Meidän yhtyeemme nimi on BetoniHank. Anteeksi.

BetoniHank –> Ghost Brigade

Vuonna 2000 BetoniHank muistetaan jos ei muusta niin ainakin ylittämättömän typerästä nimestään. Jyväskyläläisen indierockyhtyeen Fridgen raunioille syntynyt BetoniHank julkaisi Johanna Kustannuksen kautta yhden albumin (Orvot kaksoset, 2004) ennen katoamistaan historian poimuihin. Laulaja Manne Ikonen on sittemmin valjastanut äänijänteensä metallimusiikin palvelukseen – ja tehnyt sen varsin hyvällä menestyksellä. Ghost Brigaden keulakuvana hän on yltänyt jopa Suomen albumilistan seitsemänneksi (Until Fear No Longer Defines Us, 2011).

Video ei ole enää saatavilla

Donits-Osmo Experience –> HIM

Ylittämättömän typeristä nimistä puheen ollen, ohittaa ei sovi HIMin Ville Valon aikaisempaa bändiä Donits-Osmo Experienceä. Primus-henkistä kikkailuprogea soittanut bändi lämmitteli Mudhoneya Lepakossa ja sai kaksi kappalettaan Rumba-lehden julkaisemalle A Collection Of Fresh Finnish Underground Rock -kokoelmalle. Donits-Osmo Experiencessä soittivat myös Joel Melasniemi ja Antti Lehtinen, joiden myöhempi bändi Ultra Bra menestyi HIMin tavoin vallan mukiinmenevästi.

Video ei ole enää saatavilla

Vomiturition –> Rotten Sound

Vomiturition oli 1980- ja 1990-luvun taitteessa Vaasan metalliskenen all stars -miehistö ja sellaisena kaupungin keskeisimpiä nimiä. Yhtyeestä jäi jälkipolville muistoksi pari ep-levyä (muun muassa mahtavasti nimetty Flesheater Musicians on Their Last Supper, 1992) ja vähälle huomiolle jäänyt A Leftover -albumi (1995). Vomituritionista Rotten Soundiin siirtyivät tuolloin vielä Keijo Bagge -nimellä örissyt Keijo Niinimaa, kitaristi Mika Aalto ja metallirumpalien pikavauhtinen suurruhtinas Kai Hahto. Sittemmin Rotten Soundista on kehkeytynyt maamme kansainvälisesti tunnustettu ykkösnyrkki death metal -pohjaisen grindcoren armottomasti piiskaavalla saralla.

Video ei ole enää saatavilla

FlyLow Organization –> The Blanko

Ankeasta mutta kovasti yrittäneestä alternative-bändistä kuoriutui hiukan arveluttavalla tarkkuudella ajan henkeä haisteleva, mutta laadullisesti erinomainen voimatrio The Blanko. Suosiota etsiessään FlyLow’ksi nimensä lyhentänyt yhtye julkaisi yhden sinkun ja yhden pitkäsoiton (Bridges, 2005), joiden voimin bändin ura ei mainittavasti pääkaupunkiseudun pikkupiirejä suuremmaksi laajennut. Lopetuspäätöksen jälkeen kitaristi (ja sittemmin myös laulaja) Pauli Hauta-Aho ja basisti Marko Haataja käynnistivät varsin hyvin vastaanotetun The Blankon, joka soi progressiivisella ja intensiivisellä vaihtoehtorock-vaihteella maailmanluokan tyyliin.

Video ei ole enää saatavilla

Euthanausea –> Endstand

Riihimäeltä ei tule pelkästään pikkurikollisia ja satelliittilähiöläisiä. Sieltä tuli myös 1990-alkupuolella melodista trash- ja death metalia soittanut Euthanausea-yhtye. Bändin Songs of Forgotten Souls -ep:n kansikuva on suorastaan ihastuttavan, historiallisen kökkö. Katsokaa vaikka – se on YouTube-klikkimme kuvituksena. Laulaja ja nykyinen Combat Rock Industry -jehu Janne Tamminen lähti perustamaan Endstandia vuoden 1995 tienoilla, kun taas Euthanausea vaihtoi laulajaa ja nimensä – kyllä – Sinsationaliksi. Tammisen Endstand muistetaan tietysti meillä ja suuressa maailmassa (tai no, ainakin Saksassa) yhtenä olennaisimmista kotimaisen uuden aallon hardcore-punkin sanansaattajista.

Video ei ole enää saatavilla

Abhorrence –> Amorphis

Abhorrence oli suomalainen death metal -yhtye, jonka lyhyeksi jäänyt tarina on dokumentoitu kattavasti Svart Recordsin julkaisemalla kokoelmalla Complete Vulgar (2012). Yhtye hajosi vuonna 1990 vain reilun vuoden ikäisenä, minkä jälkeen kitaristi Tomi Koivusaari (vai sittenkin Metsäketo?) meni ja perusti Amorphisin, peräti neljällä albumillaan Suomen virallisen listan ykköspaikalle yltäneen ”Kalevala-metallin” pioneerin.

Video ei ole enää saatavilla

”Kukkuu, sano.”

Suomalainen death metal tunnetaan maailmalla. Nykypäivänä varhaiset suomalaisjulkaisut mainitaan samassa hengenvedossa niin ruotsalaisten kuin amerikkalaisbändienkin tuotosten kanssa lajityypin urauurtavina merkkiteoksina. Monen suurimpaan maailmanmaineeseen yltäneen suomalaisbändin – vaikkapa Amorphisin ja Sentencedin – jäljet johtavat suoraan suolia tursuavalle sylttytehtaalle, kuolonmetalliin.

Tässä jutussa emme käy läpi death metalin semiotiikkaa, sen kotimaisen historian kaikkia vaiheita tai kaikkia alkuvaiheen yhtyeitä. Sen sijaan kurkistamme suomalaisen death metalin alkuhämärään 1990-luvun alkupuolen merkittävimpien kuolonmetalliyhtyeiden avulla. Pidemmittä puheitta: seitsemän varhaista suomalaista death metal -pumppua, jotka katsoimme olennaisimmiksi.

Demigod

Demigod elää metsästä.

Kuten tangolaulajat ja keihäänheittäjät, myös useimmat 1990-alkupuolen death metal -bändeistä olivat kotoisin pikkukaupungeista. Demigodin kotipaikka oli Loimaa. Ihmekös tuo, sillä mikään tuskin ruokkii nuoren miehen halua soittaa mutilaatioista, saatanasta ja pimeydestä kertovaa, helvetin panssaripataljoonan hyökkäykseltä kuulostavaa musiikkia siinä kuin suomalainen kyläpahanen sydäntalvella.

Demigod soitti superraskasta mutta melodisehkoa (suhteellinen käsite death metalin kentällä) dödistä, joka ei ollut valovuosien päässä naapurimaan Entombedin Left Hand Path -klassikosta. Vuoden 1992 Slumber of Sullen Eyes -debyytti on kansainvälisesti tunnustettu death metal -merkittävyys. Laulaja Esa Linden saattoi näyttää poikareportteri Tintiltä, mutta hänen kurkkulaulunsa kuului alan möreimpien esitysten joukkoon.

Video ei ole enää saatavilla

Sentenced

Sentenced. Miika Tenkula ensimmäisenä oikealla.

Nykyihmiset muistavat Sentencedin suosittuna heavy metal -pumppuna, jonka videot näkyivät muun muassa MTV:llä silloin joskus, kun MTV:llä näkyi videoita. Erityisen sisäsiisti Sentenced ei sen sijaan ollut: yhtyeen haastatteluissa puhuttiin housuun kakkaamisesta, itsemurhista ja viinan juomisesta. Valitettavan hyvin kuvaan sopii, että yhtyeen säveltäjä ja kitaristi Miika Tenkula menehtyi vuonna 2009.

1990-luvun alkumetreillä Sentenced oli kuitenkin eräs maamme tärkeimmistä death metal -bändeistä – ja eräs ensimmäisistä levyttäneistä. Sen debyytin julkaisi – ja siinä sivussa albumin kaikki mahdolliset tuotot anasti – ranskalainen pikkulevymerkki Trash Records.

Debyytin tylsähkön perus-deathin jälkeen yhtye muutti kurssia vuoden 1992 Journey to Pohjola -promolla. Sillä kuultiin aivan ensimmäisiä kertoja sellaista kylmäävää, hyisen pohjolan talven estetiikasta innoituksensa hakevaa melodista death metallia, jota matkivat myöhemmin sadat ja taas sadat death- ja black metal -yhtyeet.

Video ei ole enää saatavilla

Vaikka Youtube-videossa toisin lukee, tämä Wings-kappaleen versio julkaistiin juuri Journey to Pohjola -promolla.

Demilich

Demilich: saatanan hipit.

Kuopiolainen Demilich on eräs vähemmälle huomiolle jääneistä varhaisen 90-luvun death metal -bändeistä. Demilich oli kuitenkin aikanaan enemmän tai vähemmän samalla viivalla tunnetumpien suomalaisyhtyeiden kanssa – kahmimassa samoja kallisarvoisia, valokopioituja palstamillimetrejä Sentencediltä, Mayhemiltä tai vaikka Impaled Nazarenelta.

Demilichin musiikin erottaa aikalaisista äärettömän syvä örinälaulu ja kanssayhtyeitä teknisempi soitanta. Yhtyeen vaikutteet tulivat pikemminkin Yhdysvalloista ja Keski-Euroopasta kuin Skandinaviasta.

Primus motor Antti Bomanin laulua epäiltiin usein tehostetuksi, minkä yhtye jyrkästi kielsi. Ei mikään ihme, että epäiltiin. Kuulostaahan se äärimmäisen jätteisesti pulputtavan viemärin ja Ghostbustersin Zuulin risteytykseltä.

Video ei ole enää saatavilla

Xysma

Xysma: urbaani vaihtoehto.

Rakastettu pitkän linjan rockyhtye Xysma aloitti taipaleensa jo 1980-luvun lopulla. Naantalin lahja maailmalle oli aivan ensimmäisiä suomalaisia varhaisen Carcassin death-grindcoren temput anastaneita yhtyeitä. Lyriikoissa möhjättiin mädäntyvien ruumiiden, matojen ja erinäisten sisäelinten parissa. Karmivasta aiheistosta huolimatta touhu oli kaikkea muuta kuin synkkää ja vakavaa; Xysman musiikki oli kieli poskessa tehtyä anarkiaa, minkä laulajan taiteilijanimikin – Janitor –  saattoi nokkelimmille paljastaa.

Jo varsinaisella debyyttialbumillaan Xysma kuitenkin huiteli aivan uusilla teille – siinä vaiheessa, kun muu metallia kuunteleva maailma oli vasta alkanut ymmärtää, että tällaistakin musiikkia voisi kuunnella tai tehdä.

Vuoden 1990 Yeah-albumilla esittäytyi maailman ensimmäinen death rock’n’roll -yhtye. Levyn kannessa tököttivät Pääsiäissaarten patsaat ja musiikki svengasi kuin samaisen saariryhmän auringossa elämänsä taateleita popsinut Black Sabbath. Myöhemmin erehdyttävästi laulajaa alkanut muistuttaa Janitor – myöhemmin myös Joãnitor Lottoner jne. – örisi vielä debyytillä leukapartaansa kuin WC-Ankalla kurlannut belsebuub.

Video ei ole enää saatavilla

Funebre

Turkulaisia nahka- ja denim-pioneereja.

Turkulainen Funebre oli aivan ensimmäisiä suomalaisia death metal -yhtyeitä. Ääninäytteemme demokin on tehty jo vuonna 1989. Sinä vuonna julkaistiin muun muassa Madonnan Like a Prayer ja tämä albumi. Siitä on toisin sanoen hirvittävän kauan aikaa.

Demo on erinomainen esimerkki varhaisen suomalaisen death metallin ihastuttavasta kaoottisuudesta ja häkellyttävästä, kymmenen tonnin painolla murjovasta raskaudesta. Varhainen suomidöödis ei kuulostanut musiikilta tästä maailmasta – eikä ollut tietysti tarkoituskaan.

Vuosi 1989 oli pitkälti death metalin year zero. Ensimmäiset demonsa julkaisivat muun muassa Entombed, Grave ja Cannibal Corpse, kun taas amerikkalaiset pioneeriyhtyeet Autopsy, Obituary ja Morbid Angel julkaisivat debyyttialbuminsa.

Funebre varmisti paikkansa legendojen kirjoissa hajoamalla pian Spinefarmin vuonna 1991 julkaiseman Children of the Scorn -esikoisensa jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Abhorrence / Amorphis

Abhorrence: pikemminkin lutuinen kuin abhorrent.

Abhorrence oli Funebren ja Sacred Cruxifixin ohella todellinen suomi-deathin pioneeri. Lyhyeksi jääneeseen uraan mahtui noihin aikoihin kovasti tuttua levy-yhtiöiden kusetusta ja muun muassa keikkamatka Norjaan, jonka aikana pojat yöpyivät Mayhemin jäsenten kotona.

Pian Abhorrencen pantua pillit pussiin vuoden 1990 lopulla Tomi Koivusaari siirtyi aiemmin samana vuonna perustetun Amorphisin laulaja-kitaristiksi. Samalla tiellä hän on edelleen.

Varhaisen Amorphisin musiikki oli vielä läheistä sukua Abhorrencen maanalaiselle brutaliteetille, mutta jo Amorphisin debyyttialbumilla yhtye oli keksinyt tarttua sanoituksissaan myytteihin. Musiikki oli selkeäpiirteistä, folkahtavilla lead-kitaramelodioilla ryyditettyä death metalia. Yhtye oli heittäytynyt progeksi, mikä ominaisuus ainoastaan korostui seuraavalla Tales From a Thousand Lakes -levyllä, jolla sanoituksetkin oli poimittu mistäs muualta kuin Kalevalasta.

Sen jälkeen eräs Suomen kansainvälisesti menestyneimmistä yhtyeistä on jatkanut enemmän tai vähemmän samoilla linjoilla – joskin Koivusaaren gutturaalimurinaa on kuultu enää satunnaisesti ja progen ja jopa jatsin määrä on toisinaan kasvanut hälyttävästi.

Video ei ole enää saatavilla

Disgrace

Disgracen mielestä musta on uusi musta.

Nykyään Disgrace muistetaan kai turkulaisina stahanovilaisen rock-työn sankareina: Jukka Taskisen ja kumppanien bändi on ollut kasassa jo vuodesta 1987, missään vaiheessa sille ei ole lohjennut juuri minkäänlaista suosiota ja miehiä on jopa kaatunut matkan varrella (Toni Stranius vuonna 2006), mutta silti rock-karavaani on puksuttanut eteenpäin kaikki nämä vuodet.

Nuorgam arvostaa.

Työn sankaruuden ohella Disgrace oli myös Suomen ensimmäisen death metal -aallon perusbändejä, johon ei voinut olla törmäämättä yhdessäkään metallizinessä. Ihastuttavan brittiläisesti nimetyllä debyyttialbumilla Grey Misery kuultiin jo vinkeitä ennusmerkkejä bändin myöhemmin omaksumasta hillittömästi paahtavasta action rock -soundista.

Video ei ole enää saatavilla