Torilla tavataan, koska Tori ei osaa vielä lukea. *aplodit*

Y Kant Tori Read –> Tori Amos

Y Kant Tori Readin esikoisalbumin (1988) kannessa Tori Amos poseeraa hemaisevan seksikkäänä pörröpäänä rintaliiveissään, miekkaa mustissa hansikkaissaan pidellen. Kuvan perusteella on vaikea uskoa, että siinä seisoo sama myöhempien aikojen katebush, joka neljä vuotta myöhemmin mullistaisi vaihtoehtoisen aikuispopin maailman kypsällä, älykkäällä ja emotionaalisesti paljaalla esikoisalbumillaan Little Earthquakes. Y Kant Tori Readin tarina jäi yhden albumin mittaiseksi. Kosketinsoittaja Kim Bullard liittyi myöhemmin Kajagoogoo-yhtyeeseen, rumpali Matt Sorum puolestaan – Guns N’ Rosesiin.

Video ei ole enää saatavilla

’Til Tuesday –> Aimee Mann

Viime vuosituhannen lopulla ja 2000-luvun alussa taiteellisia ja levymyynnillisiä huippuvuosiaan elänyt yhdysvaltalaislaulaja-lauluntekijä Aimee Mann päätyi suuren yleisön tietoisuuteen Magnolia-elokuvan (1999) ja sen soundtrackin sekä vuotta myöhemmin julkaistun Bachelor No 2 -albumin myötä. Wise Up, Save Me ja Red Vines soivat vaikuttavassa episodielokuvassa, mutta Mann, 53, oli ehtinyt seikkailla musiikkimaailmassa jo ennen soolouraansakin. Laulaja oli mukana The Young Snakes -punkbändissä, joka julkaisi 1980-luvun alussa yhden ep:n, mutta suosiota Mann saavutti ensimmäisen kerran kohtuullisen menestyneessä new wave -yhtyeessä ’Til Tuesday. Ryhmä julkaisi kolme pitkäsoittoa, joista ensimmäinen käväisi parhaimmillaan Yhdysvaltain albumilistan sijalla 19. Vuonna 1990 yhtye hajosi, kun Mann lähti edelleen jatkuvalle soolouralleen, joka käynnistyi tosin virallisesti vasta vuonna 1992 johtuen ’Til Tuesdayn levytyssopimuskoukeroista Epic-yhtiön kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

Cheap Hotel –> Anna Calvi

Väkevä-ääninen englantilaislaulajatar Anna Calvi julkaisi hiljattain toisen albumillisen tummanpuhuvaa, dramaattista taiderockiaan. One Breathistä tuskin tulee sen suurempaa myyntimenestystä kuin Mercury-ehdokkuudestaan huolimatta korkeintaan kulttisuosikiksi nousseesta edeltäjästään, mutta toisen top 40 -albuminsa Calvi siitä kuitenkin sai – paitsi Britanniassa, myös Ranskassa ja Belgiassa. Ensimmäisen kerran top 40 -raja rikkoutui lisäksi Italiassa ja Irlannissa. Tämä kaikki on jo määrättömästi enemmän kuin mikään, mitä Calvin edellinen bändi Cheap Hotel saavutti. Lyhytaikaisen indierockyhtyeen ainoaksi saavutukseksi jäi vähin äänin unohtunut nettisingle New York, josta tehtiin jälkipolvien iloksi myös musiikkivideo.

Video ei ole enää saatavilla

DeYarmond Edison –> Bon Iver

Vähälle huomiolle aktiivivuosinaan jäänyt, Yhdysvaltojen keskilännestä ponnistanut folkrock-yhtye DeYarmond Edison julkaisi kaksi albumia ja yhden EP:n ennen hajoamistaan vuonna 2006. Ajottain oikein mainiota akustista folkia soittaneen yhtyeen nokkamies Justin Vernon siirtyi yhtyeen jälkeen soolouralle taiteilijanimellä Bon Iver ja kohosi Grammy-voittajaksi ja kriitikoiden suitsutusta kahmivaksi indie-jeesukseksi. Yhtyeen muista jäsenistä Brad Cook, Phil Cook ja Joe Westerlund muodostivat Megafaun-yhtyeen ja James Porterfield levyttää nimellä Field Report. Megafaunin friikkifolkiksikin kutsuttu maalaileva taideindie ei ole saavuttanut suurta kansainvälistä suosiota, mutta on löytänyt vakiintuneen kuulijakunnan. Field Reportin viime vuotinen esikoislevy taas sai pääasiassa kiittäviä arvioita.

Video ei ole enää saatavilla

Heatmiser –> Elliott Smith

Elliott Smithin, Neil Gustin, Brandt Petersonin (jonka vuonna 1994 korvasi Sam Coomes) ja Tony Lashin Portlandissa vuonna 1991 perustama yhtye soitti samanlaista vaihtoehtorockia kuin kaikki muutkin tuon ajan ja alueen bändit. Gustille on kreditoitu yhtyeen diskografian pirteämmät pop-biisit, kun taas Smith etsiskeli jo sitä itsesäälissä piehtaroivaa itseään, joka myöhemmin soolourallaan pääsi Oscar-gaalaan asti. Smithille Heatmiser muuttuikin pian rajoitteeksi, meluisaksi rock-bändiksi, jossa hänen sävellystensä dynamiikka ei päässyt oikeuksiinsa. Lavalla bändi teki usein ivaa Smithin alakuloisesta olemuksesta. Kun Smithin soololevyt saivat huomiota, välit Gustiin tulehtuivat ja Heatmiser hajosi. Bändi ehti kuitenkin julkaista kolme albumia ja EP:n. Ajasta kertoo paljon se, että koska Gust oli julkihomo, nimettiin Heatmiserin musiikki homocoreksi tai queercoreksi. Gustin ja Smithin välistä rakkaussuhdetta spekuloitiin pitkään.

Video ei ole enää saatavilla

First Floor Power –> Jenny Wilson

Moni kuuli Jenny Wilsonista ensimmäisen kerran vasta vuonna 2005 hänen soolodebyyttinsä Love and Youthin ja siltä lohkaistujen hittien Summer Time – The Roughest Timen ja Let My Shoes Lead My Forwardin myötä. Tuolloin 30-vuotias Wilson oli kuitenkin jo tunnettu tekijä Ruotsin indiepiireissä: olihan hän duetoinut Karin Dreijerin kanssa The Knifen You Take My Breath Away -singlellä (2003) ja tehnyt kaksi albumia First Floor Power -yhtyeensä kanssa. Nukkavierua, Pavementin sukuista indierockia tehnyt First Floor Power vieraili vuosituhannen vaihteessa Suomessakin, muun muassa Jyväskylän Jyrock-festivaaleilla. Tampereen Monsters of Pop -festivaalilla yhtye nähtiin vuonna 2008, kuitenkin ilman Wilsonia, joka oli jättänyt yhtyeen jo ennen soolouransa aloittamista.

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu maanantaina.

Dirty Hit

77 The 1975:n esikoisalbumi ilmestyi syyskuun alussa ja singahti saman tien Britannian albumilistan ykköseksi. Manchesterilaisyhtye aloitti hulppeasti myös Yhdysvalloissa, missä se ylsi top 30:een. Suomalaisnäkökulmasta The 1975:n menestys tuntuu hieman hämmentävältä; täällä bändi ei ole herättänyt kovinkaan suurta kuhinaa, eikä sen kappaleita löydy tällä hetkellä radiokanavien soitetuimpien kappaleiden listoilta. The 1975 flirttailee indierockin kanssa, mutta on häpeilemättömän pop. Matthew Healyn (Näkemiin vaan muru -tv-sarjan Dennisinä tunnetun Tim Healyn poika!) johtama yhtye yhdistelee elektropoppia, R&B:tä, poikabändisoulia ja nuorekasta kitararockia äärimmäisen taitavasti ja mahdollisille katu-uskottavuuspisteille keskisormea heilutellen. Bändi löytääkin ystävänsä todennäköisemmin Hurtsin, Bastillen ja Two Door Cinema Clubin fanien kuin nuhjuisia seiskatuumaisia keräilevien musanörttien parista. Albumin biisilista voisi olla Flight of the Conchordsin Pet Shop Boys -parodiasta (Sex, Chocolate, The City, Talk, Pressure, Girls, M.O.N.E.Y…) repäisty, mutta mitään erityisen vaivaannuttavaa Healy ei suustaan päästä. Rehellisen pinnallisista ja viettelevän rytmikkäistä biiseistä muodostuukin lopulta yllättävän selkeä ja kunnianhimoinen kokonaisuus, johon muutamat lyhyet instrumentaalivälikkeet tuovat juuri sopivasti ryhtiä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Anoraak – Chronotropic

Grand Blanc

57 Nantesilainen Valerie-kollektiivi on ranudiskon varaämpäri, josta Anoraakin lisäksi on nostettu kuiville Collegen, Minitel Rosen ja Outrunnersin kaltaisia elektropoppareita. Frédéric Rivièren Anoraak-projektin kolmatta albumia on odotettu jo kolmisen vuotta, ja jossain vaiheessa odotus on lakannut tuntumasta sen arvoiselta. Pöytään ei povaa enää eksoottista kattausta vaan Rosson raastepöydän hailakkaa musiikillista vastinetta. Ovathan keskimoottorin lailla nakuttavat syntikat ja uskollisesti löysältä rahalta klangaava kasarisoundi ihan siistejä. Gurujaan visioinnissa ja toteutuksessa kömpelömpi Rivière on aina taannut sentään sopivan viihdepoljentoista tanssimusiikkia, mutta Chronotropic ilmestyy maailmaan jonka trendit on jo muutamaan kertaan käännetty ympäri, tanssilattioille joilla Random Access Memoriesia ei enää keksitä uudelleen. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Anna Calvi – One Breath

Domino

73 Kaksi vuotta sitten esikoislevyllään kehuja kerännyt Anna Calvi jatkaa toisella levyllään siitä mihin ensimmäisellä jäi. Tuttua ovat kitaran ja kumisevien rumpujen hallitsema bassoton äänimaailma ja mahtipontiseksi kaiutettu, teatraalinen laulu. Uutta on paletin varovainen laajentaminen: nyt mukana on jousimattoja, villimpää säröä ja sähköisiä efektejä. Kokonaisuus on hallittu, tyylikäs ja omaperäinen, mutta ja todelliseksi klassikoksi vaadittaisiin parempia biisejä. Calvin kokonaan itse kirjoittamat kappaleet eivät vielä pärjää hänen aikanaan versioimilleen Bowien, Cohenin ja Elviksen kappaleille. Mutta jos debyytti oli lupaava, on sitä myös One Breath, jota voi vilpittömästi suositella kaikille teatraalisesta taiderockista pitäville. Seuraavalla olisi kuitenkin hyvä siirtyä jo lupausten lunastamisen puolelle. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Jukka Eskola Orquesta Bossa – s/t

Schema Records

63 Trumpetisti Jukka Eskolan sooloura on kulkenut tyylillisesti varsin kirjavaa latua. Debyytti Jukka Eskola (2005) luotti grooveen ja sähäkkään tanssilattiajazziin ja sitä seurannut Walkover (2009) haki inspiraationsa CTI Recordsin 1970-lukulaisesta viileydestä. Näiden väliin mahtui pelkästään Japanissa julkaistu Hub Up (2006), joka kumarteli trumpetistilegenda Freddie Hubbardin suuntaan. Jukka Eskola Orquesta Bossa puolestaan ottaa tähtäimiinsä (rummun pärinää) bossanovan, tuon 1950-luvun lopulla Riossa siinneen samban ja jazzin lehtolapsen, joka ehkäpä pumpulinpehmeän estetiikkansa takia niin usein mielletään silkaksi easy listeningiksi. Eskola ei jazzmiehenä luonnollisesti ole tällä tiellä, vaikka Jukka Eskola Orquesta Bossan sointia välillä ehkä turhaankin sokeroidaan ja pehmustellaan jousimatoilla. Orkesterin osana soiva Proton String Quartet puolustaa paikkaansa parhaiten silloin, kun se lakkaa myötäilemästä taustalla ja astuu estradille aktiivisena elementtinä. Eskola ilmoittaa levyn kansiteksteissä hakeneensa brasilialaiseen soundiin pohjoista kulmaa – termi ”scandi-bossakin” heitetään ilmaan – mutta mitään varsinaisesti suomalaista klangia musiikista on vaikea löytää. Ville Leinosen Wienkin tulkitaan japaniksi. Kotimaisista huipuista koottu orkesteri soittaa hyvin, tietenkin. Jostain syystä kuitenkin soolotilaa saavat ainoastaan Eskola itse sekä alttosaksofonistaan suorastaan hurmaavan pehmeän, rentoutuneen ja taatusti tyylinmukaisen soinnin löytänyt Pope Puolitaival. Lopputuloksena on kelpo levy, jolta kuitenkin jäävät korkeimmat huiput saavuttamatta niin sävellysten kuin improvisoidunkin sisällön osalta. (Ami Vuorinen)

Video ei ole enää saatavilla

The Hearing – Dorian

Gaea

86 Satuit sitten rakastamaan tai vihaamaan Pintandwefallia, pyri kuuntelemaan Doriania ilman ennakkokäsityksiä. Ringa Mannerin eli Cute Pintin soolobiiseillä on hyvin vähän tekemistä helsinkiläiskvartetin Nintendo-rockin kanssa. The Hearing -musiikki ei ole millään tavalla ”söpöä” tai ”hullunkurista”, se on silkkaa tunnelmaa, valon ja varjon leikkiä. Äänimaailmaltaan levy (jonka on tuottanut I Was a Teenage Satan Worshipperin Pasi Viitanen) on hätkähdyttävän onnistunut yhdistelmä synteettistä ja orgaanista. On kuin Manner seisoisi toinen jalka öisen suurkaupungin kylmällä asfaltilla, toinen pimeän metsän multaan uponneena. The Hearingiä voisi verrata Bat for Lashesin, Zola Jesusin tai First Aid Kitin kaltaisiin artisteihin, mutta sillä erotuksella, ettei Manner tunnu olevan lainkaan kiinnostunut gootti- tai hippiroolileikeistä. The Hearingin musiikissa onkin harvinaislaatuista haavoittuvuutta ja avoimmuutta, mitä vain harvasta ”taidepopin” kentällä operoivasta artistista voi sanoa. Paljolti tämä johtuu Mannerin lauluäänestä, joka on yksi valtakunnan hienoimmista. Tästä todistaa jo levyn ensimmäinen kappale Sand, joka aikana hän onnistuu kuulostamaan ensin uneliaalta, sitten haavoittumattomalta ja lopulta sydäntäsärkevältä. Sen enempää tältä levyltä ei tarvitsekaan yksittäisiä kappaleita esiin nostaa, niin läpeensä erinomainen se on. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Parquet Courts – Tally All the Things That You Broke EP

What’s Your Rupture?

70 Parquet Courts oli siis se bänditulokas, joka jäi puuttumaan viime vuoden parhaiden julkaisujen listoilta, koska Light Up Gold julkaistiin jo vuoden 2011 vedellessä viimeisiään. Jälkiviisasta nillittämistä on vaikea keksiä uudelleen, mutta ainakin Tally All the Things That You Broke näyttää nykiläistyneen texasilaisyhtyeen kehittelemässä repertuaariaan aavistuksen artikuloidummaksi viiden kappaleen verran. On The Fallin ja Wiren äksyä kulmikkuutta, jopa Captain Beefheartiin päin kallistuvaa kieroutumaa. Ja sitten yksi sellainen biisi joka on vähäsen Beastie Boys. Jep. Paljon on Milleriä virrannut East Riverissä, ja texasilaiseen autotalliinhan näitä bändejä taas mahtuu Polyphonic Spreen jäsenten verran. Tally All the Things That You Broke on silti riehakas, lupaava näyte siitä, mitä yhtyeen seuraavalta albumilta sopii odottaa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Dean Wareham – Emancipated Hearts

Double Feature / Sonic Cathedral

64 Galaxie 500 -perustajajäsen Dean Wareham on viime vuodet levyttänyt lähinnä vaimonsa Britta Phillipsin (ex-Luna-jäsen) kanssa muun muassa Sonic Boomin ja Tony Viscontin tuottamana. Tyylitietoisen pikkukivat kotoilualbumit ovat olleet nykypäivitettyä Nancy & Lee -tunnelmaa ja newyorkilaisen etabloituneen taideskenen musiikiksi pukemista. Warehamin tuore sooloalbumi ei keksi yhtikäs mitään uudelleen. Sen idea on nimittäin näpistellä mistä sattuu: Fassbinder-filmistä runouteen ja uutisartikkeleihin. Sieltä täältä napatuista tekstiaihioista syntyneiden laulujen ympärille Wareham kutoo matelevatahtista psykedeliaansa, jonka tuttuus ja turvallisuus ovat peräisin taidokkaan biisinkirjoittajan kyvystä olla luomatta referenssejä: hän on sisäistänyt korpukseensa niin täydellisesti pophistorian äänet, että niistä on tullut tyystin hänen omaa maaperäänsä, eikä Emancipated Heartsin äänimaailmaa osaa sijoittaa Warholin sylttytehtaalle saati hippien kollektiiviinkaan. Eräs Galaxie 500 siitä nyt kuitenkin tulee mieleen, eikä tuo ihailtava synteesi enää vuonna 2013 pysty tekemään samaa vaikutusta, vaikka eläköityvän tyypin turinat rentouttavatkin kiitettävästi. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Kathryn Williams – Crown Electric

Caw / One Little Indian

70 Kathryn Williams nousi pinnalle vuosituhannen vaihteessa, jolloin julkaistu kakkosalbumi Little Black Numbers toi liverpoolilais-lähtöiselle folkmuusikolle Mercury-ehdokkuuden. Sen jälkeen Williams, lähes kaikkien ”New Acoustic Movement” -kohtalotovereidensa tapaan, palasi pinnan alle. Crown Electric on Williamsin ensimmäinen sooloalbumi sitten vuoden 2010 The Quickeningin, jonka jälkeen 39-vuotias laulajatar on debytoinut kokeellisemman The Pond -yhtyeensä sekä lastenlauluprojektinsa The Crayonettesin kanssa. Sivuprojektit ovat mitä ilmeisimmin piristäneet Williamsia, sillä Crown Electric on yksi hänen virkeimmistä levyistään vuosikausiin. Aikamoista möhistelyä touhu toki on: taustabändissä on soittajia sellaisista menneisyyden haamuista kuin Lamb ja Cinematic Orchestra, ja Folk 2000 -kerhosta ovat mukana ”menossa” Ed Harcourt ja James Yorkston – ilmeisesti Tom McRae ei vastannut puhelimeen? Levyn sovitukset ovat mukavan tuhteja vaskipuhaltimineen (Out of Time) ja jousikvartetteineen (Monday Morning). Takuulaadukkaissa biiseissä voi kuulla kaikuja Kathleen Edwardsilta (Heart Shaped Stone), Randy Newmanilta (Sequins) ja varsinkin Isobel Campbellilta (melkein koko levy) – mutta Mark Laneganilta sentään säästytään. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 17 Anna Calvi – Desire

On nainen. On jumalainen nainen, hypnoottinen ääni ja punaiset huulet. Desire-kappale kumahtelee kohtalokkaana, seksuaalisena ja voimakkaana. Osuvasti nimetty biisi on jälleen yksi osoitus siitä, miksi Anna Calvi on juuri niin kuolettavan ihana kuin onkaan. ”God knows it’s just the devil in me”, Anna laulaa. Silloin tietää, että taistelu ei auta. On antauduttava. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 16 Tom Waits – Bad as Me

Tom Waits, tuo vanha färssi varjoisilta kujilta, meni ja turautti seitsemän vuoden tauon jälkeen levyn, jolle ei vuoden mittaan montakaan haastajaa löytynyt. Meno on alusta loppuun täyttä höökiä, kuin yhtä raivotautista mutta inspiroitunutta mahlapurkausta. Nimibiisi Bad as Me siis kelpaa tähän listaustarkoitukseen siinä missä mikä tahansa muukin kipale levyltä. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 15 Feist – Graveyard

Introvertilta Metals-albumilta ei löytynyt iPod-mainokseen sopivia hittejä 1234:n tyyliin. Sen sijaan levyn kirkkaimmista hetkistä käy esimerkiksi Graveyard, jonka mantrassa herätellään kuolleita henkiin. Kappale keinuu vetäytyneestä värjöttelystä kohti uljasta loppuaan, eikä kokonaisuus ole onneksi liian mahtipontinen, vaikka mukana on puhallinsoittimia ja kuoro. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 14 Kate Bush – Snowed in at Wheeler Street (feat. Elton John)

Kaksi sielua on jumissa ikuisuuksiin pyörivässä ajan pyörässä, mutta heidän tragediansa on jäädä aina erilleen. Juuri kun he ovat saavuttamassa toisensa, heidät repii erilleen milloin Rooman palo, milloin Lontoon sumu tai 9/11. Crescendot kasvavat huikeiksi Katen ja Eltonin laulaessa koko sydämestään, etteivät he taas halua menettää toisiaan. Syvästi koskettavaa. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

# 13 22-Pistepirkko – Rodeo Heart

Kun Utajärven outolinnut vaihtavat herkistelyvaihteelle, tuloksena on lähes aina poikkeuksellisen sydämeenkäyviä lauluja. Sympaattinen Rodeo Heart on Lime Green DeLorean -albumin pieni salaisuus. Se on hahmotelma haparoivasta yrityksestä pysyä kohdalle osuneen, lujaa lyövän sydämen kyydissä, ja siitä, pitäisikö päästää irti vai pitää vain entistä tiukemmin kiinni. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 12 Mirel Wagner – No Death

Joskus kuiskaus kuuluu huutoa voimakkaammin. Mirel Wagnerin arsenaali rajoittuu akustiseen kitaraan ja tuskin puheääneen yltävään lauluun, mutta vaatii kuulijansa rajoittamattoman huomion. Komean ensilevyn helmeksi nousee goottilainen tarina kuolleesta rakastetusta – vai ehkä lapsesta? Vuoden intensiivisin esitys ei päästä otteestaan ennen viimeistä nuottia. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 11 Burning Hearts – Into the Wilderness

Kun Chairliftin luonnonmukaisesti valmistettu elektropop yhdistetään Magenta Skycoden pyhältä tuntuvaan jylhyyteen, käy selväksi kuinka poikkeuksellisesta jalopuusta turkulaisen Burning Heartsin melodian- ja nyanssientaju onkaan veistetty. Burning Hearts matkaa helmikuisella kakkosalbumillaan entistä syvemmälle luontoon. Kerrankin on varmaa, että hype kestää. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 10 Atlas Sound – Terra Incognita

Aaah, niin intiimiä mutta terävää, niin terävää mutta intiimiä. Bradford Coxin kynä ei petä. Nyt on helppo sanoa, että (Coxin bändiprojektin) Deerhunterin Halcyon Digest ennakoi Parallaxia jo 2010, mutta mitään näin herkkää, paljasta ja jotenkin lumoavan pysähtynyttä ei kai kukaan ihan odottanut. Terra Incognita on tämän metamorfoosin riipivän alaston huipentuma. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 9 Fucked Up – Queen of Hearts

”Hello my name is David. Your name is Veronica. Let’s be together, until we’re all finally crushed.” Vaikka traaginen loppu saapuu jo levyn viitosbiisissä, kukapa meistä ei tahtoisi olla kokematta Queen of Heartsin intensiteetillä starttaavaa rakkaustarinaa. Repeat-nappi huolehtii onneksi siitä, että David ja Veronica löytävät toisensa yhä uudelleen ja uudelleen. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 8 Iron & Wine – Walking Far from Home

Profetiat ja sanahelinä ovat usein yhtä. Iron & Winen matkahavaintojen arvo on pikemmin niiden lyyrisessä vaikuttavuudessa kuin varsinaisessa sanomassa. Silti laulussa on jotakin ylevää ja ylevöittävää. Se antaa totuuksien jäädä ristiriitaisiksi, luovuttaa satunnaisille havainnoille todistusvoiman ja ylentää ulkopuolisuuden tunteen avaran ymmärryksen esiasteeksi. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 7 Kurt Vile – Jesus Fever

Oliko Lana Del Rey mielestäsi tuotekuva? Entäpä Kurt Vile sitten? Kun kerran kuvittelee hepun vetämässä Jesus Feverin American Idolissa, ei mielikuvasta enää pääse eroon. Ehtaa rokkia Vilessa on tuskin nimeksikään, vuoden parhaiten soljuvaa popnerokkuutta sen sijaan kosolti. Kurt Vilen tukka on lakritsihattaraa. Haluan syödä Kurt Vilen tukan! Lisää sokerihuurua! (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 6 Bon Iver – Perth

Perth on kappaleena niin ylitsetulvivan kaunis, että kuuntelijalla on vaikeuksia olla pakahtumatta. Marssirummut, valtavat äänivallit, herkähkö kitaramelodia ja Justin Vernonin korkealta henkäillyt koskettavat lyriikat takaavat yhden vuoden herkistävimmistä kappaleista. Ihailtava nappisuoritus Bon Iveriltä, myös muiden taannoisen hittialbuminsa kappaleiden osalta. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja päättyy huomenna.

Anna Calvi 09.07.2011 Ruisrockin backstage, Turku.

Anna Calvi antaa konsertin tänään perjantaina 14.10.2011 Helsingin Tavastia-klubilla. Konsertti on loppuunmyyty.

Alkuvuodesta kaikki kolme julkaisivat hienot albumit, joiden sointi tuntuu kaikuvan vuosikymmenten tai jopa -satojen takaa, vaikka samaan aikaan jokainen artisteista on tiukasti kiinni tässä vuosikymmenessä.

PJ Harveyn protestilauluista ja folkista ammentava Let England Shake, Anna Calvin kabareehenkinen esikoinen ja Mirel Wagnerin raaka, bluesahtava debyyttialbumi ovat vuoden 2011 toistaiseksi sykähdyttävintä musiikkia – ja mikä parasta, Wagnerille ei tarvitse tässä seurassa antaa tippaakaan suomalaistasoitusta.

Video ei ole enää saatavilla

Mirel Wagner – No Death

Video ei ole enää saatavilla

PJ Harvey – The Words That Maketh Murder

Video ei ole enää saatavilla

Anna Calvi – Desire (live)