Ou est la vache?

Vuonna 1998 Air teki musiikkia, joka sopi täydellisesti vuosituhannen vaihteeseen. Sen lempeästi kuulijaa hellivät soundit edustivat sekä 1990-luvulle tyypillistä myyttiseen menneisyyteen haikailua että uuden vuosituhannen kihelmöivää odotusta. Se kuulosti musiikilta, jota saattoi kuunnella niin 1970-luvun playboy leveälahkeisissa housuissaan ja kirjavassa tekokuitukauluspaidassaan kuin Pierre Christinin ja Jean-Claude Mézièresin avaruusagentit Valerian ja Laureline leijaillessaan tehtäviensä välissä vaaleanpunaisessa tähtisumussa.

Nicolas Godinin ja Jean-Benoît Dunckelin Versailles’ssa vuonna 1995 perustaman yhtyeen tyyli vakiintui jo sen varhaisilla singleillä, kuten Modulor Mixillä tai kuvaavasti nimetyllä Casanova 70:lla. Näillä myöhemmin Premiers Symptômes -EP:llä uudelleen julkaistuilla raidoilla kuultiin Godinin ja Dunckelin tavaramerkiksi muodostunut retrofuturistinen yhdistelmä easy listeningiä, varhaisia syntetisaattorimusiikin innovaattoreita, progressiivista rockia, Serge Gainsbourgin ja Burt Bacharachin tapaisia hienostuneita popvisionäärejä ja modernin tanssimusiikin soundeja.

Duon musiikki soveltui mainiosti huilaamiseen rankkojen tanssimaratonien välissä, mutta se ei jäänyt pelkäksi chillout-musiikiksi. Yhtä hyvin Airin raikkaan melodiset kappaleet toimivat kotikuuntelussa ja toki myös trendikkäiden kahviloiden äänitapettina.

Duon todellinen mestariteos oli sen vuonna 1998 julkaistu debyyttipitkäsoitto Moon Safari, joka osoitti, että Air kykeni vaivatta lunastamaan singlejensä odotukset. Moon Safari oli mestarillinen luomus, joka esitteli Godinin ja Dunckelin musiikillisen vision täydessä loistossaan. Se oli upea menneisyyden, nykypäivän ja tulevaisuuden palasista kasattu persoonallinen kokonaisuus, joka kuulosti samalla sekä tutulta ja tuoreelta – kuin muistolta tulevaisuudesta.

Albumi sai sellaiset vielä muutamaa vuotta aikaisemmin mauttomana pidetyt soittimet, kuten vocoderit, Wurlitzerin ja Rhodesin sähköpianot, Moog-syntetisaattorit tai vaikkapa erityisesti diskolevyiltä tutun ARPin Solina String Ensemblen, kuulostamaan yhtäkkiä viileääkin viileämmiltä. Airin musiikki ei nojannut kuitenkaan pelkkiin syntetisaattoreihin tai sähköpianoihin, vaan myös akustiset pianot ja flyygelit sekä Godinin soittamat kitarat ja bassot kuuluivat duon musiikilliseen arsenaaliin. Ei ihme, että esimerkiksi allekirjoittaneelle yhtyeen yhdistelmä elektronista musiikkia ja perinteisempää poprockia toimi hellänä johdatuksena kitaravetoisesta popista koneilla tehdyn musiikin pariin.

Moon Safarin ensimmäinen single, loistokas Sexy Boy, edustaa Airia popeimmillaan. Se on riemastuttavan härski riettaan hikisesti pumppaavine kertosäkeineen ja näitä seuraavine raukean rentoine säkeistöineen. Godin ja Dunckel leikittelevät kappaleessa sukupuolirooleilla ja androgynialla. Näennäisesti sen lujana penetroiva kertosäe on maskuliininen ja pehmeän eteerinen säkeistö feminiininen. Kuitenkin kappaleessa käännetään sukupuoliroolit päälaelleen sekä Dunckelin androgyynillä laulunäänellä että suuntaamalla himokas katse mieheen.

Kiitos netistä löytyvien käännösten ranskaa osaamatonkin voi tarkastella myös kappaleen sanoituksia. Enimmäkseen ne on kirjoitettu kieli visusti poskessa, mutta atleettivartaloisista sankareista ja sänkipartaisista hyvin pukeutuvista idoleista kertovien höpsöjen säkeiden seasta löytyy pientä viestiäkin. Laulaessaan siitä, kuinka hänkin haluaa jonain päivänä olla samanlainen kuin “dollarisilmäiset” ja “timanttihymyiset” “komeat jumalat”, Dunckel asettuukin yhtäkkiä hieman pakkomielteisen ihailijan asemaan, joka unelmoi pääsystä täydellisten sankareidensa Pantheoniin.

Unelmat ovatkin kaikissa muodoissaan keskeinen osa Airin musiikkia, tulihan sen nimikin sanoista amour, imagination ja rêve eli rakkaus, mielikuvitus ja uni, unelma tai haave. Godin ja Dunckel tekevät musiikkia, joka kaikessa retroilussaan tuntuu sijaitsevan jossain ajan tuolla puolen. Se sijaitsee menneisyyden ja tulevaisuuden idealisoidussa mallissa, jota ei tavata luonnonvaraisena missään muualla kuin heidän mielikuvituksensa tähtitarhoissa. Kuten Sexy Boyn ”ideaalimies maskuulinisine charmeineen”, Godinin ja Dunckelin retrofuturistinen visio on vain kuvitelmaa. Mutta kuinka kaunista sellaista se onkaan!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

La Femme D’Argent -kappaleen video paitsi esittelee Airin soitinarsenaalia, myös kertoo hauskoja faktoja Moon Safari -levyn kappaleista.

Video ei ole enää saatavilla

Astralwerks

74 Air on lähestynyt Maata kierros kierrokselta. Yksipiippuisen Love 2:n (2009) myötä pohjakosketus oli jo vaarallisen lähellä. Nyt Nicolas Godin ja Jean-Benoit Dunckel hakevat lentorataansa nostetta kuun valoisalta puolelta. Le Voyage Dans La Lune esittelee kaksikon tulkinnan vuonna 1902 ilmestyneestä Georges Méliès’n tieteiselokuvaklassikosta. Menneisyyden kuvat ovat poikineet hopeahileisen äänikollaasin, jolla Air vaihteeksi hymyilee itselleen. Levy on alusta loppuun kekseliäs, jopa kujeileva, aivan kuin Méliès’n absurdismista olisi tarttunut musiikkiin ehtaa tekemisen iloa. Samalla kiekko on kaunislinjainen kunnianosoitus käsityöläisyydelle, vanhalle tieteiskuvastolle ja Pink Floydin kuusafarille. Dynamiikaltaan ehyt kerronta muistuttaa myös Airin lähes unohtuneista kyvyistä hallita suuria kokonaisuuksia. Valtaosa matkasta kellutaan avaruuden pehmeissä aalloissa, mutta tarvittaessa rytmit mäjähtävät musiikin pintaan kuin sukkula kuu-ukon silmään. Hersyvä ja pidätellyn mahtipontinen albumi kuulostaa mahdollisessa kertakäyttöisyydessäänkin parhaalta mitä Air on tehnyt sitten Kubrickin vuoden 2001. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Gangrene – Vodka & Ayahuasca

Decon

75 Aina, kun tuottajat The Alchemist ja Oh No (Madlibin nuorempi veli) julkaisevat yhteisen albumin, tuntuu kaksikon sanailu pyörivän eritteiden ympärillä. Vodka & Ayahuasca yrittää kuvata sitä, mitä nimessä kuvatun kombon voi odottaa aiheuttavan: pitkä, fyysisiä rajoja koetteleva, intensiivisyydessään kuolinkokemusta lähentelevä oksennusreaktio – La Purga. Analogia hiphop-lyriikan luonteesta katharsikseen vievänä hallitsemattomana sanojen syljeskelynä tulee väistämättä mieleen. Tuskin moiset vertaukset kuitenkaan ovat harkittuja. Pikemminkin tarkoituksena tuntuu olevan tuottaa hämyistä ja rujoa marginaaliräppiä psykedeliavivahteilla, joihin haetaan laskelmoitua katu-uskottavuutta ällötystekijöistä ja ankarasta kuosipäärealismista. Gangrenen sedät tuntuvatkin vähän kelkasta pudonneilta. Parivaljakon olisi pitänyt kuunnella vaikkapa Death Gripsin viimevuotinen Exmilitary-levy, jolla shokeeraaminen ja hyisssaatana-reaktioiden herättäminen olivat napakammin hallussa. Vodka & Ayahuasca jää matalaotsaisella tavalla viihdyttäväksi, kieli poskessa tehtyä stoner-komediaa muistuttavaksi koheltamiseksi. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

We Have Band – Ternion

Naive

77 Lontoolaistrion toinen albumi tekee vaikutuksen linjakkuudellaan ja tasalaatuisuudellaan. Ternionilla ei ole yhtään heikkoa lenkkiä. Toisaalta bändi ei parhaimmillaankaan yllä vielä erityisen päätähuimaaviin korkeuksiin – ainakaan ilmeisimpien esikuviensa tasolle. Ternion yhdistää Talk Talkin ja Elbow’n kaltaisten taidepopyhtyeiden kuulaan tunnelmoinnin elektroniseen, rytmikkääseen ja kulmikkaaseen 2000-luvun elektronisen rockiin, joka tuo mieleen These New Puritansin ja Editorsin. Kappaleet ovat sovituksiltaan kunnianhimoisia; välillä soundeja ja detaljeja tuntuu olevan liikaakin. Parhaimmillaan, kuten letkeästi leijuvalla Tired of Runningilla tai tummasävyisesti jytisevällä After Allilla, tulokset ovat komeita, joskin hieman sieluttomia. Ei ole kuitenkaan epäilystäkään, etteikö lahjakas yhtye jatkaisi tasaista kehittymistään tästä eteenpäinkin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Wiley – Evolve or Be Extinct

Big Dada

81 Wiley eli 33-vuotias lontoolainen Richard Kylea Cowie julkaisee musiikkia sellaista tahtia, että mukana pysyvät vain uskollisimmat. Viime vuonna Wileyltä julkaistiin kaksi albumia: artistin itsensä alusta loppuun tekemä 100 % Publishing sekä Chill Out Zone, joka oli esittelevä maailmalle uuden ”Rhythm N’ Grime” -tyylilajin. Epätasaiset levyt saivat monen Wiley-diggarin heittämään pyyhkeen kehään, joten Evolve or Be Extinct onkin sitä iloisempi yllätys. Siihen nähden, että albumilla on peräti 21 täysmittaista kappaletta (plus yksi hupaisahko skitti), se on hämmästyttävän raikas ja notkea kokonaisuus. Wileyn varhaisilta levyiltä tutun eskibeat-soundin ja suoremman hiphopin lisäksi levyllä kuullaan jokunen balladi, pari popraitaa ja Major Lazer -tyyppistä digitaalista dancehall-tykitystä. Lähes kaikki toimii, ja hillittömimmillään Wiley on Boom Blast -singlellä, jonka hän turvautuu lionelrichiemäiseen feeling/ceiling-riimittelyyn vastustamattoman jumppahousen pauhatessa taustalla. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Woodpigeon – For Paolo EP

Boompa

83 Vuonna 2005 perustettu kanadalaisbändi on ehtinyt tehtailla neljä studioalbumia ja kottikärryllisen pienlevyjä, mutta sen kohtaloksi on jäänyt kiertää maailmaa tunnetumpien hengenheimolaistensa lämmittelijänä. Kuuden kappaleen For Paolo EP antaa uskoa, että Woodpigeonin ja sen johtohahmon Mark Hamiltonin aika voi vielä koittaa. Levyn nimikappale on erinomainen, The Clientelen hempeää indiepoppia The Shinsin soitannolliseen jämäkkyyteen sekoittava pophelmi. Myös kieli poskessa nimetty Are You There God, It’s Me Mark ja One to Many saavat kananlihalle taidokkaine, Sufjan Stevensin ja Tindersticksin kaltaisista mestareista muistuttavine sävellyksine ja sovituksineen. Upeaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla