Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 305 Death in Vegas – Medication

Richard Fearless, tuo varjoissa viihtyvä biittimörkö, palautti Death in Vegasin pitkältä sapattivapaalta Trans-Love Energies -albumilla. Medication tarjoaa monenlaista säästeliäin annoksin. Sekvensseri sanoo ”säkäsäkä”, rytmi sanoo ”klonk” ja kuoro sanoo ”aah” – mutta harvoin yhtä aikaa. Vahva lääkitys pitää tunnetason hillityn pelokkaana. Tätä olis kova tanssia. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 304 Alison Krauss & Union Station – Lie Awake

Miksi makaan hereillä, kun mikään ei ole vialla, kysyy Alison Krauss kappaleella, jota voisi itseäänkin kuvata virheettömäksi. Kappale on Kraussin veljen Viktorin kirjoittama mittatilaustyö, jonka hitaasti palava sovitus antaa tilaa Alison kuulaalle äänelle ja Jerry Douglasin upealle Dobrolle. Lopputulos on toki ammattityötä, mutta huippuammattilaisten tekemänä. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 303 Lucenzo feat. Don Omar – Danza Kuduro

Mammat riivaa, asfalttisoturi! Eikun tämä onkin se alkuperäinen kappale, ei Ruudolfia eikä Karri-koiraa. Danza Kudoro on skandaalinkäryisesti Nuorgamin vuoden 2011 top-listalla, vaikka on alun perin kesältä 2010! Kahdella kielellä laulettu, innokas reggaeton oli vuoden 2011 Dragostea din tei – suomalaiset eivät tiedä, mitä lauloivat, mutta lauloivat silti mukana. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 302 Hauschka – Girls

Volker Bertelmann, preparoidun eli epäkristillisesti sorkitun ja manipuloidun pianon instrumentikseen valinnut eurooppalaisen taidemusiikin nero, rakastaa yhtä palavasti Steve Reichia, Green Dayta kuin Missy Elliottiakin. Girls on Bertelmannia vastustamattomimmillaan; vaivihkaa kehittyvää, matemaattisuudessaankin svengaavaa ja kauniisti vinksahtanutta avantpoppia. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 301 Supo – Se tulee olemaan helppoo

Kitarattomasti rytkyvä garage rock -meuhkaaminen funkkaa ja möyhii syntisen huuruisasti. Piru riivaa ja viina löyhkää karvaisten miesten jahdatessa reheviä naaraita savisella pellolla. Biisin svengi kaappaa mukaansa soiden primitiiviseen sykkeeseen eli rockin perusasioiden äärellä ollaan tiukasti. Luolamiesmäinen urahtelu ja mylvintä kuuluu touhuun elimellisesti. (Kimmo K. Koskinen)

Supon Piiskaa ilmaan kuvion -albumi ilmestyi Bad Vugum -levy-yhtiön kautta.

Voit kuunnella Se tulee olemaan helppoo -kappaleen Supon Myspace-sivuilta.

# 300 Pete & the Pirates – Can’t Fish

Harvemmin sama kappale herättää mielleyhtymiä sekä Robert Louis Stevensonin Aarresaareen että Miljoonasateen Veitsen valossa -levyyn. Salaperäinen, pinnan alla väreilevä jännitys Can’t Fishissa muistuttaa noiden kahden klassikon maailmasta. Vaikka merirosvot olisivatkin vain yhtyeen nimessä, niin kyllä olkinaisen voi nähdä tanssivan Admiral Benbow Innin katolla. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 299 The Megaphone State – Lights

Jaa mikä Gracias? Jo useampia vuosia hiphop-piireissä vaikuttanut Megaphone State tekee likipitäen Suomen viimeistellyintä englanninkielistä räppiä, ja Ekow on Redraman ohella paras toisella kotimaisella räppäävä mc. Tulevaa kakkosalbumia alustava Lights on täyteläinen siivu hämyisen jazzklubin mieleen tuovaa räppimannaa, joka kietoutuu ympärille kuin savuverho. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 298 The Cars – Sad Song

Hyviä comeback-levyjä tapaa äärimmäisen harvoin, joten kasarisuosikki The Carsin Move Like This oli erittäin iloinen yllätys. Yhtye päätti viisaasti palata 1980-luvun alun napakkaan soundiinsa. Paras esimerkki tästä oli loistava Sad Song. Siinä vaiheessa, kun kappaleen propulsiivinen kertosäe iskee ison vaihteen silmään, tanssiinkutsusta ei tohdi enää kieltäytyä. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 297 Seksihullut – Häähullut

Helsingin Kalliossa konttaavien ”Seksareiden” ensimmäinen pitkäsoitto tahkoaa läpi 17 biisiä about 20 minuutissa. Tuotanto kusee ja ilma on piukkaa. Räkänaamaisen, vittuilevan, paskaperseisen ja kaatuilevan punkinrätkytyksen aiheet vaihtelevat luottohäiriöistä hampurilaisiin ja Terminator-elokuvien T2:sta, no, näihin häähulluihin. Vuoden piristävimpiä älähdyksiä. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 296 Mélanie Laurent – Uncomfortable (feat. Damien Rice)

Minulle ei soitettu tätä biisiä, kun yläasteella piti valita uusi kieli opiskeltavaksi. Silloin ei-englanninkielistä populaarimusiikkia edusti Rammstein ja Saksa, niin kuin myös kielivalintaani. Puolet Uncomfortablesta menee ohi mutta toinen puoli iskee sieluun. Jatkuvissa sydänsuruissa riutuva Damien Ricekin on aina parhaimmillaan dramaattinen nainen rinnallaan. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 295 Franklin – I Know (Com Truise Remix)

Com Truise on häpeämätön analogifetisisti. Hänen omilla, instrumentaalisilla teoksillaan on taipumus kuulostaa syntesoijavalmistajien esittelyraidoilta tai suoraan videolle ajautuneiden kasarileffojen soundtrackeilta. Ranskalaisartisti Franklinin nuotin vierestä kulkevan hoilauksen kaverina Truisen julkeat pörinät toimivat hienosti. Kontrasti luo outoa tunnelmaa. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 294 The Field – Then It’s White

Ruotsalainen The Field oli kuuma tuore nimi 2007. Kompakt-artisti Axel Willnerin edellinen levy taisi livahtaa monen ohi, mutta nyt Field herkisti jälleen korvat. Ihastuttavan verkkaisen leijaileva ja pianon johdattama Then It’s White -kappale tarjoaa minimalistisen teknon tarkkuutta ja Looping State of Mind -albumin nimeen istuvaa kaunista mielentilakieputusta. (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Bluegrass-prinsessa Alison Kraussille se hetki on nyt. Mutta ei niin, että Kraussin arki olisi kovin harmaata. Vasta 40-vuotiaalla laulaja-viulistilla on takanaan jo 20 vuotta esiintymistä ja 14 vuotta levytysuraa. Menestystä on riittänyt: 11 levyn joukossa on kaksi tuplaplatinaa, kaksi platinaa ja muutama kultaa myynyt teos.

Kraussin ura on palkittu myös häkellyttävillä 26 Grammy-patsaalla. Vaikka moni pysti on vuoden bluegrass-äänityksen kaltaisista ”helpoista” kategorioista, on joukossa myös peräti kaksi vuoden levyä.

Näistä kahdesta Kraussin tuntevat muutkin kuin juurimusiikin innokkaimmat harrastajat. Samalla ne ovat hänen uransa epätyypillisimmät levyt. Niistä ensimmäinen oli vuoden 2000 Voi veljet, missä lienet -elokuvan soundtrack. Se nosti valokeilaan paitsi Kraussin, myös koko vanhahtavan musiikkityylin ja heitti Kraussin levymyynnin uusille kymmenluvuille.

Jälkimmäisestä toivutaan vuorostaan nyt. Kyseessä oli vuoden 2007 Raising Sand -duettolevy, jonka Krauss teki Led Zeppelin -dino Robert Plantin kanssa. Kaunottaren ja hirviön ja yhteistyöstä tuli yllättävä napakymppi, joka esitteli Kraussin uudelle, paljon bluegrassfaneja suuremmalle yleisölle.

Paper Airplanella Krauss kuitenkin palaa arkeen.  Taustalla soittaa tuttu Union Station -yhtye, jonka kanssa Krauss on levyttänyt osapuilleen joka toisen levynsä. Duettopartneri Plant saa tyytyä mainintaan kiitoslistalla Daleyn soitinkorjaamon ja John Oatesin seurassa.

Jos uusi levy pitäisi määritellä yhdellä sanalla, olisi se ammattitaitoinen. Yhtye ja Krauss soittavat yhteen juuri niin hyvin kuin saattaa odottaa. Yllätyksiä levyllä ei ole, ellei sellaiseksi laske levyn avaavaa, singleksikin lohkaistua nimiraitaa. Kappale on pelkkä alusta Kraussin äänelle, ja yhtyeen soolojen aikana luoma svengi katkaistaan tylysti säkeistön taas alkaessa. Eivätkä kielikuvatkaan, joiden varaan teksti on rakennettu, ole omaperäisimmästä päästä:

”My love is like a paper airplane /
flying in the folded wind /
Riding high to then low”

Tahmean alun jälkeen meininki paranee. Krauss antaa yhtyeelle miellyttävän paljon tilaa: Kitaristi Dam Tyminski saa laulaa peräti kolme kappaletta. Viulu pysyy pääosin taustalla.

Levyn tähdeksi nousee dobro-mestari Jerry Douglas, jonka näppärät soolot ja tyylitajuiset taustat pitävät laulut liikkeessä.

Kappalemateriaali ei nouse soiton tasolle. Yhtyeen ulkopuolisten biisinikkarien kirjoittamista mittatilauskappaleista parhaiten kulkee Kraussin veljen Viktorin kirjoittama Lie Awake. Mitään uutta levyä kuuntelemalla on turha luulla oppivansa.

Isompien nimien covereita on kaksi: Jackson Brownen My Opening Farewell ja Richard Thompsonin Dimming of the Day. Jälkimmäisen voisi julistaa levyn huippuhetkeksi, ellei se muistuttaisi The Corrsin versiota samasta kappaleesta vain viiden vuoden takaa.

Tyypilliseen tapaansa yhtye on tuottanut levynsä itse. Äänikuvan selkeys miellyttänee hifistejä, mutta tarkkuuden hintana on hienoinen koleus. Tavallaan se kuitenkin sopii levylle, joka on ennen muuta pitkän linjan ammattilaisten rutiinisuoritus.

68 Paper Airplane ei ole missään tapauksessa huono levy. Juhlissa on kuitenkin arkea lystimpää, minkä myös Krauss tietää. Jo ennen kuin levy oli edes julki, laulaja kertoi suunnittelevansa uutta duettolevyä Plantin kanssa.

Video ei ole enää saatavilla