omakustanne

79 Softest Wave etc. on miellyttävimpiä tänä vuonna kuulemiani uutuusjulkaisuja. Siksi tuntuu vähän nololta todeta se noin puoli vuotta levyn julkaisun jälkeen. 23:23 -nimen makuuhuoneprojektilleen antanut Rami Vierula (Delay Trees) on levyttänyt lyhyen ja ehyen kokonaisuuden. Ensin koin Vierulan laulut liiankin luonnosmaisiksi. Levyltä vahvana välittyvä nukkavieru tunnelma sai levyn tuntumaan hiukan etäiseltä ja keskeneräisiltä. Vaikka levy kuulostaakin useampien kuunteluiden myötä spontaanilta ja vapautuneelta, välittyy myös tunne siitä, että raidoille ei ole vain roiskittu ääniä. Vierulan sävellykset ovat harkittuja ja soundien suttuisahko estetiikka hälvennä sitä piirun vertaa. Albumi kärsii selkeiden huippukohtien puutteesta. Vaikka levyn kappaleet ovatkin kautta linjan valloittavia pop-teoksia, ovat ne keskenään tasavahvoja. Kappaleista New Town on kuitenkin virkistävä poikkeama rokatessaan ujosti haara-asennossa, kun levyn muu materiaali on melankolisempaa pop-maalailua. Sattuvimmillaan ja parhaimmillaan levy on kuitenkin New Yearin soidessa. Loppua kohden kasvava äänivalli soi merkkinä toivolle, joka tuntuu kappaleen kertojanäänellä loppuneen jo aikaa sitten. Softest Wave etc. on oiva laastari niille päiville, joina kotoa poistuminen ei ole vaihtoehto. Vierulan läheisyydenkaipuuta henkivät lyriikat luovat oivia merkityksiä tälle raukealle musiikille. Jos levylle päätyneelle musiikille olisi olemassa joku fyysinen vastine, se olisi lämmin kainalo. (Vilho Pirttijärvi)

The 69 Eyes – X

RCA

60 Vuosia sitten tapasin Punavuoressa aamuyöstä nuoren naisen, joka oli varsinainen kauneuskuningatar. Tämä tietysti selittyi sillä, että hän oli itänaapurista kotoisin. Siellä nämä jutut osataan; tyylikäs nainen, ei mikään goottisotku. Ongelmana oli, että hän oli suuri 69 Eyes -fani. Oli jopa tullut Helsinkiin asti 69 Eyesia katsomaan. Mitä siihen oikein voi sanoa, jos joku on 69 Eyes -fani? Jaoimme taksin ja toivoin pääseväni saatille, mutta en ilmeisesti ollut tarpeeksi entusiastinen 69 Eyes -fani. Taksin maksoin kyllä. Jo valmiiksi mitätön miehinen egoni oli saanut jälleen 69 Eyes -kolhun ja menin kotiin suremaan ja bloggaamaan ainoasta asiasta, josta mitään tiedän, eli rockista, haaveillen samalla soittamisesta 69 Eyesissa. Soittaisin vaikka tamburiinia, se ei voi olla kovin vaikeaa? Muistelen tuota tapausta vielä tänäkin päivänä: vaikka X on ihan ok rocklevy, niin kyllä suoraan sanottuna ärsyttää koko 69 Eyes ja koko niiden fanikunta aivan suunnattomasti. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Brother Ali – Mourning in America and Dreaming in Color

Rhymesayers Entertainment

59 Poliittisesti tiedostavan musiikin ongelma on usein paatoksellisuus ja asioiden yksinkertaistaminen. Aivan kuten poliitikkojen puheissa tai mediassa, monimutkaiset yhteiskunnalliset ilmiöt ja poliittiset visiot typistyvät useimmiten myös muusikkojen käsittelyssä latteuksiksi. Brother Alin uutukainen ei valitettavasti ole poikkeus, joka vahvistaisi säännön, vaan laimea yritys tehdä tiedostavaa hiphopia. Obaman ja Romneyn vaaliväittelyitä seuranneet tunnistavat helposti levyltä tutun ongelman: sanottavaa kyllä riittää, mutta se kaikki esitetään korneina kielikuvina ja pintapuolisesti. Onkin ironista, että Brother Alin retoriikka on yhtä tyhjää kuin hänen arvostelemansa yhteiskunnan johtajien. Kun pakettiin vielä lisätään tuotanto, joka saa kappaleet kuulostamaan laimennetuilta versioilta 2000-luvun alun Just Blazen parhaimmistosta, menettää koko homma makunsa aika äkkiä, vaikkei levy teknisesti mikään sysipaska olekaan. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Mac Demarco – 2

Captured Tracks

84 Mac DeMarco on langanlaiha montrealilainen, jolla on lempeän runkkarin katse ja optimaalinen rako etuhampaidensa välissä. Katsokaa vaikka. DeMarcon maaliskuussa ilmestynyt debyytti Rock and Roll Night Club oli niin pistämätön paketti rockabillyä, loungea, suhinaa ja seksiä, ettei lakonisesti nimetty 2 voi kaikesta erinomaisuudestaan huolimatta olla kuin pikkuriikkinen pettymys. Miksi? Siksi, että DeMarco on putsannut yhtälöstä huulipunan ja spermatahrat ja korvannut ne raukeilla kotoilufiiliksillä. Musiikki itsessään ei ole muuttunut mihinkään; DeMarcon kappaleet noudattavat yhä yhtä ja samaa kaavaa. Basso ja rummut synnyttävät vaivatonta, tuhnuisesti sykkivää svengiä, jonka päälle omalaatuiseksi kitaristiksi osoittautuva kanadalainen valuttaa epävireisiä triolilirkutuksiaan ja puolihorteisia muminoitaan. Toimii joka kerta. Rakastan – ja vaadin Kuudenteen Aistiin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

King Dude – Burning Daylight

Dais

70 Mervi Vuorela kirjoitti aiemmin Nuorgamiin kattavan jutun neofolkin
vanhoista parroista. Nuorempaan polveen kuuluvan T.J. Cowgillin eli King Duden materiaalissa on kuulunut aiemmin muun muassa hyvin uskollista Death in June -lainailua, joka on tapahtunut niin kookkaiden lainausmerkkien sisällä, että välillä on ollut hankalaa erottaa, missä pastissi loppuu ja parodia alkaa. Burning Daylight on yksiselitteisempi ja omaäänisempi levy. Kuningasjätkä on vaihtanut tyylilajikseen americanaisen hillbilly-farkkuhaalari-latotanssivitutus-murharockin (jota ei keksitä uudelleen) ja eurooppalaisen neofolkin sijaan levyllä kuuluvat enemmän John Deere -vaikutteet. Cowgillin laulu on brutaalia, musiikki rujoa ja tunnelma synkeä kuin itseripustusta harrastavan alabamalais-aikamiespojan mielenmaisema. Väkevä albumi, vaikkei originellius satukaan olemaan King Duden valtteja. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Benjamin Gibbard – Former Lives

Barsuk Records

76 Former Livesin laadukkuus ei yllätä. Onhan Death Cab for Cutie -pomo Benjamin Gibbard osoittanut sävellystensä tason pysyvän korkeana silloinkin kun kappaleissa kaikuu pikemmin työhuoneen kuin tuskaisen sydämen kumina. Luonnonmukaisesti soiva soolodebyytti sinetöikin Gibbardin aseman aikamme Paul McCartneyna – pop-nerona, joka kirjoittaa melodisesti näppäriä ja harmittomia laulelmia kuin liukuhihnalta. Vaikka Gibbard tukeutuu lävitse tuttuihin tehokeinoihin luodessaan sydänalaa ravistavia sävelkulkuja, tekee hän myös pesäeroa emoyhtyeeseensä. Letkeästi soiva Former Lives tulvii vapautunutta tunnelmaa ja tyylillistä leikittelyä. Levyllä käydään läpi päättyneitä suhteita, yksinäisyyttä ja muistoiksi puristuneita paikkoja, mutta kipeimmät ja ahdistavimmat tuntemukset Gibbard kiertää tällä kertaa matkojen päästä. Albumin huokoisa yleistunnelma perustelee lähestymistavan. Death Cab for Cutie -julkaisuksi Former Lives olisi epäilemättä turhan harmiton ja pinnallinen, mutta soololevyksi erotettuna se löytää nopeasti paikkansa. Maailmassa on kyllä tilaa levylle, joka saa kitkerimmätkin erot tuntumaan leppoisalta päiväkävelyltä. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Mokoma – 180 astetta

Sakara Records

72 Mokoman edellinen levy oli selkeä sivupolku, mutta tällä uudella levyllä muutosta haetaan vaihtelevalla menestyksellä bändin varsinaisella ydinosaamisalueelle. Eli ei akustisia sovituksia tai Pekka Kuusiston viulua. Parhaiten soundin laventamisessa onnistuu kappaleessa Kuinka kävi näin, joka sopisi lauluna aika monen pop- tai iskelmäpuolen tähden suuhun. Tunteikas sanoitus ja kaunis melodia yhdistettynä yllättävän raskaaseen taustaan toimii sovituksena, mutta biisi toimisi myös Jenni Vartiaisen tai Marko Haaviston versiona. Levyn päättävä Vapaa on toinen esimerkki bändin kehittyvistä kyvyistä toimivien melodioiden kirjoittajina. Hienosti toimii myös Illan henki, jossa rämmitään black metal -pajukossa brutalisoimassa. Toimii kuin Ruthless Review’n klassikkoartikkeli black metal -promokuvista, vaikka ei nauratakaan. Heikoin yritys raivata lisää lääniä bändin tontille taitaa olla Punamultaa, joka sopisi Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen levylle. Kitaristi seisoo haara-asennossa routaisella pellolla. Levyltä löytyy irtiottojen lisäksi runsaasti hienoa perus-Mokomaa eli kyseessä on kaikin puolin tutustumisen arvoinen levy, vaikka ei tälle klassikkostatusta voi antaa. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Pinback – Information Retrieved

Temporary Residence

62 Vielä vuoden 2004 Summer in Abaddonilla Pinback kuulosti raikkaalta ja omaperäiseltä. Kalifornialaisduon lakonisen mekaaninen indierock oli kuin kaikesta emotionaalisuudesta riisuttua emoa. Se soi kuin rauhoittavia täyteen pumpattu Fugazi tai fysiikan luokkaan eksynyt The Police, maailmaa mikroskoopin läpi tutkaillen ja jokaista liikettään pitkään harkiten – ja oli yksi julkaisuvuotensa pienistä mestariteoksista. Kahdeksan vuotta ja kaksi albumia myöhemmin taika on lähes haihtunut Pinbackin musiikista. Ei niin, että mikään olisi erityisemmin muuttunut, ehkä korkeintaan maailma yhtyeen ympärillä. Rob Crow’n kitarat kutovat entiseen tapaan hienovaraisia verkkojaan Zach Smithin täsmällisen toteavien bassomelodioiden ja kellontarkasti nakuttavien rytmien ympärille, mutta vain hetkittäin, kuten sahaavien jousien höystämällä True Northilla, kuulijan sielussa liikahtaa. Mutta mihinkään muuhun yhtyeeseen Pinbackia ei voi vieläkään sekoittaa – jos et ole bändiä aikaisemmin kuunnellut, ihastut Information Retrievediinkin todennäköisesti enemmän kuin 65 pisteen edestä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Soft Moon – Zeros

Captured Tracks

71 Kun VHS-pesään tuikkaa takkatulivideon, tietää täsmälleen mitä saa: elävää kuvaa takkatulesta ilman minkäänlaisia taka-ajatuksia tai piilomerkityksiä. Kun cd-pesään tuikaa Soft Moonin levyn, tietää silloinkin täsmälleen mitä saa. Sanfranciscolaisyhtyeen toinen albumi on kuin coldwaven auraalinen vastine takkatulivideolle. Zeros sisältää hieman yli kolmekymmentäminuuttia silkkaa asiaa: kaikkien taiteen sääntöjen mukaan tehtyä coldwave-musiikkia (postpunkia jääkylmillimmään, siis), joka ei viittaa millään tavalla itsensä ulkopuolelle. Zeros ei merkitse yhtään mitään – mutta kuulostaa mahtavalta. Se on instrumentaalimusiikkia silloinkin, kun laulaja Luis Vasquez päättää avata suunsa ja mylviä maailmalle ahdistustaan. Levyllä on kymmenen kappaletta, mutta ei biisin puolikastakaan. Ikimuistoisilla melodioilla tai koskettavilla säkeillä ei bändin viimeistä piirtoa myöten kylmäpuristetussa ilmaisussa ole tilaa. Tavallaan ihan mahtavaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Niitä tyyppejä, jotka katsovat kasvonaamioituna ja vaatteetta televisiota lauantai-iltaisin.

Delay Trees -laulaja Rami Vierulalla on öisin parempaakin tekemistä kuin nukkuminen. Hän on julkaissut tänä vuonna digitaalisesti jo kaksi täyspitkää nimellä 23:23. Näistä jälkimmäinen, Softest Wave etc. on heittämällä kiinnostavinta suomalaista lo-fi-poppia aikoihin.

Kuka?

Rami Vierula.

”Teen biisejä öisin nimellä 23:23. Soitan ja sävellän myös Delay Trees -bändissä.”

Perustettu?

”Muistelisin, että joskus 2009 lopussa postasin ensimmäiset biisit MySpaceen nimellä 23:23.”

”En mainostanut sivua kenellekään, biisit oli kyllä aika samaa tunnelmaa kuin nyt – lofiä ambientia ja poppia sekaisin. Sivua ei löydy enää, eikä mikään biiseistäkään ole tainnut säilyä elossa.”

Julkaisut:

Everyday Aesthetics -albumi Soundcloudin kautta.
(http://soundcloud.com/23-23music/sets/everyday-aesthetics/)

Softest Wave etc. -albumi Bandcampissa. (http://2323music.bandcamp.com/album/softest-wave-etc)

Todennäköisimmin 23:23…
…voittaisi lukuisia sivuprojektipalkintoja, jos niitä vain jaettaisiin.

Epätodennäköisimmin 23:23…
…herättää Emma-Gaalassa ikinä yhtään kiinnostusta.

Levyhyllyssä 23:23…
…ei sijoitu formaattiteknisistä syistä, vaan täyttää iTunesisi rauhoittumissoittolistat.

Miksi 23:23 on hyvä?
Se 23:23, joka oli Everyday Aesthetics -albumilla vielä uninen ambient-möykky, on kasvanut toisella nettijulkaisutäyspitkällään häikäiseviin mittoihin. Delay Treesin vain osittain täytetty lahjakkuuslupaus kuitataan vihdoin. Kitarasäröisen raukea makuuhuonepop yhdistelee mahtipontista hartautta ja retrolaulunkirjoitusta tavalla, joka tuo mieleen ylivoimaisesti eniten Girlsin, tosin ilman huumeita, dekadenssia ja kaikkea muuta syntiä, johon Christopher Owens on taipuvainen.

23:23 kolmella sanalla?
”Suhina, kohina, yö.”

Mitä levyä olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?
”Tän on pakko olla joku Bowie, ehkä Low tai Aladdin Sane.”

Mikä on ensimmäinen pop-kappale, josta muistat pitäneesi?
”Lasketaanko Richard Claydermanin versiointi Vangeliksen Titlesista pop-kappaleeksi? Jos ei, niin ehkäpä Elviksen Devil in Disguise. Molemmat saa muistamaan jotain utuisia varhaislapsuuden tunnelmia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkisäkeesi pop-musiikissa?

”I drive a Rolls-Royce ’cos it’s good for my voice”
(T. Rex – Children of the Revolution)

Video ei ole enää saatavilla

Kuka tai mikä on ehdottoman yliarvostettua?
”LCD Soundsystem.”

Mikä on noloin omistamasi levy? Miksi?
”Niitä noloja on tosi monia, mutta harvoja joista en olisi jotenkin ylpeä. No ehkä Avril Lavignen Let Go ei ole kovin hyvä edes kieli poskessa.”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka toimisi tuottajana?
”Jane Birkin laulaisi ranskaksi, Brian Eno soittais synaa, Mani ja Ringo hoitais grooven. Joe Meek tuottaisi.”

Mitä artistia tai yhtyettä suosittelet todennäköisimmin kiinnostavalle tuttavuudelle?
”The Blue Nilea.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkiäänesi maailmassa?
”Pääskyset kesätaivaalla.”

Mikä musiikkikappale, kappaleen kohta, albumi tai mikä tahansa vastaava parantaa todennäköisimmin krapulasi?
”Julee Cruisen Floating into the Night parantaa kaiken.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on jännittävintä, mitä olet tehnyt kello 23:23?
”Jotain hikistä ja tyydyttävää.”