A Place to Bury Strangers pitää katseen pois kengistä, vaikka toisinkin väitetään.

Brooklynissa syntynyt, tuntemattomien hautuumaasta nimensä napannut A Place to Bury Strangers saapuu Suomeen nyt toista kertaa. Neljättä studioalbumiaan parhaillaan työstävän noisebändin laulaja-kitaristi Oliver Ackermann turisi Nuorgamille sähkismeilitse asioita, joille voidaan omistaa kanyewestiaaniset hashtagit #nodisrespecttohopesandoval ja #alldisrespecttosting.

Mikä on ensimmäinen popkappale, johon rakastuit?

”The Beatlesin I Want to Hold Your Hand. Näen sieluni silmin, kuinka isäni ja äitini tanssivat olohuoneessamme, ja minä heilun veljeni kanssa mukana. Se oli varmaankin yksi äitini suosikkikappaleista. Hän kertoi, kuinka koulussa ei voinut pitää kädestä kiinni joutumatta ongelmiin, joten biisi tuntui aika rohkealta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Tuo on vaikea kysymys! En yleensä kuuntele samoja biisejä uudestaan ja uudestaan. Ehkä Ramonesin Commando. Kavereiden kanssa meillä oli tapana ajella ympäriinsä tuntikausia ja luukuttaa samalla musiikkia täysillä auton stereoista. Tuo kappale muistuttaa niistä ajoista.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Mitään, mihin liittyy millään tavalla Sting. Hän vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä, en vain siedä hänen ääntään. Tuntuu kuin hän runkkaisi mikrofoniin.”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”C&C Music Factoryn ’I’m just a squirrel trying to get a nut to shake your butt’, koska se on nätti säe, joka kertoo paljon elämästä.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Olen laulanut karaokea vain muutaman kerran, ja yksi niistä kerroista oli eilisilta. Lauloin Huey Lewis and the Newsin Heart of Rock and Rollin, koska siinä on kohta, jossa lauletaan ’d-d-d-d-d-they say the heart of rock and roll is still beating’.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Dead Kennedysin Police Truckia. Kun olen lärvit, haluan tanssia.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Jay Reatardin. Olimme juuri soittaneet heidän kanssaan, ja hänen kuolemansa oli kova kolaus hyvälle punkmusiikille. Olimme ajamassa jonnekin kun kuulin uutisen, enkä ollut uskoa sitä.”

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka tuottaisi?

”Kevin Shields, Brian Chippendale, Tony Iommi ja Lemmy soittaisivat, Tommy James tuottaisi.”

Kenen lauluääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn hyvällä ja kenen huonolla tavalla?

”Hyvällä tavalla Hope Sandovalin, hänen äänensä on niin toteava ja blah, että kuulostaa kuin hän olisi tuskissaan mutta samaan aikaan hyväksyisi asian tolan. Huonolla tavalla se Red Hot Chili Peppersin tyyppi.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä lopettaneen yhtyeen tai edesmenneen artistin olisit halunnut nähdä livenä, mutta et koskaan nähnyt?

”Olisi ollut siistiä nähdä The Animals aikoinaan. He olivat räävitön bändi, ja heillä oli läjäpäin mageita kappaleita. Ihan vaan keikkojen seuraaminen eri ajanjaksoina olisi tosi upeaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Ty Segall. Hän tekee todella voimakasta musiikkia, ja paljon.”

Video ei ole enää saatavilla

Millä tavoilla musiikkibisnes muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana?

”Ihmisten avoimuus uusia musiikkityylejä kohtaan tulee lisääntymään. Kun aina pitää olla ’jotain muuta’, pop muuttuu entistä monipuolisemmaksi. Ihmiset kaipaavat aina jotakin uutta.”

Kumpi on tärkeämpää: kappale itsessään vai se, miten se on toteutettu?

”Ne ovat mielestäni yhtä tärkeitä. Mikä tahansa kappale voi olla hyvä kummasta syystä tahansa. Voin pitää kappaleesta sen lyriikan, sävellyksen tai tuotannon vuoksi, ja jos kaikki nuo osa-alueet ovat kunnossa, lopputulos on jotain aidosti mieletöntä.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, jonka olet kuullut?

”Ehkä se, kun ihmiset kutsuvat meitä shoegaze-bändiksi. Se on ärsyttävää. Eroamme tuosta genrestä monella tapaa, mutta, noh… En anna tuollaisten asioiden häiritä.”

Miten kuvailisit A Place to Bury Strangersia yhdellä lauseella?

”A place to bury strangers.”

Koetko edustavanne jotakin tiettyä trendiä populaarimusiikissa?

”En.”

Kuinka tärkeää teille on ulkomusiikillinen imagonne?

”Pidän kansitaiteesta, joten se puoli on todella tärkeä. Muuten en juuri imagoamme mieti. Ihmiset voivat ajatella meistä mitä lystäävät.”

Missä esiintyisitte, jos saisitte valita vapaasti?

”Lentokoneessa. Et voisi paeta meitä mihinkään. Pidän myös ahtaista tiloista. Olemme jo soittaneet laivassa, joten seuraavaksi vuorossa on varmaankin lentokone.”

Oletko koskaan harrastanut seksiä oman musiikkisi tahtiin?

”Kyllä, äänittäessäni sitä.”

Mistä äänittämästäsi kappaleestasi olet kaikkein ylpein?

”Sanoisin, että Oceanista. Se kirjoitettiin muutamassa tunnissa ja kaikki vaan loksahti maagisesti yhteen. Rakastan, kun tuollaista tapahtuu.”

A Place to Bury Strangers Helsingin Tavastialla 1.10. Liput ennakkoon 19,50 euroa, ovelta 20 euroa.

Video ei ole enää saatavilla

Dead Oceans

72 Motorista meteliä rakastava newyorkilaisduo on kolmannella albumillaan odotetun hilpeällä tuulella: silloin, kun laulaja Oliver Ackermann ei mökötä sellaisten teemojen kuin Fear, Mind Control ja Revenge parissa, hän laukoo joviaaleja icebreakereita, kuten “I want to die” kappaleessa Why I Can’t Cry Anymore. Worship on pieni pettymys verrattuna keväällä julkaistuun Onwards to the Wall -EP:hen, jolla A Place to Bury Strangersin teollisesti takovassa sirkkelirockissa oli tavallista enemmän melodiaa. Avauskappale Alone lupaa vielä paljon Raveonettesin kevyt-goottia ja Curven kevyt-industrialia nättiin poppiin yhdistäessään, mutta sen jälkeen levy taantuu odotetun yksipuoliseksi, joskin tehokkaaksi korvienpuhdistusssessioksi, joka lainailee vapaamielisesti niin Jesus & Mary Chainin kahden nuotin narkkaripoppia kuin Primal Screamin Exterminatorin brutaaleja särösinfonioita. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

DIIV– Oshin

Captured Tracks

75 Kun kuulin Beach Fossilsin keikkakitaristi Zachary Cole Smithin DIIV-yhtyeen vielä Dive-nimellä julkaistut singlet Humanin ja Sometimesin, aistin poikkeuksellista biisinkirjoituslahjakkuutta ja harmoniantajua. Kun täyspitkällä Smith priorisoi tunnelman biisien edelle, lopputulos tuntuu resurssien haaskuulta. Oshin on kuin 40-minuutin mittaan venytetty siima täynnä kitaran konemaisella tasaisuudella kutomaa kahdeksasosanuottien ketjua, jonka lähtökohdat ovat ennen kaikkea uneliaan impressionistiset. Smithin kaaviomainen kitaransoitto ja pyrkimykset täydellisiin harmonioihin muistuttavat lähtökohdiltaan Durutti Columnista, vaikka sävyt piirtyvät täysin erilaisina. Toiselta puolelta DIIVin velka Stereolabin hienomekaanisiin krautsävyihin on havaittavissa selkeästi. Levyn haikeussumu rakentuu tietoiseen minimalismiin. Tapettimainen äänivirta paljastaa detaljinsa vasta, kun se alkaa kiertyä kuulijan selkärangan ympäri. Silloin huomaa, että levyn harmaudessa Air Conditioning on nimensä mukainen tuulahdus raikasta ilmaa, Waitin kone sylkee vesihöyryn alta raskasta krautpakokaasua ja Doused huipentaa soljuvan unen takaa-ajokohtaukseen. Ilmiselvästi DIIVin kitaralinjat matkaavat vääjäämättä johonkin, mutta tärkeintä levyyn ihastumisen kannalta on, että määränpää jää pimentoon. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Echo Lake – Wild Peace

No Pain in Pop

64 Birminghamilaisyhtye on opiskellut kenkiintuijottelun alkeet esimerkillisesti ja luo kitaroiden, kaikupedaalien ja analogiurkujen avulla esikoisalbumillaan äänimaailmoita, joissa ei voi kuin viihtyä. Kuten niin monelle, myös Echo Lakelle ikimuistoisten kappaleiden säveltäminen osoittautuu kuitenkin lähes mahdottomaksi tehtäväksi; ryhdikäs Even the Blind nousee ylivertaisena esiin albumilla, jonka kappaleista suurin osa vesittyy viimeistään Linda Jarvisin löysän ja hengettömän, Cranesin Alison Shaw’n lapsekkuudesta muistuttavan laulun takia. Lupaavan bändin pitää pystyä ensi kerralla parempaan.(Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kiki Pau – Pines

Kiki Pau

79 Hattua pitää nostaa yhtyeelle, joka on näin ennakkoluulottomasti lähtenyt liikkeelle uuden albuminsa suhteen. Pelkästään digitaalisena julkaistu Kiki Paun uutukainen sisältää neljä varsinaista kappaletta, joiden yhteismitta yltää reiluun 40 minuuttiin. Onko tämä nyt jonkinlaista progeindiemusiikkia, oli niin tai näin, Pines yllättää aika suvereenisti. Pitkien kappaleiden säveltäminen on taitolaji. Kiki Pau on onnekseen onnistunut säilyttämään kokonaisuudessa ilmavuuden, ja paketti pysyy kasassa. Tunnelmasta toiseen seilaava materiaali olisi voitu julkaista omasta puolestani yhtenä tiedostona. Kohokohtia löytyy sieltä täältä, esimerkiksi toisen kappaleen Astronauttijan ajassa 5.51 alkava junnaava osa. Tokihan mieleen tulee välillä esimerkiksi The Mars Volta, mutta mitä sitten? Yllättävin suomalainen pitkäsoitto pitkään aikaan. (Petrus Koskimies)

Mission of Burma – Unsound

Fire Records

51 Mission of Burma oli ilman epäilyksen häivääkään yksi 1980-luvun alun parhaista kitararockyhtyeistä, ellei paras. Yhtye pani pillit pussiin vuonna 1983 laulaja Roger Millerin tinnutuksen takia, mutta teki kymmenen vuotta sitten täysimittaisen comebackin. Unsound on neljäs albumi paluun jälkeen – ja ensimmäinen, jonka soisi jäävän viimeiseksi. Siinä missä OnoffOn (2004), The Obliterati (2006) ja The Sound the Speed the Light (2009) kuulostivat raikkailta ja elinvoimaisilta, Mission of Burman vaikutuksen Guided by Voicesin, Fugazin ja The Constantinesin kaltaisiin yhtyeisiin selväksi tekeviltä veteraanirockin pieniltä aarrearkuilta, soi Unsound myötähävettävän kolhosti ja kulmikkaasti, Millerin pinnistelevän mylvinnän säestämänä. Albumin yhdestätoista kappaleesta vain Second Televisionissa ja 7’sissä on bostonilaiskvartetille ominaista rapeutta ja ketterää räväkkyyttä, muuten Unsound kompuroi eteenpäin kankeasti lompsuttaen kuin kolmijalkainen hurtta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Pää kii – Inkkarit kanootissa EP

Airiston punklevyt

88 Jos Kakka-hätä 77 oli kotimaisen punkin pelastaja, on Pää kii suomalaisen rockin tuhoaja. Tai jotain. Varmaa on vain se, että aiemman Kalifornia Dreamin’ -singlen ohella Inkkarit kanootissa on siunatuinta rähinää pitkiin aikoihin: äärimmilleen viritetyn koneen hajoaminen kuulostaa tältä, mutta jotenkin osaset pysyvät kasassa. Kaikki eivät sen energiaa tule sulattamaan. Pää kiin kuunteleminen vaatii kosolti suolia ja tiettyä levydivarimaista anaalisuutta. Inkkarit kanootissa on musiikillinen vastine levykaupalle, jonka valikoimassa on ainoastaan henkilökunnan suosikkilevyjä ja kyltti tiskin yllä käskee asiakkaita pysymään hemmetin kaukana. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Dead Oceans

52 ”New Yorkin äänekkäimmäksi bändiksi” itseään kutsuva A Place to Bury Strangers kulkee uudella EP:llään kauemmas turvallisen Jesus and the Mary Chain -sateenvarjon alta kohti entistä industriaalisempia pyörteitä. Onwards to the Wallin ilmeisin hittibiisi So Far Away on esimerkki yhtyeen uudesta HD-shoegazesta, jossa tuotanto on viimeisteltyä ja kappaleet koukkuisampia kuin koskaan. Melodiat poseeraavat tapaan, joka tuo jostain syystä mieleen The Killsin, ja rummunkosahdukset virittävät vauhtihirmudramatiikan äärimmilleen. Kitarointi on tuttuun tapaan efektoitu muistuttamaan liikenneruuhkassa iskevää migreenikohtausta, mutta silmissä vilkkuu muitakin värejä kuin mustaa ja valkoista. Silmissä vilkkuu kalseaa kromia ja sinistä – sävyjä, joita näki moderneissa actionelokuvissa, kiiltävien konttoreiden ikkunoissa ja partakonemainoksissa. Muutoksen suunta ei ole sinänsä huono, mutta EP:n tavoittelema vaarantunne latistuu liiallisen yrittämisen seurauksena. Odotukset trion kolmosalbumia kohtaan eivät kuitenkaan katoa minnekään. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Mark Lanegan Band – Blues Funeral

4AD

63 Mark Lanegan on ollut läpi 2000-luvun siinä määrin kiireinen, että miehen edellisestä omalla nimellä julkaisemasta albumista (Bubblegum) on päässyt vierähtämään jo kahdeksan vuotta. Ennakkoon haaveilin, että pitkä tauko kuuluisi Blues Funeralilla äärettömän korkeatasoisena kappalemateriaalina; haaveilin, että Lanegan olisi pannut vuosien aikana levyä varten syrjään ne kaikkein hienoimmat oivalluksena. Blues Funeral on kuitenkin karu pettymys. Kelpo levy melkein millä tahansa mittarilla, muttei yhtään sen enempää. The Gravedigger’s Song käynnistää pörisevällä blues-drone-junttauksellaan hautajaiset lupaavasti. Myös perään kuultava Bleeding Muddy Water vakuuttaa jylhällä tunnelmallaan, vaikka 6-minuuttisen hidastelun paikka levyn kakkosbiisinä onkin väärä. Sen jälkeen Blues Funeral kuitenkin vaipuu keskinkertaisuuden suohon. Piiskaavan energinen Riot in My House nostaa välissä pulssia ja Ode to Sad Disco elektropopeillaan vähintään kulmakarvaa, mutta liian moni ylipitkä yhdentekevyys on ehtinyt jo tappaa kuulijan kiinnostuksen ennen kuin apaattisesti suriseva Tiny Grain of Truth lyö viimeisen naulan arkkuun. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Paul McCartney – Kisses on the Bottom

Hear Music

60 Paul McCartney on kuvaillut uutta, rockia edeltävän ajan jazzahtavaa popmusiikkia sisältävää levyään albumiksi, jonka parissa sopii rentoutua viinilasillisen tai teekupin kanssa raskaan työpäivän jälkeen. Juuri sellainen levy pilke silmäkulmassa nimetty Kisses on the Bottom on. Rocklegendan luomukseksi se on kovin kepeä ja mukavuudenhaluinen, mutta ei käy kieltäminen, että lumimyrskyn pauhatessa ikkunan takana sellaiset lempeästi svengailevat lainakappaleet kuin I’m Gonna Sit Right Down and Write Myself a Letter, Home (When Shadows Fall), It’s Only a Paper Moon, The Glory of Love, Always tai McCartneyn itsensä kirjoittama My Valentine hohkaavat kotoisaa lämpöä kuin räiskyvä tulisija. Ja onhan Macca toki kovan päivän iltana upottavan nojatuolinsa ja rentouttavan lasillisensa ansainnut. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Pepe Deluxé – Queen of the Wave

Asthmatic Kitty

90 Vanhemmillani oli Jesus Christ Superstar -kasetti, soundtrack vuonna 1973 julkaistuun elokuvaan. Sitä tuli kuunneltua pienenä Dar es Salaamissa, jossa oma perhe oli yksi tärkeimpiä musiikille altistumisen kanavia. Suomessa ikätoverit varmaankin tussailivat heavybändien logoja farkkutakkeihinsa. Jesus Christ Superstar -kasetti on tullut useasti mieleen Queen of the Wavea kuunnellessa, sekä konsepti- että sounditasolla. Pepe Deluxén käyttämä taustatarina ei ole yhtä tunnettu kuin Jeesuksen seikkailut, mikä tekee levystä hiukan vaikeaselkoisemman, mutta se, mikä voisi jossain tilanteessa tuntua sillisalaatilta, toimii, kun ajattelee levyä musikaalina. Konseptilevy ei jotenkin riitä ja haiskahtaa liika progelta. Sitä tämä levy ei ole. Tämä on silkaa poppia, funkin, retrofuturistisen scifi-linssin läpi tiirailtuna. Tästä jää hienon musiikin lisäksi käteen ihmetys siitä, ettei James Spectrumin palveluita tuottajana käytetä jatkuvasti. Levy kuulostaa mahtavalta, ja kokonaisuudenhallinta on suvereenia. Tässä on osattu kaivaa esiin vision kovin ydin, jota loputtomat ideat kiertävät kuin kuut. Tämä kirjoitus oli kaverijournalismia. Minä ja Sealandin paroni James Spectrum olemme ystäviä vuosien takaa. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Porter Ricks – Biokinetics

Type Records

90 Porter Ricks -nimimerkin takana operoineet Thomas Köner ja Andy Mellwig vastasivat 1990-luvun minimalistisen ambient-teknon vavahduttavimmista raidoista, joista vuonna 1996 koottu portfolio Biokinetics on vuosien saatossa muodostunut tyylipuhtaaksi klassikoksi. Tämän päivän näkökulmasta albumin merkitys näyttäytyy entistä relevantimpana äänimaisemien muokkaajana. On vaikea kuvitella Tim Heckerin Radio Amoria, Polmo Polpon Science of Breathiä, varhaista Fennesziä tai muita sittemmin indielevyhyllyihinkin tiensä löytäneitä levytyksiä ilman Biokineticsin roolia suunnannäyttäjänä. Type Recordsin uudelleenjulkaisu on paikallaan oleva kunnianosoitus albumille, joka toi vaikeasti lähestyttävään ja analyyttiseksi miellettyyn kokeelliseen ambientiin odottamatonta intensiivisyyttä ja läsnäolon tuntua – siitä huolimatta, että Biokineticsin kantavana teemana kulkee juuri autioiden, laajuudessaan lähes äärettömiltä tuntuvien tilavaikutelmien luominen. Se kerää uniikin ääniasetelmansa hiljaisia valtamerenpohjia haravoiden, syvällä abyssaalivyöhekkeellä uiskennellen. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Sydän, Sydän – Kapseli

Johanna

73 Vajaan neljän vuoden tauon jälkeen kotimaan sydämellisin yhtye tekee paluun ehkä tähän asti seesteisimmällä levyllään. Kapseli ei suinkaan ole seesteinen masentavalla ”ollaan yli kolmekymppisiä ja halutaan radiosoittoon” -tavalla, vaan nimenomaan Sydän, Sydämelle ominaisella tyylillä. Välillä lauletaan taivaan räjähtämisestä ja aivojen orjaksi jäämisestä, mutta tietynlainen positiivinen alavire ja jopa rakkaus levyltä paistaa. Vaikka Baz Luhrmannin Everybody’s Got to Wear Sunscreeniä paikoitellen muistuttava Viimeinen tunto ohjeistaakin niin masentavaan asiaan kuin maailman viimeisen päivän kokemiseen, sekään ei juuri masentele. Turha stressata, sillä ”leikin aika on ohi, putsaa mielesi turhasta”. Banjolla varustettu Skorpionin pisto on levyn ehdottomasti hienoin kappale, joka kuvailee vaikuttavalla kielikuvalla oman itsensä löytämistä: ”Tänä iltana tanssin läpi ihmisen tahdon. Olen harjoitellut huoneessani, tänään näytän kasvoni.” Muutamista kohokohdista huolimatta Kapseli ei ole sydämien paras tai yllätyksellisin levy. Se on kuin rakkauskirje pikkuhiljaa paranevalta mielipuolelta – omalla tavallaan häiritsevä, mutta kuitenkin lämmittää sielua. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

John Talabot – ƒIN

Permanent Vacation

80 Muovikassillisen singlejä tehtaillut espanjalais-dj yhdistää esikoisalbumillaan chillwaven auringonpolttaman euforian avarissa tehdashalleissa kaikuvien house-eeposten kiihottaviin jännitepurkauksiin ja ripustaa kokonaisuuden 1980-luvun lopulta anastamiensa popkoukkujen varaan. Levyn käynnistävä Depak Inc. on viidakkoäänineen ja kuorolauluinen kuin Deep Forestin äänipankkiin murtautunutta Jori Hulkkosta, ja assosiaatiota jatkaa Processoryn kuulaasta ja vanhakantaisesta elektropopista muistuttava Destiny. Sittemmin ƒIN levittää lonkeronsa laajemmalle: Oro y sangren rytmiikka muistuttaa 1980-luvun lopun sankareista Bomb the Bassista, When the Past Was Present huumaa kuin historian hämäriin kadonnut New Order -maxi. Nykyartisteista ƒIN herättää mielikuvia sellaisista indien valtavirtaan ponnistaneista suosikeista kuin Animal Collective (Journeys) ja Four Tet (Last Land). Silti ƒIN on fiilikseltään enemmän “tekno” kuin “pop”, ”indie” tai edes ”elektro”. Talabot itse jää lopulta jollain tavalla kasvottomaksi, mikä pukeekin barcelonalaista paremmin kuin hyvin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Todd Terje – It’s the Arps

Olsen/Smalltown

82 Onko hiljattain julkaistu parempaa kappaletta pyllynpyörittelyyn kuin Todd Terjen Inspector Norse? Hillittömän hauska ja ilon täyttämä vajaa seitsenminuuttinen on oppikirjaesimerkki modernista diskosta, aidon tanssittavasta hömpästä, joka kestää kuuntelua. Terje on saanut loihdittua ARP2600-vintagesyntikastaan kauniin ilmavat ja vapaasti hengittävät soundit, ja kun melodiat jäävät päähän kuin Oukki Doukki -karkin maku suuhun, on bileet pelastettu. Jo ensimmäisen minuutin aikana kappaleen juju käy ilmi, mutta koska se juju on niin hyvä, sen mukana jaksaa mennä neljän minuutin tienoilla avaruutta tavoittelevaan huippukohtaan. Loppu onkin laskettelua takaisin alas, mutta hymy pysyy huulilla koko ajan. It’s the Arps – arpeggoitahan tällä EP:llä riittää. Varsinaisesti nimi viittaa tuohon syntetisaattoriin, jolla koko julkaisu on tehty. Sen muut kappaleet ovat Norsea rauhallisempia ja hitaampia. Kaksiosainen Swing Star on meditoivaa avaruusdiskoa, josta Norja on tullut tunnetuksi viime vuosien ajan. Se ei kuulostaisi lainkaan ulkopuoliselta esimerkiksi Lindstrømin Where You Go I Go Too -levyllä. Ensimmäinen puolisko on kosmista arpeggioilla maalailua, joka vaihtuu toisessa osassa kepeäksi diskohölkäksi. Vahvan EP:n heikko kohta on paikoin mitäänsanomaton Myggsommer, joka kuulostaa viimeistelemättömältä, avaruudellisia ääniä tutkailevalta luonnokselta. Sen hitaus tuo kontrastia EP:n avaavan Inspector Norsen vauhdille ja jää vain välipalaksi ennen Swing Staria. Mutta jos Terje millään pystyy jatkamaan tulevilla julkaisuilla viimevuotisen Ragyshin ja It’s the Arpsin kaltaisilla teillä, tanssimusiikki on hyvissä käsissä. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

Twilight Sad – No One Can Ever Know

Fat Cat

49 Valtavat kitaravallit yhdistettynä kolkohkoon äänimaisemaan ovat olleet Twilight Sadin tavaramerkki yhtyeen kahdella ensimmäisellä albumilla. Isoon soundiin rakastuneiden skottien kolmosalbumi No One Can Ever Know tuo trion ilmaisuun uusia elementtejä, mikä on sinänsä tervetullutta. Edeltäviin levytyksiin verrattuna selkein ero on, että aiemmin kaikkialla pauhanneet kitarat ovat antaneet enemmän tilaa syntetisaattoreille sekä industrial- ja postpunk-vaikutteille. Kovin vähän tuo muutos silti tuntuu albumin varsinaisessa sisällössä. Siinä missä aiemmat levytykset oli ladattu tukkoon kitaravalleilla, nyt joka puolella ujeltaa synkkä synamatto poikineen. Parhaimmillaan soundimaailman muokkaus tuo mieleen Depeche Moden kaltaisen kohtalokkaan synapopin – tosin sillä erotuksella, että No One Can Ever Know’lla ei juuri popkoukkuja harrasteta. Äänimaisemassa kumisevat aikapäiviä sitten hylätyt, kylminä seisovat ja toisiaan muistuttavat teollisuushallit. Vaikuttaa siltä, että Twilight Sad on vaarassa vajota omaan synkkyyteensä, jolta sitä ei pelasta edes albumin ainoa valonpilkahdus Sick. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Sharon Van Etten – Tramp

Jagjaguwar

79 The Nationalin lämmittelijänä Suomessakin piipahtanut Sharon Van Etten on kaivattu lisä siihen persoonallisten, kajahtaneen oloisten naisartistien joukkoon, johon kuuluvat esimerkiksi Kirstin Hersh ja Anna Calvi. Newyorkilaismuusikon kolmas albumi on tyylitajuinen yhdistelmä americanaa, alt-rock-estetiikkaa ja ukulelen kaltaisia rikastuttavia detaljeja. Van Etten laulaa todella hyvin, välillä naukuen notkeasti kuin Marissa Nadler, välillä julistaen itsevarmasti kuin Neko Case. Trampin 4–5 parasta kappaletta ovat lähes mestarillisia (jylhäksi pauhuksi kasvavat All I Can ja Serpents, valssissa keinahteleva Leonard, päätösraita Joke or a Lie) mutta jokin vaikeasti määriteltävä laskelmoivuus ja asetelmallisuus estää tätä kuulijaa lankeamasta lopullisesti loveen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla