiden tulkitsemana. Parhaiten onnistuvat ne artistit, jotka tulkitsevat ‘Macin radiopoprock-aikakauden biisejä omalla soundillaan. Best Coastin Rhiannon, The New Pornographersin Think About Me ja Gardens & Villan Gypsy ansaitsevat peukalonnoston. Myös soihtuballadeihin tarttuvat Lykke Li (Silver Springs) ja Antony (Landslide) onnistuvat, kuten myös MGMT, joka paisuttaa Future Gamesin 9-minuuttiseksi Jarre/Air-vocoder-odysseiaksi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Iamamiwhoami – Kin

To Whom It May Concern

81 Videoillaan hämmennystä ja ihastusta jo vuodesta 2009 herättänyt iamamiwhoami (ruotsalainen Jonna Lee) julkaisi kesäkuussa vihdoin esikoisalbuminsa. Koska ihmisluonto on skeptinen, levyyn tarttuminen otti aikansa. Jääkö innovaatiopalkintoja kahmineesta multimediaprojektista jäljelle mitään, kun siitä kuoritaan kaikki viraali ja visuaalinen? Kin on kova, kylmä ja etäinen albumi, joka ei toivota avosylin tervetulleeksi maailmaansa. Levy kuitenkin palkitsee sinnikkään kuulijan; kun sen sisään pääsee, ei sieltä halua ihan heti ulos. Muusikkona iamamiwhoami ei ole mitenkään erityisen omaperäinen: elektroninen mutta eläväinen levy huokuu melankolista, vaikeasti hahmotettavalla tavalla pakanallista tunnelmaa, joka on tuttu vaikkapa The Knifen, Nite Jewelin ja Zola Jesusin levyiltä. Neljä erinomaista kappaletta on kuitenkin enemmän kuin mihin moni hengenheimolainen yltää koko uransa aikana: hitaat Drops ja Play huokuvat vellovine äänimattoineen pidäteltyä kiihkoa, keskiyön tanssiin kutsuvat Good Worker ja Goods puolestaan aitoa hittipotentiaalia. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Insane Clown Posse – Mighty Death Pop!

Psychopatic Records

70 Insane Clown Posse upeine Juggalo-fanikulttuureineen on helppoa polttoainetta pilkkatehtaalle, onhan kyse pellenaamaisista, no, valkoisen roskasakin edustajista, jotka eivät oikein tahdo käsittää miten magneetit toimivat. Mutta ilveily sikseen, sillä Mighty Death Pop! edustaa kohtuullisen hyvää hiphopia. Takaisin ICP:n pellejengiin palanneen Mike E. Clarkin biitit ovat parhaimmillaan erinomaisia. Esimerkiksi levyn varsinainen hitti Chris Benoit on todella hyvä biisi kaikessa vinoutuneessa minimalistisuudessaan. Ja hei, Violent J ja Shaggy 2 Dope eivät ehkä ole maailman parhaita räppääjiä, mutta eivät kaikkein paskimpiakaan. Jotain tästä levystä kertoo, että studioon on saatu Ice Cuben lisäksi myös esimerkiksi Tech N9ne. (Teemu Purhonen)

Video ei ole enää saatavilla

Lightning Love – Blonde Album

Quite Scientific

78 Gee whiz! Mitä tekisin tämän levyn kanssa? Toisaalta haluaisin tehdä Blonde Albumista sadoittain kopioita, sitoa ne heliumpalloihin ja vapauttaa kaikkien kuultavaksi. Toisaalta haluaisin pitää tämän levyn pikkunolona salaisuutena sulkien sen pieneen lippaaseen, jonka upottaisin valtameren pohjaan pienellä sydämenmuotoisella lukolla suljettuna. Haluaisin halia tätä levyä kuin liian lihavaa pörröistä kissaa ja pippuroida sen koko kisun ruusupuuterilla ja talkilla ja pukea sen vaaleanpunaisiin kissanvaatteisiin ja vetää sitä pienissä kissavaunuissa Ypsilantin kaupungin syysjuhlassa, jossa myydään neuletöitä ja kurpitsahilloketta ja omatekoisia marmeladeja ja kaikki ovat ihan hiton Xanaxeissa. Jep, mitä voi odottaa, jos bändin kotikaupungin nimi on Ypsilanti: Blonde Album on musiikillinen vastine sille, miltä Ypsilanti sanana kuulostaa. Se on kuin joku maailman suurin diminutiivi. Näin kuvottavaksi levyksi tämä on tavattoman hyvä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Los Straitjackets – Jet Set

Yep Roc

77 

Live-levyt ja yhteistyökuviot mukaan lukien jo kahdeksannellatoista albumillaan naamaripäinen instrumentaalirock-yhtye Los Straitjackets kuulostaa varsin energiseltä ja positiiviselta. Lieneekö syynä vaikean sairauden takia pari vuotta poissa pelistä olleen kitaristi Danny “Daddy-O Grande” Amisin paluu vibrakammen varteen vai Laika and the Cosmonauts -kitaristi Janne Haaviston innostavat otteet tuottajana. Ehkäpä syy löytyy veteraanin itsevarmuudesta. Joka tapauksessa heti film noir -rikosjännärin tunnelmiin vievästä Crime Scenestä lähtien Jet Set vie mukanaan retro-chiciä uhkuvalle mielikuvitusmatkalle – Siperiasta Brooklyniin, tiki-baareista kelkkailurinteisiin ja Havaijin hiekkarannoilta, pilvien ylle ja eteenpäin aina avaruuteen asti. Low Tide -kappaleella kuullaan sahan soittoa, josta vastaa naisemme maailmalla, Irina Björklund. Tyylilajien vaihtelusta huolimatta kaiken keskellä soi sähkökitaran ja tanakan rock ’n’ roll -beatin kuolematon yhdistelmä.

 (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Tenniscoats – All Aboard

Chapter Music

62 Aiemmin muun muassa The Pastelsin kanssa levyttänyt Tenniscoats yhdistää tänä kesänä ilmestyneellä All Aboardilla akustisen avantgarde-folkinsa japanilaisen pitkän linjan psykedelikon, perkussionisti Ikuro Takahashin kanssa, ja lopputuloksena on hämmentävä yhdistelmä tokiolaisduon symppistelyä ja huuruisesti svengaavaa rock-häröilyä. Lähes ylisöpöjä akustisia hymistelyjä ja oopiumluolan huuruissa tuotetulta kuulostavia happoryminöitä sekaisin annosteleva paketti kaipaisi pientä suoraviivaistamista, vaikka onkin parhaimmillaan ihastuttavan hiomatonta tunnelmointia. Saya Uenon lauluääni on niin viattoman heiveröinen, että akustisissa kappaleissa se saa herkistymään, kun taas utuisemmissa rykäisyissä se kuulostaa taidelukiolaistytöille tyypilliseltä, liian itsetietoiselta naivismilta. Muutenkin levyn koukeroinen psykedeliointi viehättää aluksi, mutta alkaa pian kyllästyttää. Koko homma tuntuu vähän liian pitkäksi venähtäneiltä jammailusessiolta, jota yksinkertaisemmat folk-onnistumiset yrittävät hillitä. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Trey Songz – Chapter V

WEA International

66 Trey Songzin viides studioalbumi sortuu samaan kuin valtaosa tämän päivän r’n’b-urhojen tuotoksista. Lihallisten ja romanttisten tyyliniekkailujen kylkeen on ilmeisesti pakko lyödä vähintäänkin puoli levyllistä yhdentekeviä, trance-mausteilla höystettyjä klubipumppauksia, jotka onnistuvat todella harvoin olemaan mieleenpainuvia. Toki tässäkin on ajoittain onnistuttu, esimerkiksi Usher uusimman albuminsa Climax-hitillä. Valitettavasti Trey Songzin uudella onnistumisia ei tällä saralla ole. Mutta takaisin niihin tyyliniekkailuihin. Songz on vahvimmillaan häpeilemättömän imelissä, seksiä ja yliromantisoitua haikailua sisältävissä r’n’b -slowareissa. ”I’m about to dive in”, lemmensoturimme hönkii albumin toisella raidalla, eikä todellakaan puhu sukeltamisesta. Meno on kosteaa ja kaunista, harmi vain, ettei vastaavaa ole levyllä kuin parin kappaleen verran. Näiden täydellisyyttä hipovien balladiosuuksien ja pakollisten klubihölkkien ohella Chapter V yllättää positiivisesti levyn päättävällä Check Me Outilla, joka tuo mieleen 2000-luvun alun Neptunes-tuotannot. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

The Very Best – MTMTMK

Moshi Moshi


59 Avainsana The Very Bestin aikaisemmista julkaisuista (vuoden 2008 mixtape Esau Mwamwaya and Radioclit Are The Very Best ja 2009 julkaistu Warm Heart of Africa) puhuttaessa on riemu. Kaikkein katkeransuloisimmillaankin malawilaisen Mwamwayan, ranskalaisen Etienne Tronin ja ruotsalaisen Johan Hugon (entisen Karlbergin) yhdistelmä afrikkalaista kansanmusiikkia ja länsimaista hiphopia ja elektronista musiikkia huokui lämpöä kuin leirinuotio pikimustan yön keskellä. Uudella levyllään trio on hukannut Tronin lisäksi myös valtavan siivun riemukkuuttaan. Muutamat kappaleet, kuten Kondaine, Moto ja Bruno Marsin kanssa kirjoitettu We OK muistuttavat menneestä, mutta suuri osa MTMTMK:sta on valitettavan kolkkoa ja innotonta. Jopa afropopin supertähtien Amadou & Mariamin ja Baaba Maalin kanssa esitetty Bantu onnistuu olemaan mitäänsanomaton. Märistä ja kylmistä puista ei synny kunnon nuotiota saati sitten lämmittävää roihua. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Kun laulu loppuu, laskeudun alas. Avaan silmäni ja näen monta hurmioitunutta katsetta. Aivan kuin kukaan ei osaisi sanoa, kuka heitä on heitellyt, mikä heitä on koskettanut. Mutta kaikkien silmät kertovat, että mieli on täyttynyt ilmalennon aikana.

Herra Hegarty.

Tämä on yksi niistä keikoista, joita en tule unohtamaan.

Ääni on lähtenyt liikkeelle pianon juuresta. Koskettimiin nojaa homssuinen ja pullea hahmo, jonka puheääni on samanaikaisesti matalan karismaattinen ja äidillisen hellä. Läpimurtolevyllään hän ilmoittaa olevansa lintu, mutta ei kerro lajiaan. Kun musiikki nostaa puheen jälleen lauluksi, lajinmääritys muuttuu lopullisesti mahdottomaksi.

Ääni väreilee ilmassa kuin kehrääjän hyrinä, mutta siinä on myös mustarastaan herkkää haikeutta, viitakerttusen notkeutta ja kuovin särkynyttä tuskaa. Nyanssit kasvavat tunteeksi, joka murtautuu kategorioiden ja sanojen ulkopuolelle. Laulu kielii erityislaatuisesta olemisen muodosta, jostakin hyvin henkilökohtaisesta ja samalla tavoittamattomasta.

Antony Hegartyn taide perustuu identiteettien murtamiselle. Kun hän ilmoittaa lähes operettimaiseksi dramatisoituneella falsetillaan olevansa lintutyttö, kyse ei ole provosoinnista tai shokkiarvon metsästämisestä. Kyse on aidosta tarpeesta etsiä ja esittää vaihtoehtoja. Uuden löytäminen merkitsee vanhan jättämistä, vanhan jättäminen vangitsevaa vapautta.

Vapautumiseen liittyy tuskaa, jopa tuntemattoman pelkoa. Silti Hegarty laittaa itsensä likoon. Rohkaisevia sanoja ja uusia katsantokantoja jakaessaan hän ei arkaile heittäytyä sijaiskärsijäksi. Hän valjastaa minuutensa kokonaisvaltaiseksi aistielimeksi, joka altistuu maailman väreilylle ja välittää havaintonsa puhtaina tunteina. Tunteiden ilmimuoto on Heggartyn ääni, yksi 2000-luvun hienoimmista instrumenteista.

Koska tunteita on paljon, sopii äänikin moneen paikkaan. Heggarty on ollut suosittu vieras niin aikalaistensa levyillä kuin konserttilavoillakin. Levyjensä teemat hän on ulottanut sukupuolisuuden kysymyksistä ihmiskunnan ahneuteen ja huoleen maapallon puolesta. Vaikka arvot ovat pehmeitä, ovat teemat kovia, häiritseviäkin. Hegartyn läsnäolon pumpulimainen illuusio on vain todellisuuden toinen puoli. Musiikin tuoman hyvän olon rinnalle jää usein kummittelemaan jonkinlainen taustasärky.

Hegarty ei nouse identiteettileikeissään muiden yläpuolelle. Pikemminkin hän poimii kuulijan käteensä ja kiertyy tämän ympärille barbapapamaiseksi pehmeäksi pinnaksi kokemuksen ja todellisuuden välille. Hänen kosketuksensa on hellä, vaikka samalla sen alta aistii itseään ruokkivan ristiriitaisuuden.

Musiikissa on yhtä monta tasoa kuin esittäjässäänkin. Siksi Hegartyn laulut kannattaa omaksua harkiten, oma ruumis ja identiteetti musiikin mittariksi viritettynä. Rauhallinen hetki albumien parissa on hyvä alku. Kun tunteiden antaa hengittää samassa tahdissa levyn kanssa, olkapäissä alkaa tuntua pientä kutinaa. Jossakin vaiheessa selässä häivähtää siiven lehahdus. Levysoittimen päälle leijailee sulka.

Vielä huikeammaksi kokemus kasvaa konsertissa. Kun tunteensa vie samaan saliin muiden ihmisten tunteiden kanssa, elämys on lähellä pyhää, vaikka sitä ei sanallisesti jakaisikaan kenenkään kanssa. Näissä oloissa tarkentuu myös Hegartyn hahmo. Hän keinuu ja heittelehtii pianonsa ääressä, antaa äänensä kasvaa suureksi, pyöriä ilmassa, koskettaa, suodattua hitaasti osaksi kuulijoiden elämää. Jouset ja rytmisoittimet kiinnittyvät musiikkiin, kasvattavat sitä entisestään.

Kun laulu loppuu, Antony nauraa ja kertoo syvällä puheäänellään pienen vitsin. Ja juuri tässä kiteytyy koko musiikin sanoma. Tunteiden maailmaan on helppo lähteä, sieltä on helppo ottaa jotakin mukaan ja sieltä on helppo palata hieman rikkaampana. Vaikka lähtöön ja paluuseen liittyy aina häivähdys surumielisyyttä, Antony Hegartyn musiikin pohjimmaisena antina on sittenkin lohtu.

Video ei ole enää saatavilla

Secretly Canadian

79 Tunnetta pursuavan avantgardepopin mestari Antony Hegarty on niitä artisteja, joiden tekemisiä on vaikea verrata mihinkään muuhun kuin tämän omaan tuotantoon. Antony & The Johnsonsin viime vuotinen Swanlights-pitkäsoitto oli selkeä yritys laajentaa bändin repertuaaria niin soundillisesti kuin tunnelmallisestikin. Parhaimmillaan tulokset olivat loistavia, kuten elämänmyönteinen Thank You for Your Love -biisi sielukkaine puhallinsovituksineen, mutta albumin yleisilme jäi ehkä hieman etäisemmäksi ja kylmemmäksi kuin yhtyeen aiemmilla albumeilla. Swanlights EP jatkaa samoilla linjoilla ja esittelee nimikappaleen ja kahden uuden sävellyksen lisäksi Swanlights OPN Edit -remixin, jonka on tehnyt Oneohtrix Point Never -nimellä tunnettu elektroartisti Daniel Lopatin. Ensimmäinen uutuus, Find the Rhythm of Your Love, on varsin perinteinen Antony-tunnelmapala hieman keskivertoa perinteisemmästä instrumentaatiostaan huolimatta. Kissing No One taas on hieman väkevämpi esitys ja vie ajoittain jopa yhtyeen läpimurtolevyn I Am a Bird Now’n tunnelmiin, vaikka aivan samaa sydänveren vuodattamisen meininkiä ei saavutetakaan. Swanlights OPN Edit ei kompastu remixien helmasyntiin (olemalla täysin turha lisäke), vaan yllättää positiivisesti surisevalla elektrosovituksellaan, joka sopii kappaleen mystisen jylhään perusvireeseen hienosti. Version kuulisi mielellään jopa jonkin öisen ja tähtikirkkaan ulkoilmafestarin showstopperina. Kaiken kaikkiaan Swanlights EP on mallikas jatke albumille, mutta ei tämäkään ui ihon alle yhtä aseistariisuvalla voimalla kuin bändin aikaisemmat tuotokset. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Blondie – Panic of Girls

Eleven Seven

36 On yhtyeitä, joiden toivoisi soittavan jokaisella keikalla vain Greatest Hits -setin. Usein nämä yhtyeet ovat tiettyyn aikaan tai muotiin sidottuja, eivätkä ole joko kyenneet tai halunneet uusiutua. Comebackinsa jälkeen vain yhden nerokkaan singlen (Good Boys) julkaissut Blondie tuskin on enää palaamassa popmaailman aatelisiin, sillä veteraanibändin yritys päivittää itsensä vuodelle 2011 kuulostaa kymmenen vuotta sitten parasta ennen -päivämäärän ylittäneeltä elektrohutulta. Kuuntelijaa hemmotellaan myös täysin tarpeettomilla ja mauttomilla reggaepastisseilla, joiden paikkaa levyllä on hankala perustella. Levyn ensimmäinen ja viimeinen vähänkään mielenkiintoinen kappale, Love Doesn’t Frighten Me at All, kuullaan vasta puolivälissä, eikä sekään olisi päässyt Blondien heydayna edes täyteraidaksi. Parhaimmillaan Panic of Girls on niin hyvä, ettei sitä edes huomaa kuuntelevansa – käytännössä kyseessä on vain albumillinen sliipattua keskitien popmusiikkia. Blondie teki levyn, jota kukaan ei kaivannut. (Juho Äijö)

Video ei ole enää saatavilla

Sophie Ellis-Bextor – Make A Scene

EBGB

51 Valitse numeroni. En voi taistella tätä tunnetta vastaan. En luovuta tämän rakkauden suhteen. Listapop on esperantoa, ja Sophie Ellis-Bextor hallitsee kielen hyvin neljännellä albumillaan. Tyypillinen kappale kun kertoo sisältönsä jo nimellään, minkä jälkeen Ellis-Bextorille annetaan aikaa keskimäärin kolme minuuttia ja kaksikymmentäseitsemän sekuntia perustella kuulijalle biisin nimi rutinoitujen trendirytmien tahdissa. Make A Scenellä on yhteensä peräti neljätoista tuottajaa, mikä johtaisi hajanaisuuteen, ellei Sophie Ellis-Bextoreita olisi vain yksi. Sophiella on mukavan omintakeinen ääni, yläluokkainen aksentti, kummallisen ovaalit kasvot ja muutenkin hän on poptähtenä muistuma ajoilta, jolloin Madonnaa pidettiin oikeasti uskaliaana ja jolloin naislaulajien musiikkivideot eivät olleet kuin käyntikortteja tankotanssijan uralle. Bittersweet ja Synchronized ovat onnistunutta esipornografisen ajan listapoppia, mutta muuten Sophien kannattaisi satsata yhteistyökumppanien suhteen enemmän laatuun kuin määrään. (Samuli Knuuti)

Video ei ole enää saatavilla

Ford & Lopatin – Channel Pressure

Kemado

84 Aiemmin Games-nimellä tunnettu amerikkalaisduo löytää esikoisalbumillaan ilahduttavasti vielä yhden tulokulman räikeästi ryöstökalastettuun 1980-luvun poppiin. Channel Pressure on yksi taidokkaimpia ja sydämellisimpiä kunnianosoituksia pilkottujen samplejen ja Fairlight-syntetisaattorien aikakaudelle, jolloin kuumimmat soundit olivat vain Trevor Hornin ja Jan Hammerin kaltaisten supertuottajien lompakon ulottuvilla. En päässyt koskaan kurkistamaan Joel Fordin tai Daniel Lopatinin (yllä Antony-arviossakin mainittu Oneohtrix Point Never) teinivuosien levyhyllyihin, mutta on suoranainen ihme, jos kunniapaikalla eivät loistaneet Jean-Michel Jarren Zoolookin, Art of Noisen Who’s Afraidin ja Grace Jonesin Slave to the Rhythmin kaltaiset kiiltävän ja kalliin konepopin luksustuotteet. Channel Pressure on tuotannollinen mestarinäyte, mutta hienointa albumissa on, ettei se toimi vain estetiikkansa ansiosta; Scritti Polittille kumartava Emergency Room, M83:n tähtipölypopista muistuttava The Voices ja levyn hataran retro-scifi-teeman kiteyttävä Joey Rogers olisivat erinomaisia popkappaleita tuiki tavallisen kitararockbändinkin esittäminä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Foster the People – Torches

Columbia

66 Losilainen Foster the People on saanut kunnon kesähitin vallan mainiosta Pumped Up Kicksistä, vaikka siinä lauletaan nuorukaisesta, joka aikoo lahdata hipstereitä. Torchesilta löytyy myös toinen napakymppi, sillä Houdini on mitä kirkkain pophelmi. Bändin esikoinen on muutenkin tasokas julkaisu, mikä kertoo sekä bändin johtohahmon Mark Fosterin että nimekkäiden yhteistyökumppaneiden (mm. Greg Kurstin, Paul Epworth) kyvyistä. Esimerkiksi avausraita Helena Beat pörisee kuin MGMT:n parhaat palat, ja Life on the Nickelin kertosäkeelle riittäisi varmasti ottajia. Torchesiin on siis panostettu, ja lopputulos kuplii kesäisesti. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Kid Congo & The Pink Monkey Birds: Gorilla Rose

In the Red

81 Kid Congo Powersin (Brian Tristan) meriittiluettelo on niin painavaa luettavaa, että hiki tulee: ikään kuin ei olisi tarpeeksi perustaa Gun Clubin kaltainen legendaarinen punk-bluesin ja psychobillyn pioneeriyhtye, mies on soittanut muun muassa The Crampsissa ja Nick Cave & The Bad Seedsin klassikkoalbumeilla Tender Prey ja The Good Son. Mitä tällaisen uran jälkeen voi enää tehdä? Mitä päristävämpää voi enää saavuttaa? No, ei ehkä suurempaa tai yhtä uraauurtavaa, mutta kunnon garagerockia ainakin. Kid Congo & The Pink Monkey Birdsin kolmas albumi Gorilla Rose (nimi on tribuutti Los Angelesin punk-ympyröissä 1970-luvulla pyörineelle taiteilijalle) jatkaa edellisten levyjen linjaa: raa’asti rullaavaa 1960-luvun garagea hienovaraisilla surf- ja Motown-mausteilla. Ja miksi pitäisikään muuttua? Näin rock’n’rollia kuuluukin tehdä. Edellisen albumin tapaan Gorilla Rose on äänitetty koulun liikuntasalissa. Yksittäinen detalji kertoo paljon Congon ja kumppaneiden terveestä asenteesta materiaaliaan kohtaan: rock’n’rollissa fiilis on kaikki kaikessa, ja jos jumppasalissa on hauskempi soittaa kuin studiossa, kannattaa levy tehdä jumppasalissa. Ja soittoalbumi nimenomaan onkin kyseessä: Congo ei laulajana suuremmin elvistele, vaan jättää tilaa svengaavalle soitannalle. Ja silloinkin kun hän laulaa, on se lähempänä lakonista lausahtelua tai kiimaista ulvahtelua, ja soitto pysyy pääosassa. Soundit eivät ole aivan yhtä raa’at kuin aiemmilla albumeilla, mikä on pääosin hyvä asia. Lopputulos on hieman lämpimämpi, eikä niin lofi-estetiikan sääntökirjan mukainen; bändi kuulostaa yksinkertaisesti muhkeammalta. Gorilla Rose ei todellakaan mullista maailmaa – eikä edes yritä – mutta se on juuri sellainen, levy jonka haluaa laittaa hyvissä kotibileissä loppuillasta vielä kerran soimaan liian lujalla, ettei hyvä meno loppuisi. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

The Ladybug Transistor – Cluthing Stems

Merge

71 The Ladybug Transistorin nokkahahmo Gary Olson on tottunut siihen, että miehistö vaihtuu hänen ympärillään. Siitä huolimatta Clutching Stems lienee ollut hänelle poikkeuksellisen vaikea albumi. Orkesterin pitkäaikainen luottorumpali San Fadyl menehtyi edellisen kiekon (Can’t Wait Another Day, 2007) julkaisun aattona, ja yhtye oli hetken aikaa valmis lopettamaan toimintansa. Lopulta Olson kasasi rivit uudelleen voidakseen käsitellä ystävänsä menetystä musiikin keinoin. Surutyöstä kumpusi hahmotelmamainen, mutta samalla koherentti sikermä sydämellistä popmusiikkia, jossa laulaja kaipaa ja musiikki lohduttaa. Jälki on samanaikaisesti nukkavierun kodikasta ja huolitellun ilmavaa, aivan kuin rutinoitunut yhtye tahtoisi mukailla The Magnetic Fieldsistä ja The Smithsistä innostunutta harrastelijakomboa. Levyn lauluista noin puolet vilahtaa ohi korvien ja puolet jättää suloisen jäljen. Joka kuuntelukerralla näihin kategorioihin päätyvät eri kappaleet. Valloittavaa, koskettavaakin. (Hannu Linkola)

Paradise Oskar – Sunday Songs

Warner

51Paratiisin poika olisi helppo maali. Varsinkin näin lauantai-iltana, kun kuohuviiniä on valunut reippaanoloisesti tämmöiseen amerikkalaistyyliseen laakeaan lasiin. Mutta okei, siis tää eka biisi. Da da dam. Aika James Bluntia. Jotain tuotantonappulaa olis varmaan voinut painaa, että kokonaisuus olis jossain toisessa sfäärissä. Toisessa biisissä alkaa muistua miksi Fool’s Gardenin ainoa hitti vituttaa vuosi vuodelta enemmän. Ei tässä pahemmin kyllä suomiklangi kuulu, muttei tämä mitään brittipoppiakaan ole. Vähän sama asia kuin latvialainen Brainstorm, joka sai aikanaan Turun Säätämössä Dingo-tasoisen vastaanoton. Sunday Songs on jotenkin hetkessä kiinni olematta siinä kiinni ollenkaan. Akustinen ja lähellä, mutta jotenkin ihan yhtä lähellä kuin Paradise Oskar promokuvissaan. Se pirullinen virne. Ärsytysmittari alkaa mennä biisi biisiltä enemmän punaiselle. Ensin soi akustinen kitara ja sitten alkaa maneerilaulu, joka saa minuutin kohdalla taakseen laiskan ammattiorkesterin. Dear Mother -biisin pateettisuuden jälkeen näen Brainstormin Euroviisu-lavalla ilman sitä flirttailevaa ties monenko lapsen isää. Enkä enää mitään James Bluntia. Hyvä Oskar, mieti mikä Sarah the Sparrow -biisissä meni nappiin. Ja lähde siitä eteenpäin. Siinä kertosäkeessä on paljon jotain ihan muuta kuin mitä edellisillä riveillä on itketty. (A. Arvaja)

Video ei ole enää saatavilla