Moi.

”We try but we didn’t have long
We try but we don’t belong
We try but we didn’t have long
We try but we don’t belong”

Etukenossa pakeneva biitti. Laiskan kaunista laulua. On vuosi 2005 tai 2006 ja kuulen kappaleen Boy from School ensimmäisen kerran. Rakastun Hot Chipiin.

Hot Chipistä tulee Last.FM:n tilastojen perusteella eniten kuuntelemani yhtye 2000-luvulla. Boy from Schoolista tulee kolmanneksi eniten kuuntelemani kappale: 34 kertaa. Siihen päälle vielä kaikki remiksaukset.

Olen kuullut Boy from Schoolin kymmeniä kertoja. Se ei välttämättä ole jollekulle muulle paljon, mutta minä olen nopeasti kyllästyvää sorttia.

Video ei ole enää saatavilla

En oikeastaan tiedä Alexis Taylorista mitään. En edes tiedä, minkä ikäinen hän on. Sen tiedän, että hän on Hot Chipin toinen pääarkkitehti ja 2000-luvun tyypillinen renessanssinero: multi-instrumentalisti, lauluntekijä, dj, popnörtti ja ruma jätkä.

En oikeastaan tiennyt, miltä rakastamani musiikin tekijä näyttää ennen kuin näin Hot Chipin livenä Roskildessa 2007. Ei ollut kiinnostanut. Vasta siellä minulle selvisi, että hän näyttää aivan yhdeltä 1980-luvun Nörtit-elokuvien näyttelijöistä. Nerolta.

Video ei ole enää saatavilla

Täydellinen Taylor ei ole. En välitä hänen juuri Flow-festivaaleilla esiintyneestä About Group -yhtyeestä. En mennyt edes keikalle.

Viime vuonna Taylor kävi Helsingissä dj-keikalla. En jaksanut mennä. (Okei, se harmittaa.) Ja Taylorin vuonna 2008 ilmestynyt sooloalbumi Rubbed Out on parhaimmillaankin vain hyvä.

Mutta Alexis Taylorin lauluääni: se on 2000-luvun paras pop-ääni. Ja Hot Chip on 2000-luvun musiikillinen runsaudensarvi, jota tullaan ihmettelemään ja jonka todellinen vaikutus tullaan tunnustamaan vasta pitkän ajan päästä tällä vuosikymmenellä. Kiitos siitäkin, Alexis Taylor.

Video ei ole enää saatavilla