Meidän yhtyeemme nimi on BetoniHank. Anteeksi.

BetoniHank –> Ghost Brigade

Vuonna 2000 BetoniHank muistetaan jos ei muusta niin ainakin ylittämättömän typerästä nimestään. Jyväskyläläisen indierockyhtyeen Fridgen raunioille syntynyt BetoniHank julkaisi Johanna Kustannuksen kautta yhden albumin (Orvot kaksoset, 2004) ennen katoamistaan historian poimuihin. Laulaja Manne Ikonen on sittemmin valjastanut äänijänteensä metallimusiikin palvelukseen – ja tehnyt sen varsin hyvällä menestyksellä. Ghost Brigaden keulakuvana hän on yltänyt jopa Suomen albumilistan seitsemänneksi (Until Fear No Longer Defines Us, 2011).

Video ei ole enää saatavilla

Donits-Osmo Experience –> HIM

Ylittämättömän typeristä nimistä puheen ollen, ohittaa ei sovi HIMin Ville Valon aikaisempaa bändiä Donits-Osmo Experienceä. Primus-henkistä kikkailuprogea soittanut bändi lämmitteli Mudhoneya Lepakossa ja sai kaksi kappalettaan Rumba-lehden julkaisemalle A Collection Of Fresh Finnish Underground Rock -kokoelmalle. Donits-Osmo Experiencessä soittivat myös Joel Melasniemi ja Antti Lehtinen, joiden myöhempi bändi Ultra Bra menestyi HIMin tavoin vallan mukiinmenevästi.

Video ei ole enää saatavilla

Vomiturition –> Rotten Sound

Vomiturition oli 1980- ja 1990-luvun taitteessa Vaasan metalliskenen all stars -miehistö ja sellaisena kaupungin keskeisimpiä nimiä. Yhtyeestä jäi jälkipolville muistoksi pari ep-levyä (muun muassa mahtavasti nimetty Flesheater Musicians on Their Last Supper, 1992) ja vähälle huomiolle jäänyt A Leftover -albumi (1995). Vomituritionista Rotten Soundiin siirtyivät tuolloin vielä Keijo Bagge -nimellä örissyt Keijo Niinimaa, kitaristi Mika Aalto ja metallirumpalien pikavauhtinen suurruhtinas Kai Hahto. Sittemmin Rotten Soundista on kehkeytynyt maamme kansainvälisesti tunnustettu ykkösnyrkki death metal -pohjaisen grindcoren armottomasti piiskaavalla saralla.

Video ei ole enää saatavilla

FlyLow Organization –> The Blanko

Ankeasta mutta kovasti yrittäneestä alternative-bändistä kuoriutui hiukan arveluttavalla tarkkuudella ajan henkeä haisteleva, mutta laadullisesti erinomainen voimatrio The Blanko. Suosiota etsiessään FlyLow’ksi nimensä lyhentänyt yhtye julkaisi yhden sinkun ja yhden pitkäsoiton (Bridges, 2005), joiden voimin bändin ura ei mainittavasti pääkaupunkiseudun pikkupiirejä suuremmaksi laajennut. Lopetuspäätöksen jälkeen kitaristi (ja sittemmin myös laulaja) Pauli Hauta-Aho ja basisti Marko Haataja käynnistivät varsin hyvin vastaanotetun The Blankon, joka soi progressiivisella ja intensiivisellä vaihtoehtorock-vaihteella maailmanluokan tyyliin.

Video ei ole enää saatavilla

Euthanausea –> Endstand

Riihimäeltä ei tule pelkästään pikkurikollisia ja satelliittilähiöläisiä. Sieltä tuli myös 1990-alkupuolella melodista trash- ja death metalia soittanut Euthanausea-yhtye. Bändin Songs of Forgotten Souls -ep:n kansikuva on suorastaan ihastuttavan, historiallisen kökkö. Katsokaa vaikka – se on YouTube-klikkimme kuvituksena. Laulaja ja nykyinen Combat Rock Industry -jehu Janne Tamminen lähti perustamaan Endstandia vuoden 1995 tienoilla, kun taas Euthanausea vaihtoi laulajaa ja nimensä – kyllä – Sinsationaliksi. Tammisen Endstand muistetaan tietysti meillä ja suuressa maailmassa (tai no, ainakin Saksassa) yhtenä olennaisimmista kotimaisen uuden aallon hardcore-punkin sanansaattajista.

Video ei ole enää saatavilla

Abhorrence –> Amorphis

Abhorrence oli suomalainen death metal -yhtye, jonka lyhyeksi jäänyt tarina on dokumentoitu kattavasti Svart Recordsin julkaisemalla kokoelmalla Complete Vulgar (2012). Yhtye hajosi vuonna 1990 vain reilun vuoden ikäisenä, minkä jälkeen kitaristi Tomi Koivusaari (vai sittenkin Metsäketo?) meni ja perusti Amorphisin, peräti neljällä albumillaan Suomen virallisen listan ykköspaikalle yltäneen ”Kalevala-metallin” pioneerin.

Video ei ole enää saatavilla

”Kukkuu, sano.”

Suomalainen death metal tunnetaan maailmalla. Nykypäivänä varhaiset suomalaisjulkaisut mainitaan samassa hengenvedossa niin ruotsalaisten kuin amerikkalaisbändienkin tuotosten kanssa lajityypin urauurtavina merkkiteoksina. Monen suurimpaan maailmanmaineeseen yltäneen suomalaisbändin – vaikkapa Amorphisin ja Sentencedin – jäljet johtavat suoraan suolia tursuavalle sylttytehtaalle, kuolonmetalliin.

Tässä jutussa emme käy läpi death metalin semiotiikkaa, sen kotimaisen historian kaikkia vaiheita tai kaikkia alkuvaiheen yhtyeitä. Sen sijaan kurkistamme suomalaisen death metalin alkuhämärään 1990-luvun alkupuolen merkittävimpien kuolonmetalliyhtyeiden avulla. Pidemmittä puheitta: seitsemän varhaista suomalaista death metal -pumppua, jotka katsoimme olennaisimmiksi.

Demigod

Demigod elää metsästä.

Kuten tangolaulajat ja keihäänheittäjät, myös useimmat 1990-alkupuolen death metal -bändeistä olivat kotoisin pikkukaupungeista. Demigodin kotipaikka oli Loimaa. Ihmekös tuo, sillä mikään tuskin ruokkii nuoren miehen halua soittaa mutilaatioista, saatanasta ja pimeydestä kertovaa, helvetin panssaripataljoonan hyökkäykseltä kuulostavaa musiikkia siinä kuin suomalainen kyläpahanen sydäntalvella.

Demigod soitti superraskasta mutta melodisehkoa (suhteellinen käsite death metalin kentällä) dödistä, joka ei ollut valovuosien päässä naapurimaan Entombedin Left Hand Path -klassikosta. Vuoden 1992 Slumber of Sullen Eyes -debyytti on kansainvälisesti tunnustettu death metal -merkittävyys. Laulaja Esa Linden saattoi näyttää poikareportteri Tintiltä, mutta hänen kurkkulaulunsa kuului alan möreimpien esitysten joukkoon.

Video ei ole enää saatavilla

Sentenced

Sentenced. Miika Tenkula ensimmäisenä oikealla.

Nykyihmiset muistavat Sentencedin suosittuna heavy metal -pumppuna, jonka videot näkyivät muun muassa MTV:llä silloin joskus, kun MTV:llä näkyi videoita. Erityisen sisäsiisti Sentenced ei sen sijaan ollut: yhtyeen haastatteluissa puhuttiin housuun kakkaamisesta, itsemurhista ja viinan juomisesta. Valitettavan hyvin kuvaan sopii, että yhtyeen säveltäjä ja kitaristi Miika Tenkula menehtyi vuonna 2009.

1990-luvun alkumetreillä Sentenced oli kuitenkin eräs maamme tärkeimmistä death metal -bändeistä – ja eräs ensimmäisistä levyttäneistä. Sen debyytin julkaisi – ja siinä sivussa albumin kaikki mahdolliset tuotot anasti – ranskalainen pikkulevymerkki Trash Records.

Debyytin tylsähkön perus-deathin jälkeen yhtye muutti kurssia vuoden 1992 Journey to Pohjola -promolla. Sillä kuultiin aivan ensimmäisiä kertoja sellaista kylmäävää, hyisen pohjolan talven estetiikasta innoituksensa hakevaa melodista death metallia, jota matkivat myöhemmin sadat ja taas sadat death- ja black metal -yhtyeet.

Video ei ole enää saatavilla

Vaikka Youtube-videossa toisin lukee, tämä Wings-kappaleen versio julkaistiin juuri Journey to Pohjola -promolla.

Demilich

Demilich: saatanan hipit.

Kuopiolainen Demilich on eräs vähemmälle huomiolle jääneistä varhaisen 90-luvun death metal -bändeistä. Demilich oli kuitenkin aikanaan enemmän tai vähemmän samalla viivalla tunnetumpien suomalaisyhtyeiden kanssa – kahmimassa samoja kallisarvoisia, valokopioituja palstamillimetrejä Sentencediltä, Mayhemiltä tai vaikka Impaled Nazarenelta.

Demilichin musiikin erottaa aikalaisista äärettömän syvä örinälaulu ja kanssayhtyeitä teknisempi soitanta. Yhtyeen vaikutteet tulivat pikemminkin Yhdysvalloista ja Keski-Euroopasta kuin Skandinaviasta.

Primus motor Antti Bomanin laulua epäiltiin usein tehostetuksi, minkä yhtye jyrkästi kielsi. Ei mikään ihme, että epäiltiin. Kuulostaahan se äärimmäisen jätteisesti pulputtavan viemärin ja Ghostbustersin Zuulin risteytykseltä.

Video ei ole enää saatavilla

Xysma

Xysma: urbaani vaihtoehto.

Rakastettu pitkän linjan rockyhtye Xysma aloitti taipaleensa jo 1980-luvun lopulla. Naantalin lahja maailmalle oli aivan ensimmäisiä suomalaisia varhaisen Carcassin death-grindcoren temput anastaneita yhtyeitä. Lyriikoissa möhjättiin mädäntyvien ruumiiden, matojen ja erinäisten sisäelinten parissa. Karmivasta aiheistosta huolimatta touhu oli kaikkea muuta kuin synkkää ja vakavaa; Xysman musiikki oli kieli poskessa tehtyä anarkiaa, minkä laulajan taiteilijanimikin – Janitor –  saattoi nokkelimmille paljastaa.

Jo varsinaisella debyyttialbumillaan Xysma kuitenkin huiteli aivan uusilla teille – siinä vaiheessa, kun muu metallia kuunteleva maailma oli vasta alkanut ymmärtää, että tällaistakin musiikkia voisi kuunnella tai tehdä.

Vuoden 1990 Yeah-albumilla esittäytyi maailman ensimmäinen death rock’n’roll -yhtye. Levyn kannessa tököttivät Pääsiäissaarten patsaat ja musiikki svengasi kuin samaisen saariryhmän auringossa elämänsä taateleita popsinut Black Sabbath. Myöhemmin erehdyttävästi laulajaa alkanut muistuttaa Janitor – myöhemmin myös Joãnitor Lottoner jne. – örisi vielä debyytillä leukapartaansa kuin WC-Ankalla kurlannut belsebuub.

Video ei ole enää saatavilla

Funebre

Turkulaisia nahka- ja denim-pioneereja.

Turkulainen Funebre oli aivan ensimmäisiä suomalaisia death metal -yhtyeitä. Ääninäytteemme demokin on tehty jo vuonna 1989. Sinä vuonna julkaistiin muun muassa Madonnan Like a Prayer ja tämä albumi. Siitä on toisin sanoen hirvittävän kauan aikaa.

Demo on erinomainen esimerkki varhaisen suomalaisen death metallin ihastuttavasta kaoottisuudesta ja häkellyttävästä, kymmenen tonnin painolla murjovasta raskaudesta. Varhainen suomidöödis ei kuulostanut musiikilta tästä maailmasta – eikä ollut tietysti tarkoituskaan.

Vuosi 1989 oli pitkälti death metalin year zero. Ensimmäiset demonsa julkaisivat muun muassa Entombed, Grave ja Cannibal Corpse, kun taas amerikkalaiset pioneeriyhtyeet Autopsy, Obituary ja Morbid Angel julkaisivat debyyttialbuminsa.

Funebre varmisti paikkansa legendojen kirjoissa hajoamalla pian Spinefarmin vuonna 1991 julkaiseman Children of the Scorn -esikoisensa jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Abhorrence / Amorphis

Abhorrence: pikemminkin lutuinen kuin abhorrent.

Abhorrence oli Funebren ja Sacred Cruxifixin ohella todellinen suomi-deathin pioneeri. Lyhyeksi jääneeseen uraan mahtui noihin aikoihin kovasti tuttua levy-yhtiöiden kusetusta ja muun muassa keikkamatka Norjaan, jonka aikana pojat yöpyivät Mayhemin jäsenten kotona.

Pian Abhorrencen pantua pillit pussiin vuoden 1990 lopulla Tomi Koivusaari siirtyi aiemmin samana vuonna perustetun Amorphisin laulaja-kitaristiksi. Samalla tiellä hän on edelleen.

Varhaisen Amorphisin musiikki oli vielä läheistä sukua Abhorrencen maanalaiselle brutaliteetille, mutta jo Amorphisin debyyttialbumilla yhtye oli keksinyt tarttua sanoituksissaan myytteihin. Musiikki oli selkeäpiirteistä, folkahtavilla lead-kitaramelodioilla ryyditettyä death metalia. Yhtye oli heittäytynyt progeksi, mikä ominaisuus ainoastaan korostui seuraavalla Tales From a Thousand Lakes -levyllä, jolla sanoituksetkin oli poimittu mistäs muualta kuin Kalevalasta.

Sen jälkeen eräs Suomen kansainvälisesti menestyneimmistä yhtyeistä on jatkanut enemmän tai vähemmän samoilla linjoilla – joskin Koivusaaren gutturaalimurinaa on kuultu enää satunnaisesti ja progen ja jopa jatsin määrä on toisinaan kasvanut hälyttävästi.

Video ei ole enää saatavilla

Disgrace

Disgracen mielestä musta on uusi musta.

Nykyään Disgrace muistetaan kai turkulaisina stahanovilaisen rock-työn sankareina: Jukka Taskisen ja kumppanien bändi on ollut kasassa jo vuodesta 1987, missään vaiheessa sille ei ole lohjennut juuri minkäänlaista suosiota ja miehiä on jopa kaatunut matkan varrella (Toni Stranius vuonna 2006), mutta silti rock-karavaani on puksuttanut eteenpäin kaikki nämä vuodet.

Nuorgam arvostaa.

Työn sankaruuden ohella Disgrace oli myös Suomen ensimmäisen death metal -aallon perusbändejä, johon ei voinut olla törmäämättä yhdessäkään metallizinessä. Ihastuttavan brittiläisesti nimetyllä debyyttialbumilla Grey Misery kuultiin jo vinkeitä ennusmerkkejä bändin myöhemmin omaksumasta hillittömästi paahtavasta action rock -soundista.

Video ei ole enää saatavilla

Teidän li-li-listaltanne puuttuu palanen ja uu uu se on mun näköinen.

Missä naiset? Missä räppi? Missä metalli? Missä artistit x, y ja z? Miehet äänestämässä miehiä, kun listalla oli vain viisi naisen säveltämää kappaletta.

Ennen kuin ehditte aloittaa kollektiivisen nihkeilynne, ruoskimme itse omaa listaamme sen puutteista. Ohjeistus oli pyrkiä objektiiviseen tarkasteluun ja nostaa esille kappaleita, jotka listalle olisivat kuuluneet, mutteivät syystä tai toisesta keränneet riittävästi ääniä.

Kommenttiosioon saa huomauttaa perustelujen kera muistakin kappaleista, jotka olemme sivuuttaneet.

Amorphis: Silver Bride (2009)

1990-luvun kuolometallisuuruus nousi suosiolla mitaten varsinaiseen kukoistukseensa vasta 2000-luvulla, uuden laulajan Tomi Joutsenen siivittämänä. Kalevalapohjainen ja folk- ja proge-sävyinen melodeath miellytti niin vanhoja faneja, kriitikoita ja keskitempoiseen melodiseen raskasrockiin suuntautunutta peruskansaa. Erinomainen esimerkki tunnistettavasta tyylistä on bändin yhdeksännen levyn simppelin tarttuva johtokappale. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Children of Bodom – In Your Face (2005)

Are You Dead Yet? oli loistava, reilun puolen tunnin puristus Bodomeilta. Yhä yhtyeen paras levy. Hevimetelisoppaan lisättiin roimasti punkkia ja industriali samalla kun riffejä ja rakenteita yksinkertaistettiin, parhaita tilutusimpulsseja tappamatta. Alexin laulu saavutti uuden karisman ja aggression tason. ”I don’t give a flying fuck, motherfucker”. Vaatii näyttelijäntaitoja, että voi laulaa tuollaista uskottavasti. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Clouds feat. Tiiu – Under the Dancing Feet (2008)

Kotimaassa häpeällisen vähälle huomiolle jäänyt jokseenkin salaperäinen Clouds (helsinkiläistuottajat Dead-O ja Ponytail) nauttii varsin suurta arvostusta alan kansainvälisissä piireissä. Vuonna 2008 julkaistu fantastisen valveunisesti keinuva Under the Dancing Feet olisi oikeudenmukaisessa maailmassa heidän läpimurtohittinsä. Kappale on äärimmäisen mieleenpainuva ja ylpeän omaperäinen – jopa genreä uusiin suuntiin puskeva – suomalainen luenta dubstepista. Se on maaginen yhdistelmä dubstepin varjomaailmaa ja puhdasta popsävellystaitoa. Kappaleen puuttuminen listalta on sen räikein yksittäinen puute. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

CMX – Tähdet sylissään (2000)

”Elämä on joenuoma / leveämpi kaikkea / mitä voimme vajavaisin sanoinemme mainita” kuuluvat Tähdet sylissään -kappaleen avaussäkeet. Sama pätee CMX:n kunnianhimoon, jonka komeimpia ilmentymiä tämä kappale on. Lähes kenelle muulle hyvänsä yhtyeelle riittäisi itse emokappale, joka istuu radioon mutta ei ole syntynyt sen vuoksi, mutta kolmen minuutin codalle Yrjänä on kutsunut Kampin laulukuoron, jonka harmoniat nousevat äänikuvan pintaan kuin usva hallan puremalta niityltä. (Samuli Knuuti)

Folkswagen – Suomenhevonen (2005)

Talvisodan tankit, autioituvat kylät ja kaurapeltoa hevosineen kyntävä isäntä ovat kuvia, joista todellisuus on irronnut jo monta merkityskerrosta sitten. Niihin törmää arvokonservatiivien puheissa, maalaisromantiikaa kierrättävissä kulttuuritapahtumissa ja keskustalaisessa juhlaretoriikassa. Siksi niitä tekee mieli kavahtaa. Folkswagenin ylistyslaulu suomenhevoselle riisuu kuitenkin pisteliäimmänkin kuulijan aseista ja pureutuu sanoja syvemmälle suomalaiseen sosiaalihistoriaan. Suonna Konosen herkkä ja nöyrä kunnianosoitus valaa kuluneen kuvaston täyteen tunnetta, johon laulun uumenista tapittava märkäturpa vastaa lämpimänruskealla ja kaiken ymmärtävällä katseellaan. Laulu pysäyttää odottamatta, eikä päästä otteestaan. Sen hartaassa kerronnassa on jotakin pohjattoman kaunista ja vilpitöntä. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Hanoi Rocks –  Day Late Dollar Short (2002)

Kun ensi kertaa näin möllösilmäisen setämiehen laulavan ”we are young and strong”, hyy nousi selkäpiihini. Tämä comeback-hitti nosti Hanoi Rocksin 2000-luvun nuorten tietoisuuteen. Se oli viihdefonisoolonsa ja modulaationsa kanssa varmasti parasta, mitä Mike Monroe tai Andy McCoy ovat aikoihin tehneet. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Ilmiliekki Quartet – Askisto (2006)

Ilmiliekin kokoonpanossa ei ole juuri mitään erikoista: trumpetti, piano, basso ja rummut. Mikään yhtye ei silti soita samoin: yhtä intuitiivisesti kuin tavallinen ihminen hengittää. Askistoa vilpittömämpää melodiantajua ja vapaampaa toteutusta, liukenemisten ja tiivistymien alkulimaa, ei ole tällä vuosituhannella Suomessa saavutettu. Kun Verneri Pohjola muun yhtyeen hiljaisesta kuohunnasta lopuksi palaa trumpetillaan ruotuun, hengen haukkomiseen on tikahtua. Voita karmasi iäksi ja osta aneeksi Take It With Me -levy. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Jaakko Laitinen & Väärä Raha – Saippuakupla (2010)

2010-luvun paras iskelmäorkesteri tanssittaa kansaa enimmäkseen lemmenlauluilla, mutta yhtyeen esikoisalbumin ehkä kovin biisi kertookin rahasta. Tosin negaation kautta, huomauttamalla, ettei maallisella mammonalla ole pysyvää merkitystä. Kolikot ovat kauniita, mutta kosketuksesta katovia saippuakuplia. Todella tärkeitä asioita ei voikaan säilöä taskuihinsa, kertoo hitaasta hehkutuksesta hurmioituneeseen kertosäkeeseen yltyvä mustalaisromanssi. Jaakko Laitisen palava laulutulkinta vahvistaa, että kyse on sydämen pohjia myöten koetusta elämänkatsomuksesta. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Jonna Järnefelt – Vaikeimman kautta (2003)

Näyttelijänä tunnetun Järnefeltin debyyttialbumi Aamukahviasetelma elvytti komeasti näyttelijöiden laulelmalevytysperinnettä 2000-luvulla. Vaikka Jukka Leppilammen säveltämistä ja Heimo Hatakan sanoittamista kappaleista Vaikeimman kautta lähentelee jo gospelia, se vetoaa erityisesti hengellisyyden taustalla hehkuvalla inhimillisyydellään. Järnefeltin kirkasta tulkintaa varjostava ja sympaattisesti keuliva Leppilammen taustalaulu on pieni, mutta kokonaisuuden kannalta tärkeä yksityiskohta. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Kakka-hätä 77 – Elämä on huora (2007)

Vuonna 2007 Teemu Bergmanin bändistä tuli ilmiö. Sen ansiosta tiedettiin pitkästä aikaa, kuinka punkkarin sielunmaailma piirtyi. Ilmeni, ettei sitä kiinnostanut parantaa maailmaa – enimmäkseen vain vitutti. Mutta tämä puolittain järsittyjen roiskeläppien, pilleriliuskojen ja Kela-lomakkeiden keskeltä mölisty inhorealismi oli suodattamaton ja rämisevä dokumentti hyvinvointivaltion harmaista syövereistä. Etenkin biisin kruunaava, nuorille konservatiiveille suunnattu piikki (”olis edes hauskaa elämästä puolet / mut eihän täällä viihdy kuin kokoomusnuoret”) on masentavan hauska, mutta myös oivaltava: Arkitodellisuus on sellaista paskaa, että jos siitä nauttisi, olisi jo kadottanut itsensä. Ehkä siis parempi, jos ahdistaa. (Jukka-Pekka Ronkainen)

Video ei ole enää saatavilla

Kotiteollisuus – Jos sanon (2000)

Parilla ensimmäisellä levyillään enemmänkin mökä- ja metallipiirejä kosiskellut Kotiteollisuus löysi kolmannen pitkäsoittonsa kärkikappaleella suuria massoja miellyttävän kultasuonensa. Siinä jyräriffi ja suoraviivaisen tamppauksen miehinen hikisyys yhdistyy tarttuvaan pop-melodiaan ja nyrkinheristystä lietsovaan uhokertsiin kieltämättä varsin rehvakkain tuloksin. Samaa kaavaa yhtye on sittemmin ryöstöviljellyt melkoisella menestyksellä. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Kukka – Hot Light (2000)

Kukka nousi legendaksi hajoamalla ennen aikojaan ja tarjoamalla luontaisen kasvualustan Risto Ylihärsilälle. Kuitenkin yhtye pitäisi muistaa ensisijaisesti musiikistaan. Harva suomalainen orkesteri on onnistunut yhdistämään haikean pop-sensibiliteetin, itseensä viittaavan indie-autismin, lämpimän lofi-äänimaiseman ja melankolisen naivismin tämän tamperelaiskolmikon tavoin. Hot Lights kiteyttää kaikki Kukan vahvuudet muutamaan usvaiseen minuuttiin, joiden uumenista löytyy hämmästyttävä määrä kauneuden sävyjä vielä vuosienkin jälkeen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Mamba – Vielä on kesää jäljellä (2002)

Onko ihmistä, joka ei tätä tunne? Onko ihmistä, jolla ei olisi mielipidettä Mamban jättihitistä, josta on tullut hyttysten ja halvan grillimakkaran kaltainen osa Suomen kesää? Vielä on kesää jäljellä on hirvittävä kappale ja antiklassikko, mutta kulttuurisesti merkittävämpiä kappaleita maassamme ei tällä vuosituhannella ole tehty. Mamba pitää huolen siitä, että kesä alkaa helmikuussa ja jatkuu marraskuulle. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Negative – The Moment of Our Love (2003)

Kehnosti soittaville ja suttuisesti meikkaaville Manse-glamrockareille oli helppo hymähdellä huvittuneesti, mutta genrestä löytyi myös muutamia oikeasti onnistuneita biisejä. Moment of Our Loven videossa Negative soittaa rockia kelmeässä sairaalaympäristössä, itsevarmuutta uhkuen. Nuorella ja räytyneenkauniilla Jonne Aaronilla oli kaikki edellytykset tulla teini-glamin Kurt Cobainiksi. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Kari Peitsamo: I Just Wanna Play Rock’n Roll (2004)

Peitsamon 2000-luvun tuotannon kantavia teemoja on ollut täydellisen rokkibiisin metsästys. Vuoden 2004 Taistelujen tiellä -levyltä löytyvä I Just Wanna Play voi olla hänen paras yrityksensä. Antti Lehtisen tiukan kompin ankkuroima kappale on täynnä rockin kliseitä (”I wanna know whats going on”, ”open tour radio”, I’m a rolling stone”), mutta jo haastava avauslause ”I don’t wanna go to USA” todistaa kuinka Kari ei epäröi tehdessään niistä omiaan. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Pertti Kurikan Nimipäivät – Mä vihaan maailmaa (2010)

Valittaminen vuoden 1977 tyyliin tuntuu nyky-Suomessa usein väsähtäneeltä ja ainakin osittaiselta huijaukselta, kuten tämä valittamisesta valittamisenikin. Nimipäivien vitutuksen taustalla olevia motiiveja ei voi kukaan epäillä. Pelkästään soiton ah-niin-sopiva huojunta ja Kari Aallon klassinen punkääni muodostavat poliittisen statementin, jolla on jo muutettu suomalaisia käsityksiä kehitysvammaisten elämästä. Jos tällä ei eduskuntaa kaadeta tai massamedian ulostekanavia tukita, niin ei sitten millään. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Pintandwefall – Somewhere I’d Be Worshipped (2007)

Tyttönelikko Pintandwefallin paras kappale on rämisevää garagerockia, mutta myös jotain enemmän. Sen kertosäe on ainoa yhteys, jossa Poets of the Fall on koskaan kuulostanut edes välillisesti hyvältä. Kappaleen hoilottavassa, jokseenkin holtittomassa energiassa ja sinne päin äännetyssä englannissa on jotain vastustamatonta ja omaperäistä, johon yhtye ei ole itsekään myöhemmin aivan yltänyt. Se ansaitsee paikan listalla, koska listalla on ehdottomasti liian vähän holtittomasti hoilottavia tyttöjä – ja ylipäätään liian vähän tyttöjä. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Plain Ride – Mannerheimintie (2009)

Plain Riden käsittelyssä 5.5 kilometriä muuttuu kymmeneksi minuutiksi ja kolmeksi sekunniksi. Kun huomioi yhtyeen käytännössä virheettömän diskografian, uniikin soundin ja Janne Westerlundin aliarvostuksen, Plain Riden paikka olisi ollut ehdottomasti listalla. Yksittäisistä kappaleista kura roiskuen junnaava Mannerheimintie on yhtyeen suurin, pisin ja kaunein. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Samuli Putro – Mitäpä jos (2009)

Zen Café huomioitiin varsinaisessa pophelmilistauksessa, mutta kunniaa ansaitsee myös Putron soolotuotanto. Mitäpä jos avaa Putron Elämä on juhla -soolodebyytin muistuttaen, kuinka tavattoman kauniiseen ja lohdulliseen ilmaisuun lauluntekijä kykenee. Mitäpä jos kuulostaa vaatimattomalta verrattuna siihen, että sen sanoituksissa poraudutaan ihmiselämän oleellisimpiin oivalluksiin. Suurista teemoista huolimatta äklö-reaktiota ei synny, kiitos nimenomaisen vähäeleisyyden. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

Swallow the Sun – Morning Never Came (2003)

Swallow the Sun -orkesteri on onnistunut tuomaan doom-metallin, jos ei nyt valtavirtaan, niin ainakin pois marginaalista. Siitä todisteena olkoon neljän edellisen levyn sijoitukset myydyimpien levyjen top10:ssä. Vahvoja melodioita ja doom-perinteitä sekoittava yhtye tuntuu uppoavan niin paatuneimpaan örrimurrihevariin kuin popimpaa heviä kuunteleviin teinityttöihin. Bändin debyyttilevy ei ole ehkä kaupallisesti menestynein, mutta sisältää kenties eniten helmiä. Niistä yksi on tämä maailmanlopun tunnelmissa seilaava levyn päätösbiisi Morning Never Came.

Video ei ole enää saatavilla

Pyhimys – Nöfnöf (2008)

Ahkerana vuodesta 2004 asti pysytelleen Pyhimyksen Tulva on täydellinen levy. Se on antiteesi edeltäjälleen (Salainen maailma): abstrakti, elektroninen, eikä lainkaan niin pröystäilevä. 19 kappaleen seasta erottuva Nöfnöf kertoo herra Bushin sikailevasta perheestä, videolla possunenäiset räppärit mässäilevät kanankoivilla ja hengaavat ostarilla. 2000-luvun parhaita räppilevyjä ja yksi lahjakkaimmista Suomi-räppäreistä ikinä. Vihaako Nuorgam räppiä? (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Redrama – If You With That (2003)

Lasse Mellbergin ensimmäinen Redrama-nimellä julkaistu sinkku pöllähti keskelle Eminemin valtakautta. Miehellä on hiukan samanlainen soundi äänessä, mutta If You With Thatin biitti on paljon funkimpi kuin Marshall Mathersillä yleensä. Biisissä ei ole mitään mullistavaa, mutta se on suomalaiseksi harvinaisen vakuuttava englanninkielinen valtavirtahoppistyge. Hymyilyttää joka kerta. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Robin – Frontside Ollie (2011)

Välillä eteen tulee täydellisiä poptuotoksia, joissa ei ole kerrassaan mitään korjattavaa – tutki asiaa miltä kantilta tahansa. Vuoden raikkain popilmiö Frontside Ollie on juuri sellainen. Nuorgamin historian hämmästyttävin vääryys puolestaan on, ettei Frontside Ollie yltänyt mukaan Top 100 -mahlalistalle. Onko 2000-luvulla muka sata kotimaista esittäjää levyttänyt tätä paremman kappaleen? (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

The Rollstons – Weekdays are Schooldays, Weekends are Mine (2002)

Mikä meitä nuorgamilaisia vaivaa, kun yksi 2000-luvun täydellisimmin surisevista kitarapoplauluista unohtui listalta? Vaikka myyttinen hevinuoruus jäi väliin, Diolta näyttävä Ronnie James jaksaa riemastuttaa edelleen. (Ville Aalto)

Teflon Brothers – Rakastunut etkoilla (2010)

Tämä leppoisan bassolinjan ja viipyilevän ruotsinlaivapianon vetämä minuuttinovelli tavoittaa etkojen tunnelman täydellisesti. Laulun kertoja on niin riemastuttavalla tavalla hukassa ihastuksensa kanssa, että on mahdotonta olla sympatisoimatta nuoren miehen ahdistusta. Kappale myös yhdistelee bossa novan hillittympää puolta niin tyylikkäästi arkisanastolla riimittelyyn, että sitä voisi käyttää oppikirjaesimerkkinä kotimaisen hiphopin parhaimmillaan oivaltavasta ilmaisuvoimasta. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Surupuku (2002)

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus oli vuosituhannen alussa Suomen suosituimpia yhtyeitä, eikä pääkaupunkiseudun ulkopuolella voinut välttyä näkemästä bändin “Kaikki liha tottelee kuria”-t-paitoja. Rautiaisen musiikki upposi niin metallia kuunteleviin pitkätukkiin kuin suomirockin kuuntelijoihinkin. Ei siis mikään ihme, että Surupuku-radiohitin sisältänyt Rajaportti-albumi myi platinaa. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Underwater Sleeping Society – Silence Teaches You How To Sing (2006)

Riihimäen ja Hyvinkään seudulta on tullut 2000-luvulla hurjasti hyvää vaihtoehtoista musiikkia. Vaikka tämä näkyikin Mahlalistalla, unohtui yksi pioneereista. Bändi, jonka lahjakkuus on sittemmin kuppautunut muun muassa Rubikiin, esiintyy omaleimaisimmillaan juuri tällä kappaleella. Intron klarinettimelodian mukanaan tuoma soinnillinen runsaus, rytminen leikittelevyys ja näiden vastapainoksi asettuvat suoraviivaiset kitarakompit vetivät suuntaviivoja vuosikymmenen kotimaiselle indierockille ilman, että tekijänsä saivat maistaa suurta kansallista menestystä. (Joonas Kuisma)

Video ei ole enää saatavilla

Velcra – We Must Start Again (2007)

En tiedä, mitä Velcralle tapahtui Hadalin jälkeen, mutta kyseessä on yksi kotimaisen industrialin harvoista hyvistä hetkistä. Levyn sydän on Jessi Freyn kaunis tumma ääni, jonka taustalle loihditaan rikkaita äänikudoksia ja keskenään risteileviä melodioita, jotka kaartelevat aiheitaan pitkään, löytäen lopulta aina maalinsa. We Must Start Again soi mahtipontisena ja leikkisänä, suureellisena ja herkkänä. Takana ovat vuosituhannen alun nu-metal ja uho. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Viikate – Kuolleen miehen kupletti (2003)

Suomalaisen raskaan musiikin kentällä Viikate on aina ollut outolintu: liian iskelmää hevareille, liian raskasta poppareille. ”Ei ketään kelle soittaa” kappaleella yhtye nousi kuitenkin koko kansan tietoisuuteen. Alkoholismista pienen pojan näkökulmasta kertova Kuolleen miehen kupletti on kuitenkin itselle yksi yhtyeen huippuhetkiä. Bändin uniikki soundi sekä Kaarle Viikatteen melankoliset sanoitukset ja mieletön melodiantaju jatkavat kunnialla suomalaisen mollivoittoisen musiikin perinnettä. Siksi Viikate kuuluu noteerata suomalaisista popklassikoista puhuttaessa. (Tero Uuttana)

Video ei ole enää saatavilla

Viola – Lovelights (2004)

Rohkeasti keskeneräisenä uransa aloittanut helsinkiläisyhtye puhkesi kukkaansa viiden vuoden olemassaolon jälkeen – ja millainen kukka se olikaan! Lovelights ja sen isäntäalbumi Tearcandy (2004) ovat yhä viiltävintä ja romanttisinta melodraamapoppia, mitä Suomessa on The Divine Comedyn jalanjäljissä tehty. Duoksi kutistunut ja viimeisinä vuosinaan vain verkossa musiikkia julkaissut yhtye lopetti toimintansa joulukuussa 2011. (Antti Lähde)