Singles. Katso vain omalla vastuulla.

Flanellipaidat. Villapaidat. Doc Martensit. Converse All Starsit. Risaiset ja revityt farkut. Pojilla pitkät tukat ja orastavaa naamakarvoitusta, tytöillä suttuiset meikit ja värjätyt hiukset.

Grunge oli 1980- ja 1990-lukujen taitteessa Seattlessa, Yhdysvalloissa kehittynyt musiikki- ja pukeutumistyyli. Musiikillisesti grungessa kuului vaikutteita hard rockista ja heavy rockista, mutta myös punkista ja hardcoresta. Harmoniat ja melodiat toivat musiikkiin vaikutteita perinteisemmän popilmaisun puolelta, mutta grunge oli pitkään nimenomaan vaihtoehtokultuuria.

Grungen viisi suurta nimeä 1990-luvulla olivat Soundgarden, Nirvana, Alice in Chains, Pearl Jam ja Stone Temple Pilots. Nirvana kuoli Kurt Cobainin itsemurhan myötä vuonna 1994, mutta neljä muuta suurta nimeä ovat edelleen aktiivisia.
Nuorgam esittelee grungeaallon nuo viimeiset mohikaanit. Mitä he olivat ja mitä he tekivät grungen kultavuosina 1990-luvun alussa? Entä mitä he ovat ja mitä he tekevät tänä päivänä? Mikä on heidän jättämänsä grungejalanjäljen koko?

Stone Temple Pilots

1990-luku: Laulaja Scott Weilandin, kitaristi Dean DeLeon, basisti Robert DeLeon ja rumpali Eric Kretzin muodostama yhtye oli suosittu Yhdysvalloissa. Debyyttilevy Core (1992) ja kakkoslevy Purple (1994) olivat myyntimenestyksiä. Suurimmat hitit olivat Plush, Sex Type Thing, Vasoline ja Interstate Love Song.
Stone Temple Pilots näytti aikalaisistaan ehkä vähiten grungebändiltä. Weilandin päihdeongelmat veivät suurimman huomiota pois yhtyeen musiikista 1990-luvun puolivälissä.

Video ei ole enää saatavilla

Nykypäivä: Yhtye jäi tauolle vuonna 2002. Weiland sai pestin entisten Guns N’ Roses -jäsenten muodostamassa Velvet Revolverissa, joka toimi vuoteen 2008 asti. Samana vuonna Stone Temple Pilots palasi yhteen. Itsenimetty paluulevy julkaistiin 2010.
Kuluvan vuoden maaliskuussa Scott Weiland sai potkut bändistä ja hänen tilalleen palkattiin Linkin Parkin solisti Chester Bennington.

Grungejalanjäljen koko: 39.

Alice in Chains

1990-luku: Alice in Chains on suurista grungeyhtyeistä synkin sekä heavyvaikutteisin. Synkkyys kumpuaa pitkälti laulaja Layne Staleyn huumeongelmista, itsemurhista ja masennuksesta kertovista sanoituksista. Staleyn ja kitaristi Jerry Cantrellin lauluharmoniat muodostivat Alice in Chainsin musiikin ytimen.
Dirt (1992) oli menestys, ja siltä irrotetut singlet Would?, Down in a Hole, Them Bones ja Rooster hittejä. Bändi lopetti toimintansa vuonna 1996 julkaistuaan edellisenä vuonna kolmannen pitkäsoittonsa.

Video ei ole enää saatavilla

Nykypäivä: Layne Staley kuoli huumeiden yliannostukseen vuonna 2002. Alice in Chains palasi keikkalavoille vuonna 2005, esiintyen eri solistien kanssa. Uudeksi laulajaksi valikoitui William DuVall, jonka kanssa yhtye on julkaissut kaksi levyä.

Grungejalanjäljen koko: 40

Soundgarden

1990-luku: Laulaja Chris Cornellin ja kitaristi Kim Thayilin perustaman yhtyeen menestyneimmät levyt olivat Badmotorfinger (1991) ja Superunknown (1994). Ensin mainitulta löytyneet hitit Rusty Cage ja Outshined saivat paljon radiosoittoa, mutta Soundgardenin suuri läpimurto tapahtui Superunknownilta julkaistun singleballadi Black Hole Sunin myötä. Vuonna 1996 julkaistu Down on the Upside on yhtyeen paras pitkäsoitto, mutta se ei menestynyt edeltäjiensä lailla. Soundgarden hajosi vuonna 1997.

Video ei ole enää saatavilla

Nykypäivä: Chris Cornell julkaisi vaihtelevalla menestyksellä soololevyjä ja liittyi Rage Against the Machinen soittajien muodostamaan Audioslaveen. Rumpali Matt Cameron liittyi 1990-luvun lopulla Pearl Jamin riveihin. Vuonna 2010 Cornell ilmoitti Soundgardenin palaavan konserttilavoille ja julkaisevan kokoelmalevyn. Kokonaan uutta materiaalia sisältänyt King Animal julkaistiin syksyllä 2012.

Grungejalanjäljen koko: 42

Pearl Jam

1990-luku: Kitaristi Stone Gossardin ja basisti Jeff Amentin perustaman Pearl Jamin kolme ensimmäistä levyä olivat sekä myynti- että arvostelumenestyksiä. Ten (1991), Vs. (1993) ja Vitalogy (1994) sisälsivät myös hittejä. Muun muassa Alive, Jeremy, Better Man ja Daughter soivat paljon niin vaihtoehtoisilla kuin valtavirtaisimmilla radioasemilla. Vuosituhannen lopulla myös Given to Fly ja Wishlist nousivat hiteiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Nykypäivä: Pearl Jam on ainoa grungejättiläinen, joka on jatkanut toimintaansa tauotta tähän päivään asti. Yhtyeen kymmenes studioalbumi Lightning Bolt julkaistaan lokakuussa. Laulaja Eddie Vedder on julkaissut myös akustista soolomateriaalia. Pearl Jam keikkailee aktiivisesti, ja yhtyeen kiertueet ovat lähes poikkeuksetta loppuunmyytyjä.

Grungejalanjäljen koko: 45

Soundgarden konsertoi Helsingin Hartwall-areenalla keskiviikkona 4. syyskuuta.

Alice In Chainsin Dirt-albumia on myyty yli 5 miljoonaa kappaletta.

X-sukupolven flannelliin verhoutuneessa musiikkihegemoniassa on yksi yli muiden, yksi Suuri Kappale, yksi Stairway to Heaven. Se ei ole tähän muodoltaan vertautuva Mother Love Bonen Chloe Dancer / Crown of Thorns, ei Pearl Jamin riipaiseva rakkauslaulu Black, ei Soundgardenin vetelä pop-rallatus Black Hole Sun. Se on Would?

Toki kappale on liki täydellinen antiteesi Led Zeppelinin pompöösille, ylimittaiselle, maailmojasyleilevälle klassikolle, mutta silti. Siinä on samaa ylimaallista taustavirettä, joka nostaa kappaleen aivan omaan luokkaansa.

Nimenomaan tuo taianomainen tunnelma nostaa Wouldiin tavallista rock-biisiä korkeampaan ulottuvuuteen. Tovereiden kanssa ihmettelimme aikanaan, miten joku voi vain herätä aamulla mielessään tällainen kappale. Alice In Chainsin kitaristi ja toinen laulaja Jerry Cantrell on mies, joka tähän pystyi.

Would julkaistiin hiukan etuajassa, ennen Alice In Chainsin huikeaan suosioon siivittäneen Dirt-kakkosalbumin julkaisua X-sukupolven grunge-seikkailuista kertovan Singles-elokuvan soundtrackilla. Synkeä kappale oli oudossa paikassa aloittaessaan kokoelman. Vaikka biisi myös oli niin sanotusti omiensa seurassa, se erottautui erikoislaatuisuudellaan jopa Soundgardenin maanisesta Birth Ritualista. Tunnettujen kollegoidensakin pätevien raitojen rinnalla Would oli ilmiselvä johtotähti.

Kun Dirt muutama kuukausi myöhemmin julkaistiin, levyn biisilistasta oli heti skannattava, onko kappale mukana vai tuliko siitä eksklusiivinen irtoraita, kuten samaisen soundtrackin erinomaisista Pearl Jam-, Mudhoney-, Smashing Pumpkins– ja Soundgarden -biiseistä. Alice In Chains tunsi selvästi kappaleen voiman, sillä siellä se oli. Omalla paikallaan, klassikkolevyn suurena finaalina.

Would teki vaikutuksen aikanaan (ja tekee edelleen) erityisesti mystisellä vetovoimallaan, joka tuntui ulottavan maagiset lonkeronsa myös musiikilliseen ilmaisuun. Kappaleen tunnelma koostui varsin kapealla sointuskaalalla operoivasta, tunnelmaltaan vaanivasta riffistä. Biisin outous ilmeni myös ajalle tyypillisestä hiljaa-kovaa-hiljaa-rakenneratkaisusta, mutta samalla epätavallisesta sovituksesta. Näin kappale tuntui helposti lähestyttävältä ja samalla huomattavasti monimutkaisemmalta kuin se onkaan.

Se edustaa grungen ristiriitaisuutta parhaimmillaan: yksinkertaista, joka kuulostaa monimutkaiselta, synkkää, joka kuulostaa valoisalta, lyhyttä, joka kuulostaa pitkältä ja raskaalta, joka on kevyttä. Haurasta, joka on voimakasta.

Biisin savukiehkuran tapaan kiemurrellen leijuva melodia pohjaa monimutkaiseen bassoriffiin, jota pönkittää rento mutta jämäkkä tomikomppi. Se saa kontrastia rauhallisista kitarasoinnuista aavemaisen kiehtovasta, rauhaisasta laulumelodiasta, joka muistuttaa etäisesti jonkinlaista munkkien hautajaishymniä. Munkeista ei ole kyse, mutta kuolemasta kyllä.

Kryptisesti sanoitettuja säkeitä on vain neljä riviä, mutta silti kappaleen sanoma tuntuu musertavalta ja intiimin massiiviselta. Vaikutelma syntyy pintatasolla fragmentinomaisista, mutta ilmeisen tarkkaan valituista ydinsanoista ja niiden luomista mielleyhtymistä: broken, master, child, love, drifting, desertion, flying.

Tummasävyisestä ja pidättelevästä säkeestä biisi avautuu musiikillisesti reippaammin rockaavaan kertosäkeeseen. Sekin on angstinen ja vaikka ilmaisu onkin huomattavasti säettä ronskimpaa, kertsikään ei pauhaa täydellä energialla.

”Into the Flood again
same old trip it was back then
So I made a big mistake
Try to see it once my way”

Solisti Layne Staley kuitenkin kajauttaa tunnustuksensa railakkaasti ilmoille, vain vaipuakseen takaisin synkkään säkeen alhoon. Ja melankoliaa, pettymystä, itseinhoa ja sanat ovatkin pullollaan.

Wouldin sanat tuntuvat kuvaavan sitä epätoivoiselta vaikuttanutta tuulimyllyjä vastaan taistelua, jota Staley kävi heroiiniaddiktionsa kanssa. Vellovaa epäelämää repsahtamisien, väsyneiden mutta kutsuvien trippien jättämien epämääräisten ruumiistairtoutumista muistuttavien muistifragmenttien ja syvän katumuksen välillä. Mutta sanat eivät ole Staleyn vaan Cantrellin kynästä. Aihepiiri on edellä kuvatun tyyppinen, sillä Cantrell on kertonut kappaleen pohjaavan Mother Love Bone -solisti Andrew Woodin lopullisesta heroiiniyliannostuksesta kummunneisiin tuntemuksiin.

Biisin lopussa saavutettava varsinainen kliimaksi on lyhyt. Sävellaji vaihtuu duuriin ja kappaleen tähän asti kahlittu energia vapautuu. Tai ainakin siltä vaikuttaa: jokin jää silti kalvamaan, eikä totaalista täyttymystä saada, vaikka sellaista lupaillaankin.

”Am I wrong?
Have I gone to far to get home?
Am I gone?
Left you here all alone?”

Mitä, kuolinko minä? Vai selvisinkö? Tiedämme tämän vastauksen – oli kyse Woodista tai Staleysta. Mutta ainakin Would-biisin aikaan synkkien sanojen äänitorvena toimineen Staleyn mielessä tulevaisuus saattoi vielä hetkittäin näyttää valoisammalta.

Toisin kuitenkin kävi, ja kymmenen vuoden ankara narkkaaminen vei miehen. Rumalla tavalla: hampaita menettänyt, kalmankalpea ja alle 40-kiloiseksi kuihtunut laulaja sai virua speedball-övereihin kuolleena kämpillään kaksi viikkoa ennen kuin häntä pankkitilin käyttämättömyyden takia osattiin kaivata. Edelleen, Wouldin lopullinen kysymys jäi ilmaan:

”If I could, would you?”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Wouldin taika välittyy mainiosti myös akustisessa versiossa, joka taltioitiin bändin viimeisiin lukeutuneella MTV-unplugged-keikalla.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Metallibändit ovat omaksuneet Alice In Chainsin otteista osansa. Progressiivinen death metal -yhtye Opeth on jopa rohjennut versioida Wouldin – ihan kelvollisin tuloksin, mutta ilman sitä maagista tunnetta.

Video ei ole enää saatavilla