We got the love.

Kilkatus joka kuuluu kautta maailman.

”I just want four walls and adobe slats for my girls”

Tämä pieni kehityskertomus alkoi vuonna 1982, kun ohikiitäväksi studiohankkeeksi jäänyt italodiskoduo Electra julkaisi singlensä Feels Good (Carrots & Beets).

Chicagossa Frankie Knuckles ja Jamie Principle saivat kiekon käsiinsä ja sovelsivat sen bassokuviota housebiisiinsä Your Love. Kiinnittäkää erityistä huomiota kilkattavaan syntesoija-arpeggioon. Kuulemme sen vielä.

Seuraavaksi aiheeseen tarttui brittituottaja The Source, joka hidasti Your Loven ja muusasi sen päälle Candi Statonin gospelsävyistä a cappella -laulantaa. You Got The Love (Erens Bootleg Mix) vuodelta 1991 on yhä planeetan varmimpia parketintäyttäjiä.

Lukuisat remiksit ja tulkinnat ovat kantaneet You Got The Loven vuosituhannen vaihteen yli, mutta yllä mainittu kilkatus sai ehoa uutta ympärilleen vasta, kun baltimorelaisten taidepopparien ryhmittymä otti sen käsittelyynsä vuonna 2009.

Animal Collectiven My Girls soi yhtä hartaasti kuin You Got The Love, joskin maallisemmin. Sekin tapailee tanssiaskelia mutta epäsuoralla poljennolla, kuin alkuasukkaat nuotion ympärillä. Brian Wilsonin henki on vahva notkeissa sävelkuluissa ja lapsenomaisen vilpittömissä sanoissa. Joku saa tästäkin innoituksen tehdä ja viedä eteenpäin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Animal Collectivelta äänestettiin myös kappaleita Did You See the Words, For Reverend Green, Peacebone ja Who Could Win a Rabbit.

Virnuvia valkoisia miehiä värikkäissä T-paidoissa. Gimme Indie Rock!

Yliannostus yliannostusta, olkaa hyvät.

Jaksan 19 minuuttia. Tasan. Sen jälkeen on otettava happea.

Huomaan kaipaavani jotakin aitoa, raikasta, tuoretta. Sammalpohjaisen kuusimetsän tuoksua sateen jälkeen, tuulen leikkiä rakkaani hiuksissa, mustarastaan ujoa kujerrusta aamun hiljaisena hetkenä.

Animal Collective ei tarjoa näistä mitään.

Sen sijaan yhtyeen yhdeksäs studioalbumi on täynnä ääniä. Ne eivät puuroudu kakofoniaksi, mutta paljon niitä on. Ja vain harva niistä tuntuu puhtaalta. Ääniä on käsitelty, jynssätty, naarmutettu, kääritty kelmuun. Niitä on poltettu sinisellä liekillä, iskukuumennettu, syöty ja syljetty, pilkattu. Vasta sen jälkeen ne ovat saaneet paikkansa.

Kaikki on siis jotakuinkin ennallaan.

Suuri muutos olisikin ollut ihme. Animal Collective tuntuu uskovan innovatiivisuuteensa niin palavasti, että luovuus alkaa muuttua maneereiksi. Centipede HZ vauhkoilee runsaan 50 minuutin ajan päästämättä yhtään luonnollista ääntä. Levy rynnii, hakkaa, murjoo, peittää tunteensa, aukeaa kymmeniksi samanaikaisiksi tapahtumiksi ja kiirehtii antamaan itselleen merkityksiä ennen kuin kukaan muu ehtii saada siitä otteen. Mutta tätä kaikkea yhtyeeltä saattoikin odottaa.

Levy on loogista jatkoa Animal Collectiven aiemmille Domino-albumeille, Strawberry Jamille (2007) ja Merryweather Post Pavilionille (2009), mutta ei rakenna identiteettiään suhteessa edeltäjiinsä. Strawberry Jamin puuduttava fragmentaarisuus on vaihtunut yhtenäisempiin kappalerunkoihin ja Merryweather Post Pavilionin vinoutunut seesteisyys on vain muisto kollektiivin hakatessa vimmaisia rytmejään ilmoille. Centipede HZ on huutomerkkejä heittelevä levy, eräänlainen ylikierroksille ajautunut vainoharhainen krapula. Sen kuvia katsoo, kun muuhun ei pysty, mutta kieputus alkaa huimata nopeasti.

Centipede HZ:n ytimessä on armotta jyskyttävä maaninen rytmi, jonka päälle tuhannet yksityiskohdat ja keskittymishäiriöiset laulurivit muodostavat kaleidoskooppimaisen tekstuurinsa. Lauluissa on parhaimmillaan vastustamatonta kiihkoa, mutta levymitassa ilmaisun dynamiikka jää ohueksi. Kun yliannostus iskee, sitä ei tee mieli lääkitä samoilla tajunnanlaajentajilla, jotka yliannostuksen aiheuttivat. Niinpä levyn käyttöarvon huomaa kyseenalaistavansa siinäkin vaiheessa, kun sen kataklystisesti sinkoilevista äänimassoista on tullut riippuvaiseksi.

Liika on liikaa, mutta vähempi ei ole Animal Collectivelle vaihtoehto.

Yhtyeen virman hulluuden rinnalta tuntuvat puuttuvan tasapainottavat voimat. Ääni ei korvaudu hiljaisuudella, päällekarkausta ei pohjusteta hienovaraisella flirtillä. Pauhun keskellä laulumelodioilta huomaa kaipaavansa pientä armoa, mutta nekin tuntuvat olevan tuotannon vietävissä. Välillä vaikuttaa siltä, että orkesteri on huomannut idea- ja kikkavarantojensa rajojen lähestyvän, hätääntynyt havainnostaan ja ryhtynyt varmistamaan selustaansa läiskimällä tuhatmäärin jippoja ja kuorrutteita sinne tänne. Laukaukset osuvat usein maaliinsa, mutta varsinaista persoonaa ei kokonaisuudelle synny. Niinpä levystä on vaikea saada otetta sittenkään kun kappaleet ovat alkaneet hahmottua ja tulla tutuiksi.

Ilon ja oivalluksen hetkiä toki riittää. Varsinkin levyn alkupuoliskolla Animal Collective vetää monta kertaa maton jalkojen alta ja jättää raajat vispaamaan neuroottisesti ilmaa. Kerrasta päähän jäävä Today’s Supernatural on silmittömyydessään yksi Animal Collectiven riemukkaimpia luomuksia kuunaan, ja nenäkkäästi härnäävällä Applesaucella yhtye ryöstää määräysvallan itselleen ihailtavan röyhkeästi.

Kollektiivi hallitsee myös kuuntelu kuuntelulta kasvavat kappaleet. Father Timen pahaenteisyys houkuttelee pariinsa kuin kielletty ilo ja pakottaa lopulta yhtymään neuroottiseen tunnushuutoonsa. Kärpässienten suvulta nimensä lainannut Amanita tuntuu puolestaan tähyävän päätösraitana uusiin maailmoihin – ”to the other places that we never had” – joissa horisontti ei ole ainakaan sen suoremmassa.

Usein ote kuitenkin herpaantuu ja yhtye tukehduttaa itsensä. Kun varsinainen sävellystyö pelkistyy kaavamaisia äkkikäännöksiä tekeväksi laulurihmaksi, kääntyy tuotannon rikkaus musiikkia vastaan. Esimerkiksi Mercury Man pulputtaa ajan akvaariossa kuin viimeistä päivää, mutta ei pääse lasiseinien sisältä millään pois. Näillä hetkillä Animal Collective muuttuu yllättävän haavoittuvaiseksi. Vaikka levyn musiikki iskeytyy suoraan alitajuntaan, suhde siihen muodostuu järkiperäiseksi.

Tämä on aidosti hankala asetelma.

Animal Collectiven hienoin piirre on sen kyky haastaa kuulija jatkuvasti. Nykyistä helppotajuisempana en haluakaan yhtyettä kohdata. Huomio kohdistuu kuitenkin liian usein yksityiskohtiin kokonaisuuden sijasta. Vaikka yhtye ampuu taivaalle tonnikaupalla väriräjähteitä ja näivettää itsepintaisimmatkin vastalauseet puhumalla härskisti päälle, sen ilmaisu on kuitenkin ennemmin kaavamaista kuin aidosti moniulotteista.

Spektaakkelin yhteiskunnassa ihmisestä tulee turta. Siksi Centipede HZ:n huima nousukiito kääntyy kerta toisensa jälkeen välinpitämättömäksi haukotukseksi. Jos levyä kuuntelee siivu kerrallaan, sieltä täältä näykkien, osuu korvaan todennäköisesti muutamassa sekunnissa yksi neronleimaukseksi luokiteltava ratkaisu. Pidemmän päälle tällainen kuuntelu on kuitenkin päämäärätöntä. Niinpä aarrearkku tekee mieli naulata kiinni kohta sen jälkeen kun sen arvokkaimman sisällön olemassaolon on sisäistänyt perinpohjaisesti.

Jospa kannen alle jäävä porina paineistuisi seuraavaan levyyn mennessä kunnon räjähdykseksi.

74 Animal Collective osaa innostaa. Se kaappaa kysymättä mukaansa ja pakottaa tunnustamaan lähestymistapojensa olevan jotakuinkin hienointa mitä musiikille on pitkään aikaan tapahtunut. Mutta osaa se lannistaakin. Saatuaan tunnustuksensa yhtye jatkaa painostustaan, kunnes kehuista alkaa tulla velvollisuudentuntoisia. Lopulta sekä yhtye että kuulija vaikuttavat voimattomilta. On aika vetää henkeä.

Video ei ole enää saatavilla

Kaikki huomisen bändit -sarjassa noteeraamamme punkbändi Moderni elämä on tiputellut hiljaisesti uusia kappaleita. Toiveissa on, että yhtyeen esikoisalbumi ilmestyisi vielä tämän vuoden aikana.

Snoop Lion – La La La

Snoop Lion on tietysti Ruisrockissakin vieraillut hiphop-legenda Snoop Dogg, joka on rastafariksi ryhdyttyään kokenut metamorfoosin koirasta leijonaksi. Major Lazerin tuottama La La La on tulevan Reincarnated-albumin ensimmäinen single.

Video ei ole enää saatavilla

Animal Collective – Today’s Supernatural

Domino julkaisee syyskuun alkajaisiksi jo kymmenennen albumin blogi-indien ylijumalan asemaan nousseelta yhdysvaltaisyhtyeeltä. Tuotantoapua yhtyeelle on antanut Ben H. Allen III, joka on työskennellyt muun muassa Cee-Lo Greenin ja Lightspeed Championin kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

Bat for Lashes – Laura

Provinssirockissa vieraillut Natasha Khan alias Bat for Lashes julkaisee kolmannen albuminsa The Haunted Manin 15. lokakuuta. Albumin kulmakarvoja nostattava kansi, jossa Khan poseeraa ilman rihman kiertämää mutta kera, öh, miehen kiertämän, on valokuvaaja Ryan McGinleyn käsialaa.

Video ei ole enää saatavilla

Billy Talent – Viking Dead March

Ruisrockissa vieraillut Billy Talent julkaisee syyskuun alussa viidennen albuminsa Dead Silencen. Metallia, punkia ja hardcorea yhdistelevän kanadalaisyhtyeen edellinen albumi III nousi listaykköseksi Kanadassa ja Suomessakin hämmästyttävästi kolmanneksi.

Video ei ole enää saatavilla

Arvatkaapa, mille minä nauran!

Yhtyeeseen kuuluvat:

Barry Andrewsin Disko on 24-vuotiaan Jukka Hervan pseudonyymi.

Syntetisaattoria ja kitaraa soittava Herva on ollut aiemmin mukana muun muassa yhtyeissä nimeltä Riukupastori!, Avaruuskaiut, Vindi Karlos ja Aikuinen Nainen.

Koska perustettu ja missä? Barry Andrewsin Disko -nimellä Herva on tehnyt musiikkia kesästä 2007 alkaen. Alkujaan Herva on Rovaniemeltä, josta hän on valunut Jyväskylän ja Kokkolan kautta Turkuun.

Julkaisut:

Boom Boom -EP (ROH-tapes, C-kasetti & CDR, 2010)
Vedenalainen nauha -mixtape (Omakustanne, C-kasetti, 2010)

Barry Andrewsin Diskolta ilmestyy kokopitkä albumi ensi vuoden puolella Fonalilta. Hervan sanojen mukaan se on melko samanlaista kuin aiemmatkin julkaisut, mutta erilaisilla sävyillä ja rikkaammalla soinnilla.

Todennäköisimmin Barry Andrewsin Disko…
…täyttää höyhensaarten tanssilattian.

Epätodennäköisimmin Barry Andrewsin Disko…
…nähdään Huomenta Suomen esiintyjävieraana.

Levyhyllyssä Barry Andrewsin Diskon voi sijoittaa:

Lapsuuden animaatioiden, rakkaimpien dream pop -levyjesi ja Pekka Strengin ulottuville.

Miksi Barry Andrewsin Disko on hyvä:

Uninen lo-fi-elektro kuulostaa enemmän haukotuksia kuin ihastuneita huokauksia aiheuttavalta ajatukselta. Silti Jukka Hervan musiikkia voisi kuvata juuri noilla sanoilla, lisäten että se on persoonallisinta suomenkielistä musiikkia, jota maassamme on vähään aikaan kuultu. Absurdeista sattumista tai unista kertovat sanoitukset tuovat mieleen Riston tai Paavoharjun. Lampaita-kappaleen laiskat ja venyvät urut tuovat mieleen alkuaikojen Beach Housen, kun taas vaikkapa Boom Boom II:n ja Alfhildin kaikuisat, kaihoisat ja aurinkoinset äänimaailmat puolestaan kuulostavat kokeellisempaan asuun editoidulta Muumi-animaatioiden ääniraidalta.

Barry Andrewsin Disko kolmella sanalla Jukka Hervan mielestä:

”Ihan kivaa musiikkia… On aina yhtä piinallista kun keikkajärkkärit kyselee jotain esittelytekstejä tapahtumamainontaa varten.”

Mitä kappaletta toivot DJ:ltä, kun olet hyvin, hyvin humalassa?

”Kissin I Stole Your Lovea tai Van Halenin Dreamsia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Haluaisin sanoa, että Tom Waitsin Aliceä tai Tim Buckleyn Happy Sadiä. Voi kuitenkin olla, että Dream Theaterin Scenes From A Memory vie silti voiton.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia? Miksi?

”Kuuntelen kyllä mielelläni monenlaisia juttuja. Hankala nostaa mitään ylitse muiden. Musiikkiahan se vaan on!”

”Vasta kuulin livenä muun muassa Ignatzia ja Fricara Pacchua. En ollut aikaisemmin juuri kuullut heitä, ja molemmat olivat mielettömän hyviä. Myös monet kaverit, esimerkiksi Puiset Heilat tai Rambling Boys tekevät parasta musiikkia, ja on mukava seurata kavereiden juttuja vähän lähempää. Sitten on tietty kestosuosikkeja, joiden jutut kuulostavat aina parhaalta. Esimerkiksi joku Tom Waits nyt tuntuu aina tärkeältä.”

Mikä on suosikkisäkeesi pop-musiikissa?

”Sinua, sinua rakastan /
yö painaa päähäni pimeän seppeleen /
jotta en sinua näkisi”
(Kaj Chydenius: Sinua, sinua rakastan)

Video ei ole enää saatavilla

Mistä juontuu musiikkisi unenomaisuus tai öisyys?

”Öisissä tunnelmissa on tiettyä haikeutta ja kaipuuta muualle. Ehkä unenomaisuuden kautta pääsee lähemmäs kaikenlaisia toiveita ja pelkoja. Vähän menee latteuksiksi tosin. Näitä on hankala selittää, mutta tietyt musiikilliset ratkaisut, kuten tumma sointi ja kaikuisuus, tuntuvat ohjaavan kuulijaa ja yhtä lailla minua ajattelemaan yötä ja unia.”

”Toivottavasti noissa biiseissä on muitakin kuin öisiä sävyjä. Uudemmissa jutuissa ainakin on toivottavasti vähän päivänvaloa ja konkretiaa.”

Barry Andrews lauloi XTC-yhtyeen ensimmäisillä levyillä ja on jälkeenpäin ollut myös kuvanveistäjä. Mistä taiteilijanimesi on peräisin, ja onko XTC sinulle läheinen yhtye?

”Keksin Barry Andrews -nimen lukiossa tehdessäni joululevyä kavereille lahjaksi. Nimi kuulosti joltain kornilta amerikkalaiselta soul-laulajalta ja huvitti minua. Kuulin pari vuotta sitten, että sellainen tyyppi on oikeasti olemassa. En ole vielä kuullut XTC:tä. Irlannissa on myös Barry Andrews -niminen poliitikko.”

Mitä yhtyettä tai artistia suosittelet todennäköisimmin uudelle tuttavuudelle?

”Puisia Heiloja, erityisesti tänä syksynä ilmestyvää Viihdetaiteilija -kasettia. Joitakin ECM-levy-yhtiön jazz-levyjä saattaisin helposti suositella, vaikka Arild Andersenia.”

Päähän kohdistuvat iskut by Puiset heilat

Minkä jo-tehdyn albumin haluaisit olla tehnyt ja julkaista omissa nimissäsi juuri tällä hetkellä?

”Otto Donner Treatment: En soisi sen päättyvän”

Video ei ole enää saatavilla

Mihin yhtyeeseen tai artistiin musiikkisi vertaaminen imartelisi sinua kaikkein eniten?

”Wagneriin, ei kun… Kaiketi johonkin sellaiseen, joka tekee vilpitöntä musaa. Vaikkapa Kari Peitsamo tai Pekka Streng. Olen kuullut musiikkiani verrattavan ainakin Ristoon ja Animal Collectiveen. Se on ollut ihan mukavaa, koska tykkään kyllä molemmista ja kuuntelen heitä aina silloin tällöin.”

Mikä on suosikkiäänesi maailmassa?

”Radiohiljaisuus.”

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka toimisi tuottajana?

”Junnu Aaltonen fonissa, Moondog rummuissa, Nina Simone pianossa, Anki Lindqvist laulaisi ja Beck tuottaisi.”

Miltä se kuulostaisi?

”Miksihän minä nyt nuo valitsin? Kai sen pitäisi hyvältä kuulostaa, mutta en ole kyllä ihan varma. Veikkaan kyllä, että nuo kaikki osaisivat kyllä soittaakin keskenään. Kai tuo olisi herkkää jatsia ja folkia, ellei tuo Beck jotenki pilaisi sitä. Voisihan tuon tietty pilata jotenkin hyvälläkin tavalla.”

”En tiedä onko siinä järkeä, että Nina Simone soittaa vain pianoa, sillä hän on myös maailman paras laulaja. Tykkään kyllä myös erityisesti hänen pianonsoitostaan. Simonen laulu saattaisi tosin peittää Ankin laulun kokonaan.”

”Ehkä se Beck vois myös mekastaa siellä tarkkaamon puolella, ettei olisi ihan niin iisiä.”

Barry Andrewsin Diskon voi nähdä livenä esimerkiksi Tampereen Hertassa 4.11. ja John Mausia lämmittelemässä Turun Dynamossa 14.11.

Panda Bear on Lennox-McCartney.

Olin joskus menneen vuosikymmenen puolivälissä lainannut Lahden kaupunginkirjastosta Animal Collectiven Sung Tongs– ja Feels-albumit. Ne molemmat kuulostivat aluksi jännittäviltä, mutta kolmanteen biisiin mennessä joko kädenlämpöiseltä pulputukselta tai raivostuttavalta sekoilulta. Kuuntelin albumit  hampaat irvessä ja keskittymiskyvyn rajoilla loppuun asti, kunnes dumppasin ne valtavaan indiekasaan, jonka olin kantanut kirjastosta mukanani.

Tasaisin väliajoin suorittamani Animal Collective -testit ovat tuottaneet yleensä saman tuloksen. Innostun hetkiseksi, kunnes totean, ettei meidän välillämme ole oikeanlaista kemiaa.

Vuoden 2009 alussa ilmestyi Animal Collectiven uusin albumi Merriweather Post Pavilion. Pitchfork piti siitä kovin. Päätin jälleen kokeilla. Ja kas, tällä kertaa sain ensimmäisestä kuuntelusta pitäen levystä otteen. Välimme Merriweather Post Pavilionin kanssa on yhä lämpimät ja rakastavat. Albumia seurannut Fall Be Kind -ep palautti kuitenkin suhteeni Animal Collectiven ennalleen: vaikeaksi, epävakaaksi ja jopa riitaisaksi.

Animal Collectiven taitavimmaksi jäseneksi on helppo valita Panda Bear eli Noah Lennox – lähinnä bändin ulkopuolisen materiaalinsa pohjalta. Ydinkaksikon toinen puoli Avey Tare on julkaissut niin ikään soololevyjä, mutta ne eivät yllä lähellekään vuoden 2007 Person Pitchin tai tänä vuonna julkaistun Tomboyn helmeilevän sydämellistä elektropsykedeliaa. Lennoxin soololevyt muistuttaa muotokieleltään juuri Merriweather Post Pavilionia: loputonta äänimerta, jonka päällä liplattavat oppikirjamaisen kauniit pop-melodiat.

Panda Bearin soololevyiltä puuttuu kuitenkin se absoluuttinen nerous, jolla Lennoxin paikka tällä listalla oikeutettaisiin. Päätin lähteä etsimään sitä.

Eräällä internet-foorumilla (enkä nyt tarkoita Punk in Finlandia) Animal Collectiveen suhtaudutaan vakavasti. Tai ehkä paremminkin sanottuna intohimoisesti. Musiikkinörtit kiimailevat hymiöspämmiensä välissä kaikesta, mikä liittyy edes löyhähkösti baltimorelaisbändiin. Vääräoppisten kohtalo on julma.

Tutkimusmatkallani Noah Lennoxin ja Animal Collectiven nerouden ytimeen päädyin lukemaan 43-sivuista ja tällä hetkellä 1 269 viestin mittaista keskustelua yhtyeestä. Terveisiä vaan asianosaisille.

Luku-urakkani aikana opin muun muassa, että Noah Lennox alias Panda Bear on Animal Collectiven Paul McCartney, kun taas Avey Tare on John Lennon. Kakkossarjan jäsenistä Deakinin vastine on George Harrison ja Geologistin Ringo Starr.

Lisäksi opin, että Animal Collectivea voi pitää yhtä hyvin 2000-luvun The Beach Boysinä kuin The Beatlesinäkin. Allekirjoittaneen kaltaisille lähetettiin myös seuraavia terveisiä:

”Säälinsekaista huutonaurua dissaajille ja heittereille, tää ei oo mitn hipsterimuzaa vaan sitä kuuluisaa parasta ikinä, ajatonta neroutta.”

Kovia sanoja, mutta käyvät todisteiksi siitä, että jotain nerokasta bändissä piilee. Minä vain olen nähnyt siitä ainoastaan vilahduksia.

Ehdin neljännelle keskustelusivukymmenelle, kun silmäni vihdoin avautuivat.

Kappaletta For Reverend Green kuvailtiin muun muassa seuraavilla lauseilla:

”Tiesin jo reilu vuosi sitten, että Reverend Greenissä on ainesta. Keikalla kuultuna se sai aikaan melkein sydänkohtauksen. Se oli maailman paras julkaisematon biisi. Nyt, ensimmäistä kertaa levyltä kuultaessa, se on virallisesti maailman paras biisi.”

”joo eipä tähän voi mitään lisätä. tästä biisistä puhuttaessa PARASTA IKINÄ!!!!1 on aivan vähättelyä. nyt puhutaan oikeasti maailman parhaasta pop-kappaleesta”

Oletin päässeeni Animal Collectiven loistavuuden alkulähteille. Klikkasin Youtube-upotusta. Olin vaikuttunut jo ensisekunneista lähtien.

Suljin silmäni. Kuuntelin jumittavaa efektibiittiä ja Avey Taren karjumista.

”En nähnyt, mutta koin voimakkaasti”, kuten eräs internetissä vaikuttava blogiprofeetta asian ilmaisi.

For Reverend Green oli ”sitä kuuluisaa parasta ikinä.”

Silloin minä ja Animal Collective olimme vihdoin täysin yhtä. Vain kuuden minuutin ja 35 sekunnin ajan, mutta olimme silti.

For Reverend Greeniä kuvailtiin myös yhdistelmäksi Grassin kiimaa, Purple Bottlen melodista rikkautta ja rullaavuutta sekä Who Could Win a Rabbitin lallattelevaa leikkisyyttä.

”Nämä kolme elementtiä jo itsessään täydellisistä biiseistä yhdistyvät Reverend Greenissä huikeaksi kappaleeksi. Tää on parasta, mitä Animal Collective on tehnyt toistaiseksi.

Kuuntelin myös kaikki nuo kappaleet. Nekin lähettivät sisälläni niitä väreitä, joita loistavan musiikin kuuluukin.

Tunsin oloni suorastaan valaistuneeksi. Ehkä ne ovat sittenkin neroja. Ja ehkä meidän yhteinen aikamme on vasta alkamaisillaan.

Video ei ole enää saatavilla