Bon Jovi pusertaa Kultsalla pakolliset hiet. Kuva: Albert Lindqvist.

Olisitko sinä halunnut nähdä Bon Jovin, Metallican, AC/DC:n tai Queenin intiimeissä Kulttuuritalo-olosuhteissa?

Helsingin Kulttuuritalolla on pidetty rock-konsertteja jo 60 vuoden ajan. Salin 1 500 -paikkainen katsomo oli 1970–1980-luvuilla passelin kokoinen lupaaville ulkomaalaisartisteille, joille Tavastian 700 hengen kapasiteetin toivottiin olevan liian pieni. Klubikeikan takiahan Itämerta ei kannattanut kustannussyistä ylittää, varsinkin kun tuohon aikaan kiertueella kulki mukana kuorma-autollinen ääni- ja valotekniikkaa, toisin kuin vielä 1960-luvulla.

”It’s a long way to the top If you wanna rock ’n’ roll”, lauloi AC/DC:n Bon Scott aikoinaan. Tässä esiteltävät myöhempien aikojen pyhät rock-ikonit oppivat saman viimeistään Suomen-ensivierailuillaan. Kiitämme keikkapromoottoreita – näissä tapauksissa Antti Einiötä (Artistit/Metronome) ja Lido Salosta (Pop Office) – riskinottohalusta sekä artistien levy-yhtiöitä kiertueiden sponsoroinnista, mikäli sellaista tapahtui.

HS 14.5.1985.

#1 Bon Jovi 14.5.1985

Yleisömäärä: 500–600 (~37 % kapasiteetista)

Ajankohtainen levy: 7800° Fahrenheit (julk. 04/1985)

Keikkaa edeltäneet listasijoitukset Suomessa: Bon Jovi (06/84) #18, Runaway (06/84, single) #23

Bon Jovin Suomen-debyyttikeikan vähäinen yleisömäärä on hieman yllättävä ilmiö. Toki bändi oli tuolloin tunnettu vain yhdestä biisistä, mutta Runaway-hitti oli enemmän kuin muilla tässä artikkelissa mainituilla bändeillä oli tarjota. Vuonna 1985 hevikuumekin oli jo iskenyt Helsingin yläastelaisiin. Eddie-monsterit irvistivät farkkuliivien selkälipuissa ja KISS näytti kieltä rintanapeissa. Sifonkihuivitytöt kuuntelivat toki Dingoa, mutta jotkut varhaisomaksujat myös Bon Jovia.

Tällaiseen kulttuuriympäristöön New Jerseyn lupaus saapui, vaikkei toteutuneen yleisömäärän perusteella kovin moni heitä osannut Kultsalle kaivata. Tyttöenemmistöinen yleisö otti bändin vastaan rauhallisesti – tai innostuneesti, riippuu minkä arvostelun lukee. Esimerkin valitsen hauskimmin kirjoitetusta keikkaraportista:

”Kultsalle ei tosiaan tarvittu edes järjestysmiesmuuria – sen verran kesysti vajaa salillinen otti vastaan Bon Jovin melodisesti ja teknisesti kypsän, mutta luonteeltaan perin tusinamaisen ja laskelmoidun tuntuisen heavyn.

Bändi pusersi itsestään lavan reunalla toikkuneen vodka-pullon voimalla pakolliset hiet, vaikkei vastaanotto kovinkaan kaksinen ollut. Toisenlaiseen on totuttu. […]

Kiertueet Kissin ja Scorpionsin kanssa ovat hioneet Bon Jovista kieltämättä ammattitaitoisen ryhmän, jolla oli vain lavallakin ikävänä tapana pyrkiä näyttämään, mitä kukakin osasi soittaa ja kuinka paljon. Taitavaa – vaan auttamatta tylsää. […]

Kysymys, jonka voisi esittää yleisönkin muodossa: missä on kaikki ns. positiivinen aktiivisuus? Nykynuorisolle näyttää riittävän, että se pääsee kerran kuussa maksamaan liki satasen hevi-konserttiin ja kerjäämään huutaen kieli pitkällä kuin entinen koira artistin suurinta hitintapaista – Bon Jovin kohdalla Runawayta.”
– Joose Berglund / Iltalehti (15.5.1985)

Seuraavana vuonna Bon Jovi julkaisi Slippery When Wet -albumin, eikä yhtyeen ole sittemmin tarvinnut kärsiä yleisökadosta, saati välittää kriitikkojen mielipiteistä – jos niin ovat koskaan tehneet.

Listamenestys heti keikan jälkeen: 7800° Fahrenheit (5/85) #6

Bon Jovin myöhempiä saavutuksia Suomessa

Myydyin levy: Cross Road (1994, kokoelma), 123 354 kpl. Kaikkien aikojen 3. myydyin ulkomainen levy Suomessa.

Vähintään kultaa myyneitä albumeja: 7

Suurin keikkayleisö: 44 000 (Olympiastadion, 2008 ja 2011)

HS 13.12.1984.

#2 Metallica 16.12.1984

Yleisömäärä: 300–400 (~23 % kapasiteetista)

Ajankohtainen levy: Ride the Lightning (julk. 07/1984)

Keikkaa edeltäneet listasijoitukset Suomessa: Ei sijoituksia.

Metallican ensimmäisistä levyistä julkaistiin joitakin arvosteluja suomalaisissa musiikkilehdissä, mutta lähdetään siitä, että vuonna 1984 bändi oli täällä marginaalimetallipiirien ulkopuolella täysin tuntematon.

Tai sen vauhtimetallista ei vain pidetty, vielä. Yleislehdistömainintojen mukaan Metallica nimittäin esitti Kultsalla ”Väärää metallia!” ja ”Äänisaastetta”, ja tuottajavelho T. T. Oksalankin mukaan konsertti oli ”tuubillinen mätitahnaa”. Rumban Zeus Mattila eli sentään heviajan hermolla ja julisti tapahtuneen olleen ”SILKKAA MURHAA!”. Tuolloin ehkä luetuimmat konserttiarvostelumediat, Helsingin Sanomat ja Soundi, eivät vaivautuneet paikalle.

Aikalaislähteet ovat yksimielisiä siitä, että Kultsalla oli Ilmestyskirjan neljän hevosmiehen lisäksi vähän porukkaa, mutta katastrofaalisen tyhjäksi salia ei luonnehdittu. Tarkkoja katsojalukuja ei ole löytynyt, koska Kulttuuritalon toimintakertomukset ovat tuolta ajalta kadonneet eikä Lido Salosen Pop Office -ohjelmatoimiston kirjanpitotietoja ole olemassa.

Lido muistelee tapahtunutta elämäkerrassaan:

”Metallica oli mun akilleen kantapää. Roudasin bändin tänne kolme eri kertaa, ja suomalaisjuntit eivät ymmärtäneet bändistä yhtään mitään. Metallican Kulttiksen konsertissakin oli vain muutama sata ”selvännäkijää”. […] Metallica tuotti mulle satojentuhansien tappiot. Uskoin kuitenkin, että bändistä tulee vielä suuri nimi. Halusin olla niiden ensimmäisiä kummisetiä Pohjolassa ja kustansin härkäpäisesti niiden keikkoja, vaikka eihän se mua enää mitenkään hyödyttänyt, painvastoin. Muistin kuinka olin itse pikkujätkänä tsekannut Jimi Hendrixiä ja Queenia Kultsan lavalla. Kumpikin oli vetänyt noin parisataa [Hendrixin keikalla oli 1 200 katsojaa –toim.huom.]. Mutta ei kai sille voi mitään, että suomalaiset on oikeita virtahepoja.”
– Lido Salonen: Elämä jota en olisi tahtonut elää (WSOY, 2001)

Erikoista kyllä, Lido ei laittanut Hesariin Metallicasta ilmoitusta keikkapäivänä, vaikka lippuja olisi piisannut. Eikä kahtena edeltävänäkään päivänä. Markkinoinnin puute selittänee osaltaan väen vähyyttä.

Seura-lehden mukaan Metallica keräsi Kultsaa edeltäneille Tarvasjoen ja Nivalan keikoile ”yhteensä noin tuhat fanaattisinta diggaria”, kun taas Kulttuuritalolla oli tästä ”pelkät rippeet”.

Cliff ’Em All! Kuva: Albert Lindqvist

Olitko paikalla? Jos kyllä, kerropa tämän jutun kommenttikentässä miten paljon Kultsalla oli mielestäsi katsojia. Eli mikä seuraavista yleisömäärävaihtoehdoista on lähinnä oikeaa:

A) 300–400 metallimiliisiä (~23 %)
B) 400–500 tulitaistelijaa (~30 %)
C) 500–600 salamaratsastajaa (~37 %)
D) Muu, mikä?

Listamenestys heti keikan jälkeen: Ei menestystä.

Metallican myöhempiä saavutuksia Suomessa

Myydyin levy: Metallica (1991), 112 856 kpl. Kaikkien aikojen 7. myydyin ulkomainen albumi Suomessa.

Vähintään kultaa myyneitä albumeja: 9

Suurin keikkayleisö: 60 000 (Pori, 2009). Kaikkien aikojen toiseksi suurin maksullinen yleisömäärä Suomessa. (Madonnalla oli samana vuonna Jätkäsaaressa 85 000 katsojaa.)

HS 15.9.1977.

#3 AC/DC 19.9.1977

Yleisömäärä: 550 (37 % kapasiteetista)

Ajankohtainen levy: Let There Be Rock (julk. 07/1977)

Keikkaa edeltäneet listasijoitukset Suomessa: Ei sijoituksia.

AC/DC ja sen tuotanto olivat syyskuussa 1977 suomalaisille tuiki tuntemattomia. Ilmeisesti paikalle tultiin – ne harvat jotka tulivat – tsekkaamaan ilmoituksissa luvattu ”tosikova live-bändi”, mikä se sattuikin olemaan. Jotkut odottivat kuulevansa punkia. Help!-lehti toimi konsertin sponsorina ja jakoi kuorma-autolla keikalle ilmaislippuja koulujen pihoilla. Myös Finnlevy jakoi tukuittain lippuja lähipiirilleen ja kenelle vaan, joka suostui tulemaan keikalle.

Toimittajatkin olivat aivan kuutamolla. Katsomossa oli useita kriitikoita, mutta vain Help! ja Helsingin Sanomat kirjoittivat keikasta arvion – eikä niissäkään puhuttu mitään järkevää konsertin musiikkisisällöstä. Itse asiassa kukaan vuosien varrella haastattelemistani paikallaolijoista ei ole muistanut AC/DC:n Kultsan-keikalta yhtään biisiä. Mutta tämä ei ole ihme, koska yhtyeen levyjä ei liene ollut Suomessa saatavissa laajemmalti, jos lainkaan.

Sen sijaan seuraavat yksityiskohdat keikalta yleensä muistetaan:

– AC/DC soitti kovaa. Tosi kovaa. Ehkä kovempaa kuin kukaan ikinä missään.
– Angus kipitti langattoman kitarasoolonsa aikana ympäri Kultsan tyhjiä lehtereitä.
– Ei muuta.

Kultsalla oli myös Musa-lehden toimittaja Pekka Koskivaara, joka on muistellut keikkaa Live in Finland -ryhmässä seuraavasti:

”Katsoin kaksi ensimmäistä biisiä, sitten marssin ulos täysin varautumattomana infernaaliseen mekkalaan, jota puolityhjä sali vielä korosti. Lattia tärisi kahvionkin puolella. Epätodelliseen volyymiin liittyi huvittunut epäusko: koulupoika-asuun sonnustautunut laulaja/kitaristi riehui pitkätukkaisten hippiretkujen edessä. Ovatko tosissaan?! Eipä ollut yhtyeestä sen kummempaa etukäteistietoa kuulokuvista puhumattakaan.”

Paikalla oli yksi valokuvaaja, mutta kuvabudjettimme ollessa nolla euroa esitämme ohessa Angus Youngin suomalaisille piirtämän omakuvan.

Help! (11/1977).

AC/DC:n aikaansaaman mekkalan seurauksena Kulttuuritalo antoi puolen vuoden porttikiellon kaikille rock-konserteille.

Listamenestys heti keikan jälkeen: Ei menestystä.

AC/DC:n myöhempiä saavutuksia Suomessa

Myydyin levy: The Razor’s Edge (1990), 63 926 kpl. Kaikkien aikojen 69. myydyin ulkomainen albumi Suomessa.

Vähintään kultaa myyneitä albumeja: 8

Suurin keikkayleisö: 55 000 (Hämeenlinna, 2015)

HS 25.11.1974.

#4 Queen 25.11.1974

Yleisömäärä: 670 (45 % kapasiteetista)

Ajankohtainen levy: Sheer Heart Attack (julk. 11/1974)

Keikkaa edeltäneet listasijoitukset Suomessa: Killer Queen (11/74, single) #16

Queen oli ensivisiitillään Suomessa harvoille tuttu tapaus, muttei täysin tuntematon. Täkäläinen musalehdistö ei ollut huomannut yhtyeen olemassaoloa, mutta Killer Queen -sinkku oli juuri noussut brittilistoille ja alkanut saada soittoaikaa Ylenkin ohjelmissa. Muutamia suomalaisfaneja oli jopa bändiä vastassa Helsinki-Vantaan lentoasemalla.

Tältä pohjalta Kultsan kehnoa yleisömenestystä voi pitää lievästi yllättävänä, varsinkin kun syksyn 1974 muut rock-konsertit (mm. Status Quo, Suzi Quatro, Frank Zappa ja Sweet) olivat myyneet Helsingissä hyvin. Queen-lippujen hinnat olivat aikakaudelleen normaalit 23 ja 20 markkaa.

Keikka sujui kuitenkin kivasti ja muusikot ilmoittivat olleensa tyytyväisiä tapahtuneeseen. Arvostelut olivat myönteisiä ja musiikkia kiiteltiin, mutta bändin lavaeleiden moitittiin olleen persoonattomia ja omaperäisyyttä puuttuvan.

”Persoonaton” Freddie Mercury voimaposeeraa. Kuva: Anders Gästgifvars.

Suomalaisyleisö istui tietenkin perinteisesti paikoillaan vahtimestarien tiukassa valvonnassa. Pihaustakaan ei päästetty edes encorena esitetyn Jailhouse Rockin kertosäkeen aikana, vaikka Freddie pyysi. Konsertin päätyttyä rumpali Roger Taylor oli mielissään, kun Kultsan edustalle jääneet tytöt huusivat hänen nimeään.

Huonomminkin olisi voinut mennä. Helsinkiä seuranneet konsertit Kööpenhaminassa ja Oslossa jouduttiin perumaan, kun Queenin tekniikkarekasta höyläytyi puolet pois sillanalitustilanteessa. Harmi sinänsä, koska Billboard-lehden mukaan Köpiksen Tivolin-keikalle oltiin myyty ennakkoon kokonaista 17 lippua.

Listamenestys heti keikan jälkeen: Sheer Heart Attack (12/74) #7

Queenin myöhempiä saavutuksia Suomessa

Myydyin levy: Greatest Hits 2 (1991, kokoelma), 149 622 kpl. Kaikkien aikojen myydyin ulkomainen levy Suomessa.

Vähintään kultaa myyneitä albumeja: 7

Suurin keikkayleisö: 25 000 (Kaisaniemi, 2016)

Bonus! Kuningattaren puhe

Nykyään BusinessFM-radioaseman ohjelmajohtajana toimiva Juha Kakkurikaan ei päässyt kitaratunnin takia Queenin keikalle, mutta hoiti itsensä 12-vuotiaan määrätietoisuudella Hotelli Inter-Continentalissa järjestettyyn lehdistötilaisuuteen.

”Päivää, paria ennen konserttia kuulin radiosta Jake Nymanin ohjelmassa Queenin Brighton Rockin. Biisi oli minusta niin kovaa kamaa, että minulla tuli halu saada yhtyeen nimmarit, vaikkei minulla muuten ollut bändistä mitään hajua, enkä ollut heistä ikinä kuullut. Aloitin jäljittämisen soittamalla Musiikki-Fazerille. Sieltä kerrottiin, että bändin levy-yhtiö on EMI. Niinpä soitinkin sitten sinne. Pyysin vaihdetta yhdistämään henkilölle, joka hoitaa Queen-yhtyeen asioita. Tällaiseksi henkilöksi osoittautui Uffe Ahrenberg, joka kutsui minut bändin lehdistötilaisuuteen. Ja tietenkin, kun kysymyksessä oli lehdistötilaisuus, otin kasettimankkani mukaan…”
– Juha Kakkuri (15.5.2018)

Ja tältä tuo yksi varhaisimmista säilyneistä Queenin haastattelunauhoista kuulostaa. Haastattelijan revolveritekniikka on kadehdittavan ujostelematon: ”What you like about Finland?”, ”Do you know the Jake Nyman?”, ”Do you like any candy?”

Video ei ole enää saatavilla

Haastattelu: Juha Kakkuri, kuvat: Anders Gästgifvars

”Bye!”

Listalähteet: http://suomenlistalevyt.blogspot.fi http://www.ifpi.fi/tilastot/myydyimmat/kaikki/ulkomaiset/

Queenin ja AC/DC:n keikoista voi lukea tarkemmin Live in Finland 1955-1979 -kirjasta. Tekeillä on myös Live in Finland II -työniminen teos, joka tulee käsittelemään ainakin 1980-luvun kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa. Se ilmestyy, kun se on valmis, sanoisi Max Payne.

Taylor Swiftiä haviteltiin Jyväskylän Laajavuoreen vuonna 2014. Havitteluksi jäi. Kuva: Kimmo K. Koskinen.

Kun Sampo Kaulasen kaveri näki unta, että Metallica soittaa Ylläksellä, niin siitä alkoi puuhamiesten keikkaprojekti. Nuorgam esittelee neljä tavanomaista erikoisempaan ympäristöön suunniteltua 2000-luvun megakeikkaa, joita ei erinäisistä syistä johtuen saatu toteutettua.

Olympiastadion, Kaisaniemen puisto, Hietaniemen uimaranta ja sittemmin Hämeenlinnan Kantolan tapahtumapuisto ovat vakiintuneet suurten artistien ja yhtyeiden keikkojen tapahtumapaikoiksi. Jos keikka järjestetään jollain edellä mainituista paikoista, se myös todennäköisesti toteutuu.

Mutta on sitä muuallekin yritetty. Nuorgam esittelee neljä tavanomaista erikoisempaan ympäristöön suunniteltua 2000-luvun megakeikkaa, joita ei erinäisistä syitä johtuen saatu toteutettua.

Jutun yksityiskohdat perustuvat julkiseen, mediassa esitettyyn tietoon. Jos joku yhtä erikoinen epäonnistunut suurkeikka on jutusta unohtunut, siitä voi muistuttaa kommenteissa.

Tapahtumat on esitelty aikajärjestyksessä.

#1 AC/DC Tuurin Miljoonarockiin 2007

Vesa Keskisen unelma AC/DC:n Tuurin-konsertista ei ole toteutunut – ainakaan vielä. Kuva: Kimmo K. Koskinen.

Kesällä 2007 Suomen kuuluisin kyläkauppias Vesa Keskinen täytti 40 vuotta. Kolme vuotta aiemmin, vuonna 2004, nelikymppisten suunnitelmat olivat jo pitkällä: Miljoonarockissa esiintyisi Australian megasuuruus AC/DC.

Sue-lehden toimittaja Kimmo Jaramo kävi kyläkauppiaan kanssa vuoden 2004 Miljoonarockissa tämän keskustelun.

– Keskinen, terve, hieno ilta! Mites sen AC/DC:n laita, saatko senkin tänne vielä joskus?
– Terve, 2007.
– Häh?
– 2007, se on jo varma!

Tämän jälkeen Miljoonarockin esiintymisjulkistuksia odotettiin ”vesi kielellä”. Voisiko Australian suuruus oikeasti esiintyä pienen pohjalaiskylän kesätapahtumassa? Yhden tarinan mukaan koko Miljoonarock oli perustettu sen takia, että AC/DC saataisiin sinne joskus esiintymään. Jos ei kauppiaan juhlavuonna 2007, niin milloin sitten?

Täysin mahdottomana ajatusta ei pidetty. Keskinen oli saanut kyläkaupan parkkipaikalle esiintymään Scorpionsin, joka toki bändinä oli joka tavalla parikin kaliiberia pienempi.

Huhu AC/DC:n keikasta eli omaa elämäänsä vuosien varrella. Yhtenä vuotena AC/DC:n keikka ehdittiin jopa julistaa varmaksi Stara.fi:n toimesta.

Se oli kova skuuppi. Toki väärässä.

Vuoden 2007 Miljoonarockin ja AC/DC:n liittoa pidettiin varmana. Varsinkin, kun festivaalin ohjelmistoa mainostettiin suurelle yleisölle kiusoittelevasti ”huippuyllätysnimen” julkistuksella.

Helmikuussa 2007 Miljoonarock julkisti Keskisen odotetun synttärijuhlavuoden ohjelmiston. Miljoonarockin 2007 pääesiintyjäksi paljastui ”Suomen musiikkimaailman ykkösvaltti” HIM .

Ihan hyvä veto, mutta ei kuitenkaan mikään AC/DC.

40-vuotissynttärit menivät, mutta haave AC/DC:stä pysyi hengissä. Keskinen ei ollut unohtanut lupaustaan. Hän sanoi haluavansa nuoruutensa suosikkiyhtyeen Tuuriin ”hinnalla millä hyvänsä”.

Hinnalla millä hyvänsä! Eli kahdella miljoonalla eurolla.

Ja olihan tulossa jotain entistä isonumeroisempaa, nimittäin Keskisen 50-vuotissynttärit, kesällä 2017. Sekin vuosi kuitenkin meni, taas ilman AC/DC:tä. Miljoonarockin pääesiintyjänä soitti taas HIM, tällä kertaa uraansa lopetellen.

AC/DC:tä ei ole tähäänkään päivään mennessä nähty Pohjanmaalla, mutta Keskinen on jatkanut yhtyeen fanittamista. Mies vietti polttareitaan yhtyeen keikalla Hämeenlinnassa.

Ehkä haave toteutuisi, jos Tuurissa järjestettäisiin Miljardirock?

#2 Timbaland Lahden mäkimonttuun 2008

Kriittinen piste jäi tavoittamatta, kun Timbalandia houkuteltiin Lahden mäkimonttuun. Kuva: Kimmo K. Koskinen.

Cheek ei ole suinkaan ensimmäinen rap-artisti, jonka on buukattu esiintymään Lahden mäkimonttuun.

Päivälleen kymmenen vuotta ennen tämän jutun julkaisua eli 8. toukokuuta 2008 mediassa levisi yllättävä uutinen: amerikkalainen tuottajaguru Timbaland esiintyisi vain reilun kahden kuukauden kuluttua Suomessa, mutta ei missä tahansa paikassa, vaan Lahden urheilukeskuksessa eli käytännössä mäkimontussa.

Timbalandin keikan lava piti rakentaa ”maauimalan päälle samaan tapaan kuin vuonna 1991, kun New Kids On The Block esiintyi Lahdessa”.

Keikan järjestäisi tuotantoyhtiö RHS Promotions ja tapahtuman puuhamiehenä toimisi mies nimeltä Sheldon Monderoy – keikkapromoottori, jota Cheek kutsuu elämäkerrassaan nimellä ”Säätäjä”.

Alku näytti lupaavalta. Konsertille avattiin omat nettisivut ja lipunmyyntikin ehdittiin aloittaa.

Mutta hyvin pian sieltä täältä alkoi tulla ristiriitaisia tiedonmuruja: Lahden-keikan päivämääränä Timbalandin pitäisi esiintyä myös Australiassa ja Puolassa. Alkoi koko kesän kestänyt epävarmuuden aika ja juupas-eipästely Timbalandin saapumisesta Suomeen.

Epäilijät voittivat. Konsertti peruttiin vain kuukautta ennen tapahtumapäivää.

Yhden tiedon mukaan Timbalandin Lahden-keikalle ehdittiin myydä jopa 7 000 lippua. Se on paljon, mutta ei missään tapauksessa tarpeeksi keikkalavan rakentamiseksi maauimalan päälle, muista suurkeikan kuluista puhumattakaan.

Vertailun vuoksi: Cheekin loppukesän Valot sammuu -keikalle on myyty 30 000 lippua. Saman verran yleisöä vetivät aikoinaan ”Nyykkäritkin”.

Jopa tuhat Timbaland-keikalle lipun ostanutta ei ilmeisesti koskaan saanut rahojaan takaisin. Monderoyn mukaan syy oli Timbalandin edustajien, jotka eivät suostuneet palauttamaan ennakkomaksuja.

Paha Timbaland vei rahat.

Ihan selkeä kuvio ei ollut tuottajamogulinkaan puolelta. Timbaland päätyi haastamaan australialaisen keikkajärjestäjän oikeuteen. Lopulta Timbaland esiintyi Puolassa Krakowan Coke Live Festivalissa 22. toukokuuta 2008, eikä ole vieläkään esiintynyt Suomessa.

Timbalandin korvaajana Lahdessa piti olla Sean Paul.  Sekavaa ja tulehtunutta tilannetta lepyteltiin tarjouksella: RHS Promotionsin järjestämälle Sean Paul -keikalle pääsisi kaksi henkilöä yhdellä Timbaland-keikan lipulla.

Myös Sean Paulin keikka kuitenkin peruttiin, tällä kertaa ”huonon sääennusteen vuoksi”.

Tuleeko mieleen muita puolitoista viikkoa ennen sään takia peruttuja keikkoja?

#3 Metallica Ylläkselle 2012

Ennen kuin Sampo Kaulanen tunnettiin Jounin kaupan villinä kyläkauppiaana ja ”Selviytyjät-Sampona”, hän oli ”Diili-Sampo”, jolla oli hurja unelma: saada Metallica esiintymään Ylläkselle, jossa Kaulanen vaikutti Lapin suurimman kyläkaupan taustajoukoissa.

I will survive!

Hankkeen pohjalla oli Kaulasen ja hänen kahden Diili-kollegansa Arttu Lipsosen ja Jouni Talvisen perustama hyväntekeväisyysjärjestö Sataprossaa.

Video ei ole enää saatavilla

Kolmikko visioi hyväntekeväisyyskonserttia, jonka tuotto menisi Sataprossaa-yhdistyksen kautta hyvään tarkoitukseen. Julkiset lähteet eivät kerro, mihin konsertin tuotot olisi kohdistettu, mutta aiemmin yhdistys oli lahjoittanut kalenterimyynnistä saatuja varoja vanhustenhoitoon Lohjalla.

Rempseää menoa.

Metallica-haave ei alkanut perinteisin menetelmin. Idean keikasta oli saanut Jouni Talvinen – unessaan. Ensimmäisenä yhteyshenkilönä oli jääkiekkoilija Janne Niinimaa, joka oli ”ollut johonkin Metallican jäseneen yhteydessä”. Keikkapalkkioarvio, miljoona euroa, perustui Googlen avutta löydettyihin tietoihin.

Miesten visiossa ”jenkkibändi vetäisi paikalle 50–60 000 rockfania, jotka kuljetettaisiin tunturiin useilla kymmenillä, jopa sadoilla linja-autoilla”. Käytännössä puhuttiin koko puolen Suomen bussikapasiteetin valjastamisesta yhtä keikkaa varten.

Vielä heinäkuussa 2011 ”Diili-Sampon Metallica-projekti puksutti eteenpäin kovaa vauhtia”. Bändiinkin oli tarinoiden mukaan saatu yhteys. Hjallis Harkimo oli ilmeisesti jollain tavalla hankkeessa mukana. Muonion kunta oli antanut hankkeelle ”vihreää valoa”.

Aikataulu oli tarkentunut, mutta keikan ajankohta siirtynyt vuoteen 2013, sillä rahoituksen suhteen oli yhä ongelmia. Tämän Kaulanen tunnusti, mutta siihenkin oli keksitty ”viritelmiä”. Metallican Ylläs-keikka kun nähtiin ”käsivarren Lapin yhteisenä ponnistuksena”.

Viisi kuukautta myöhemmin Metallica-projektin vaiheista tunnollisesti uutisoinut MTV3 kertoi ”Diili-Sampon kunnianhimoisen Metallica-hankkeen olevan jäissä”. Uutisen mukaan hanketta hidasti sekä rahan että ajan puute.

Tämän jälkeen Metallican Ylläs-keikasta ei ole uutisoitu.

Metallica on esiintynyt vuoden 2011 jälkeen Suomessa kolme kertaa, mutta ei koskaan Poria pohjoisempana.

Metallica Ylläs-keikka nähtiin ”Pohjoisen yhteisenä ponnistuksena. Ponnistus jäi vajaaksi. Kuva: Kimmo K. Koskinen.

#4 Taylor Swift Jyväskylän Laajavuoreen 2014

Yksi 2010-luvun suosituimmista tähdistä yllätyskeikalla jyväskyläläisessä laskettelukeskuksessa? Ei voi olla totta?

Eikä tietenkään ollutkaan, mutta silti näin vuonna 2014 spekuloitiin.

”Tekee mahdollisesti” LOL

Tämäkin homma perustui alkujaankin hataralle pohjalle. Helmikuussa 2014 Laajavuorella järjestettiin ”maailman ensimmäinen World Ice Cross Liigan osakilpailu ja maailmanmestaruuskilpailu”.

Älkää kysykö, mitä on World Ice Cross. Nuorgam ei ole urheilu- vaan musiikkimedia. (Ilmeisesti kyse on alamäkiluistelusta.)

Tapahtuman puuhamiehenä hääri kanadalainen Tim Cimmer, ”jolla on kokemusta kansainvälisistä palkintogaaloista ja julkkistapahtumista Yhdysvalloissa.”

Cimmer lupasi, että ”tapahtumasta tulisi urheilukisojen ’Oscar-tapahtuma’ punaisten mattojen, suomalaisten sekä kansainvälisten tähtien ja julkkisten voimin”.  Paikalle luvattiin alamäkiluistelua harrastava näyttelijä Mikko Leppilampi ja seitsenkertainen Grammy-voittaja Taylor Swift.

Leppilampi, ok. Swift, WTF?

Olettamus amerikkalaistähden saapumiselle Suomeen perustui siihen, että Tim Cimmer oli katsonut Swiftin keikkakalenteria ja huomannut, ettei Euroopassa tuolloin kiertävällä artistilla ollut alamäkiluisteluviikonloppuna omaa keikkaa.

Siispä hän tekisi extrakeikan Jyväskylässä?

Rumba perkasi järjettömältä tuntuvan kuvion heti tuoreeltaan.

”Saattaa olla” TOD!

Cimmer ajatteli, että koska Swiftillä ei ole tapahtumaviikonloppuna omaa keikkaa, tähti voisi tulla piipahtamaan Jyväskylässä ja esiintyisi ilman omaa bändiään ilmaistapahtumassa – ja vieläpä ilman palkkiota, koska kyseessä olisi hyväntekeväisyystapahtuma, jolla kerätään rahaa lastensairaalalle.

Cimmer väitti, että hän tuntee ”jonkun” Swiftin kiertueorganisaatiosta ja että hän on itsekin tavannut supertähden monta kertaa erilaisissa gaaloissa.

Ehkä näin. Tai sitten ei.

Cimmerin Rumballe antaman haastattelun perusteella koko kuvio tuntui puhtaalta PR-tempulta, mutta Iltalehdelle hän kertoi lentäneensä Swiftin perässä Lontooseen. Reissulla haaveet kaatuivat lopullisesti: Cimmer ei päässyt tapaamaan Swiftiä eikä puhumaan tämän kanssa ”asiasta henkilökohtaisesti”.

”Ei tule?” OHO

Mikko Leppilampi sentään nähtiin Jyväskylässä alamäkiluistelemassa. Taylor Swiftiä ei ole nähty Suomessa vieläkään.

You've been – thunderstruck, lupaa Lipponen. Kuva: Olli Urpela

Viime keväänä teimme Poliittikko ja pop -juttusarjan, jossa kansanedustajaehdokkaat joutuivat laatimaan soittolistan ja vastaamaan kiperiin musiikkaiheisiin small talk -kysymyksiin. Päätimme keksiä pyörän uudelleen.

Nuorgamin Pressaehdokas ja pop -juttusarjassa presidenttiehdokkaat joutuvat hekin vastaamaan kiperiin musiikkiaiheisiin small talk -kysymyksiin (mutta heidän ei tarvitse tehdä soittolistaa. Kavennetaanhan presidentin valtaoikeuksiakin).

Juttusarjan aloittaa Suomen Sosiaalidemokraattisen Puolueen Paavo Lipponen. Lipposen vastaukset analysoi Nuorgamin poliittinen analysaattori, Kaasuputki-blogin Jami Järvinen.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Se on varmaankin Bachin D-mollikonsertto cembalolle tai Dave Brubeckin Take Five.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Joku Hectorin kappale.”

Mikä bändi tai artisti tekee maailman parasta musiikkia juuri nyt?

”Kotimaisista uusista tähdistä Chisu on pirteä ilmestys.”

Kuka on suosikkibeatlesi ja miksi?

”All My Loving.”

Kuinka iso on levykokoelmasi?

”Olisiko 300.”

Millä kappaleella tahtoisit avata ensimmäiset Linnan juhlasi?

”Tätä mietitään vaalien jälkeen.”

Mikä laulu kuvaa parhaiten Suomea / suomalaisuutta juuri nyt?

”Nyt itsenäisyyspäivän aikoihin soi Maamme-laulu.”

Oletko koskaan soittanut tai halunnut soittaa yhtyeessä?

”Jos osaisin soittaa, soittaisin rumpuja tai puhaltimia.”

U2-yhtyeen City of Blinding Lights -kappale oli vahvasti esillä Barack Obaman vaalikampanjassa 2008. Mikä kappale on tai minkä kappaleen haluaisit olevan sinun vaalikampanjasi tunnusbiisi?

”Vaalikampanjan avauksessa soi AC/DC:n kappale Thunderstruck. Se sopi hyvin tilanteeseen.”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus: Voiko kitaraa soittamalla parantaa maailmaa?

”Kitaraa soittamalla on parannettu maailmaa, esimerkkinä painostus Yhdysvalloissa lopettaa Vietnamin sota.”

”Paavo Lipponen ei ole nähnyt, kuinka lauma Kummeli-sketsin näköisiä miehiä tanssii kännissä ravintola Tillikassa ja hoilaa Thunderstruckia, muuten hän olisi avannut vaalikampanjansa jollakin aivan muulla teoksella. Vaikkapa tuolla Dave Brubeckilla – jazz kun on SDP:n virallinen musiikkilaji. Sekin on fakta, joka kertoo ehkä enemmän jazzista kuin demareista.

Lipponen on liian iso ja itäsuomalainen näyttääkseen älyköltä. Siksi hänen pitää erikseen mainita, että hän hallitsee eliitin kotkotukset. Siksi Bach ja cembalo.”

Mitä sinä olet mieltä presidenttiehdokkaan vastauksista? Kommentoi!

AC/DC: maltainen vaahto pärskyy ja ollaan kaulakkain.

Bon Scottin kuoleman jälkeen liikkui huhuja laulajan jäämistöstä vohkituista biisivihoista, mutta olivatpa You Shook Me All Night Longin riffit peräisin haudan takaa tai eivät, lienee Scott tanssinut niiden tahtiin tyytyväisenä tuonpuoleisessa.

1980-luku oli täynnä tuoretta säihkettä. Punk jatkoi jalostumistaan, synapop oli nupullaan ja tukkametalli teki tuloaan. Uutuustyylien kirjavan sekamelskan keskellä riitti kuitenkin elintilaa rockille. Lisäksi varhainen heavy metal ja hardrock voivat koko ajan pulskemmin.

Yksi kovan rockin nousujohteen oireista oli AC/DC:n vuoden 1979 albumi Highway to Hell, joka oli pedannut bändille suursukseeta myös jenkeissä. Oli selviö, että vuoden 1980 tul olla AC/DC:lle täysosuman paikka. Oli tyrkättävä T.N.T:tä muurin kupeeseen ja tehtävä se Jailbreak.

Mutta tulikin ehkä kovin kuviteltavissa oleva takaisku. Bändin keulilla kiekunut roisi skotti Bon Scott tukehtui oksennukseensa Renault vitosen takapenkillä.

Hetken lamaannuksen jälkeen AC/DC päätti kunnioittaa kaatuneen toverinsa muistoa duunarirockin pääluottamusmiehelle sopivalla tavalla: jatkamalla työntekoa. Kuinka ollakaan, alta aikayksikön bändillä oli keulassaan uusi vokalisti Brian Johnson, jonka ääni oli vähintään yhtä käsittämätön ja törkeä kuin Bon Scottin käninä.

Aussit pakkasivat laukkunsa ja lähtivät Bahamalle levytyssessioihin popimman kaman parissa kunnostautuneen Robert John ”Mutt” Langen johdolla. Runsaan kuukauden urakasta sikisi tylyn yksinkertaisella otsakkeella varustettu paluualbumi Back in Black. Se oli kromisempi kuin bändin aiempi ruosteenkarhea tuotanto, mikä ei kuitenkaan yleisöä haitannut. Back in Black on tätä nykyä maailman toiseksi myydyin pitkäsoitto heti Michael Jacksonin Thrillerin jälkeen, ja koko komeus oli kauppojen hyllyissä vain viisi kuukautta Bon Scottin kuoleman jälkeen.

Liekö draama vasta myöhempien vuosikymmenien tuote, mutta on varmaa, ettei AC/DC jäänyt piehtaroimaan menetyksessään, ja siitä parhaan todisteen saa asettamalla neulan Back in Blackin pikimustalle uralle.

Synkän Hells Bellsin jälkeen levy pursuu eteenpäin vievää energiaa ja iloa. Ei mitään hirnumista, vaan raakaa ja hikistä iloa, joka on koko albumin voiteluaine. Sitä hyvää fiilistä on täynnä myös jenkkilistoille tunkeutunut anthemi You Shook Me All Night Long.

Biisin osat ovat rautaista tekoa, mutta AC/DC:n magia perustuu taitoon sovittaa raskaat komponentit niin väljästi, ettei kone ala yskiä vaikka sen niveliin tiivistyisi hikeä, olutta ja vähän vertakin.

Kappaleen korkkaa yksinäisen Gibsonin parkaisu, joka antaa myöhemmin lunastuvan lupauksen boogieta. Sen taakse astuu Phil Ruddin uppiniskaisen mielikuvitukseton rumputamppaus, jonka tahdissa kelpaa Angus Youngin taapertaa varsilenkkareissaan pitkin stadionin lauteita ja siltoja.

Niksi on siinä, että ääniala ei ole täyteen ammuttu: vanhemman Youngin komppikitara ja basisti Cliff Williams yhtyvät kumppaneihinsa vasta kertosäkeessä. Ei tarvitse keskittyä liian moneen asiaan yhtäaikaisesti.

Tekstin sisältöhän on… no, pelkkää panoläppää, suoraan Led Zeppelistä alenevassa polvessa. Mutta rasvaisetkin jutut AC/DC osasi käsitellä coolimmin kuin esimerkiksi maanmiehensä Rose Tattoossa, jonka musiikissa kukoisti silkka vankilakundin matalaotsaisuus. Ja siitä hyvästä fiiliksestä vielä: kuunnellaanpa ensimmäisen säkeistön kohta, jossa Johnson tilittää ”she was the best damn woman I had ever seen”. Koko tunnustus tulee yhdellä keuhkontäydellä, ja hemmetti – ukkohan kuulostaa hymyilevän laulaessaan!

Ehkä voimakkain varaus on silti pesiytynyt Phil Ruddin rumputyöhön, niin vakaasti hän mätkii kerta toisensa jälkeen esteet kertosäkeen edestä. Pian tapahtuukin vääjäämätön ja ollaan siinä pisteessä, jonne moni viileä tyyliniekka kieltää koskaan päätyvänsä: maltainen vaahto pärskyy, ollaan kaulakkain, soitetaan ilmakitaraa ja karjutaan kertosäettä kurkku suorana.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Pakollinen klassikkoraiskaus on tällä kertaa veretseisauttavaa Vegas-meininkiä…

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

…mutta varsinaisten rienausten lisäksi biisin kustannuksella on hupaillut ruotsinsuomalainen Timo Räisänen, jonka luenta on samalla tavalla viihdyttävä kuin vaikkapa Nick Caven väännös Pulpin Disco 2000:sta.

Video ei ole enää saatavilla

Ramirez ei ollut ainoa, joka provosoitui AC/DC:n ”saatanallisesta” sanomasta. 1980-luvun alussa moni USA:n osavaltio yritti kieltää australialaisbändin konsertit, koska Highway to Hell -biisin katsottiin ylistävän vaarallisia infernaalisia voimia. Showmies Bon Scott vain lisäsi vettä myllyyn pilkkaamalla kaikkia niitä, joiden mielestä rock-bändissä laulaminen oli synonyymi paholaisen kanssa vehtaamiselle:

”Hey Satan! /
Paid my dues /
Playin’ in a rockin’ band”

Juuri tästä koko kolmen ja puolen minuutin biisissä onkin kysymys: rockbändin matkasta huipulle nopeusrajoituksista piittaamatta. AC/DC:n tapauksessa menestykseen tarvittiin maailman ehkä yksinkertaisin ja tarttuvin kitarariffi, maailman ehkä karismaattisin tulkitsija ja maailman ehkä tiukin rytmiryhmä. Lopputuloksena oli hardrockia ja bluesia naittava mainstream-hitti, joka on edelleen yksi rockhistorian nerokkaimmista voimasointubiiseistä.

Ikävä kyllä kappaleesta muotoutui eräänlainen metafora Bon Scottin dekadentille elämälle, joka päättyi alkoholimyrkytykseen vain seitsemän kuukautta singlen julkaisun jälkeen. Sittemmin Scottin uniikkia tulkintaa ovat yrittäneet matkia muun muassa Brian Johnson, Marilyn Manson ja Hayseed Dixien John Wheeler – yhdenkään heistä onnistumatta.

Video ei ole enää saatavilla