”Anohni kuvaa Drone Bomb Me -kappaleella afganistanilaisen pikkutytön kuolemantoivetta: kokea lennokki-iskussa menehtyneiden vanhempiensa kohtalo.”

Miehittämätöntä pommilennokkia taivaalta tähyävän lapsen näkökulmasta kerrottu väkivaltainen rakkauslaulu on samanaikaisesti äärettömän kaunis ja kauhistuttava.

”Drone bomb me
Blow me from the mountains
And into the sea
Blow me from the side of the mountain
Blow my head off
Explode my crystal guts
Lay my purple on the grass”

Antroposeeni, ilmastonmuutos, kuudes sukupuuttoaalto, terrorismin vastainen sota, valvontayhteiskunta, ihmisoikeusloukkaukset, oikeusvaltioperiaatteen murentuminen, pettymys Barack Obaman hallintoon… siinä ymmärtääkseni joitain aiemmin Antony Hegartyna tunnetun enkeliäänisen taiteilijan Anohnin toissa vuonna ilmestyneen Hopelessness-levyn yleistä hengenahdistusta ja epätoivoa ruokkivista aiheista.

Jos uskoo, että ei ole toista ilman toista, on epätoivossa myös hipaus toivoa -– ja toivossa kauneutta. Ja miten kauniisti Anohni laulaakaan, ja miten kauhistuttavan kauniin sanoin hän kuvaa levyn avaavalla Drone Bomb Me -kappaleella afganistanilaisen pikkutytön kuolemantoivetta: kokea lennokki-iskussa menehtyneiden vanhempiensa kohtalo. Ihmiskehon hauras kauneus ja sen kuviteltu hajoaminen piirtyvät vasten ikuista ja ääretöntä maaemoa. Miehittämätön pommilennokki – tehokas ja kasvoton väkivaltakone – näyttäytyy lapsen silmissä jumalallisen voiman välikappaleena, jolla on kaikessa viisaudessaan ja rakkaudessaan valta päättää ihmiselon määrästä.

”My blood, my blood
Choose me tonight
Let me be the one
The one that you choose tonight”

Anohnin kappaleeseen kirjoittama lapsen näkökulma suuntaa huomion miehittämättömiin lennokki-iskuihin liittyvien moraalisten kysymysten ohi ja tarkentaa niiden sijaan kohti iskujen aiheuttamaa välitöntä inhimillistä kärsimystä. Niinpä se yhteiskunnallisesti tiedostavana ja epäkohtiin pureutuvana protestilauluna vertautuu Strange Fruitin kaltaiseen suuremmasta kokonaisuudesta leikkautuvaan yksittäiseen tilannekuvaan, ei niinkään We Shall Overcome -tyyppiseen vaikeuksien yli kantavaan yhteislauluun.

Myös kappaleen musiikillinen näkökulma ja toteutustapa on yllättävä ja erilainen, etenkin jos sitä vertaa Anohnin aiempien Antony and the Johnsons -nimellä tehtyjen levyjen instrumentaatioon ja äänimaailmaan. Niiden lyyrinen kamaripop on vaihtunut kokeelliseen elektroniseen musiikkiin. Yhteistyössä Ross Birchardin (Hudson Mohawke) ja Daniel Lopatinin (Oneohtrix Point Never) kanssa rakennettu Drone Bomb Me on elektronisten rytmien, sointuaaltojen ja -arpeggioiden sekä terävien melodisten elementtien synteesi, jonka tahdissa liikehtiminen ei vaadi nykytanssikokemusta – vain herkkyyttä sietää sisäistä liikutusta.

Video ei ole enää saatavilla

Rough Trade

80 Hämmentävää. Avausraita Cut the World on juuri kuljettanut keskelle jousien ja puhaltimien reunustamaa satumaailmaa, kun musiikki loppuu minuuteiksi. Tauon täyttää Antony Hegartyn rönsyilevä palopuhe sukupuolinormeista. Julistusta katkovat hallitsemattomat naurahdukset, jotka tuntuvat oudon maallisilta Hegartyn lauluäänen rinnalla. Vuodatuksen päätyttyä Cripple and the Starfish nousee ilmoille lumoavampana kuin mikään. Aloitus osoittaa, että Hegarty suhtautuu taiteeseensa edelleen tinkimättömästi. Kuulijan kannalta on kuitenkin helpotus, että loppulevyn täyttää musiikki. Tanskalaisen kamariorkesterin tahdittama livetallenne pureutuu syvälle sieluun suureellisine sävelkaarineen ja ajattomine draamoineen. Etäiseksi jääneen Swanlights-levyn (2010) jälkeen sovitusten klassinen ote tuntuu nautinnolliselta ja intiimiltä. Orkesteri palauttaa Hegartyn tuoreemmat kappaleet lähelle levytysuran lähtökohtia ja kumartaa hartaasti musiikin myötäsyntyiselle herkkyydelle. Tunnevuon ytimessä on kuitenkin Hegarty itse, äänenä ja persoonana. Esoteerisimmilläänkin hän muistuttaa, kuinka syvällistä puhdas kauneus voi olla. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Azealia Banks – Fantasea

Interscope

80 Azealia Banks puhaltaa Dazed & Confused -lehden syyskuun numeron kannessa punaista kondomia kuin se olisi sikari. Spin–lehden kaiketi viimeiseksi jäävän syys-marraskuun numeron kannessa hän intoilee säihkyvissä diskobikineissä. Uuden Vibe-lehden kansikuvassa Banks makailee iltapuvussa hiekkarannalla Diplon päällä. Kun tämä yhdistetään Kanye-kokoluokan asenteeseen, ei liene yllätys, että Banks ei ole kaikkien mieleen. Hänen musiikkinsa on kuitenkin aina vähintään kiinnostavaa. Fantasea-mixtape on hänen ensimmäinen pitkä julkaisunsa ja se vastaa 212-hitin herättämiin odotuksiin. Banks on fantastisen taitava räppäri: hän pureskelee sanat konetuliaseen tarkkuudella ja nopeudella menettämättä tippaakaan flow’n soljuvuudesta. Biitit kumpuavat pikemminkin tanssimusiikin alalajeista kuin hiphopin perinteisistä lähteistä – mutta referenssiksi valikoituvat ennemmin Switch ja Diplo kuin valtavirtaräppärit wannabe-hitteineen, joiden päälle David Guetta on ripotellut tasapäistävää taikapölyään. Samankaltaista uutta tyttörapsoundia ovat toki tehneet viime vuosina muutkin Dominique Young Uniquen, Kid Sisterin ja kumppanien johdolla. Mutta jos hiphopin tulevaisuus pitää rakentaa ASAP Rockyn kaltaisten salaa ihan vitun tylsien räppärien, Draken kaltaisten nynneröiden tai Azealia Banksin ilkikurisen naisenergian varaan, valitsen Banksin jokaisena päivänä ja kaksi kertaa sunnuntaina. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Dignan Porch – Nothing Bad Will Ever Happen

Captured Tracks

76 John Peel olisi varmasti pitänyt Dignan Porchista, kuten Kurt Cobainkin. Lontoolaisen Joe Walshin (ei siis missään tapauksessa Eaglesin Joe Walshin) sooloprojektista viisihenkiseksi paisunut kokoonpano soittaa sydämellistä, rämisevää ja hempeästi helisevää indiempää-kuin-sinä-poppia ilmeisen vajavaisille soittotaidoilleen piut paut antaen. Nothing Bad Will Ever Happenin lähtökohtana on läpeensä melodinen, The Go-Betweens -tyyppinen 1980-luvun villapaitapop (Picking Up Dust). Tempoa hidastaessaan ja Neil Young -fantasioitaan toteuttaessaan Dignan Porch kuulostaa puolestaan huomattavasti Galaxie 500:lta (Darkness), vaikkei sen suvereeniutta likimainkaan saavutakaan. Walshin yksiössä teenjuonnin soundtrackina lienevät lisäksi soineet 1960-luvun garagepop-kokoelmat sekä Dinosaur Jr, josta muistuttavat kitarapurkaukset (Never) tuovat melankolisen alavireisenä läpi levyn pörisevien urkujen lisäksi Nothing Bad Will Ever Happenin persoonallista sävyä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Eri esittäjiä – Just Tell Me That You Want Me

Star Con

70 “Tribuuttilevyt, tuo vihattavin taidemuoto”, tokaisi erään helsinkiläisen musiikkilehden päätoimittaja, kun tuli puhe tästä Fleetwood Macin sävelaarteistoon sukeltavasta 19 kappaleen kokonaisuudesta. Tuomio on ankara, mutta siinä on vinha perä: oli esiintyjälista ennakkoon ajatellen miten vaikuttava tahansa, jää tribuuttilevystä lähes aina päällimmäiseksi tunteeksi pettymys. Just Tell Me That You Want Me on kuitenkin ihan ookoo suoritus, vaikka tuskinpa siihenkään tulee jatkossa kovinkaan usein tartuttua – jos koskaan. Levyllä kuullaan Fleetwood Macin tuotantoa Peter Greenin blueskauden helmistä 1980-luvun lopun kimalteleviin radiopophelmiin lähinnä indiepopparien, mutta myös esimerkisi Marianne Faithfullin (odotetun ankea) ja ZZ Topin Billy Gibbonsin (odotetun kankea) kaltaisten konkareiden tulkitsemana. Parhaiten onnistuvat ne artistit, jotka tulkitsevat ‘Macin radiopoprock-aikakauden biisejä omalla soundillaan. Best Coastin Rhiannon, The New Pornographersin Think About Me ja Gardens & Villan Gypsy ansaitsevat peukalonnoston. Myös soihtuballadeihin tarttuvat Lykke Li (Silver Springs) ja Antony (Landslide) onnistuvat, kuten myös MGMT, joka paisuttaa Future Gamesin 9-minuuttiseksi Jarre/Air-vocoder-odysseiaksi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Iamamiwhoami – Kin

To Whom It May Concern

81 Videoillaan hämmennystä ja ihastusta jo vuodesta 2009 herättänyt iamamiwhoami (ruotsalainen Jonna Lee) julkaisi kesäkuussa vihdoin esikoisalbuminsa. Koska ihmisluonto on skeptinen, levyyn tarttuminen otti aikansa. Jääkö innovaatiopalkintoja kahmineesta multimediaprojektista jäljelle mitään, kun siitä kuoritaan kaikki viraali ja visuaalinen? Kin on kova, kylmä ja etäinen albumi, joka ei toivota avosylin tervetulleeksi maailmaansa. Levy kuitenkin palkitsee sinnikkään kuulijan; kun sen sisään pääsee, ei sieltä halua ihan heti ulos. Muusikkona iamamiwhoami ei ole mitenkään erityisen omaperäinen: elektroninen mutta eläväinen levy huokuu melankolista, vaikeasti hahmotettavalla tavalla pakanallista tunnelmaa, joka on tuttu vaikkapa The Knifen, Nite Jewelin ja Zola Jesusin levyiltä. Neljä erinomaista kappaletta on kuitenkin enemmän kuin mihin moni hengenheimolainen yltää koko uransa aikana: hitaat Drops ja Play huokuvat vellovine äänimattoineen pidäteltyä kiihkoa, keskiyön tanssiin kutsuvat Good Worker ja Goods puolestaan aitoa hittipotentiaalia. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Insane Clown Posse – Mighty Death Pop!

Psychopatic Records

70 Insane Clown Posse upeine Juggalo-fanikulttuureineen on helppoa polttoainetta pilkkatehtaalle, onhan kyse pellenaamaisista, no, valkoisen roskasakin edustajista, jotka eivät oikein tahdo käsittää miten magneetit toimivat. Mutta ilveily sikseen, sillä Mighty Death Pop! edustaa kohtuullisen hyvää hiphopia. Takaisin ICP:n pellejengiin palanneen Mike E. Clarkin biitit ovat parhaimmillaan erinomaisia. Esimerkiksi levyn varsinainen hitti Chris Benoit on todella hyvä biisi kaikessa vinoutuneessa minimalistisuudessaan. Ja hei, Violent J ja Shaggy 2 Dope eivät ehkä ole maailman parhaita räppääjiä, mutta eivät kaikkein paskimpiakaan. Jotain tästä levystä kertoo, että studioon on saatu Ice Cuben lisäksi myös esimerkiksi Tech N9ne. (Teemu Purhonen)

Video ei ole enää saatavilla

Lightning Love – Blonde Album

Quite Scientific

78 Gee whiz! Mitä tekisin tämän levyn kanssa? Toisaalta haluaisin tehdä Blonde Albumista sadoittain kopioita, sitoa ne heliumpalloihin ja vapauttaa kaikkien kuultavaksi. Toisaalta haluaisin pitää tämän levyn pikkunolona salaisuutena sulkien sen pieneen lippaaseen, jonka upottaisin valtameren pohjaan pienellä sydämenmuotoisella lukolla suljettuna. Haluaisin halia tätä levyä kuin liian lihavaa pörröistä kissaa ja pippuroida sen koko kisun ruusupuuterilla ja talkilla ja pukea sen vaaleanpunaisiin kissanvaatteisiin ja vetää sitä pienissä kissavaunuissa Ypsilantin kaupungin syysjuhlassa, jossa myydään neuletöitä ja kurpitsahilloketta ja omatekoisia marmeladeja ja kaikki ovat ihan hiton Xanaxeissa. Jep, mitä voi odottaa, jos bändin kotikaupungin nimi on Ypsilanti: Blonde Album on musiikillinen vastine sille, miltä Ypsilanti sanana kuulostaa. Se on kuin joku maailman suurin diminutiivi. Näin kuvottavaksi levyksi tämä on tavattoman hyvä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Los Straitjackets – Jet Set

Yep Roc

77 

Live-levyt ja yhteistyökuviot mukaan lukien jo kahdeksannellatoista albumillaan naamaripäinen instrumentaalirock-yhtye Los Straitjackets kuulostaa varsin energiseltä ja positiiviselta. Lieneekö syynä vaikean sairauden takia pari vuotta poissa pelistä olleen kitaristi Danny “Daddy-O Grande” Amisin paluu vibrakammen varteen vai Laika and the Cosmonauts -kitaristi Janne Haaviston innostavat otteet tuottajana. Ehkäpä syy löytyy veteraanin itsevarmuudesta. Joka tapauksessa heti film noir -rikosjännärin tunnelmiin vievästä Crime Scenestä lähtien Jet Set vie mukanaan retro-chiciä uhkuvalle mielikuvitusmatkalle – Siperiasta Brooklyniin, tiki-baareista kelkkailurinteisiin ja Havaijin hiekkarannoilta, pilvien ylle ja eteenpäin aina avaruuteen asti. Low Tide -kappaleella kuullaan sahan soittoa, josta vastaa naisemme maailmalla, Irina Björklund. Tyylilajien vaihtelusta huolimatta kaiken keskellä soi sähkökitaran ja tanakan rock ’n’ roll -beatin kuolematon yhdistelmä.

 (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Tenniscoats – All Aboard

Chapter Music

62 Aiemmin muun muassa The Pastelsin kanssa levyttänyt Tenniscoats yhdistää tänä kesänä ilmestyneellä All Aboardilla akustisen avantgarde-folkinsa japanilaisen pitkän linjan psykedelikon, perkussionisti Ikuro Takahashin kanssa, ja lopputuloksena on hämmentävä yhdistelmä tokiolaisduon symppistelyä ja huuruisesti svengaavaa rock-häröilyä. Lähes ylisöpöjä akustisia hymistelyjä ja oopiumluolan huuruissa tuotetulta kuulostavia happoryminöitä sekaisin annosteleva paketti kaipaisi pientä suoraviivaistamista, vaikka onkin parhaimmillaan ihastuttavan hiomatonta tunnelmointia. Saya Uenon lauluääni on niin viattoman heiveröinen, että akustisissa kappaleissa se saa herkistymään, kun taas utuisemmissa rykäisyissä se kuulostaa taidelukiolaistytöille tyypilliseltä, liian itsetietoiselta naivismilta. Muutenkin levyn koukeroinen psykedeliointi viehättää aluksi, mutta alkaa pian kyllästyttää. Koko homma tuntuu vähän liian pitkäksi venähtäneiltä jammailusessiolta, jota yksinkertaisemmat folk-onnistumiset yrittävät hillitä. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Trey Songz – Chapter V

WEA International

66 Trey Songzin viides studioalbumi sortuu samaan kuin valtaosa tämän päivän r’n’b-urhojen tuotoksista. Lihallisten ja romanttisten tyyliniekkailujen kylkeen on ilmeisesti pakko lyödä vähintäänkin puoli levyllistä yhdentekeviä, trance-mausteilla höystettyjä klubipumppauksia, jotka onnistuvat todella harvoin olemaan mieleenpainuvia. Toki tässäkin on ajoittain onnistuttu, esimerkiksi Usher uusimman albuminsa Climax-hitillä. Valitettavasti Trey Songzin uudella onnistumisia ei tällä saralla ole. Mutta takaisin niihin tyyliniekkailuihin. Songz on vahvimmillaan häpeilemättömän imelissä, seksiä ja yliromantisoitua haikailua sisältävissä r’n’b -slowareissa. ”I’m about to dive in”, lemmensoturimme hönkii albumin toisella raidalla, eikä todellakaan puhu sukeltamisesta. Meno on kosteaa ja kaunista, harmi vain, ettei vastaavaa ole levyllä kuin parin kappaleen verran. Näiden täydellisyyttä hipovien balladiosuuksien ja pakollisten klubihölkkien ohella Chapter V yllättää positiivisesti levyn päättävällä Check Me Outilla, joka tuo mieleen 2000-luvun alun Neptunes-tuotannot. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

The Very Best – MTMTMK

Moshi Moshi


59 Avainsana The Very Bestin aikaisemmista julkaisuista (vuoden 2008 mixtape Esau Mwamwaya and Radioclit Are The Very Best ja 2009 julkaistu Warm Heart of Africa) puhuttaessa on riemu. Kaikkein katkeransuloisimmillaankin malawilaisen Mwamwayan, ranskalaisen Etienne Tronin ja ruotsalaisen Johan Hugon (entisen Karlbergin) yhdistelmä afrikkalaista kansanmusiikkia ja länsimaista hiphopia ja elektronista musiikkia huokui lämpöä kuin leirinuotio pikimustan yön keskellä. Uudella levyllään trio on hukannut Tronin lisäksi myös valtavan siivun riemukkuuttaan. Muutamat kappaleet, kuten Kondaine, Moto ja Bruno Marsin kanssa kirjoitettu We OK muistuttavat menneestä, mutta suuri osa MTMTMK:sta on valitettavan kolkkoa ja innotonta. Jopa afropopin supertähtien Amadou & Mariamin ja Baaba Maalin kanssa esitetty Bantu onnistuu olemaan mitäänsanomaton. Märistä ja kylmistä puista ei synny kunnon nuotiota saati sitten lämmittävää roihua. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Kun laulu loppuu, laskeudun alas. Avaan silmäni ja näen monta hurmioitunutta katsetta. Aivan kuin kukaan ei osaisi sanoa, kuka heitä on heitellyt, mikä heitä on koskettanut. Mutta kaikkien silmät kertovat, että mieli on täyttynyt ilmalennon aikana.

Herra Hegarty.

Tämä on yksi niistä keikoista, joita en tule unohtamaan.

Ääni on lähtenyt liikkeelle pianon juuresta. Koskettimiin nojaa homssuinen ja pullea hahmo, jonka puheääni on samanaikaisesti matalan karismaattinen ja äidillisen hellä. Läpimurtolevyllään hän ilmoittaa olevansa lintu, mutta ei kerro lajiaan. Kun musiikki nostaa puheen jälleen lauluksi, lajinmääritys muuttuu lopullisesti mahdottomaksi.

Ääni väreilee ilmassa kuin kehrääjän hyrinä, mutta siinä on myös mustarastaan herkkää haikeutta, viitakerttusen notkeutta ja kuovin särkynyttä tuskaa. Nyanssit kasvavat tunteeksi, joka murtautuu kategorioiden ja sanojen ulkopuolelle. Laulu kielii erityislaatuisesta olemisen muodosta, jostakin hyvin henkilökohtaisesta ja samalla tavoittamattomasta.

Antony Hegartyn taide perustuu identiteettien murtamiselle. Kun hän ilmoittaa lähes operettimaiseksi dramatisoituneella falsetillaan olevansa lintutyttö, kyse ei ole provosoinnista tai shokkiarvon metsästämisestä. Kyse on aidosta tarpeesta etsiä ja esittää vaihtoehtoja. Uuden löytäminen merkitsee vanhan jättämistä, vanhan jättäminen vangitsevaa vapautta.

Vapautumiseen liittyy tuskaa, jopa tuntemattoman pelkoa. Silti Hegarty laittaa itsensä likoon. Rohkaisevia sanoja ja uusia katsantokantoja jakaessaan hän ei arkaile heittäytyä sijaiskärsijäksi. Hän valjastaa minuutensa kokonaisvaltaiseksi aistielimeksi, joka altistuu maailman väreilylle ja välittää havaintonsa puhtaina tunteina. Tunteiden ilmimuoto on Heggartyn ääni, yksi 2000-luvun hienoimmista instrumenteista.

Koska tunteita on paljon, sopii äänikin moneen paikkaan. Heggarty on ollut suosittu vieras niin aikalaistensa levyillä kuin konserttilavoillakin. Levyjensä teemat hän on ulottanut sukupuolisuuden kysymyksistä ihmiskunnan ahneuteen ja huoleen maapallon puolesta. Vaikka arvot ovat pehmeitä, ovat teemat kovia, häiritseviäkin. Hegartyn läsnäolon pumpulimainen illuusio on vain todellisuuden toinen puoli. Musiikin tuoman hyvän olon rinnalle jää usein kummittelemaan jonkinlainen taustasärky.

Hegarty ei nouse identiteettileikeissään muiden yläpuolelle. Pikemminkin hän poimii kuulijan käteensä ja kiertyy tämän ympärille barbapapamaiseksi pehmeäksi pinnaksi kokemuksen ja todellisuuden välille. Hänen kosketuksensa on hellä, vaikka samalla sen alta aistii itseään ruokkivan ristiriitaisuuden.

Musiikissa on yhtä monta tasoa kuin esittäjässäänkin. Siksi Hegartyn laulut kannattaa omaksua harkiten, oma ruumis ja identiteetti musiikin mittariksi viritettynä. Rauhallinen hetki albumien parissa on hyvä alku. Kun tunteiden antaa hengittää samassa tahdissa levyn kanssa, olkapäissä alkaa tuntua pientä kutinaa. Jossakin vaiheessa selässä häivähtää siiven lehahdus. Levysoittimen päälle leijailee sulka.

Vielä huikeammaksi kokemus kasvaa konsertissa. Kun tunteensa vie samaan saliin muiden ihmisten tunteiden kanssa, elämys on lähellä pyhää, vaikka sitä ei sanallisesti jakaisikaan kenenkään kanssa. Näissä oloissa tarkentuu myös Hegartyn hahmo. Hän keinuu ja heittelehtii pianonsa ääressä, antaa äänensä kasvaa suureksi, pyöriä ilmassa, koskettaa, suodattua hitaasti osaksi kuulijoiden elämää. Jouset ja rytmisoittimet kiinnittyvät musiikkiin, kasvattavat sitä entisestään.

Kun laulu loppuu, Antony nauraa ja kertoo syvällä puheäänellään pienen vitsin. Ja juuri tässä kiteytyy koko musiikin sanoma. Tunteiden maailmaan on helppo lähteä, sieltä on helppo ottaa jotakin mukaan ja sieltä on helppo palata hieman rikkaampana. Vaikka lähtöön ja paluuseen liittyy aina häivähdys surumielisyyttä, Antony Hegartyn musiikin pohjimmaisena antina on sittenkin lohtu.

Video ei ole enää saatavilla