Woodsist

78 Eat Skull, yksi arvaamattomimmista shitgaze-aallon (moukarifacepalm.gif) pörisijöistä palaa, yllätys yllätys, kimalaisten palatessa takaisin katukuvaan. Mutta… hetkinen. Nyt soundia on siistitty melkoisella kädellä. Ei ole hyvä etsiä perseraiskattujen radioiden S.O.S.-koodeja, kun III-albumia laittaa soimaan, sillä pettymys tulee olemaan valtava. Toisaalta, suhina ei tehokeinona enää ehkä riittäisi kolmannella levyllä, joten popsauvaa heilauttavat kallonpopsijat valitsivat viisaasti. Kiillotusta pintaan, niin vanhojen Punk Tripsin ja Oregon Dreamingin vertaisten melodioiden tuominen pääosaan riittää. Nyt saatte hieman laiskahkoa ja nuotillisesti rajoittunutta poppia, ja levyn päättää ei yksi vaan kaksi akustista heittoa. Hampaiden teroitus edessä, luulen, mutta tämä ei ainakaan tuhoa makuaistiani, kuten kymmenen vuotta sitten raakana juomani pontikka – tai Eat Skullin kaksi edellistä (ja erinomaista) levyä. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Eri esittäjiä – Leijonat 2013

Sony

36 Kiekkolevyillä on yleensä sekä hyviä että huonoja kappaleita. Tällä levyllä on molempia. Hyviä kappaleita edustavat Mäk Gälis, Cheek, Haloo Helsinki! ja Irina. Huonoja kappaleita ovat esimerkiksi Teräsbetoni ja Lordi. Ne edustavat vanhoja nimiä ja ovat heviä. Miksi jääkiekko ja hevi on Suomessa naitettu yhteen? Kaikkihan tietävät, että parasta kiekkomusaa ovat räppi ja tekno. Albumilla on myös Samppa Linnan ja Timo Jutilan huumoribiisi. Biisin tyylilajina on dubstep ja aiheena huumori. Biisi ei ole aivan yhtä hauska kuin takavuosien hitti Ihanaa, Leijonat, mutta toisaalta: kuka pystyisikään ylittämään moisen klassikkokappaleen? Nyt tuntuukin, että tangenttia urheilun ja popmusiikin välillä yritetään tällä kokoelmalla muodostaa väkisin, kun Ihanaa, Leijonat -tyyppinen hittiklassikko ja oma visio puuttuu. Vaikutelma on väkinäinen eikä levyllä ole tarpeeksi teknoa tai räppiä. Lisäksi levyllä laulaa Vesku Jokinen kappaleen Olen suomalainen, jonka alkuperäinen esittäjä Jean Sibelus varmasti kääntyisi haudassaan, jos kuulisi. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Antero Lindgren – Walking With the Dead

Ei-No

66 Antero Lindgrenin kakkosalbumin kohdalla on mainittu toistuvasti termi ”heartland rock”. Ja tuskinpa Lindgren olisi Talking With the Deadin kaltaista albumia tehnyt ilman aitoa viehtymystä Tom Pettyn, Jackson Brownen ja Bruce Springsteenin kaltaisten, sitä paljon puhuttua rehellisyyttä huokuvien sinikaulusrockareihin musiikkiin. Talking With the Deadillä ovat kuitenkin läsnä myös Mother-esikoisalbumilta (2012) tutut twinpeaksmäisen pahaenteisesti humisevat syntetisaattorit, joten mitään puhdasoppista retroilua albumi ei ole. Kahden äänimaailman välissä taiteillessaan Talking With the Dead jääkin eräänlaiseksi kompromissiksi Tunnel of Love -tyyppisen intiimiyden ja laulustemmoja ja 12-kielisiä kitaroita pursuavan ruutupaitareippailun välille. Se on sääli, sillä Lindgren on onnistunut tälläkin kerralla säveltämään varsin hyviä ja keskenään erilaisia kappaleita, kuten eaglesmäisesti viilettävä Highway Hallelujah ja synkkäsävyisempi I’m Ready. Pari miinuspistettä on tälläkin kertaa annettava Lindgrenin peruna suussa -tyyppisestä artikulaatiosta, joka liian usein muuttaa peet beeksi, koot geeksi, veet tuplaveeksi ja ässät zetoiksi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

LL Cool J – Authentic

429 Records

51 Aitous ei ilmeisesti edellytä tuoreutta tai kekseliäisyyttä. Tämän levyn nimi piti alunperin olla Authentic Hip Hop, mutta LL Cool J on tainnut jossain vaiheessa tajuta, että pop- ja rockviittauksia vilisevä kauppakeskus-hiphop ei ehkä kuitenkaan ole sitä rouheaa vanhan koulukunnan riimitaidetta. Authenticin ongelma on, että kaikki kuulostaa tutulta kuin Nokia Tune suomalaisille. Tuotanto on löysää 2000-luvun listakamaa ja LL räppää kaikki mahdolliset kliseet, jotka kuka tahansa tämän levyjä kuullut osaisi ladella. Sen verran lipevä kaveri kuitenkin on, että muutamien hitaiden lemmiskelyrallien kohdalla on pakko myöntää miehen edelleen osaavan toisen tavaramerkkinsä tekemisen mainiosta. Sen toisen eli raakojen uhoräppien kohdalla homma kuulostaa sen sijaan lähinnä seniorin vaivaannuttavalta sotamuistelulta. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

No Joy – Wait to Pleasure

Mexican Summer

69 Kanadalaisten Laura Lloydin ja Jasmine White-Glutzin muodostama No Joy on noussut varsin lyhyessä ajassa yhdeksi lihaksikkaamman kenkiintuijottelurockin suurimmista toivoista. Duon kakkosalbumin Wait to Pleasuren perusteella on helppo ymmärtää, kuinka näin on päässyt käymään, mutta yhtä selväksi levy tekee sen, että bändin on turha haaveilla minkäänlaisesta murtautumisesta shoegaze-geton ulkopuolelle. No Joyn merkittävin vahvuus on taito ja uskallus rakentaa tavallista häiriintyneempiä äänimaisemia. Eniten tekemistä kaksikolla on puolestaan perusasioissa, kuten laulunkirjoittamisessa. Ryhdikkään bassomelodian kuljettama Lunar Phobia olisi genreklassikko, mikäli se olisi julkaistu 1980- ja 1990-luvun taitteessa. Oikeaoppisesti laahaavalla ja pörisevällä Slug Nightilla sekä Cocteau Twinsiä grungeen naittavalla Hare Tarot Liesilla vahvistettuna siitä olisi saanut timanttisen ep:n, mutta uuvuttavuuteen asti hälisevällä albumilla niinkin hyvät kappaleet uhkaavat unohtua. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Solar Bears – Supermigration

Planet Mu

77 Kyllästyivätköhän John Kowalski ja Rian Trench jossain vaiheessa odottamaan uutta Boards of Canada -albumia ja päättivät tehdä sellaisen omin voimin? Jos Supermigrationilta kuuntelee vain Cosmic Runnerin, Komplexin ja Rainbow Collisionin, on muunlaiseen johtopäätökseen vaikea päätyä. Solar Bearsilla on tarjottavana kuitenkin muutakin kuin (sinänsä erinomaisesti toteutettua) pastissia Boardsin auringonpaahteisesta raukeudesta ja fraktaalimaisista kappalerakenteista. Irlantilaisduon kakkosalbumilla kuullaan myös Stevie Wonderin 1970-luvun hippikauden progressiivisesti polveilevaa instrumentalismia (Love Is All), Trans Amin ja Zombin rosoista syntikkarockia (The Girl That Played With Light) ja hakua M83:n taivaisiin kurottelevan popin suuntaan (Airin Moon Safarilta tutun Beth Hirschin laulama Our Future Is Underground). Jälki on koko ajan varsin asiallista – mutta kuitenkin sitä kutkuttavampaa, mitä enemmän se tuo mieleen Boards of Canadan. Koskas se Tomorrow’s Harvest taas ilmestyykään…? (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Antero Lindgren 19.10.2012 Klubi, Tampere.

Antero Lindgren esiintyy Tampereen Klubilla myös tänään, 10.05.2013. Tuore albumi ”Talking with the Dead” löytyy levykaupasta.

Hyperdub

84 Uutta albumia pitää vieläkin odotella. Kindred-nimisen EP:n saapuminen ei ainakaan laannuta Burial-fanien kiimaa, sillä se on melkoinen harppaus viime vuoden mainiosta Street Halosta ylöspäin. Tyyli muuttuu julkaisu julkaisulta kiireisemmäksi, kunnianhimoisemmaksi ja avarammaksi – jos modernin klassikon aseman kehitellyt Untrue oli selkeästi sisäänpäinkääntynyt kuuntelukokemus aamuyön yksinäisiin hetkiin, niin Kindred kuulostaa enemmänkin valtavalta sadekuurolta, joka herättää siitä. Nimikkokappale ja Ashtray Wasp venyvät yli kymmenen minuutin laajakangas-esityksiksi artistin kasvavasta kyvystä tuottaa säkenöiviä, kuuntelijan veden pinnan alle tuudittavia pienoisplaneettoja. Odotukset kolmatta albumia kohtaan nousivat juuri melkoisesti, mutta tässä vaiheessa Burial kehittää tyyliään sellaista tahtia, että sen äänimaailmasta on vielä vaikea sanoa paljoakaan. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Disappears – Pre Language

Kranky

81 Sonic Youthin hajoaminen ei ollut välttämättä huono asia. Sekä Thurston Mooren viimevuotinen Benediction että Lee Ranaldon viime viikolla julkaistu Between the Times & the Tides ovat erinomaisia albumeja, eikä Steve Shelleyn rumputyöskentelyyn luottavan Disappearsin kolmas studioalbumikaan ole vailla ansiota. Ensimmäisen kymmenen minuutin ajan Pre Language on suunnilleen maailman paras albumi: Disappearsin tapa yhdistellä krautia, raskasta postpunk-jytää ja shoegazen tekstuureja on täydellisimmällään albumin avauskolmikolla Replicate–Pre Language–Hibernation Sickness, jolla jenkkikvartetti yltää jopa Kotkan kaivattujen mestarien Sergion tasolle. Motonisesti takovan Replicaten instrumentaalikertosäkeessä irti pääsevistä kitarariffeistä ja rumpufilleistä esimerkiksi joku Black Rebel Motorcycle Club maksaisi vaatimattoman omaisuutensa. Disappearsilla ei ole kuitenkaan tarjota mitään muuta, ja levyn jälkimmäiset kolmannekset ovat enemmän tai vähemmän sitä samaa, hiukan vähemmän vaikuttavasti toteutettuna. Tyylitaju yhtyeellä ei kuitenkaan petä missään vaiheessa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Field Music – Plumb

Memphis Industries

79 Tynesiden popparit tarjoavat neljännellä levyllään jotain hieman erilaista. Plumbin selkein esikuva on The Beatlesin Abbey Roadin b-puolen pitkä, kollaasimainen teos, jossa kappaleet sulautuvat toisiinsa luoden pidemmän yksittäisteoksen täynnä nyansseja. Tämä on tietenkin kehu: levy on tässä mielessä yhtyeen kunnianhimoisin kokonaisuus – ja paradoksaalisesti melko pienistä paloista tehty. Onneksi vuoden 2010 nimikkolevyn pituus ei toistu: yhtään 35 minuuttia pidempi keitos voisi muuttua puuduttavaksi, ja ensimmäiset kuuntelut voivat tuottaa hankaluuksia keskittymiskyvylle. Mutta yksittäiset kappaleet voidaan onnistuneesti kuulla myös kokonaisuuden ulkopuolella. Näistä Hide and Seek to Heartache ja You and I nousevat korkeimmalle. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Jaakko Laitinen ja Väärä raha – Yö Rovaniemellä

Helmi Levyt

85 Nyt mennään eikä meinata. Mitä useamman kuuntelun Jaakko Laitisen ja Väärän Rahan balkanilaista sävelmaailmaa ja rytmiikkaa suomalaiseen iskelmäperinteeseen yhdistelevälle torvikarnevaalille suo, sitä paremmalta se kuulostaa. Laulujen aiheet ovat tyylilajiin kuuluvasti melankolisia, paatoksellisia, ja nostalgisesti kulkurireissuja tai lemmenoikkuja ruotivia. Ja mikäs siinä, Laitinen osaa nimittäin kirjoittaa yksinkertaisuudessaan mainioita kertomuksia, ja Väärän rahan musiikillinen anti on ilahduttavan rikasta. Yhtye ei sorru pelkästään tykittämään nopeita balkan-ralleja, vaikka erinomaisia sellaisia (Maltashan, Tanssi tanssi!) levyltä löytyykin. Ajoittain Jaakko Laitisen laulanta soi hieman hatarasti, mutta yksittäisissä kappaleissa (Äiti kulta, On kuuma) se on erittäin vahvaa notkahdellessaan surumielisyydestä intohimoon. Eikä Väärän rahan musisointikaan ole ehkä sitä tarkinta kotimaisen musiikin kentällä, mutta juuri tästä ailahtelevasta maanläheisyydestä ja luonnollisuudesta syntyy koko levyä kantava sympaattinen tunnelma. Tämä ei ole kiiltokuvamusiikkia, vaan tanssilavojen värivalojen alla kesäyössä hikoilevien miesten syvimpiä tuntoja ja kylänraitilta kerättyjen kolhujen kertausta, josta ei puutu huumoria, rakkautta ja tekemisen iloa. Viina virtaa, torvet soivat ja kaikki on kovin kaihoisaa. Tällaisen ilmaisun kanssa on aina se riski, että kliseet kääntyvät itseään vastaan ja liiallinen tuttuus tekee koko paketista yllätyksettömän. Jaakko Laitinen ja Väärä Raha tekee kuitenkin lähes kaiken tällä levyllä oikein, ja lopputuloksena on hilpeä, hersyvä ja ajoittain jopa liikuttava levy, jota ei voi kuin ylistää. Parasta aikoihin! (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Antero Lindgren – Mother

Eino

79 Kymmenen pisteen parran kasvattaneen Antero Lindgrenin esikoisalbumi on herättänyt ansaittua huomiota. Seitsemän vuotta muotoaan ottanut albumi on pelkistetty, 1980-luvun lopun melankolisen aikuispopin (Black, The Crowded House, jopa Tanita Tikaram) tummankuulaita äänimaisemia viitteellisiin gootti- ja countrysävyihin yhdistävä pikkuhelmi, jonka vahvuudet ovat selkeässä ja yhtenäisessä äänimaailmassa (Lindgrenin bändissä soittavat Topi Saha sekä Siinain Risto Joensuu ja Matti Ahopelto) sekä Lindgrenin vahvassa, karismaattisessa äänessä. Rosoisessa mutta näkemyksellisessä kotikutoisuudessaan Mother tuo mieleen John Fruscianten 2000-luvun alun erinomaiset sooloalbumit To Record Only Water for Ten Daysin (2001) ja Shadows Collide With Peoplen (2004). Aivan ”Frusin” vereslihaisuuteen Lindgren ei – ainakaan vielä – ymmärrettävästi yllä, mutta parhaimmillaan (Louise, Darkside) Motherin soidessa on hyvin vaikea uskoa kuuntelevansa suomalaisen lauluntekijän esikoisalbumia. Jos ajatus Angelo Badalamentin tuottamasta grungeballadi-teemalevystä on koskaan käynyt mielessäsi, Mother on pakkohankinta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Nite Jewel – One Second of Love

Secretly Canadian

80 Ramona Gonzalez hioi seuraajaa kiitetylle Good Evening -esikoiselleen peräti neljä vuotta. Kalifornialaisen vision vahvuudesta kertoo, että vaikka tuossa ajassa elektronisen popmusiikin trendisykli on ehtinyt pyörähtää kerran jos toisenkin, One Second of Love ei kuulosta tippaakaan vanhentuneelta. Päinvastoin, albumi kuulostaa jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla uudelta ja erilaiselta. Onkin luontevampaa ajatella Gonzalezin olevan Ariel Pinkin ja Julia Holterin kaltaisten makuuhuonenerojen kuin vaikkapa Goldfrappin tai Annien hengenheimolainen, vaikka One Second of Love tiukasti tanssilattialle tähtääkin. Jo Nuorgamin vuoden 2011 parhaiden kappaleiden listalla noteeratun albumin nimikappaleen lisäksi tyylikkäästä kokonaisuudesta nousevat esiin Scritti Polittin nautiskelevasta dub-funkista muistuttava She’s Always Watching You ja Everything But the Girlin maitokahvifolkia jazzahtaviin neo-soul-fiiliksiin yhdistelevä Mind & Eyes. Jotenkin tuntuu, että ajan mittaan levyn biisikymmeniköstä saattaa kuoriutua muitakin pikkuklassikoita. Nyt levyyn tulee kuitenkin vielä suhtauduttua hämmentyneellä kunnioituksella. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Northern Governors – This Is The Northern Governors

Blue Note

77 Soulin, funkin ja afrobeatin maailmoissa seikkailevan The Northern Governorsin esikoislevy on laatutyötä, joka lunastaa kaikki superkokoonpanoksikin kutsuttuun yhtyeeseen liitetyt odotukset. Bändin riveissä vaikuttaa tukku kotimaisen soul- ja jazzkentän kuuluisuuksia. Yhtyettä johtaa trumpetisti-laulaja Jorma Louhivuori, jonka rinnalla kuullaan muun muassa kosketinsoittaja-laulaja Tuomo Prättälää, kitaristi Petteri Sariolaa ja tämän veljen, Jyri Sariolan rummutusta. Hitaasti alkavan mutta biisi biisiltä monipuolisemmaksi yltyvän albumin kappalevalikoimassa näkyy vaikutteiden laaja kirjo, eikä bändi peittele musiikillisia esikuviaan. Albumin kolmas raita Hela Huti on nimeään myöten kunnianosoitus afrobeatin mestarille, ja myös levyn kansilehdissä kiitellään eri musiikkilajien maestroja Frank Zappasta Princen kautta James Browniin. Omituista kyllä, levyn parhaat kappaleet ovat juuri näiden esikuvien jalanjäljissä kulkevia teoksia, joiden kohdalla pastissimaisuus ei haittaa, sillä meno on sen verran rytmikästä ja svengaavaa. Esimerkiksi Bootsy Collinsin ja Curtis Mayfieldin mieleen tuova What Is IF to You, Sweety? ja neo soul -soundin kanssa flirttaileva When You Came in to My Life ovat taidonnäytteitä, joita harvoin kuulee näillä leveysasteilla. Ehkä NTG:n olisikin kannattanut laittaa kansissakin kiiteltyjen D’Angelon tai The Rootsin levyt vielä kertaalleen kuunteluun levyä tehdessä, sillä bändin biisimateriaalin heikkous on tietty takuuvarmuus ja yllätyksettömyys, jota voisi jopa kutsua sisäsiisteydeksi. Pieni annos näiltä esikuvilta otettua raakuutta ja vimmaa, tai sanoituksiin ladattua härskiyttä olisi antanut tälle levylle sen loppusilauksen, joka tekee joistain levyistä mestariteoksia. Voi olla, että The Northern Governorsista jalostuu vielä maamme kovin mustan rytmimusiikin yhtye, varsinkin jos sanoituspuoleen panostetaan jatkossa enemmän. (Juuso Janhunen)

We Are Augustines – Rise Ye Sunken Ships

Oxcart Records

80 Pari vuotta erinomaisen Anytown Graffiti -debyyttialbuminsa (2007) ilmestymisen jälkeen muun muassa The Nationalin kaveribändinä huomiota saanut Pela lopetti levy-yhtiö- ja bändikemiasotkujen takia toimintansa. Samalla bändin pitkään valmisteltu kakkosalbumi jäi keskeneräiseksi. Lopulta kitaristi-laulaja Billy McCarthy ja basisti Eric Sanderson päättivät jatkaa siitä mihin äänitykset olivat Pelan kanssa tyssänneet. We Are Augustinesin debyytti on rakennettu kesken jääneen albumiraakileen perustuksille. Vaikeuksien kautta voittoon -tyyppinen taustatarina on kaikin puolin kunnossa, varsinkin kun ottaa huomioon, että albumin kehyskertomus kietoutuu McCarthyn itsemurhan tehneen veljen vaiheisiin. Mikä näiden tarinoiden merkitys on kuuntelijalle, sen arvioikoon jokainen itse. Joka tapauksessa Rise Ye Sunken Ships on hyvin tunteikas ja optimistinen levy, eikä vähiten McCarthyn kiihkeän ja persoonallisen lauluäänen vuoksi. Dave Newfeldin (mm. Broken Social Scene) tuottamalla albumilla McCarthy ja Sanderson eivät tee irtiottoa Pelan tuotannosta, mutta varovaista pyrkimystä ilmaisun laajentamiseen on havaittavissa. Puhaltimet ja akustiset kitarat tuovat sopivasti vaihtelua tukevan kitararockin keskelle, kuten hieno Strange Days tai albumin päättävä vaskihehkutus The Instrumental osoittavat. Muutenkin yhtye on parhaimmillaan silloin, kun sovituksissa on jätetty kaikille soittimille enemmän aikaa ja tilaa. Pienehköstä tasapaksuudestaan huolimatta Rise Ye Sunken Ships on mukava tuttavuus, joka muistuttaa enemmän edellisen vuosikymmenen indierockista kuin epämääräisen genren viimeisimmistä villityksistä. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Xiu Xiu – Always

Bella Union

54 Heipä hei Jamie Stewart… ei, nyt ei ole aika tuon partaveitsen heiluttelulle. Katsotaanpa mitä olet tällä kertaa saanut aikaan. Voitko olla huutamatta edes hetken? Hienoa, istuhan alas hetkeksi. Katsotaanpa. Beauty Towne ja Gul Mudin kertailevat vapaamuotoisesti aiempia teemoja: Fabulous Musclesin Clowne Townea ja Support Our Troops (OH) -kappaletta, mutta heikommalla menestyksellä. I Luv Abortion kääntää vähemmän armeliaat korvat pois debyyttilevy Knife Playn tunnekakofoniasta. Hi, Honey Suckle ja Joey’s Song nousisivat ajatuksena kiehtovalle ”20 suosikkia: Xiu Xiu” -kokoelmalle. Hankaluutena on se, että tuntuu kuin tämän kaltaisia levyjä löytyisi Xiu Xiun tuotannosta useita – ja myös parempina versioina. Koetaan kummallinen hetki, jolloin yhtyeeseen voi suhtautua muutenkin kuin fanaattisella rakkaudella tai vihalla. Nyt voi todeta, että onhan sillä hetkensä. Alwaysilla niitä hetkiä on turhan harvassa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla