Bostonin hardrock-ylpeys julkaisee jo viidennentoista studioalbuminsa. Se on ensimmäinen originaalisävellyksistä koostuva Aerosmith-levy sitten vuoden 2001 Just Push Playn; välissä yhtyeeltä ilmestyi coveralbumi Honkin’ on Bobo (2004). Levyn on tuottanut Jack Douglas, joka hääri studiossa myös Aerosmithin 1970-luvun klassikkolevyillä. Levyn ensimmäinen single on Jim Vallancen (mm. Bryan Adamsin Summer of ’69 ja Heaven) kanssa kirjoitettu Legendary Child, jonka Aerosmith äänitti ensimmäisen kerran jo Get a Grip -albumia (1991) varten

Video ei ole enää saatavilla

Christina Aguilera – Lotus

Christina Aguileran levyjä on myyty yli 30 miljoonaa kappaletta. Ja pian muutama enemmän, jahka Sony Music julkaisee laulajattaren viidennen studioalbumin Lotusin. Mukana levyllä ovat muun muassa brittituottaja Alex Da Kid (Nicky Minaj, Eminem), australialaisartisti Sia sekä Your Body -singlen tehtailleet Max Martin ja Shellback. Levyllä vierailevat Cee-Lo Green ja Maroon 5:n Adam Levine.

Video ei ole enää saatavilla

Talib Kweli – Prisoner of Conscious

1990-luvun lopulla Mos Defin kanssa muodostamallaan Black Star -duolla läpi lyönyt Talib Kweli julkaisee viidennen sooloalbuminsa. Prisoner of Consciousilla vierailevat muun muassa Miguel, Busta Rhymes, Nelly, Seu Jorge ja Melanie Fiona sekä ykkössingle Push Thrulla feattaavat Curren$y ja Kendrick Lamar.

Video ei ole enää saatavilla

Lindstrøm – Smalhans

Kokeellinen Six Cups of Rebel ei juuri tuonut lisäglooriaa minimaalisen avaruus-housen taitoniekalle, mutta Todd Terjen miksaama, kuuteen tanssiraitaan jaettu Smalhans saattaa tarjota vastalääkkeen. Levyn nimi tarkoittaa niukkuutta (lupaavaa!), ja kappaleet on otsikoitu norjalaisten, öh, perinneruokien mukaan. Nam nam!.

Video ei ole enää saatavilla

Vitalic – Rave Age

Remiksaajanakin tunnettu ranskalainen elektrohouse-muusikko Pascal Arbez julkaisee kolmannen albuminsa Vitalic-nimellä. Rave Agen on miksannut Stephane Alf Briat, jonka on painanut kädenjälkensä muun muassa Airin ja Phoenixin levyille.

Video ei ole enää saatavilla

Robbie Williams – Take the Crown

Take the Crown on Robbie Williamsin yhdeksäs studioalbumi – ja ensimmäinen sen jälkeen, kun laulaja kaksi vuotta sitten palasi Take Thatin riveihin. Levyn ensimmäisen singlen Candyn on kirjoittanut vanha kiistakumppani Gary Barlow, joka toimii myös levyn tuottajana.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Uuden albumin julkaisevat muun muassa All That Remains, Benjamin Biolay, Jesse Boykins III & MeLo-X, Cheval Sombre, Emeralds, Kim Nowak, NON, Piirpauke, Porcupine Tree, Prince Rama, Streetlight Manifesto, Teen Daze, Tiiu Helinä, Uhrijuhla ja Yö.

Aerosmith – juuri oikea annos juurevuutta, rentoutta, huumoria, seksikkyyttä ja tarttuvia melodioita.

Mikä comeback se olikaan! 1980-luvun alussa näytti siltä, että 1970-luvulla timantinkovalla ja rasvaisella hardrockilaan sekä voimaballadeillaan (Dream On oli yksi genren peruspilareista) valloittanut Aerosmith oli kehäraakki, jonka oli syytä siirtyä varhaiseläkkeelle. Huumesekoilut olivat ajaneet kukkopojat polvilleen, ja vuonna 1979 ilmestyneen ”nokkelasti” nimetyn Night in the Rutsin myötä aineiden käyttönsä takia ”toxic twinsiksi” nimetyn Steven Tyler/Joe Perry -parivaljakon jälkimmäinen osapuoli jätti yhtyeen.

Ennen Aerosmithin seuraavaa albumia, vuonna 1982 julkaistua Rock in a Hard Placea, myös yhtyeen toinen kitaristi Brad Whitford oli lähtenyt lätkimään.

Ero jäi kuitenkin onnellisen lyhytaikaiseksi, ja vuonna 1985 uuden Geffen-levy-yhtiön siipien suojassa julkaistulla Done With Mirrorsilla oli kehissä taas Aerosmithin klassinen kokoonpano. Kun vielä huumesekoilut jätettiin taakse (yhtyeen jokainen jäsen joutui käymään vieroitushoidossa) ja manageriksi palkattiin ovela Tim Collins, oli kiitorata kohti tähtiä jälleen rasvattu poikkeuksellisen liukkaaksi.

Aerosmithin todellinen comeback alkoi vuonna 1986 Run-D.M.C.:n Walk This Way -coverilla, joka esitteli yhtyeen uudelle, Music Televisionin parissa kasvaneelle sukupolvelle. Se ei juuri haitannut, ettei Aerosmith tajunnut räpistä hölkäsen pöläystä.

Viimeinen niitti uudelle supertähteydelle oli vuonna 1987 julkaistu Permanent Vacation, joka nosti Aerosmithin takaisin rockmaailman huipulle kasarisankareiden, kuten Bon Jovin, Def Leppardin, Van Halenin, Mötley Crüen ja Guns N’ Rosesin (joka lämppäsi Aerosmithiä Permanent Vacation -kiertueella), joukkoon. Dude (Looks Like a Lady), Rag Doll ja Angel raikasivat radiossa ja niiden videot pyörivät kyllästymiseen asti MTV:llä.

Vuonna 1989 julkaistu Pump osoitti, ettei Permanent Vacation ollut pelkkä tähdenlento. Edeltäjänsä tavoin huipputuottaja Bruce Fairbairnin kanssa tehty albumi haastoi laadussa Aerosmithin 1970-luvun mestariteokset Toys in the Atticin ja Rocksin. Se oli jälleen hittilevy, ja sellaiset singlet, kuten riehakas Love in an Elevator, riemukkaasti törähtelevä The Other Side ja kauniisti vellova voimaballadi What It Takes valloittivat radioaallot. Yhtä tykkejä olivat albumiraidat, kuten Young Lust, F.I.N.E., Monkey on My Back ja Voodoo Medicine Man. Pumpin hienoin hetki oli kuitenkin kiehtovan tummasävyinen mestariteos Janie’s Got a Gun.

Aerosmithille sen ensimmäisen Grammy-palkinnon tuonut kappale edustaa yleensä kepeämpiä aiheita suosineen yhtyeen syvällisempää puolta. Aerosmith oli käsitellyt lapsiin kohdistunutta väkivaltaa jo Toys in the Atticin Uncle Salty -kappaleessa, mutta Janie’s Got a Gunissa Tyler tarttui vieläkin rajumpaan aiheeseen: lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Janie’s Got a Gunin päähenkilö on tyttö, joka kostaa isälleen kärsimänsä väkivallan. Laulun sanoma jää (tai jäi ainakin aikanaan nuoremmalle minulle) osittain hiukan hämäräksi, koska sana ”raped” korvattiin epämääräisellä ”jacked”-sanalla säkeessä ”he jacked a little bitty baby”, mutta viimeistään myöhemmin menestyselokuvista, kuten Seitsemän, Fight Club ja The Social Network, tunnetun David Fincherin ohjaama musiikkivideo teki kappaleen sisällön selväksi.

Janie’s Got a Gunissa Aerosmith ei tuomitse Janien veritekoa, vaan tuntuu jopa hyväksyvän hänen oman käden oikeutensa:

”It’s Janie’s last I.O.U.
She had to take him down easy and put a bullet in his brain
She said ’cause nobody believes me
The man was such a sleaze
He ain’t never gonna be the same”

Kappaleessa myös vihjaillaan, ettei homma jää tähän – lopulta kukaan ei ole turvassa kostoretkelle lähtevältä tytöltä:

”Janie’s got a gun
Her dog day’s just begun
Now everybody is on the run
Because Janie’s got a gun”

Janie’s Got a Gun saattaa pureutua vakavaan ja vaikeaan asiaan, mutta sen painopiste ei ole inhimillisessä kärsimyksessä, vaan kostossa ja vapautumisessa. Kappaletta kuunnellessa sen kuulija ei ahdistu karmeista tapahtumista, vaan tuntee tyydytystä oikeutetusta kostosta. Hän voi rypeä sielunsa eläimellisessä puolessa ja tuntea pahan saavan palkkansa mitä lopullisimmalla tavalla alistetun ja kidutetun tytön lähtiessä väkivaltaiselle kostoretkelleen.

Musiikillisesti Janie’s Got a Gun on melkeinpä riemukas. Kontrasti kappaleen aihepiiriin on raju, mutta iloluontoisuus sopii hyvin vapauden ja koston teemaan. Se alkaa Tylerin hyräillessä kuin lastenlaulua:

”Dum, dum, dum, honey what have you done?
Dum, dum, dum it’s the sound of my gun”

Tästä kasvaa kappale, joka edustaa Aerosmithin mestarillista popin ja bluesahtavan hardrockin rakkausliittoa kukkeimmillaan. Aikana, jolloin myyntilistojen kärkeen tunkivat toinen toistaan laimeammat ja mielikuvituksettomammat tukkametallibändit, Aerosmith toi hardrockiin juuri oikean annoksen juurevuutta, rentoutta, huumoria, seksikkyyttä ja tarttuvia melodioita. Tyler, Perry ja kumppanit osasivat olla pop kuulostamatta banaalilta tai laskelmoivalta.

Tylerin kosketinsoitinriffille perustuva Janie’s Got a Gun luo intohimoisen laulusuorituksen, tarttuvan bassokuvion, haikeiden pianosointujen, sivaltavien jousi- ja puhallinsovitusten ja voimasointuja iskevän kitaran sekä vaivattoman tarttuvan melodian avulla samalla sekä dramaattisen että lähes huolettoman tunnelman.

Aerosmith ei Janie’s Got a Gunilla ehkä käsittele lasten seksuaalista hyväksikäyttöä kovin moniulotteisesti, mutta joka tapauksessa se uskalsi tarttua aiheeseen, joka ei ollut osa takuuvarmaa hittireseptiä. Lopputuloksena oli kappale, joka toi 1980-luvun valtavirtarockiin paljon kaivattua syvyyttä. Vakavasta aihepiiristään huolimatta Janie’s Got a Gun on silti ennen kaikkea loistava popkappale, jota samalla sekä pelottava että kiehtova pimeyden, perversion ja väkivallan häivähdys vain tehostaa.

Video ei ole enää saatavilla

Hetki, joka liitti hardrockin ja räpin erottamattomasti yhteen.

“She told me to walk this way
Talk this way
Walk this way
Just gimme a kiss
Like this!”

Pakko se on tunnustaa. Rick Rubin on nero.

Tuottaessaan Run-D.M.C.:n kolmatta levyä Raising Helliä hän sai myytyä yhtyeelle ajatuksen, että he coveroisivat Aerosmithin kymmenen vuotta vanhan hitin Walk This Wayn.

Rap-trio tunsi kappaleesta lähinnä sen loopattavaksi soveltuvan rumpuintron. Trio jopa sotki levyn ja yhtyeen nimet puhuen Toys in the Attic -bändistä.

Rubin kuitenkin hoksasi, kuinka kappaleen sisäisiä riimejä täynnä olevat säkeistöt sopisivat räppäreiden suuhun:

“Schoolgirl sweetie with a classy kinda sassy
Little skirt’s climbin’ way up the knee
There was three young ladies in the school gym locker
When I noticed they was lookin’ at me
I was a high school loser, never made it with a lady
Till the boys told me somethin’ I missed
Then my next door neighbor with a daughter had a favor
So I gave her just a little kiss”

Seuraavaksi Rubin kilautti Joe Perrylle ja Steven Tylerille. Kaksikkoa ei ollut vaikeaa saada mukaan, sillä Aerosmithin suosio oli aallonpohjassa.

Ja lopputulos oli, kuten sanonta kuuluu, historiaa. Walk This Way oli ensimmäinen Yhdysvaltain top viiteen yltänyt rap-kappale. Sen myös sanotaan aloittaneen hardrock-rapin.

Rubinin todellinen nerous tulee kuitenkin ilmi, kun vertaa Run-D.M.C.:n versiota Aerosmithin vanhaan. Lukuun ottamatta basson puutetta, ”katu-uskottavaa” soundia muutamine levynhinkkauksineen ja pidennettyjä introa ja outroa, kyseessä on tasan tarkkaan sama kappale.

Rubin siis sai myytyä kymmenen vuotta vanhan kappaleen musiikin mullistavana uutuutena. Vähemmästäkin on neron natsoja jaeltu.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Aerosmith vuonna 1977.

Video ei ole enää saatavilla

Morrissey, tuhma setä – kokoelmien julkaiseminen saa riittää!

Kun Morrissey ilmoitti julkaisevansa 25. huhtikuuta uuden kokoelmalevyn The Very Best of Morrissey, fanien leuat loksahtivat auki, joskaan eivät ihan artistin toivomasta syystä.

Voiko olla, ettei Morrissey muista edellisen julkaisunsa olleen myös kokoelma, viime levyjen b-puolikappaleita yhteen koonnut Swords (2009)? Ja että edellisestä varsinaisesta hittikokoelmastakaan ei ole aikaa kuin kolme vuotta?

Mikä turhauttavinta, uuden kokoelman kappalelista on kuin arpomalla laadittu, ja se ohittaa kokonaan indiepopin kummisedän viimeisen viidentoista vuoden aikaisen tuotannon.

Morrisseyn tapauksessa yksi selitys kokoelmien paljoudelle ja vaihtelevalle laadulle on jatkuvasti vaihtuva levy-yhtiö: Moz on soolouransa aikana levyttänyt ainakin kuudelle eri levymerkille.

Haluamme kuitenkin uskoa, että artistilla itselläänkin on päätösvaltaa sen suhteen, mitä hänen tuotannollaan tehdään. Niinpä olemme tässä artikkelissa tapojemme vastaisesti vähän ilkeitä Morrisseylle ja neljälle muulle artistille, jotka olemme valmiita asettamaan kokoelmienjulkaisukieltoon.

1. Kauko Röyhkä

Kauko Röyhkää on kutsuttu Suomen Morrisseyksi, eikä syyttä. Kumpikin miehistä tekee musiikillisesti sangen perinteistä mutta sanoituksiltaan haastavaa ja provosoivaa kitararockia, ja herrat ovat ilmeisiä sielunsukulaisia hiustyylin perusteella.

Sukulaisuutta löytyy myös kokoelmarintamalla. Röyhkältä on tämän vuosituhannen puolella julkaistu kuusi kokoelmaa, saman verran kuin varsinaisia studiolevyjä – ja niihin on laskettu mukaan yhteislevyt Riku Mattilan, Mikkelin kaupunginorkesterin ja Rättö & Lehtisalon kanssa.

Levy-yhtiöteknisistä syistä (Röyhkä on levyttänyt laskentatavasta riippuen ainakin viidelle eri merkille) johtuen suurin osa Röyhkän kokoelmista on perin turhauttavia.

Kauko Röyhkä & Narttu -kokoonpanon levytyksistä koottuja paketteja on neljä: Kulta-aika (1986), Extra (1988), Talo meren rannalla (1996) ja Menneisyyden taikaa etsimässä 1980–1990 (2009). 1990-luvun EMI-levytykset on niputettu kahdelle Pohjoinen taivas -kokoelmalle (1997 ja 2000), ja Ranka-merkille tehty parhaimmisto löytyy levyltä Selkäranka 1996–2004 (2004).

Näiden lisäksi on olemassa muun muassa kaksi 20 suosikkia -sarjassa julkaistua, ulkoasultaan melko karua kokoelmaa, Lauralle (1998) ja Talo meren rannalla (2002), jota ei missään nimessä pidä sekoittaa vuonna 1996 julkaistuun samannimiseen kokoelmaan!

Lähimmäksi koko uran järkevästi yhteen niputtavaa pakettia pääsevät Räyhähenki muistelee (2000) ja Lauluntekijä (2006), mutta ensimmäiseltä puuttuu mm. 80-luvun olennainen hitti Majavalakki, jälkimmäinen taas sivuuttaa hienon Jumalan lahja -albumin melkein kokonaan.

Kattavan Röyhkä-kokoelmaboksin kasaaminen viimein olisi kulttuuriteko ja säästäisi monen fanin hermoja.

Studioalbumien ja kokoelmien suhde: 23/14

Useimmin kokoelmilla esiintyvä kappale: Lauralle 8/14

Video ei ole enää saatavilla

Kauko Röyhkä & Narttu – Lauralle (Tavastialla 1985)

2. Abba

Kokoelmistaan yhtye tunnetaan, voisi Abba vastata vinoiluumme. Yhtyeen myydyin levy – ja Abban kaikkia levyjä on myyty paljon – on kokoelma, Abba Gold: Greatest Hits (1992), joka kuuluu myös maailman kolmenkymmenen myydyimmän albumin joukkoon.

Vaikka yhtyeen jäsenet näyttäytyvätkin toisinaan julkisuudessa yhdessä, ja paluuhuhut kiertävät netissä tasaisin väliajoin, uutta musiikkia vuonna 1982 levytysuransa lopettaneelta Abbalta on turha odottaa.

Siltikään yhtyeeltä ei tarvitsisi jatkuvasti tupata markkinoille uusia kokoelmia. 2000-luvulla niitä on ilmestynyt jo kolme: The Definitive Collection (2001), 18 Hits (2005) ja Number Ones (2006). Jokaisella kolmella kokoelmalla esiintyviä kappaleita on yhdeksän, ja ABBA on 2000-luvun myötä julkaissut enemmän kokoelmalevyjä kuin studioalbumeja.

Sitä ei oikeuta edes yksi historian pisimmistä loistavien popsinglejen putkista.

Studioalbumien ja kokoelmien suhde: 8/10

Useimmin kokoelmilla esiintyvä kappale: Mamma Mia, SOS ja Waterloo 8/10

Video ei ole enää saatavilla

Abba – SOS (1975)

3. Dingo

On oletettavaa, että 80-luvun suosituimmalta suomalaisyhtyeeltä on julkaistu monta kokoelmaa, mutta Dingon suhdeluku kokoelmien ja studiolevyjen välillä uhmaa Abbaakin.

Dingo julkaisi loiston päivinään kolme albumia, joita seurasi yksi 90- ja kaksi 00-luvulla tehtyä paluulevyä. Kokoelmia bändiltä on sen sijaan julkaistu kahdeksan, eikä siinä kaikki. Jos otetaan huomioon, että kolme kokoelmista on tupla-cd:itä ja yksi jopa triplalevy, Dingon kuuden levyn mittainen ura on koottu kolmelletoista cd:lle.

Armoa voimme antaa sen verran, että myönnämme triplakokoelman Kunnian päivät 1983–1986 olevan laadukas boksi, joka niputtaa hyvin yhteen kaiken 80-luvun Dingo-materiaalin. Toisaalta taas jokainen yhtyeen kokoelmista ohittaa 2000-luvun levyt, joten voidaan hyvällä syyllä väittää, että Dingon neljästä ensimmäisestä albumista on koottu kolmetoista kokoelmalevyä.

Se on aivan varmasti liikaa.

Studioalbumien ja kokoelmien suhde: 6/8

Useimmin kokoelmilla esiintyvä kappale: Autiotalo, Sinä ja minä, Rio ohoi, Jokainen aamu, Levoton tuhkimo ja Nahkatakkinen tyttö 7/8

Video ei ole enää saatavilla

Dingo – Levoton tuhkimo (Helsingin jäähallissa 1986)

4. Aerosmith

Aerosmith malttoi odotella kuuden studioalbumin ajan ennen ensimmäisen kokoelmansa julkaisemista. Vuonna 1980 julkaistun Greatest Hitsin myötä portit aukesivat, ja sen jälkeen moniongelmaisilta stadionkukoilta on ilmestynyt enemmän kokoelmia kuin studiolevyjä.

Steven Tylerin, Joe Perryn ja kumppaneiden tapauksessa uran jatkuvasta uudelleenpaketoimisesta ei voi syyttää vaihtuvia levy-yhtiöitä: Aerosmith aloitti levytysuransa Columbian huomassa, ja yhtye palasi sinne hypättyään Geffenin kelkkaan vuosiksi 1985–1993.

Nämä kaksi yhtiötä ovat pitäneet huolta, etteivät Aerosmith-kokoelmat lopu maailmasta. 80-luvulla niitä julkaistiin kaksi, 90-luvulla neljä ja viime vuosikymmenellä kuusi (seitsemän, jos Young Lust -kokoelman uusintapainos Gold lasketaan mukaan).

Loogisesti päätellen tällä vuosikymmenellä on luvassa peräti kahdeksan kokoelmaa Bostonin pahoilta pojilta, ja kappas: ensimmäinen niistä, Tough Love: Best of the Ballads, onkin kaupoissa 10. toukokuuta!

Studioalbumien ja kokoelmien suhde: 14/13

Useimmin kokoelmilla esiintyvä kappale: Dream On 8/13 (Walk this Way 4 kertaa Run-D.M.C:n kanssa levytettynä versiona ja 5 kertaa alkuperäisenä)

Video ei ole enää saatavilla

Aerosmith – Dream On (Riossa 1984)

5. Morrissey

Niin, Morrissey, jonka yhdestoista kokoelmalevy The Very Best of ilmestyy 25. huhtikuuta. The Smiths-solistin ura on täynnä vaihtelevan tasoisia ja vaihtelevaa tarkoitusta palvelevia kokoelmia.

Osalla niistä on olennainen rooli Morrisseyn diskografiassa, kuten Viva Hate -soolodebyytin (1988) sisarteoksella, alku-uran sinkut yhteen koonneella Bona Dragilla (1990) ja sen eräänlaisella jatko-osalla Swords, jonka harvinaiset raidat päihittävät kevyesti viimeisimmän Moz-albumin Years of Refusal (2009).

Suurin osa niistä on puolestaan aivan käsittämättömiä, kuten skitsofreeninen World of Morrissey (1995), joka ei osaa päättää ollako hittikokoelma vai keräilijöille suunnattu erikoisjulkaisu.

Surullisinta tilanteessa on, että miehen urasta olisi koottavissa erinomainen singlekokoelma. Sen sijaan luvassa on taas yksi turha ja omituinen Morrissey-levy lisää.

Studioalbumien ja kokoelmien suhde: 9/11

Useimmin kokoelmilla esiintyvä kappale: Suedehead ja Everyday Is Like Sunday 7/11

Video ei ole enää saatavilla

Morrissey – Suedehead (1988)

Kuka artisti tai mikä yhtye on mielestäsi pahin kokoelmarikollinen? Kerro se alla kommenteissa.