Ansa Ikonen ja Tauno Palo elokuvassa Vaimoke.

Suomalainen levyiskelmä teki läpimurtonsa 1920-luvun lopussa, ja 1930-luku oli suomalaisen iskelmän ensimmäinen kultakausi, jonka vaikutus suomalaiseen pop-musiikkiin on jatkunut näihin päiviin saakka. Nuorgamin Suomi-iskelmän ensitahdit -sarjassa palataan juurille ja tutustutaan 1930-luvun suurimpiin hitteihin.

1930-luvun puolivälissä ja sen jälkeen Suomen talous kasvoi erittäin voimakkaasti, ja pula-ajasta toivuttiin nopeasti. Kaupungeissa oli jälleen töitä tarjolla. Maaltamuutto lähti taas käyntiin, ja kaupunkien huvitukset vetivät etenkin nuorisoa puoleensa. Yksi huvitus oli ylitse muiden: elokuva.

Äänielokuvan maailmanvalloitus oli alkanut Yhdysvalloista vuonna 1927. Ensimmäinen äänielokuva oli nimeltään enteellisesti The Jazz Singer. Kun äänielokuva löi Suomessa läpi vuosikymmenen alkupuolella, se kiihdytti amerikkalaisen viihdekulttuurin kokonaisvaltaista rantautumista. Aiemmin Suomessa oli korostettu kansallisen kulttuurin merkitystä myös viihteessä, mutta nyt kävi yhä vaikeammaksi taistella kansainvälisen populaarikulttuurin vaikutusta vastaan.

Iskelmämusiikin saralla elokuvien vaikutus oli valtava. Kansainväliset muusikkovierailut olivat erittäin harvinaisia sotienvälisessä Suomessa. Sen sijaan elokuvien kautta uusimmat iskelmät kuultiin Suomessa alkuperäisversioina vain pienellä viiveellä. Suuri yleisö ei juuri tuontilevyjä harrastanut, ulkomaanmatkoista puhumattakaan, mutta nyt sillekin tuli mahdolliseksi kuulla nykyaikaisinta viihdemusiikkia Atlantin tuolta puolen.

Äänielokuvan läpimurto sattui samoihin aikoihin kuin swingbuumin käynnistyminen niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin. Svengaavia sovituksia, suuria torvisektioita ja big bandeja suosivan swingin myyttinen alkuräjähdys tapahtui Benny Goodmanin soittaessa yhtyeineen Los Angelesissa elokuussa 1935. Pian anglosaksista linjaa mukailevat muusikot omaksuivat Suomessakin swingin ihanteet. Swingin vaikutus kuuluu monilla 1930-luvun jälkimmäisen puoliskon iskelmälevyillä.

Arvi Hänninen & Rytmi-Pojat – Abessinia (1935)

Video ei ole enää saatavilla

Eugen Malmsténin johtama Rytmi-Pojat oli Ramblersin ohella 1930-luvun modernein suomalaisorkesteri. Kun vuosikymmenen puolivälissä swing kantautui Suomen kamaralle, Rytmi-lehden perustaja Cecil Backmansson keksi ajatuksen amerikkalaistyylisestä swingohjelmasta Yleisradiolle. Yhtye muodostettiin ohjelmaa varten vuonna 1934 nimellä Rytmin Radio-Pojat, josta päädyttiin Radion Rytmi-Poikien kautta Rytmi-Poikiin.

Kokoonpano oli Suomen oloissa harvinainen, jopa 14-miehinen big band. Haitari, suuren yleisön suosikki-instrumentti, jätettiin pois heti kättelyssä. Rytmi-Poikien radio-ohjelmisto käsitti lähinnä amerikkalaista ja englantilaista swingiä. Sama päti keikkoihin, joita orkesteri soitti pääasiassa Helsingissä. Yhtyeen moderni soundi vetosi pääkaupungin koululaisiin ja opiskelijoihin, mutta suuri yleisö jäi valloittamatta. Malmstén kertoi:

”Muu Suomi kuuli meitä radiosta, ja olimme epävarmoja, millaisen menestyksen musiikkimme elävän yleisön edessä saisi. Syksyllä 1935 vierailimme muun muassa Varkaudessa. Ennen illan esiintymistä kiertelin paikkakunnan maisemia katselemassa. Konserttijulisteitamme oli kiinnitetty puhelinpylväisiin, ja erään vieressä oli juuri pari miestä tarkastelemassa orkesterin valokuvaa. Kuulin parahiksi kun toinen sanoi toverilleen: ’Taitaa olla semmoinen herrojen orkesteri, kun ei ole yhtään haitaria mukana’.”

Levytyksissä jazzdiggari Malmsténin oli taivuttava vetämään lempimusiikkinsa sijasta perinteisempää linjaa, joskin soundi oli sittenkin modernimpi kuin Dallapélla ja muilla orkestereilla. Esimerkistä käyköön Usko Hurmerinnan salanimellä U. Talka sanoittama ja säveltämä foksi Abessinia, epäilemättä juuri syttyneen Italian–Etiopian sodan innoittama eksotiikkapläjäys. Oululaisen amatöörilaulaja Arvi Hännisen perinteisen lauluosuuden jälkeen orkesteri pääsee vauhtiin, ja lopussa soitto suorastaan svengaa. Levy ei myynyt mitenkään erityisesti, mikä ei estänyt Rytmi-lehteä kirjoittamasta sen menneen ”kuin kuumille kiville”.

Arvi Tikkala & HMV-Tanssiorkesteri – Vaimoke (1936)

Video ei ole enää saatavilla

Vuoden 1936 suosituimpia kotimaisia elokuvia oli Hilja Valtosen romaaniin perustuva romanttinen komedia Vaimoke, jonka pääosissa nähtiin Ansa Ikonen ja Tauno Palo. Elokuva edusti sujuvaa amerikkalaistyyppistä komediaviihdettä, joten oli hyvin sopivaa, että myös sen musiikissa kuuluivat kansainväliset virtaukset.

Elokuvan musiikista oli vastuussa Harry Bergström, Suomen ensimmäinen päätoiminen elokuvasäveltäjä. Bergström oli soittanut pianoa 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa useissa jazzyhtyeissä, ja todennäköisesti sitä perua on hänen sävellystöissään kuuluva ulkomainen, lähinnä amerikkalainen vaikutus. Monista aikalaisistaan poiketen Bergström ei pyrkinyt oikeastaan lainkaan jäljittelemään aikaisempaa kotimaista iskelmää. Bergströmin tavoitteet pääsivät hyvin esille elokuvan tarttuvassa tunnussävelmässä Vaimoke.

Pula-ajan valsseihin ja haitarijazziin verrattuna Vaimoke edustaa jotain aivan muuta: kansainvälisempää, modernimpaa ja optimistisempaa aikaa. Levy oli helsinkiläisen Arvi Tikkalan ensilevytys ja välitön läpimurto iskelmätähtenä. Neljän seuraavan vuoden aikana hän esiintyi yli sadalla levyllä. Tikkalan miellyttävä tenori ja sillä esitetyt elegantit swingfoksit vetosivat ensisijaisesti kaupunkien keskiluokkaan. Elantonsa Tikkala ansaitsikin päätoimisena näyttelijänä ensin Helsingissä, sitten Viipurissa ja lopulta Tampereella.

A. Aimo & Dallapé – Viidakkolaulu (1937)

Video ei ole enää saatavilla

1930-luvun mittaan Dallapé-soundi kävi läpi suuria muutoksia. Kiihkein muutosvaihe koettiin talvella 1935–36, kun orkesteri rupesi treenaamaan pääasiassa amerikkalaisiin ja englantilaisiin jazzsovituksiin perustuvaa ohjelmistoa. Heimolan talon tansseissa tällainen uudehko tuontitavara syrjäytti pian Dallapén levytetyn ohjelmiston lähes kokonaan. Orkesterin johtaja Martti Jäppilää tämä harmitti, sillä hän oli perinteisen iskelmän ystävä ja toisaalta soitti itse haitaria, josta nyt oltiin luopumassa amerikkalaisemman tyylin nimissä. Mahdollisesti häntä myös huolestutti asemien menettäminen maakunnissa, joissa uusi tyyli ei saanut vastakaikua.

Helsingissä tilanne oli toisenlainen. Haitarijazzin alalla kilpaillut Amarillo ei ollut enää uhka, mutta Eugen Malmsténin johtama big band Rytmi-Pojat muodostui merkittäväksi kilpailijaksi vuodesta 1934 lähtien. Rytmi-Poikien maine oli kasvanut yhtyeen esiintyessä säännöllisesti Fazerin kahvilassa, ja siitä oli tullut keskiluokkaisen nuorison uusi suosikki.

Dallapén jäseniä ärsytti myös Rytmi-Poikien väsymätön hehkutus ja Dallapén väheksyntä vastikään perustetussa Rytmi-lehdessä. Syksyllä 1936 Jäppilä korjasi tilanteen ostamalla taloudelliseen ahdinkoon joutuneen lehden, minkä jälkeen kirjoitusten sävy muuttui äkkiä.
Luonnollisesti Dallapé halusi haastaa Rytmi-Pojat myös itse musiikin kentällä.

Hurjimmasta päästä on A. Aimon laulama Viidakkolaulu, joka purkitettiin savikiekolle syksyllä 1937. Alun perin Viidakkolaulu oli Malesiaan sijoittuvan amerikkalaisen Bring ’Em Back Alive -seikkailuelokuvan tunnussävelmä vuodelta 1932. Pian monet jazzyhtyeet olivat ottaneet kappaleen ohjelmistoonsa, ja Dallapékin oli esittänyt sen radiossa jo vuonna 1934.

Vanhan jazzviidakon sananlaskun mukaan improvisointia painottava ja vauhdikas hot kuului mustille bändeille, kun taas vähemmän improvisoitu ja sentimentaalisempi sweet oli valkoisten bändien alaa. Jälkimmäisetkin saattoivat silti nauttia enemmän hotin soittamisesta, mutta kaupallisempi sweet toi leivän pöytään. Toisaalta esimerkiksi swingkuningas Benny Goodmanin yhtye soitti menestyksellisesti molempia tyylejä. Swingin uskontunnustuksessa, Duke Ellingtonin vuonna 1931 kirjoittamassa jazzklassikossa It Don’t Mean A Thing (If It Ain’t Got That Swing) sanotaankin suoraan: “It makes no difference if it’s sweet or hot”.

Valtaosa Dallapén 1930-luvun loppupuolella levyttämästä jazzohjelmistosta edustaa lähinnä sweetiä, mutta mukaan mahtuu ainakin yksi merkittävä poikkeus. Kehotan lukijaa itse tarkistamaan, miten käy Dallapélta hot.

Georg Malmstén & Dallapé – Vetoketju (1937)

Video ei ole enää saatavilla

Muiden uutuuksien ohella myös ensimmäiset suomalaiset teatterimusikaalit tehtiin 1930-luvulla. Tuolloin niitä kutsuttiin vielä operetin nimellä, mutta uudenaikainen revyyoperetti oli hyvin erilainen ilmestys kuin vanhemmat keskieurooppalaiset operetit. Esitykset käsittelivät ajankohtaisia aiheita ja ne sisälsivät usein huumoria, jopa satiiria, sekä tietysti tanssia ja uutta musiikkia. Lontoon West Endin ja New Yorkin Broadwayn musiikkiteatterit elivät kukoistuskauttaan, ja anglosaksiset vaikutteet puskivat Suomessa läpi tälläkin alalla.

Helsingin Kansanteatterin (Kaupunginteatterin edeltäjä) tuottama revyy Lennokki vuodelta 1936 oli jonkinlainen pioneerityö. Se osoittautui menestykseksi, tuskin vähiten Georg Malmsténin säveltämien hilpeiden musiikkinumeroiden ansiosta. Jatkoa saatiin heti seuraavana vuonna: uuden revyyn nimeksi tuli Vetoketju. Sopimussyistä johtuen Malmstén ei itse voinut esiintyä Kansanteatterin näytöksissä, mutta niihin tehtyjä kappaleita hän levytti ahkerasti.

Vetoketjun nimisävelmä on Malmsténia hilpeimmillään. Päällisin puolin kyseessä on yhdentekevä hassuttelu, mutta kepeässä swingfoksissa on sittenkin tiettyä charmia. Varhaiselle suomalaiselle iskelmämusiikille tyypillisestä melankoliasta tai raskassoutuisuudesta ei ole jälkeäkään. Malmstén laulaa poikkeuksellisen ilmeikkäästi, ja Dallapén soitto on raikasta ja miellyttävän irrottelevaa. Roine Rikhard Ryynäsen sanat ovat nokkela ylistys tuolloin uudehkolle keksinnölle, ja kaiketi ajatukseen vetoketjun sulkemisesta ja avaamisesta on jo alun alkaen liittynyt myös eroottista vihjailua?

”Kun huudan ’vetoketju’, on vetos tiukkaa
Kun kuiskaan ’vetoketju’, et liiku hiukkaa
Oot ilo ihmisien ja apu parhain
Ei sulla vertaa päällä maan”

Harmony Sisters & Dallapé – Sataman valot (1937)

Video ei ole enää saatavilla

Naisääniä ei suomalaisen iskelmän ensimmäinen kultakausi juuri tuntenut. Operettitähti Annikki Arni levytti Dallapén kanssa joitakin kohtuullisesti menestyneitä iskelmiä. Malmsténien pikkusisko Greta Pitkänen oli pääosassa Georg-veljen Mikki Hiiri -lauluissa ja aloitteli uraansa iskelmälaulajana, kun sai yllättäen angiinamyrkytyksen ja kuoli jouluna 1938.

Ensimmäiset suomalaiseen iskelmämusiikkiin pysyvän jäljen jättäneet naisäänet kuuluivat Kotkasta 1930-luvun puolivälissä. Valtosen sisarukset Maire, Raija ja Vera olivat innoissaan amerikkalaisen Boswell Sistersin musiikista. Boswell Sisters oli niin ikään kolmen sisaren muodostama jazzvaikutteinen lauluyhtye, joka oli suosionsa huipulla 1930-luvun ensimmäisellä puoliskolla.

Boswell Sistersiä ja muita elokuvissa kuulemiaan lauluyhtyeitä jäljittelemällä Valtosen sisarukset löysivät oman kolmiäänisen tyylinsä. Ensimmäisen kerran he esiintyivät radiossa keväällä 1935, ja siinä yhteydessä Yleisradion musiikkipäällikkö Toivo Haapanen keksi heille nimen Harmony Sisters. Saatuaan musiikilliseksi johtajakseen ja sovittajakseen kapellimestari George de Godzinskyn kaikki tapahtui nopeasti.

Levytysstudioon Harmony Sisters astui Helsingissä syksyllä 1937.
Jo ensisingle, käännösfoksi Sataman valot on kansainvälistä tasoa. Dallapé säestää kiireettömästi ja nautiskelevasti, sisarukset laulavat kauniisti ja pehmeästi. Enkelimäinen sopraano kuuluu nuorimmalle Raija Valtoselle, joka oli yhtyeen johtaja. Ei ole vaikea arvata, että Harmony Sistersin esikuvat löytyivät amerikkalaisista swinghenkisistä lauluyhtyeistä. Itse sisarukset nimittivät tyyliään sweetiksi.

Sisarusten kansainvälisestä eleganssista huolimatta myös suomalainen grammariyleisö otti heidät nopeasti omakseen: Sataman valot nousi Dallapén tunnetuimpien ja myydyimpien levyjen joukkoon.

Matti Jurva & Ramblers – Savonmuan Hilima (1938)

Video ei ole enää saatavilla

Juttusarjan kolmannen osan swingpainotuksesta huolimatta ei pidä unohtaa, että valtaosa Suomessa myydyistä levyistä oli edelleen aivan muuta kuin anglosaksista jazzviihdettä. Suomalaisista ja slaavilaisista kansansävelmistä ammentavat, mieluiten haitarilla säestetyt jenkat, polkat ja valssit nauttivat kestävää kansansuosiota. Näin oli etenkin maaseudulla, jonka asukkaat muodostivat suomalaisten enemmistön vielä 1930-luvun lopussa.

Dallapé oli ollut Suomen suosituin yhtye käytännössä koko 1930-luvun ajan, eikä yksikään sen kilpailijoista kyennyt haastamaan sitä tosissaan yrityksistä huolimatta. Martti Jäppilän vastalauseista huolimatta yhtye katsoi asemansa niin vahvaksi, että soittajat saattoivat yhä enemmän keskittyä toteuttamaan musiikillista kunnianhimoaan piittaamatta suuren yleisön mieltymyksistä. Ironista kyllä, samaan aikaan vuosikymmenen alun edistyksellisin yhtye, Klaus Salmen johtama Ramblers oli kulkenut täysin vastakkaiseen suuntaan.

Esiintyessään Ramblers suosi edelleen anglosaksista jazzpainotteista ohjelmistoa, mutta levyillä yhtye päätyi säestämään Matti Jurvaa. Jurvan suosio oli kasvanut tasaisesti 1930-luvun mittaan, ja yhdessä sanoittajansa Tatu Pekkarisen kanssa hän oli taitava lukemaan grammariyleisön mieltymyksiä ja toiveita. 1930-luvun lopussa he pitivät melkeinpä yksin yllä humorististen, kertovien laulelmien kuplettiperinnettä.

Jurva ja Pekkarinen saivat palkintonsa kuplettiperinteen vaalimisesta vuonna 1938, kun kaksikon kuplettivalssi Savonmuan Hilima myi melkein 10 000 kpl. Se oli todennäköisesti 1930-luvun myydyin suomalainen levy heti vuosikymmenen vaihteessa ilmestyneen Georg Malmsténin Särkyneen onnen jälkeen. Näin Ramblers pääsi viimein lyömään Dallapén, vaikka omaa ansiota saavutuksessa oli vähän. Mahtava menestys lienee perustunut tarttuvaan melodiaan, Jurvan sympaattiseen tulkintaan ja ennen kaikkea kuopiolaisen Pekkarisen kirjoittamaan murretekstiin (litterointi omani):

”Niin kaanis oli ilima, mutta kaaniimpi oli Hilima
Niin hempeesti helema sillä tuulessa heilahtelj
Voe voe kun sais tuntee nuo tuhannet tunteet
Jotka silloin minun sielussain aelahtelj”

Haitarijazz-vesitaideteos. "Teos symboloi Kouvolan harmonikkaperinnettä sekä tämän päivän musiikkielämää kaupungissa."

Suomalainen levyiskelmä teki läpimurtonsa 1920-luvun lopussa, ja 1930-luku oli suomalaisen iskelmän ensimmäinen kultakausi, jonka vaikutus suomalaiseen pop-musiikkiin on jatkunut näihin päiviin saakka. Nuorgamin Suomi-iskelmän ensitahdit -sarjassa palataan juurille ja tutustutaan 1930-luvun suurimpiin hitteihin.

Teollisuustuotannon supistuminen ja pörssiromahdus lokakuussa 1929 käynnistivät Yhdysvalloissa tapahtumasarjan, joka johti maailmanlaajuiseen lamaan. Lama oli poikkeuksellisen syvä ja sen vaikutukset tuntuivat kaikkialla läntisen markkinatalouden vaikutuspiirissä. Sekä oikeisto- että vasemmistoradikalismi kasvattivat suosiotaan ankaran pulan vallitessa, ja synkimpinä aikoina monet epäilivät, ettei demokratialla sen enempää kuin markkinataloudellakaan olisi tulevaisuutta.

Suomessa maailmanpula alkoi vaikuttaa toden teolla vasta vuoden 1930 loppupuolella. Lama koetteli ankarasti rakennusteollisuuden kaltaisia suhdanneherkkiä aloja. Pahimmat iskut otti vastaan kaupunkien työväenluokka, ja pitkittynyt lama johti monessa perheessä huomattavaan kurjistumiseen.

Levymyynnin kannalta vuosi 1930 oli vielä hyvä vuosi, mutta seuraavana vuonna myynti romahti. Musiikkiteollisuuden kriisi ei kuitenkaan merkinnyt koko musiikkialan kriisiä. Tansseja järjestettiin paljon, joten ammattitaitoisille orkestereille riitti kysyntää. Dallapén kaltainen huippuyhtye saattoi laman aikana jopa kehittää toimintaansa entistä suureellisempaan suuntaan, ja alalle nousi myös uusia tähtiä.

Pulavuosina levyiskelmää dominoi juuri Dallapén mestaroima kotimainen haitarijazz. Suomalaisten suuri enemmistö osti levyjä ilmeisesti lähinnä kuuntelulevyiksi eikä niinkään tanssin taustalla soitettavaksi. Tanssitilaisuuksissa musiikkityylien kirjo oli laajempi, mutta gramofonin levylautaselle yhtiöt tarjosivat sitä, mitä kansa halusi.

Veli Lehto & Dallapé – Sulamith (1931)

1930-luku oli Dallapén suuruuden aikaa. Heinä-elokuussa 1931 orkesteri teki ensimmäisen kymmenen keikan kesäkiertueensa, joka vei sen Kymenlaaksoon, Viipurin seudulle, Savoon ja Tampereelle. Kiertue merkitsi järjestäjilleen huomattavaa taloudellista riskiä, minkä takia kaikki mahdolliset konstit oli otettu käyttöön. Kekseliäämmästä päästä oli Dallapén rekisteröiminen yhdistykseksi huviveron kiertämistä varten. Yhdistyksen tarkoitukseksi tuli ”soittoharrastuksen lisääminen ja säveltaiteellisen sivistyksen kohottaminen henkilöiden keskuudessa”.

Laulusolistina Dallapén ensimmäisellä kiertueella toimi 32-vuotias Matti Jurva, joka oli jo tuolloin tunnettu laulaja ja viihdetaiteilija. Jurva oli boheemi hahmo, ”yks Suomen tivoli” niin lavalla kuin yksityiselämässäänkin. Hän soitti banjoa, haitaria ja pianoa sekä lauloi, näytteli ja tanssi – jopa steppasi. Yhdessä kuplettilaulaja Tatu Pekkarisen kanssa hän oli kiertänyt Suomea ja Yhdysvaltoja 1920-luvun lopussa ja päässyt levyttämäänkin. Keikoilla hän oli käheine äänineen parhaimmillaan humoristisissa kappaleissa, mutta ennen kaikkea hän oli tuottelias lauluntekijä.

Sulamith on Jurvan ensimmäinen ikivihreä, jonka lauloi levylle Veli Lehto. Kauan ennen Teuvo Hakkaraista ja hänen neekeriukkojaan minareetti merkitsi kaukokaipuuta ja kangastuksia: persialaista mystiikkaa ja Tuhannen ja yhden yön tarinoita, mutta myös Hollywoodia ja Rudolph Valentinoa. Suomalaiseen yleisöön kaihoisa huokailu puri muutenkin kuin veitsi voihin, ja tässä tapauksessa veitsi oli vieläpä käsitelty aavikon kuumalla eksotiikalla. Pula-ajan klassikko on tehty hitaaksi foksiksi sovitetusta juutalaismelodiasta, Jurvan tehokkaasta sanoituksesta, Dallapén yksinkertaisesta mutta tarkasta soitosta ja Veli Lehdon haikeasta tenorista.

Video ei ole enää saatavilla

Leo Adamson & Ramblers – Muistan sua, Elaine (1932)

1920- ja 1930-lukujen vaihteessa levytetyt haitarifoksit eivät ole koko totuus ajan populaarimusiikista. Toki Dallapé oli suosittu koko maassa, mutta suurissa kaupungeissa diggailtiin myös vähemmän kansanomaisia jazzorkestereja, joissa torvisektio korvasi haitarit.

Monet yhtyeet ottivat haitarit käyttöön vain levyillä tai yleisön todella niin vaatiessa. Ensimmäisessä osassa mainittiin Asser Fagerströmin ja Eugen Malmsténin turhautuneet tunnelmat Viipurissa, mutta tappiomieliala valtasi laajemminkin alaa kunnianhimoisten jazzmuusikoiden parissa. Parhaiten amerikkalaisten esikuvien tyylinen hot jazz kolahti Helsingissä ja Turussa.

Turku oli sotien välissä Helsingin ja Viipurin ohella Suomen tärkein huvittelukeskus. Säännöllinen laivaliikenne Tukholmaan toi eurooppalaiset muotivirtaukset nopeasti kaupunkiin. Turussa tehtiin myös ensimmäinen suomalainen äänielokuva: valitettavasti keväällä 1931 ensi-iltaan tullut Sano se suomeksi on lyhyitä katkelmia lukuun ottamatta hävinnyt. Muun ohessa elokuva esitteli uutta suomalaista iskelmää, ja siinä esiintyivät niin Ture Ara kuin Georg Malmsténkin.

Elokuvassa nähtiin myös jazzhenkinen Zamba-orkesteri, jonka riveissä uraansa aloitteli helsinkiläinen pasunisti Klaus Salmi. Avioiduttuaan Turun Seurahuoneen omistajattaren kanssa Salmi lähti Turkuun uuden yhtyeen kanssa. Bändin ydin muodostui s/s Andanialla maahan tulleista amerikansuomalaisista jazzmuusikoista. Kun kokoonpanoa vielä täydennettiin suomalaisilla muusikoilla, sai alkunsa Ramblers, Suomen ensimmäinen moderni tanssiyhtye. Ramblersin soittajista etenkin karismaattinen saksofonisti-klarinetisti Wilfred ”Tommy” Tuomikoski oli harvinainen virtuoosi ja varhainen poptähti, jonka kampausta, pukeutumista ja jopa kävelytyyliä nuoret opiskelijat ja muusikot jäljittelivät.

Tanssimusiikissa Turun maine perustuikin pitkälti juuri Ramblersiin ja sen tarjoamaan esikuvaan niin musiikillisesti kuin tyylillisestikin. Klaus Salmi muisteli myöhemmin aikaa Turun Seurahuoneella:

”Me olimme vähän keikarimaisia. Päiväkonserteissa Turussa meillä oli lunch coat, siis raidalliset housut ja musta takki ja musta kravatti. Illalla kun soitettiin konserttimusiikkia, meillä oli tavallinen smokki, ja sitten kun tanssimusiikki alkoi, vaihdettiin punainen frakki. Se oli törsäystä, mutta me olimme vähän sellaisia.”

Ramblersin ensilevytys oli yhtyeen trumpetisti Alvar Kososen säveltämä ja Matti Jurvan sanoittama Muistan sua, Elaine, joka äänitettiin joko loppuvuodesta 1931 tai alkuvuodesta 1932. Joka tapauksessa levy ilmestyi vuoden 1932 puolella ja se edusti aivan uudenlaista tyyliä suomalaisessa levyiskelmässä ilmestyessään ankeimman pula-ajan, Mäntsälän kapinan ja Tattarisuon ruumiinsilvonnan keskelle. Edelleen kyse on foksista, mutta tässä haitari ja viulu on sysätty syrjään torvien tieltä. Leo Adamsonin lauluosuus on vielä perinteinen, mutta sitten kuullaan kaksi väitetysti improvisoitua ja varsin tyylikästä sooloa: ensin Salmen pasuunasoolo ja Tuomikosken klarinettisoolo.

Levy myi ilmeisesti joitakin satoja kappaleita, mikä sekin oli saavutus suomalaisen grammariyleisön maun tuntien. Nykyään Muistan sua, Elaine tunnetaan yhtenä ensimmäisistä suomalaisista jazzlevytyksistä.

Video ei ole enää saatavilla

Georg Malmstén & Amarillo – Leila (1933)

Kun äänielokuvan voittokulku oli kerran lähtenyt liikkeelle, se vain kiihtyi kiihtymistään. Ensimmäinen suomalainen elokuvamusikaali Meidän poikamme merellä tuli teattereihin kevättalvella 1933, vain kaksi vuotta ensimmäisen äänielokuvan jälkeen. Jo Sano se suomeksi oli sisältänyt erilaisia musiikkinumeroita, mutta tällä kertaa kyse oli täysiverisestä musikaalista.

Elokuvan tuottanut Suomi-Filmi oli 1930-luvun alussa konkurssin partaalla, ja talvella 1932 filmituotanto jouduttiin pysäyttämään. Yhtiön johtaja ja pääohjaaja Erkki Karu muisti tuolloin joitakin vuosia sitten ohjaamansa mykän armeijafilmin Meidän poikamme. Elokuva oli menestynyt hyvin, ja nyt tarvittiin jotain samanlaista. Karu päätti käyttää hyväkseen ajan oikeistolaista henkeä ja kasvavaa maanpuolustusintoa. Uudet panssarilaivat Väinämöinen ja Ilmarinen sekä sukellusvene Iku-Turso olivat juuri valmistuneet, ja puolustusvoimien tuki niitä esittelevään filmiin oli taattu.

Georg Malmstén oli itsestään selvä valinta pääosaan, olihan nuori iskelmätähti palvellut laivastossa ja soittanut laivaston soittokunnassakin. Malmstén myös auttoi elokuvan käsikirjoittamisessa ja vastasi musiikista. Uusia lauluja syntyi helposti, mutta suurimmaksi hitiksi noussut Leila oli vähän vanhempi kappale.

Leila oli alun perin Hangö-valsen, ruotsinkielinen ylistys kauniille kylpyläkaupungille. Toisella kotimaisella (Malmsténin ensimmäisellä) Molli-Jorista ei ollut tietoakaan, eikä kepeä tunnelma muuttunut kielen vaihtuessa. Elokuvaa varten tarvittiin toki suomenkieliset sanat, jotka kirjoitti vanha tuttu Roine Rikhard Ryynänen. Malmsténia säesti helsinkiläinen haitarijazzorkesteri Amarillo, Dallapén paikalliskilpailija.

Meidän poikamme merellä menestyi erinomaisesti. Se oli vuoden 1933 katsotuin elokuva Suomessa, mikä luonnollisesti tuntui myös lippukassoilla. Suomi-Filmin talous oli pelastettu, ja vähemmän yllättävästi jatko-osan tekeminen alkoi melkeinpä saman tien. Karun propagandatrilogian täydensi vuonna 1934 valmistunut Meidän poikamme ilmassa – me maassa.

Video ei ole enää saatavilla

Matti Jurva & Dallapé – Tullaan tullaan (1934)

Vuonna 1934 lama alkoi hiljalleen hellittää Suomessa. Suurin piirtein samoihin aikoihin haitarifoksien valta-asema suomalaisessa iskelmämusiikissa alkoi murtua, ja niiden rinnalle ilmestyivät jenkat ja tangot. Valsseja oli toki levytetty kaiken aikaa. 1930-luvun alussa Matti Jurva oli laulanut levylle lähinnä fokseja, mutta vuoden 1933 paikkeilla hän löysi oman äänensä ja keskittyi tästä eteenpäin melkein yksinomaan jenkkoihin ja polkkiin. Epäilemättä yksi syy tähän oli Dallapén säestyksellä levytetty vuoden 1934 ykköshitiksi noussut kuplettijenkka Tullaan tullaan. Levyä myytiin noin 4 000 kpl, mikä oli erinomainen saavutus keskellä pula-aikaa.

Melodia saattaa olla vanha kansansävelmä ja sanat mahdollisesti Jurvan pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Tatu Pekkarisen kynästä, mutta ehtaa Jurvaa laulussa on kansanomainen ja optimistinen tulkinta. Dallapé-soundi kuuluu tässäkin läpi erityisesti Eino Katajavuoren ksylofonin ja samana vuonna pohjoismaisen haitarimestaruuden voittaneen Viljo ”Säkkijärven polkka” Vesterisen haitarin vuoropuhelussa. Väitetään koko pula-ajasta toipuvan Suomen osanneen ulkoa laulun kertosäkeen, joka on edelleen kuranttia kamaa ainakin hintatiedoiltaan:

”Tullaan, tullaan toimehen me tullaan
vielä on viitonen kahviin ja pullaan
päivä se on vielä huomennakin
eletään me sitten vähän reilummin”

Snapsua laulussa tarjoava Jurva ei tunnetusti itse snapsuista kieltäytynyt, ja hänen toimensa Dallapén vakituisena solistina päättyi näihin aikoihin. Boheemina taiteilijaluonteena Jurva sopeutui huonosti säännöllisiä elämäntapoja vaativaan ammattilaisorkesteriin. Kaikesta huolimatta hän oli 1930-luvun ahkerimpia levyttäjiä Malmsténin veljesten rinnalla, ja hänen menestyksellisin kautensa oli vielä edessä.

Video ei ole enää saatavilla

A. Aimo & Dallapé – Arpiset haavat (1934)

Georg Malmsténia Leilalla säestävän Amarillon ura kääntyi nousukiidosta laskuun vuoden 1932 paikkeilla. Amarillon kanssa levytyssopimuksen tehnyt Helvar-yhtiö teki konkurssin, ja orkesterin soittajat joutuivat jatkamaan uraansa amatööreinä päivätöidensä lomassa.

Dallapé oli tuolloin jo ammattilaisorkesteri, ja kesällä 1932 se teki toisen kesäkiertueensa, joka oli paljon ensimmäistä pidempi. Kiertue kesti toukokuun puolivälistä elokuun loppuun ja se käsitti 90 paikkakuntaa. Mainostemppuna orkesterin johtaja Martti Jäppilä, joka tunnettiin myös kovana urheilumiehenä, toteutti käsittämättömän päähänpiston: hän päätti juosta koko matkan keikkabussin perässä. Taival jäi puolitiehen, mutta oman arvionsa mukaan Jäppilä juoksi kesän aikana kuitenkin kunnioitettavat 800 kilometriä. Temppu teki tehtävänsä, sillä kiertue oli suurmenestys.

Dallapélla ja Jäppilällä oli kaikesta menestyksestään huolimatta ongelma. Matti Jurvan lähdettyä omille teilleen orkesteri oli jälleen ilman laulusolistia. Aiemmin joku yhtyeen soittajista oli vastannut laulusta muiden tehtäviensä ohessa, mutta nyt laulusolistit olivat muotia: Yhdysvalloissa oli Bing Crosby ja meillä Georg Malmstén. Kumpikaan ei ollut käytettävissä, joten Jäppilä kohdisti katseensa toisaalle.

Jäppilä ratkaisi pulman kaappaamalla kilpailevan Amarillon riveistä Aimo Anderssonin, paremmin A. Aimona tunnetun laulajan. Amarillon muusikot eivät tietenkään olleet tyytyväisiä tilanteeseen, mutta vielä pahempaa oli se, että Dallapé vuokrasi Heimolan talon, joka oli ollut Amarillon vakipaikka jo puolisen vuotta. Ammattilaisorkesteri oli kukistanut vastustajansa, joka jäi lähinnä paikalliseksi suuruudeksi.

A. Aimon suurin hitti Dallapén solistina oli syksyllä 1934 levytetty mollivalssi Arpiset haavat, kotimaisten angstibiisien klassikko. Laulun säveltäjä ja sanoittaja on itse asiassa virolaissyntyinen immigrantti Hannes Konno, mutta syntyperästään huolimatta Konno näyttää sisäistäneen suomalaiskansallisen ranteet auki -mentaliteetin esimerkillisesti:

”Anna arpisten haavojen olla
niitä auki et repiä saa
anna muistojen katkerain kuolla
koeta kaikki pois hiljalleen unhoittaa”

Video ei ole enää saatavilla

Goerg Malmstén & Dallapé – Valkea sisar (1934)

Georg Malmstén oli ollut tyytymätön Amarillon kanssa tehtyihin levytyksiin elokuvan Meidän poikamme merellä lauluista, joten hän levytti laulut uusiksi Dallapén kanssa. Kun yhteistyötä viimein kokeiltiin, sekä Malmstén että Dallapén Martti Jäppilä havaitsivat sen sopivan tarkoituksiinsa. Dallapé oli nopeassa tahdissa kasvanut suurorkesteriksi: Jäppilä oli lisännyt orkesteriin pianon ja torvisektion, ja uusiksi soittajiksi oli saatu laadukkaita muusikoita, kuten Ramblersin Alvar Kosonen ja Wilfred ”Tommy” Tuomikoski. Kotipaikkanaan yhtye piti Heimolan taloa, entistä eduskuntataloa, jonka vanhaan istuntosaliin mahtui kerralla jopa 1 500 tanssijaa. Malmsténista Jäppilä sai kaipaamansa tähtisolistin, ja Malmstén sai rinnalleen valmiin orkesterin ja hienot puitteet alati vaihtuvien olosuhteiden sijaan.

Loppuvuodesta 1934 levytetty Valkea sisar oli ensimmäinen Georg Malmsténin laulama Dallapé-hitti. Orkestroinniltaan laulu edusti vielä vanhaa haitarilinjaa, mutta uutta oli se, että laulu oli tango. Tango tunnettiin Suomessa jo entuudestaan, mutta kotimaiset menestystangot olivat harvalukuisia. Valkea sisar räjäytti pankin: hitiksi se nousi vuoden 1935 puolella ja myi noin 5 000 kpl.

Martti Jäppilä kirjoitti Valkean sisaren sanat Oulun lääninsairaalassa umpisuolileikkauksesta toipuessaan. Suomalaisessa kontekstissa tango viittasi tyypillisesti jonnekin kauas niin lyyrisesti kuin musiikillisestikin. Valkea sisar on kuitenkin varsin kotoperäinen iskelmä, mikä varmasti osaltaan selittää sen menestystä. Laulu on tavallaan seuraavien vuosikymmenten suomalaisten tangojen prototyyppi: slaavilainen mollisävelmä yhdistyy saksalaistyyppiseen marssipoljentoon.

Niin ikään laulun sanoitus on kovin kaukana Argentiinasta ja alkuperäiseen tangoon liitetyistä syntisistä mielikuvista. Sairaanhoitajalle kirjoitettu ylistys sopi hyvin 1930-luvun kansallisia ja konservatiivisia arvoja korostavaan ilmapiiriin. Ehkä ”sisar hento valkoinen” saa laulussa jopa ensiesiintymisensä, valistakoon joku jos tuntee ilmauksen alkuperän paremmin?

Video ei ole enää saatavilla