Soundin cd-kokoelmien kuratoimiseen keskittyneen osaston analyysin mukaan vuonna 1998 ”uskomattomia” biisejä tekivät muun muassa Tarrakuva, James the Beaver ja… The Trip?

Apulanta, Tehosekoitin, YUP, Egotrippi, 22-Pistepirkko. Kaikki nuo yhtyeet julkaisivat uuden albumin vuonna 1998. Nuorgam muistelee tärkeitä kotimaisia albumeita, jotka täyttävät tai ovat täyttäneet 20 vuotta.

Albumit ovat aakkosjärjestyksessä.

#1 22-Pistepirkko – Eleven

Muistan vieläkin vilpittömän tuohtumukseni. Olin juuri löytänyt Elevenin levyn sisältä niin monta uutta maailmaa, etteivät sanat tahtoneet riittää kuvaamaan kokemuksen syvyyttä. Ja sitten Soundi otti ja haukkui purkitteen. Kaksi tähteä ja vähätteleviä sanamuotoja. Suurin synti: ei kuulosta Larry and the Lefthandedilta. Johan on perkele, mietin. Koko levyn tarkoitushan on nimenomaan kuulostaa joltakin aivan muulta.

Noina vuosina suhtauduin sekä levyihin että niistä esitettyihin ajatuksiin sapella ja sydänverellä, aivan kuin oma oleminen ja identiteetti olisivat olleet niistä kiinni – niin kuin ne olivatkin. Siksi päätin, etten anna koskaan anteeksi. Ja että tulen vaalimaan vääryyttä kokenutta rakastani aivan erityisellä hartaudella.

”One more ride
In a mystery night”
(Taxi 74)

Maailma on täynnä levyjä, jotka vain ilmestyvät; lipuvat keskelle olevaisuutta kuin huomaamatta, täydentävät jotakin mutta eivät muuta mitään. Ja sitten on levyjä, joita rymisevät sisään karmit kaulassaan ja määrittelevät uudestaan koko sen elämänvaiheen, jonka keskelle ne ovat rynnineet.

22-Pistepirkon kuudes pitkäsoitto, Eleven, kuuluu jälkimmäisiin. Se vie minut edelleen siihen hetkeen, jolloin tutustuimme.

Yksiö Kalliossa, kellarikerros, synkein syksy. Vesi kaatuu taivaalta kuin suuresta ämpäristä, rännit soittavat urbaania bluesia ja taivas takertuu katuun. Ystäväni laittaa levyn soittimeen. Odotamme siltä rivakkaa tahdistusta oluenjuonnille, mutta ensimmäiset äänet pysäyttävätkin illan. Taxi 74:n uneliaaksi luupitettu intro tarttuu vesipisaroihin, mutkittelee kuin ikkunalasin vesivanat ja kääntää kellomme omaan aikaansa. Kun kertosäe räjähtää pirstaleiksi syksyn piiskaamille kaduille, tiedän sydämeni saaneen uuden sykkeen.

Tuolta se tuntui silloin, liioittelematta. Eleven oli mullistava äänite, joka avasi valtavasti uusia näkökulmia niin elämääni kuin musiikkiinkin. Ja vähintään yhtä radikaali se tuntui olevan tekijöilleen. Albumi määritti perusteluja esittämättä koneet ja ohjelmoinnit 22-Pistepirkon musiikin keskipisteeksi, ja päivitti reissussa nuhrautuneen yhtyeen hetkessä osaksi aikaansa. Samalla levy kuitenkin väisti samalla valtaosan 1990-luvun lopun ilmeisimmistä tuotantoansoista. Se hyppäsi intuitiotaan seuraten jokaisen hetkelliseksi muotivirtaukseksi jääneen kehitysvaiheen yli, suoraan jonnekin mihin muut eivät tulisi ikinä pääsemään.

Täysin vaivatta levy ei toki taipunut muotoonsa. Yhtye sai itsestään aluksi irti vain säikeitä, ehdotuksia, vaikutelmia, aihioita ja suuntaviivoja, joita se koetti saada eloon alkeistason koneluupeilla ja soitinraidoilla. Samalla se rääkkäsi ulkopuolisiksi avustajikseen pestaamansa Petteri Rajantin ja Jussi Jaakonahon henkihieveriin laulunriekaleidensa kanssa. Kun etsintöjen, kokeilujen ja yritelmien seurauksena hallitsemattomaksi kasvanut äänitepino uuvutti lopulta niin yhtyeen kuin sen yhteistyökumppanitkin, sysättiin paketti sellaisenaan Riku Mattilalle. Vasta hänen jääräpäisessä käsittelyssään informaatioähkyn seasta löytyi Elevenin lopullinen sielu.

Työtapa oli epäilemättä tuskaisa, mutta lopputulos oikeutti kärsimyksen. Kaikkien kierrosten jälkeen Eleven oli kärsimättömän täynnä eri suuntaan juoksuttavia polkuja, mutta albumilla oli myös oma, tunnistettava identiteetti, joka palautti 22-Pistepirkon keskelle luovinta alkutilaansa. Asemansa saavuttaneesta rock-yhtyeestä oli yhtäkkiä jäljellä vain tomuinen ulkokuori, jonka alla rummut oli korvattu rytmikoneilla ja kitaratontit jätetty villiintyneiden koskettimien armoille. Levyn sisäistynyt epämukavuus sai bändin kuitenkin kukoistamaan.

Se etsi jälleen, kuumeisemmin kuin koskaan, ohjekirjoja lukematta, ja osui monessa valinnassaan odottamattoman oikeaan.

”Sometimes I feel like
I wanna go
Walking to the ballroom”
(Boardroom Walk)

Kaikki tämä kelpasi minulle hyvin; Eleveniltä huokunut järjettömyyden, täydellisyyden ja lämmön suhde oli juuri sitä mitä tuolloin tietämättäni janosin. Oikeastaan tarvitsin vuonna 1998 vain kahta levyä, Eleveniä ja Kentin Isolaa (1997). Ne seurailivat kokemusmaailmaani rikkumattomasti. Kent toisti asuntoni ikkunasta näkyneiden yötaivaiden sävyt ja jalosti ne eksistentiaaliseksi levottomuudeksi. 22-Pistepirkko puolestaan muistutti koko ajan, että todellinen maailma on kaikkialla mieleni ulkopuolella, jossakin siellä missä myytit ja maisema kohtaavat.

Boardroom Walkissa kaikuivat ajalle alistuneet haaveet ja utopiat, Coma Moonissa puhalsivat etäisten aavikoiden yksinäisyydet, Beautiful Morningissa sarastivat lupauksina venytelleet säteet ja Shadow jalosti kaiken tuhansien täyttyneiden rakkauksien varmuudella iskeneeksi toiveikkuudeksi – siitäkin huolimatta, etten vieläkään ymmärrä laulun sanoista rahtuakaan.

Ja sitten, kaiken kruununa, oli Let the Romeo Weep; lähes pyhä teos, joka toi kaikki Elevenin tavoittelemat ajat, paikat ja asetelmat nuolena keskelle tunteideni keskipistettä. Laulu oli balsamia nuoren itsesäälini haavoille, ja suolaa joka sai janoamaan lisää tuskaa. Se oli lohtua ja se oli kidutusta. Enkä voinut kuin upota ilta illan jälkeen sen tummaan rytmiin ja empaattiseen kerrontaan.

”Old dreams
Ancient senses
Daddy keeps his eyes on
Young couples kissing at
Kissing at the higher fences”
(Let the Romeo Weep)

Syksy 1998 oli kivulias kuin mahdollisuuksiinsa kompastunut vapaus, täynnä toinen toistaan vahvempia vaikutelmia. Minun on mahdotonta erottaa Eleveniä kaikesta tuosta. Silti aina levyn pariin palatessani yllätyn siitä, miten tuoreelta ja monipuoliselta se edelleen kuulostaa – ehkä ammoista kärkiraitaansa Onion Soupia lukuun ottamatta. Levy on nyanssitarkan tunnelmanhallinnan riemujuhlaa ja mässäilyä uutena avartuneen maailman pitopöydissä. Se on itsepintaista ihanteiden perässä juoksemista, mutta myös rajattomaksi taiteellisuudeksi avartuvaa ihanteista luopumista. Se on täysin valmis ja jokaisesta äänestään täydellistynyt levy, mutta samalla kokoelma juonteita, joilla on varaa ja halua pukeutua jatkossa täysin toisenlaiseen asuun.

Yhtyeen uralla Eleven oli tietenkin vain välivaihe, yksi horjahdus ennen seuraavaa. Loppujen lopuksi 22-Pistepirkko jalosti teknologiasuhteensa huippuunsa vasta seuraavalla levyllään (Rally of Love, 2001). Ja loppujen lopuksi bändi pääsi lähemmäs tavoitteitaan palatessaan 2000-luvun kuluessa bändisoiton ja pelkistetyn blues-luennan pariin. Ehkä sillä oli myöhemmin myös paljon hauskempaa, ehkä se koki myöhemmin olevansa paljon tiiviimmin oma itsensä.

Mutta Eleveniä parempaa levyä se ei tehnyt enää koskaan. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Absoluuttinen Nollapiste – Simpukka-amppeli

Rovaniemen suurimman kulttibändin kolmas levy merkitsi heille eräänlaista uutta alkua: kahden ensimmäisen albumin lukioälykkötykittelyä seurasi pieni tauko erilaisten armeija-tyyppisten velvollisuuksien takia, joskin laulaja Tommi Liimatta käytti tilaisuuden hyväkseen ja teki sooloalbumin Liimatan Pan Alley (1996), joka luokittuu vielä varhaistuotannon jatkeeksi.

Ratkaisevaa linjanmuutosta ei Simpukka-amppelikaan edusta, mutta rönsyjä on karsittu jo biisien määrällä ja levyn pituudellakin mitaten. Onhan touhussa nyt myös havaittavissa tiettyä vakavoitumista.

Toki Liimatan diipit kelat ovat yhä hyvin liimattamaisia, mutta musiikillisesti bändi kurottaa jopa juhlallisen-staattisen progen suuntaan, varsinkin päätösraidoilla Sunnuntai ja Viittä vaille sadetta, jotka ovatkin levyn kovinta antia. Mutta kokonaisuutenakin sanoisin Nollapisteen olevan tällä levyllä juuri oikeassa sekoilun ja vakavan taiteellisuuden risteyskohdassa. Se onnistuu olemaan nokkela ja koskettava jopa samaan aikaan.

Mainittu Viittä vaille sadetta on ylevässä kryptisyydessään bändin paras biisi koskaan, ja levykokonaisuuksistakin tälle vetävät vertoja vain juhlittu teema-albumi Suljettu (1999) ja vähän väheksytympi Nimi muutettu (2002). (Niko Peltonen)

#3 Apulanta – Aivan kuin kaikki muutkin

Kuten kaikki hyvin tietävät, Disco Ensemblen Miikka Koivisto oli mies, joka toi emon Suomeen. Kaikki olisi voinut olla toisin, jos Heinolassa olisi ollut 1990-luvulla parempi levykauppa kuin Sävel-Silta. Tai ylipäänsä jokin reitti, jota Apulannan Toni Wirtanen ja Sipe Santapukki olisivat löytäneet jostain käsiinsä vaikkapa Sunny Day Real Estaten levyjä (en tiedä, onko näin tapahtunut) ja kasvaneet emobändiksi, joka siitä meinasi monta kertaa tulla.

Apulanta joutui kuitenkin tyytymään betoninraoista versovan kasvin logiikkaan. Sen neljäs levy ja kiistattomin mestariteos Aivan kuin kaikki muutkin on täynnä eheintä Apulanta-soundia. Sen osat ovat yksinkertaiset: Nirvana, Weezer, vähän Pixiesiä ja Heinola – kuin muuta ei olisi ollut tarjolla. Tuskin olikaan. Wirtasen tuolloin fanittamat Kent ja Manic Street Preachers kuuluvat vasta seuraavilla levyillä.

Apulannan riippumattomuus on aina välittynyt vaihtelevana laadunvalvontana: edelleen levyillä saattaa olla vaikka millaisia roiskaisuja, joita seuraa mestarillinen single, jonka jälkeen kuullaan taas jotain järjetöntä.

Aivan kuin kaikki muutkin on poikkeus. Se on bändin ensimmäinen albumi, joka tuntui harkitulta kokonaisuudelta. Kappaleiden nimettömyys korosti sitä entisestään. (Wirtanen on sanonut, että bändi keksii nimet joka tapauksessa vasta ihan viime tipassa ja pakon edessä.)

Apulannasta tuli punkbändin kautta suomirockbändi. Aivan kuin kaikki muutkin sisältää tärkeimmät häivähdykset niistä hetkistä, jolloin Suomi melkein sai ensimmäisen emobändinsä – jos täällä juuri edes tyylilajista puhuttiin.

Sen kiistattomin klassikko 007 eli Teit meistä kauniin on läpiabstrakti ja liioitellun repivä ihmissuhdekappale – muotovalio siis.

Levyn päättävä 0010 / Kaupungissa puolestaan vangitsee paitsi Apulannan maagisimmat minuutit, myös vihan, rakkauden ja romantiikan täyttämän pikkukaupunkitunteen, josta koko midwest emossa oli niin usein kysymys.

Wirtaselle kappale oli kenties totta jo vuonna 1998, mutta heinolalaiselle 0010 muuttuu vuosi vuodelta elämänkokoisemmaksi lauluksi. Siinä on puhtaimmillaan taakse jäänyt elämä, jota Apulannastakin on tullut.

20 vuotta myöhemmin rautatiesillalle voi nousta ja nähdä, kuinka kaupunkimme on tyhjillään. Eikä mikään possessiivisuffiksi ole koskaan tuntunut yhtä painavalta. (Oskari Onninen)

#4 Egotrippi – Alter Ego

Egotrippi nousi yhdeksi omakohtaisesti tärkeimmistä kotimaisista yhtyeistä 1990-luvun lopulla sekä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Täysin tuurilla ja bändistä mitään tietämättömänä kivan värisellä kannella Porin Anttilan alennuslaarista noin 20 markan hintaan mukaan tarttunut debyyttilevy Egotrippi (1995) herätti keskellä pahaa brittipophurahdusta orastavaa mielenkiintoa, joka syveni yhtyeen toisen albumin Superegon (1997) myötä. Superego teki niin ison vaikutuksen, että Alter ego (1998) tuntui aluksi pettymykseltä.

Ennen levyn julkaisua julkaistu single Pois minusta paha henki ja yhtyeen keikoilla tutuksi tullut voimapop-runttaus Flipperikuningas olivat nostaneet odotukset korkeuksiin, mutta brittipophurahduksen käännyttyä vahvasti indien suuntaan Radioheadin ja Kentin johdolla, Alter ego tuntui vaisulta. Lopulta levyn viimeiset kappaleet – Kiire, Suklaasydän ja paras tietämäni Eppu Normaalin kappaleesta levytetty cover-versio (Lautturi) – muuttivat asian.

Osa albumin lauluista ei ole kestänyt aikaa järin hyvin, mutta kaikki jo mainitut kappaleet sekä raukeanhaikea kaipuuballadi Posteljooni ja Flipperikuninkaan voimapop-serkku Vieterit kuulostavat vielä 20 vuotta julkaisunsa jälkeenkin vereviltä ja melodisen kotimaisen kitarapopin valiohetkiltä. (Visa Högmander)

#5 Jolly Jumpers – Ruis

Vuonna 1998 Jolly Jumpers oli jo niin vanha yhtye, että se olisi saanut ajaa autoa ja ostaa kaupasta kaljaa. Se kuulosti kuitenkin paljon vanhemmalta – ja juomatottumuksiltaan enemmän kotipolttoiseen kallistuvalta.

Rakastuin Ruisiin (vai Ruikseen / Rukiiseen / Ruis’hin?) jo ennen kuin olin kuullut sitä sekuntiakaan, koska sen kannessa oli Jukka Tilsan piirtämä kuva. Jukka Tilsaan olin rakastunut jo 6-vuotiaana, kun olin lukenut kotimaisen sarjakuvan antologiasta Ruututarhasta, kuinka ”jalka irtoz”, ”makkaraa myydään metreittäin”, ”on meny zoppaa gorfaan” ja ”laskuvarjon tilalla onkin jättimäinen teepussi”.

Ruis-levyn kannessa on kuva viiksekkäästä ja sombreropäisestä tuhatjalkaisesta puhaltelemassa sikaristaan ruisleivän (!) muotoisia samalla, kun jonkinlaiseen juuttisäkkiin sulloutunut intiaani vetelee hirsiä kukkulan uumenissa. Takakannessa on preeriamaisemaan obligatoorisesti kuuluva morjestelija-kaktus, juurellaan suurikokoisen nisäkkään pääkallo.

Levy alkaa kärttyisällä didgeridoon pörinällä, joka potkaisee käyntiin yhden soinnun drone-boogien nimeltä Bottle and Chain. Kappale kiteyttää olennaisimman Jolly Jumpersista: yhden soinnun yllä leijuvaa, sisällöllisesti leveälierisestä hatusta vetäistyä mielikuvitusamericanaa, joka kuulostaa maailman helpoimmalta ja luonnollisimmalta asialta.

Juurevaa musiikkia? Kyllä. Juuret vain muhivat jossain aivan toisessa kuin Tyrnävän saati Tampereen maaperässä. Niin koskettavasti kuin Jolly Jumpers onnistuukin ajoittain murahtelemaan, sen maailmassa kaikki on ikuisesti niin kuin sarja- tai elokuvissa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Kaartamo Kettunen Kuustonen – Kaartamo Kettunen Kuustonen

Tätä kotimaisen aikuisrockin troikkaa voi varmasti syyttää monesta: he ovat jättäneet taakseen kokonaisen sukupolven, joka tekee kevytamerikkalaista Radio Suomi -tavaraa päiväohjelmien täytteeksi ja Tero Lietteen erikoisohjelmissa soitettaviksi. Toisaalta samasta saadaan tämän tyylilajin kotimaassa kiittää Tom Pettyä tai Eaglesia – ja mikäpä olisikaan universaalimpaa kuin keski-ikäisten perheenisien tien päälle tarkoitettu duunarirock.

Broadcast-yhtyeestä maailmalle lähteneiden Edu Kettusen ja Esa Kaartamon sekä gospelista maalliseen rockiin vaihtaneen Mikko Kuustosen urat olivat 1990-luvun loppupuolella melkoisen uomissaan, joskin suurin suosio näytti olevan jo takanapäin. Yhteislevy onkin nähtävissä erääksi neljääkymppiä lähestyvien artistien kasvojenkohotusyritykseksi ja – jos nyt jotain löyhää rinnastusta yrittää – suunnilleen samanlaiseksi tempaukseksi kuin tämän vuosikymmenen starojen Voice of Finland -tuomaroinnit.

Suosio oli kohtuullista: trion levy keikkui listoilla muutaman kuukauden, mutta sattui hieman epäonnisesti ilmestymään samoihin aikoihin kuin J. Karjalaisen Laura Häkkisen silmät tai Ismo Alangon Pulu, jotka varmasti söivät sen listasuosiota. Levyltä on jäänyt kuitenkin elämään kärkisinkku Elämän haamu, joka onkin kotimaisen faijarockin merkkiteoksia. Paha siinä on vastaan sanoa, kun setämiehet laulavat vastasyntyneestä ja keksivät elämälle sellaisia vertauskuvia kuin ”vanha harmaa beatnik Monte Carlon kasinon parkkiksella”. (Mikael Mattila)

#7 J. Karjalainen Electric Sauna – Laura Häkkisen silmät

”Vielä muistan, luiset sormet kättäin puristi
vielä muistan kultasormuksen
vanha autonrähjä, se sillä huristi
kanssa Rock-n-Rollin jätin entisen”

Harva artisti uudistuu uransa kypsässä vaiheessa yhtä luontevasti kuin J. Karjalainen 1990-luvun alussa. Keltaisessa talossa -soolollaan (1990) sekä kolmella Yhtyeineen nauhoittamallaan levyllä mies päivitti sekä tuotantokulmansa että suhteensa musiikillisiin juuriinsa. Siinä sivussa syntyi nippu hittejä, jotka soivat sulavampina kuin koskaan aiemmin.

Kun jalostusprosessi huipentui vuosikymmenen puolivälissä perustettuun Electric Sauna -yhtyeeseen, oli Karjalainen tullut kuin huomaamattaan määritelleeksi nipun uusia standardeja niin itselleen kuin koko silloiselle suomirockillekin.

Electric Saunan nimetön debyytti (1996) oli monessa mielessä Karjalaisen uran kulminaatiopiste. Etenkin omassa ajassaan se tuntui mullistavan uudistusmieliseltä ja tuoreelta. Taiteilijalle itselleen levy oli kuitenkin samalla vain yksi askel tuoreeltaan esiin raivatussa polkuverkostossa. Kun Karjalainen esitteli pari vuotta myöhemmin Laura Häkkisen silmät, kävi selväksi, ettei hän halunnut enää katsoa taakseen kuin metaforisessa mielessä. ”On kaikki niin kuin ennenkin”, mies lauloi avaussinglellä kuin piruillakseen – ja lähti sen jälkeen avomielin kohti useita uusia suuntia.

”Mä pistin kepin laulamaan ihan tosta vaan
ja yhdessä me kaikki voitettiin
kauempaakin vartavasten tultiin katsomaan
kun Rock-n-rollin kanssa silloin soitettiin”

Laura Häkkisen silmät oli sisäistyneempi ja kypsempi, mutta myös villimpi versio edeltäjästään. Jos Electric Saunan ydinajatus oli yhdistää uusi tuotantojälki ja järeästi rouhitut traditiot moderniksi blues-iskelmäksi, seikkaili seuraaja rennolla otteella ympäri maailmaa. Albumin johdonmukainen kappalekeskeisyys ja ilmaisun rento luontevuus harhauttivat aluksi pitämään musiikkia miellyttämisenhaluisena, helpponakin, mutta tarkemmalla kuuntelulla pinnan alta paljastui häkellyttävä tyylien kirjo. Kaikessa tunnusomaisuudessaan ja ammattitaitoisuudessaankin levy oli vaistonvaraisen sulattelun, heittäytymisen ja irrottelun riemujuhlaa.

Ja mikäs irrotellessa. Electric Sauna oli hitsautunut parissa vuodessa huikean tyylikkääksi yksiköksi, jonka notkeus tuki täydellisesti Karjalaisen leikittelynhalua. Yhtyeeltä sujuivat yhtä luontevasti niin repivä rock-balladismi, ylivertaisen kutsuva diskopoljento, mietteliäs downbeat kuin Bob Dylania lainaileva iskelmöintikin. Eikä maestro epäröinyt heittää orkesterin myllyyn muutamia uransa terävimpiä sävellyksiä. Vaikka heppoinen avaussingle On kaikki niin kuin ennenkin, pinnistelty blues-loungeilu Aulaava Anki sekä mökkisammakon jälkiä seurannut Prinssi kukkapadassa saivat kuulijan ajatukset välillä harhailemaan, oli Laura Häkkisen silmien kappalemateriaali kokonaisuudessaan enemmän kuin vaikuttavaa.

Täsmäteokset kuten Pygmit bailaa, Juhlakentällä, Mading ja Vuokses sun olisivat olleet monella Karjalais-levyllä ehdotonta kärkeä. Laura Häkkisen silmillä niiden tehtävänä oli kuitenkin sulautua keskiarvoksi, osaksi tasavahvaa kokonaisuutta, jossa jokainen laulu sai loistaa vuorollaan.

”Elämä on kuolemaa, hän sanoi minulle
ja heitti mulle kultasormuksen
muista mitä sanoin, tää on kaikki sinulle
sitten painui alle veden mutaisen!

Lopullisen silauksen levylle antoivat Karjalaisen sanoitukset. Kepeät sanahelinät, piilosyvälliset tiivistykset ja assosiatiiviset tunnelmakuvat virtasivat totuttuun tapaan, mutta upposivat samalla yllättävän syvälle. Esimerkiksi Karjalaisen isän lapsuudenkotia nostalgisoinut Villi poika kasvoi kutkuttavasti romantisoituneeksi unikuvaksi, jonka karsitun ilmaisun alla pyöri toisiinsa risteytyvien aikatasojen virrasto.

Lisäksi levy nosti esille uudenlaisella rintaäänellä puhuneen tarinankertojan. Nimikkokappaleen monisäkeistöinen aavetarina oli taitavasti rakennettu pienoisnovelli, jota Karjalainen kertoi muhitelleensa kymmenen vuoden ajan. Ja Rock-N-Rollilla hän pisti vielä paremmaksi. Deltan suomaasta kummunnut kahdeksanminuuttinen kertomus matkasta rock-mytologian ytimeen oli huikea yhdistelmä herpaantumatonta juonenkuljetusta, moniulotteista visuaalisuutta ja taiten viljeltyjä iskulauseita. Tällaisenaan laulu muodosti myös vakaan pohjan Karjalaisen myöhemmälle autofiktiiviselle hahmogallerialle verisestä miehestä Lännen-Jukkaan, Markkuun ja Stindebindeen.

Kuluneet vuodet ovat osoittaneet, että hyvät tarinat eivät vanhene. Pikemminkin patina vain korostaa Laura Häkkisen silmien merkitystä ja avarakatseisuutta. Jos levy tuntui ilmestyessään ensisijaisesti johdonmukaiselta jatkolta edeltäjälleen, nousee se nykyisin esille itsenäisenä merkkiteoksena. Ja kuten oikeastaan jokainen sitä seurannut Karjalais-äänite todistaa – ehkä laimeahkoa Electric Picniciä (1999) lukuun ottamatta – albumi ei ollut ainoastaan pitkän kehitysvaiheen päätös. Pikemminkin Laura Häkkisen silmät oli uuden, entistäkin raikkaamman ja rohkeamman ilmaisun alkupiste; kokonaistaideteos, jolla Karjalainen lopullisesti oivalsi voivansa tehdä aivan mitä haluaa. (Hannu Linkola)

#8 Karkkiautomaatti – Suudelmilla

Katsotaanpas… Kymmenen pistettä kappaleille Arvoitus on meille poika tuo, Seikkailuun, Toinen onneen vie, Susan ja Voi kuinka on tää maailmain.

Yhdeksän pistettä kappaleille Minne vaan, Kemijoki, Yks-kaks-motocross ja Parisuhteen aakkoset.

Nyt heitän arpakuution ja Mä tahdon romanssin – hauskoja kappaleita nekin, sellaisia vahvoja kaseja, kuten lyhyt välisoitto Wambadakin.

Joten: vaikka skippaisi ihan tyhmän avausbiisin Rio Wamban ja päätösraidan Kaks-kol-motocross (Chinon & Rhodes Remix), joka on kauniisti sanottuna ”aikansa kuva”, jäljelle jäisi silti 48 minuuttia keskimäärin yhdeksikön hujakoilla huitelevaa popmusiikkia.

Sellaiseen suoritukseen ei ole moni yhtye Karkkiautomaatin lisäksi Suomessa kyennyt – eikä vuonna 1998 yksikään. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

#9 Larry & The Lefthanded – Quantum Rider

1990-luvun lopussa oli jännittävää tarkkailla suomalaista musiikkimaailmaa Rovaniemeltä käsin: kaikki muuttui niin nopeasti, minun kaltaisillani teineillä ei ollut vielä internetiä ja Helsinki ”skeneineen” tuntui fantasiamaailmalta. Tuli sellaisia bändejä kuin Larry & The Lefthanded, johon törmäsin ihan ensin nimenä Soundin levyarviopalstalla ja sitten, kuulokuvana, kaikista mahdollisista yhteyksistä MTV:n tiistai- ja torstaiöisin lähettämässä Alternative Nation -ohjelmassa. Luonnollisesti Dance Me Me kuulosti parhaalta, kun sitä katseli lukulomalla kolmelta yöllä omakotitalon alakerrassa hyvin hillityllä volyymillä, ettei muu perhe heräisi. Siinä oli mystiikkaa.

Quantum Riderin ilmestymisen aikaan olin jo valmistautumassa sivarikoulutukseen Lapinjärvellä, ja ajattelin ostavani levyn sitten Helsingistä, kun etelään menisin. Minulla oli myös Helsingissä asuva kirjekaveri, johon olin vähän ihastunut ja joka oli luvannut minulle viikonlopuksi yösijan solukämpästään.

Tapasimme rautatieasemalla ja ensimmäiseksi suuntasimme Stupido Shopiin levyostoksille. Ostin The Verven kaksi ekaa levyä, Giant Robotin Helsinki Rock City -ep:n ja Quantum Riderin. Se oli urbaania!

Naisjuttu meni aivan vituiksi, mutta ostamistani levyistä kuuntelin eniten Quantum Rideria. Se oli trendikästä, outoa ja melodista samaan aikaan. Se kuulostaa tosi hyvältä edelleen. Utuinen soundimaailma ei ole vanhentunut, ja keskitempoiset biisit ja laulukoukut tekevät musiikista hyvin helposti lähestyttävää – euforiakarkkimaisen kuulokuvan nuoruudesta, joka olisi voinut mennä paremminkin. (Niko Peltonen)

#10 Lemonator – Maison Rilax

Päättymäisillään oleva teini-ikä, sydänsurut, melankolia ja lohtua tuova, parantava musiikki – tuttu kombo 1990-luvun lopulta. Kyllä. Joskus saattoi käydä niin, että tyttö, johon oli palavasti ihastunut, ei tuntenutkaan samoin ja koko maailma tuntui murenevan mikroskooppisen pieniksi mutta kivuliaiksi palasiksi. Noina hetkinä Lasse Kurki lauloi särökitaravallin säestämänä ”Don’t need your love / Don’t need your explanations / I wish you best luck / All of our windows broken” ja olo helpotti.

Nuo rivit ovat vuonna 2015 pillit pussiin laittaneen Lemonator-yhtyeen parhaan albumin Maison Rilaxin (1998) avauskappaleen raadollisen kauniista kertosäkeestä.

Maison Rilaxin ja Lemonatorin debyyttilevyn Yellow’n (1997) välinen kontrasti oli mykistävä. Yellow oli pirteydessään liki täydellinen kesälevy, Maison Rilax taas soundtrack syksyisen melankolisiin ja masentaviin harmaisiin hetkiin.

Avausraidan lisäksi levyn avainhetkiä ovat muun muassa raukea Same Old Same, tunnemyrskyisään loppusoittoonsa komeasti kasvava Lost sekä tietysti pikkuhitit Not Your Game ja Headlights.

Maison Rilax on levy, joka menee täydellisesti luihin ja ytimiin. Se on albumi, joka 20 vuotta myöhemminkin lohduttaa ja parantaa. (Visa Högmander)

Video ei ole enää saatavilla

#11 Kari Peitsamo – Hoodoo

Kari Peitsamon kolmannen kymmenen viidennen levyn julistamisessa klassikoksi voi olla pientä liioittelun makua. Hoodoolla ei ollut suuria hittejä, siitä ei ole jäänyt kappaleita Peitsamon keikkasettiin, eikä vuoden 2003 tuplakokoelmallekaan kelpuutettu levyltä kuin yksi ainoa biisi (Crawling King Snake Ballad Blues). Kuitenkin levy oli tärkeä askel Peitsamon Skootterista alkanutta loputonta iterointia kohti täydellistä rock-levyä.

Nimensä mukaisesti levy liikkuu syvällä Yhdysvaltojen etelän mystiikassa. Seurataan Green Riveriä, tavataan Hoochie Coochie Man ja käytetään käärmeennahkabootseja.

Hoodoon varsinaista sisältöä tärkeämpää on kuitenkin sen antama merkki Peitsamon elinvoimasta melko Kari Peitsamo & Hirttämättömien epäonnistuneen ensilevyn ja parin ylipäänsä hiljaisemman vuoden jälkeen. Hoodoo avasi Peitsamon uralla lyhyen, mutta onnistuneen vaiheen, joka jatkui Hirttämättömien mainiolla kakkoslevyllä (1999), Retkibanaanin kanssa tehdyllä yhteislevyllä (2000) ja uran päätepisteeksi tarkoitetulla Pelle Show’lla (2001). Lopettaminen tosin kesti vain reilut kaksi vuotta, mutta se on jo toinen tarina. (Juha Merimaa)

#12 Tehosekoitin – Varoittava esimerkki

Varoittava esimerkki edustaa Tehosekoittimen tuotannossa siirtymävaihetta varhaisten albumien glam-punkin ja Freak Outilla lanseeratun iskelmälinjan välissä, mutta samalla siinä toteutuu kiteymä, jossa bändi todella löytää itsensä ja sisäisen romantiikkansa.

Albumikokonaisuuksissa Tehosekoitin ei koskaan enää yltänyt Varoittavan esimerkin jylhyyteen, kaihomielisyyteen ja melodraamaksi kasvavan melankolian täydelliseen visualisoimiseen ja ääneksi pukemiseen.

Varoittava esimerkki on elokuvallinen albumi, laajakangaslevy. Siinä on samaa määrittämätöntä lähdön tuntua kuin Mika Kaurismäen Arvottomissa. Ei niinkään kuvaus kesästä kuin tieto sen loppumisesta.”End credits roll.” Ei ainoastaan Tehiksen parhaita levyjä, vaan suomalaisen rockin suurimpia albumisaavutuksia. Kansallinen maisema ja soundi, toteutus Amerikan tuliaisia. Chrysler ‘57 kylänraitilla. Yölintu soittamassa katurokkia.

Lopuksi tietysti 13-minuuttinen proge-eepos. Mahtipontisuuden pohjalla kaikessa silti yhtyeen leipälaji, sen uniikiksi tekevä grandiöösin apatian kuvaus. Ei enempää blues, ei enempää down. (Joni Kling)

#13 Jonna Tervomaa – s/t

Vuonna 1995 Alanis Morissette raivasi tien auki ”nuorille vihaisille naislaulajajille”. Tuo välillä jopa rasittavaksi yltynyt buumi rantautui Suomeen muutamaa vuotta myöhemmin ja kärkiniminä oli kaksi uutta nuorta artistia. Maija Vilkkumaa lauloi soittavansa joka yö Satumaa-tangon ja panevansa stereot lujempaa kun tuntuu siltä, että joku huutaa apua merellä päin. Jonna Tervomaa taas lauloi likaisesta miehestä ja päästä, joka ei edes yritä ymmärtää, mikä tuossa miehessä mättää.

Lapsitähtenä julkisuuteen jo 1980-luvulla nousseen Tervomaan aikuisuran debyyttilevy oli albumin markkinoinnista syntyneen mielikuvan sijaan jotain ihan muuta kuin yritys olla Suomen Alanis Morissette. Jonna Tervomaa (1998) oli ja on edelleen yksi laulajan vahvimmista ellei jopa vahvin kokonaisuus.

Albumin suurin hitti Suljettu sydän on kuin malliesimerkki 1990-luvun lopun tarttuvasta särökitarapopista Keskeneräisen, Peilikuvan, Stopin ja Tarkkailen sua -hienouden tavoin.

Levy esitteli myös sen puolen Tervomaasta, joka on noussut laulajan tavaramerkiksi ja suurimmaksi vahvuudeksi – vereslihaiset balladit. Julma maa, En sinulta rauhaa saa ja albumin päättävä Etsii ovat Jonna Tervomaata parhaimmillaan: täynnä tunnetta ja latausta, niin hillitymmässä kuin räiskyvämmässäkin muodossa. (Visa Högmander)

Video ei ole enää saatavilla

#14 YUP – Outo elämä

Outo elämä lienee tehty YUP:n uran suosiollisesti herkimmässä vaiheessa, juuri hetkeä ennen lopullista kansallista läpimurtoa. Levy on eräänlainen ”itsenäisen rokkarin” haave: bändi oli kiinnitettynä isolle levy-yhtiölle, joka kuitenkin luotti tulokkaisiin kylliksi, eikä näin ollen lähtenyt liiaksi puuttumaan sisältöön.

Miljoonasateen Matti Nurron tuottama albumi oli kuitenkin ehdottomasti YUP:n kepein ja popein levy. Toki pitää muistaa, että aitojen taidelukioelitistien mielestä bändi meni pilalle jo vuosikymmenen alussa, joten mitään hävittävää ei ollut. Siksi se saattoi sisällyttää albumille Hullun planeetan kaltaisen kansanmusiikkitiluttelun tai kuin suurille lavoille luodun Suomen suurimman TV:n. Pekka Ruuskan Rafaelin enkelistä pilailevan teemamelodiansa varastava Tavaroiden taikamaailma taasen oli YUP:n menestynein single siihen mennessä.

Samalla Outo elämä on pienoinen väliinputoaja. Se ei ole Homo sapiensin kaltainen faniklassikko tai Normaalien maihinnousun veroinen hittilevy, muttei suinkaan silkka välityökään. Siitä löytyy paljon YUP:lle ominaisia rönsyjä ja kiperyyksiä (joita muutamalla tulevalla levyllä siistittiin paljonkin – laadun onneksi erityisemmin kärsimättä), ja nivoo yhteen bändin siirtymäajan klubien hämäristä isojen festareiden päälavoille. (Mikael Mattila)

22-Pistepirkko / Asko Keränen 19.10.2012 Klubi, Tampere.

22-Pistepirkko: P-K Keränen, Espe Haverinen ja Asko Keränen.

Pirkoissa on kahjoutta, jonka on pakko olla peräisin keskisuomalaisesta mentaliteetista. Mielikuvissa siintää maatalo suomaiden keskellä, missä viihdykettä tarjoavat vain sarjakuvalehdet ja television lännenelokuvat, S-marketin kasettihylly ja putkiradiovahvistimeen kytketty omatekoinen kitaranlankku.

Olkoon romanttinen mielikuva, mutta siltä bändin ääni on aina kuulostanut: surrealistiselta, pohjoiselta cowboymusiikilta, jossa seikkailee intiaaneja, henkiolentoja, salaisia agentteja ja avaruusaluksiksi muuttuvia autoja… ja sitten kaikki lähtevät diskoon.

Veljekset Asko ja Hannu ”P-K” Keränen sekä Esa ”Espe” Haverinen – kolmikko, jonka kemiassa jokin pelaa täydellisesti yhteen. Pystymetsästä kasattu vaihtoehtorockin outolintu, maailmankansalainen käenpoika. Jo vilkaisu Viljami Puustisen erinomaiseen biografiaan – pirkkojen bändihistoriasta kiinnostuneelle ehdoton hankinta – paljastaa kolmikon taipumuksen eksentriseen sanailuun ja uppiniskaisiin tempailuihin, jotka jokainen kehitysalueelta tuleva kyllä tunnistaa. Samoilta leveysasteilta on peräisin Röyhkänkin kieromieli, vaikka oululaisen eksentrisyys on aina ollut urbaanimpaa.

22-Pistepirkon musiikilliset metodit käyvät käsi kädessä impulsiivisen mielenmaiseman kanssa. Loputon vuo levottomasti lenteleviä ideoita; kehikokseen ne ovat usein vaatineet ulkopuolisen tuottajan näkemystä. Parhaiten pestiä on täyttänyt virtuoosimainen Riku Mattila.

Pirkkobiisin aihiona voi olla vaikka uni Bo Diddleystä mielisairaalassa, tuottajan työ on ommella tuosta aihiosta mahdollisimman julmalta kuulostava Frankenstein (ja yrittää samalla saada tolkkua syöksähtelevästä tajunnanvirrasta.)

Maantieteestä täytyy periytyä myös jurous ja itsepäisyys, joka ilmenee kaikkien kompromissien välttelynä. Asennetta ovat saaneet ihmetellä ulkomaiset keikkajärjestäjät, jotka ovat joutuneet todistamaan yhtyeen takahuonemökötystä onnistuneimpienkin esitysten jälkeen. Yhtälailla albumituotantoa kuuntelevalle voi tuntua mysteeriltä, miksi bändi ei tunnu olevan yhteenkään kokonaisuuteen täysin tyytyväinen.

Yleisö sen sijaan on tyytyväinen. Allekirjoittanut on ollut sitä vuodesta 1994, nähtyään televisiosta Mika Taanilan ohjaaman (Just a) Little Bit More -videon ja hämmästyttyään kuinka musiikki saattoi yhtäkkiä käydä kaleidoskoopilta kuulostavana ja näyttävänä spiraalina aistien kimppuun. Kulunut vertaus, mutta eikö jokainen muista nuoruudestaan hetken, jona joku yhtäkkiä käänsi Technicolor-värit päälle mustavalkotelevisioon? Mietin toisinaan, voiko tuo musiikkivideo olla vastuussa kaikesta myöhemmästä populaarimusiikin kuuntelustani.

Kolmekymmentä vuotta kasassa ollut yhtye. Kymmenen albumia, yksi leffasoundtrack, yksi remix-levy ja yksi coveralbumi The Others -nimen alla. Seuraavassa on näistä 11 purettuna osiinsa.

Parhaat

BARE BONE NEST (1989)

Vielä vuotta aiemmin suoraviivaisesti autotallisoundeilla rymistellyt yhtye löysi ensimmäisellä valiolevyllään sisältään rujon noisebluesbändin. Trion keskiöön siirtyi kiivasta tahtia kitaristina kehittyvä P-K ja tämän kirskuva, yhtälailla Link Wrayn kuin Sonic Youthin äänimaisemista ammentava soittotyyli. Kitara dominoi Bare Bone Nestin ruosteisen rujoa tekstuuria ja hukuttaa lopuksi kaiken feedbackiin nimiraidalla, joka on bändin ainoa levylle päätynyt seikkailu aidon free form -metelin pariin.

Mukaan mahtuu yhä suoraviivaista räimettä (Frankenstein, Bone Bone Baby, Don’t Play Cello), mutta voima on pienissä kekseliäissä yksityiskohdissa: Fly On on kudelma kuumeisia suurkaupunkiääniä ja öistä, rullaavaa yökerhoboogieta, jonka äänimassasta viimeisenä erottuu kahvinkeittimen porina. Peer Günt -tyylisen jyystörockin kanssa pelleilevässä Save My Soulissa on mitä rasittavin kukkopilli, You’re Mine Bluesissa raitiovaunutahtiin raskaasti hengittävä komppi.

Bare Bone Nestin vinoissa kuulokuvissa sarjakuvamainen kauhukuvasto sekoittuu humaltuneeseen roskisbluesiin – ehkä tämä on apokalypsin jälkeinen Chicago? Tunnelma on kuin scifi-versiossa Edward Hopperin Nighthawks-maalauksesta, jossa yksinäiset vaeltelevat raunioituneessa kaupungissa, yöilmaa halkovat uhkaavat sireenit ja kuolevat transistorilaitteet hurisevat. Sukulaisteos Jari Halosen Lipton Cocktonille?

Video ei ole enää saatavilla

BIG LUPU (1992)

22-Pistepirkon pääteos? Riku Mattilan soololevy? ”Sick Lupu?”

Yllättävintä pitkään työstetyn, lopulta 1992 julkaistun neljännen albumin kohdalla on, että Suureksi Poplevyksi se on liiankin onnistunut. Hiomattomia kulmia ei juuri ole näkyvissä. Mukana on täydellistä helkkypoppia ja komplekseja sovituksia, joihin omituisen lisänsä tuovat käyrätorvet, saksofonit ja piano, jota harvoin on kuultu yhtyeen levyillä.

Äänimaailmaltaan Big Lupu on pirkkojen täyteläisin työ ja sattumalta myös kantrivaikutteisin. Puimakonesoundista (Household Affairs) kuljetaan räjähtävään Austin-psykedeliaan (Texacoson) ja lopulta naulana arkkuun vielä Suicide-tunnelmiin (Swamp Blues).

Yleisvaikutelma on kuitenkin sofistikoitunut. Parhaiten tämä näkyy Espen kappaleissa, joita on mukana neljä. Ne nousevat esiin smaragdimaisina, pahaenteisen tummaa valoa kiiluvina tunnelmakuvina: puolitajuisena vellova Tired of Being Drunk, All Night Cafen mannermainen, raikas yölämpö, paheellinen bluesnäppäily Papa, ja mestarillista hipova, hikiseltä yön painajaiselta kuulostava harhailu I’m Right.

Big Lupu on kieltämättä täydellinen levy, mutta yhtyeelle ominaisen rosoisuuden kustannuksella. Olisiko levyä kenties kiillotettu tuolloin lupaavalta vaikuttaneet Ranskan markkinat mielessä?

Video ei ole enää saatavilla

RUMBLE CITY, LALA LAND (1994)

Riku Mattilan jääminen tuottajanpallilta Big Lupun jälkeen merkitsi kenties tärkeän elementin menetystä, mutta näkyi myös uudistuneena luomistyönä: syntikoita, beatboxeja, Johnny Lee Michaels studiossa!

Rumble City kuulostaa edelleen hyvin tuoreelta ja vaivattomalta albumilta. Huippuunsa puunatun ja kurinalaisen Big Lupun boheemi savuisuus on poissa, tilalla kuulasta ilmavuutta, joka usein rustiikkisesti rämisevillä levytyksillä on jäänyt peittoon.

(Just a) Little Bit More on toki albumin hieman laskelmoitu (mutta upeasti toteutettu) psykedeelinen hittitrippi. Samaa popkonventioiden itsestäänselvyyksillä ovelasti pelaamista kuullaan I Do I Don ja At the Everybody’sin kertosäevyöryttämisessä. Nämä jäävät kuitenkin levyn blueshämyä ja jonkinlaista grungemaista balladismia oudosti yhdistelevien tunnelmapalojen varjoon: haikea, matelevan hidas Snowy Dave (kuunnelkaapa tämän kappaleen huikea versio Downhill City -elokuvan soundtrackilta, toim.huom.), krapulainen Oo My Head ja eritoten raaka, vääntelehtivä I Never Said -ripittäytyminen ovat kaikki täynnä talven harmaata aamuvaloa ja ahdistusta lumikenttien keskellä.

Lisänsä tuovat levottomasti nytkyttävät Wild Billy, Tokyo Tiger ja Gimme Some Water, jotka ovat kuin mutanttimaisia kehittelyjä bändin aiemmin röyhkeästi rokanneista autotallistandardeista. Nyt mukana on uutta sähköistä vainoharhaa ja vaaran tunnetta. Pirkkojen paras albumi.

Video ei ole enää saatavilla

ELEVEN (1998)

Tilinpäätös 1990-luvusta. Raastavan levytysprosessin aikana syntyi loputon valikoima päällekkäisäänityksiä, ja nauhakakkuja soviteltiin vaihtelevilla kombinaatioilla ja miehityksillä. Viimeiseksi makutuomariksi tarvittiin jälleen Riku Mattilaa.

Syntyi ekonominen ja tiivistetty (30-minuuttisena liiankin tiivis?) prototyyppielektrolevy, joka kertoo yhtyeestä iskevimmän konesoundinsa ja juurimusiikkitaustansa risteyskohdassa. Maaninen kuumeisuus ja seesteiset balladit lomittuvat kauniiksi paketiksi. Eleven on levy, jolla muusikot käyvät saumattomimmin yhteen konejatkeidensa kanssa, vaikka esimerkiksi renkutusmaisuudessaan jo valmiiksi rasittavan Onion Soupin taustat eivät täysin ole aikaa kestäneet.

Sad Lake City sen sijaan on hieno, ikinäppärästi säksättävä yhden idean aavikko-anthem ja Boardroom Walk täysin ajatonta klassikkoainesta. Shadow taas edustaa yhtyeen parasta autoradiorockia koskaan. Hey Manin kertosäkeessä liu’utaan Disney-sfääreihin kuin Neil Young Harvestilla konsanaan, mutta muutoin kauneusvirheitä on mitättömän vähän.

Albumin lyhyeen kestoon suhteutettuna ne tiputtavat Elevenin 22-Pistepirkon diskografiassa parhaiden levyjen sarjassa hännille, mutta kyseessä on silti yhtyeen coolein levy koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

Väliinputoajat

PIANO, RUMPU JA KUKKA (1984)

Pistepirkkojen tuotannon merkillinen orpolapsi syntyi ensimmäisen ep-levyn (mukana bonuksena Betan julkaisemalla cd-uusintapainoksella) jälkituotteena, kun Johannan Atte Blom vaati vuoden 1982 Rock SM -voittajilta lisää suomenkielistä musiikkia.

Tittelinsä myötä hissuttelevan ”villasukkabändin” leiman saanut yhtye haki jo uutta tyyliä ja koki albumin työstämisen vaivaannuttavaksi pakkopullaksi. Lopputulokseen bändi suhtautui nuivasti, eikä Piano, rumpu ja kukka tunnu kohoavan korkealle fanienkaan listauksissa.

Monille suomeksi laulettu materiaali on kuoliaaksi vaiettua pirkkohistoriaa. Albumi on silti paljon mainettaan parempi tallenne kotimaisesta uuden aallon outoilusta 1980-alussa, ja sillä soittaa jo tuolloin omaleimainen ryhmä. Ääriminimalistinen tuotanto monotonisine Casio-nakutuksineen, harvoine, naukuvine kitaralinjoineen ja kahden sormen kosketinkuvioineen on sympaattisen boheemi väkerrys.

Video ei ole enää saatavilla

THE KINGS OF HONG KONG (1987)

Monien ikuiseksi garagerockbändiksi leimaamat pirkot ovat tehneet loppujen lopuksi vain yhden tyylipuhtaan garagelevyn ‒ ehkä svengaavimman sellaisen, mitä Suomessa on kuunaan nauhalle taltioitunut. The Kings of Hong Kong on marakasseilla tomeja paukuttavaa räimettä parhaimmillaan.

Englanninkielistä kauttaan aloitteleva nuori yhtye on loistavassa vedossa ja P-K honottaa rokkisiansaksaa paikoin melko hurriganesmaisina purkauksina. Poplaulun kaavaa ja äänimaailmaa varioidaan vielä turhankin varovaisesti; irtiottoja ovat The Velvet Undergroundin hengessä rullaava Motorcycle Man ja campy kantriveto Don’t Try to Tease Me. Enimmäkseen resepti on: kitara, farfisa, rummut ja rock’n’roll & koko älämölö all night long!

Video ei ole enää saatavilla

RALLY OF LOVE (2001)

Diskografian omituisin artikkeli taitaa olla vuoden 2001 Rally of Love. Utajärveläiset löysivät jostain syystä itsensä Tore Johanssonin malmöläiseltä hittitehtaalta, missä tarkoituksena oli työstää radiosoittoon sopivaksi siloteltu levy.

Äänimaailma on vieraannuttava: stailatut konetaustat elävät täysin omaa elämäänsä vailla kontaktia sävellyksiin. P-K:n ääni kuulostaa tämän kaiken päällä entistä karskimmalta, muuta bändiä ei kuulu eikä näy. Kontrasti on hämmentävä.

Rally of Love jää soimaan loputtomalla luupilla jonnekin omaan vaihtoehtotodellisuuteensa ja sen viehätys piilee pitkälti aavistuksessa, että kyseessä on jälleen outo sisäpiirivitsi. Lopulta This Time, Car Wash ja nimikappale jäävät syntisiksi korvamadoiksi. Täysi ufo levyksi.

Video ei ole enää saatavilla

DROPS & KICKS (2005)

2000-luvun puolivälissä trio irrotti itsensä rentoutuneita lainakappaleita soittavaan The Others –projektiin. Retrovaihde kuului myös vuoden 2005 Drops & Kicksillä, jolla juureva pelkistyneisyys oli Rally of Loven jälkeen taas läsnä. Jopa kansidesign tuntui yrittävän henkiä Bare Bone Nestin vaikutteita, joskin valokuvakollaasien tilalla on nyt hailakkaa digivalokuvaa.

Samaa kuvausta voisi käyttää albumin vähemmän vakuuttavasta, 2000-lukulaisesta soundimaailmasta, joka tuntuu välillä epäilyttävän kimmeltävältä ja läpikuultavalta (Sister May, Mr. Twister). Drops & Kicksin biisinkirjoitus on kuitenkin alusta loppuun perusnappaavaa pirkkolaatua.

Video ei ole enää saatavilla

LIME GREEN DELOREAN (2011)

Lime Green Delorean osoittautui bändin freeseimmäksi luomukseksi aikoihin. 2010-lukulaisen trendikkään indiepoppimainen tuotanto on osa viehätystä – Lime Green Deloreania haluaisi melkein kutsua bändin twee-levyksi. Mieleen tulee Birdyn kepeys.

Toki vanhahtavan raskaalla äänimaisemoinnilla luodaan välillä dramatiikkaa: avausraita Lights by the Highway saattaa olla vaikuttavin bändin koskaan äänittämä balladi, eivätkä Deloreanin loppupäänkään slovarit jätä kylmäksi.

Muutama raita saa epäilemään kolmikon mielenterveyttä (So Much Snow, Dream 1987 ja riivaava Broken Toys), mutta nämäkin joutuu lopulta kuittaamaan levyn entistä mielenkiintoisemmaksi tekevänä luovana hulluutena, jossa on enemmän Piano, rumpu ja kukka -aikaista pirkkomaisuutta kuin viimeisimpien albumien ehkä hieman tosikkomaiseksi jumiutuneessa bluesrockjurnutuksessa.

Video ei ole enää saatavilla

Vältettävä

(WELL YOU KNOW) STUFF IS LIKE WE YEAH! (2008)

Drops & Kicksin henkinen seuraaja ja ainoa selkeä pettymys bändin tuotannossa. Yhdysvaltalaisen Kramerin tuotannossa syntyneellä albumilla bändin soundi on orgaanisimmillaan aikoihin, mutta kokonaisuus tuntuu harvinaisen linjattomalta ja kappalevalikoima keräilyerältä.

Tässä vaiheessa, Drops & Kicksin ja The Othersin jälkeen, pirkkojen ei olisi tarvinnut enää levyttää yhtään albumia todistellakseen kykyään rouheaan garagebluesiin ja rupiseen jenkkikitarointiin, vaan keskittyä kappaleisiin – hyviä sellaisia on albumilla harvassa.

Parhaimmillaan tulokset ovat tiukkoja, mutta ennalta-arvattavia vetoja: Zombie, Aquarius Zero, Refrain from the Refrain ja Garbage Land. Muutoin materiaali on sekalaista ideoiden pyörittelyä, niiden kertausta, tai vain keskitasolle yltävää yhdellä kikalla pelaamista, mistä selkeimpänä esimerkkinä puolitiehen jätetty avausraita Suburban Ladyland. Stuff Is Like We Yeah!

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

ZIPCODE (1996)

Äkkiväärät tempaukset ovat olennainen osa vastarannankiiskimäisen yhtyeen luonnetta. Sellainen oli myös viidentoista yhteisen soittovuoden kunniaksi julkaistu Zipcode.

Hittilevy Rumble Cityn jälkeen remix-kokoelma luultavasti säikäytti monen tuoreen kuulijan loitommaksi, puhumattakaan autotallikauden vakiintuneista faneista. Zipcode edusti juuri sitä paatunutta konemusiikkia, joka ilkeämielisenä oli hiipimissä suoraselkärockin kimppuun, eikä edes mitään helposti aukenevaa sellaista.

Levy starttaa Aleksei Borisovin minimalistisella versioinnilla Tired of Being Drunkista, joka venyy kymmenminuuttiseksi – vuonna 1996 remixaus kuitenkin tarkoitti aika monelle vitamiineilla höystettyä hittikappaletta, jolla cd-levyn ylimääräiset minuutit täytettiin.

Zipcoden materiaalista osa toimii, osa ei. Versioista vastaavat muun muassa Peter Zaremba, Martin Rev ja Utah Saints. Zipcode on ajankuvana hykerryttävä yhdistelmä lapsekkaan innostunutta teknologiaflirttiä ja jo julkaisuajankohtanaan korruptoituneelta kuulostanutta makuuhuone-elektroa, tracker-tiedostoja ja sekavia DAT-nauhapinoja albumiksi parsittuna.

Bändiä itseään kuullaan kahdella kelpo raidalla, jotka ovat tyyliuskollinen rämistely Roundabout ja kiehtovan sähköisesti suhiseva kummitusveisu Horror O’Horrible – uudelleentulkinta vuoden 1982 Kammo kammo kamalasta.

Video ei ole enää saatavilla

Viiden cd:n ja yhden dvd:n boksi The Singles ilmestyy 19.10.2012. Boksi sisältää 22-Pistepirkon singlet, b-puolet ja valikoiman live-äänitteitä vuosilta 1986–2012 sekä Off Road Manual -dokumentin.

Raukatko vain menevät merten taa? (Kuva: Tomi Palsa)

Rakkauden rallia varten 22-Pistepirkko kiillotti kuorensa ruotsalaisella vahalla.

”This time, it will be so much better,
All those letters and words”

22-Pistepirkkoa on helppo pitää yhtenä Suomen omapäisimmistä orkestereista, yhtyeenä jota muiden sanomiset eivät juuri hetkauta. Siksi onkin hätkähdyttävää oivaltaa, miten suuri rooli yhteistyökumppaneilla on ollut kolmikon musiikissa. Mitä syvemmälle laulujen tekijätietoihin ja levyjen tuotantohistoriaan uppoaa, sitä useammin ulkopuolisiin nimiin törmää.

Havainto ei ole kuitenkaan ristiriidassa yhtyeen luonteen kanssa. Apulaisten käytössä lienee kyse lähinnä työskentelytavasta ja keinoista toteuttaa omaehtoisia visioita. Kuten Viljami Puustisen kokoama briljantti yhtyehistoriikki (22-Pistepirkko, Like, 2005) osoittaa, Keräsen veljeksillä ja Espellä on ollut tapana viedä studioon rajaton määrä aihioita, omaleimainen estetiikantajunsa sekä tukku teesejä, joiden mukaan levyä tulee lähestyä. Samalla he ovat muovanneet tuottajan yhdeksi instrumenteistaan – tekniseksi ja vuorovaikutteiseksi apuvälineeksi, jonka avulla yhtye sovittaa tai sovituttaa laulunsa miksausvaiheessa kokonaisiksi kappaleiksi.

Prosessien luonteet ovat vaihdelleet vuosien, aihioiden ja näkemysten mukaan. Esimerkiksi Big Lupun (1992) kokoaminen jäi aikoinaan lähes yksin Riku Mattilan harteille. Vastavasti Rumble City (LaLa Land):in (1994) ja Elevenin (1998) kappaleteelmiä ja teemoja heiteltiin tuottajalta ja miksaajalta toiselle, kunnes monen kokin sopista saatiin koostettua hämmästyttävän yhtenäiset ja onnistuneet albumit. (Well You Know) Stuff Is Like We Yeah! -albumin (2008) tuottaneen Kramerin tehtävänä taisi puolestaan olla lähinnä vihreän valon heiluttelu pirkkojen puolivillaisimmillekin jamisessioille.

Kenties voimakkaimpana tuotantotiimin ääni soi kuitenkin vuonna 2001 ilmestyneellä Rally of Lovella, jolla 22-Pistepirkko päätti päivittää sointinsa kerralla radiokelpoiseksi. Uuden musiikillisen muotonsa syntypaikaksi orkesteri valitsi Malmön kuuluisan Tambourine-studion, jossa kolmikko antautui Per Sundingin kipparoiman työryhmän tuotettavaksi.

Rally of Loven ”hittikonsepti” oli yksinkertainen. Kappaleaihioiden taustalle koottiin kevyesti popahtaneita konetaustoja ja P-K Keräsen lauluosuudet perattiin lähes pikkutarkalla otteella virheettömiksi. Vaikka äänimaailma poikkesi rajusi Pistepirkkojen nuhjuisesta estetiikasta, sessioihin tuodut sävellykset tuntuivat asettuvan oitis tuotantojoukon aaltopituudelle. Niinpä kolmikko lähti kotimatkalle mukanaan linjakkaasti ja tyylikkäästi soinut kappalepaketti.

Matkalaukkuun sullottiin viime hetkellä myös jokunen raakile, jotka yhtye työsti Suomessa valmiiksi Jussi Jaakonahon avustuksella. Yksi näistä oli This Time – haikeasti soiva kuvaelma uuden mahdollisuuden metsästämisestä ja muutoksen illuusioon turvautumisesta. Tarinan alla konepohja soljuu suorastaan petollisen kevyenä ja P-K:n laulussa kaikuu vähintään yhtä paljon haaveita kuin menneen pettymyksen tuskaa. Yhtyeen blues-juuret kuuluvat ryhdikkään kaihoisasti soivissa kitaroissa, joiden huomaamaton vuoropuhelu ja nyanssien seuranta ovat vertaansa vailla.

Ja kuten kappaleen akustiset keikkaversiot ovat osoittaneet, on laulun varsinainen sydän jossakin kaukana koneiden ulottumattomissa, mutta lähellä kuulijaa.

”This time I’ll take it cool
absolutely fine
not out of reach”

Stetson pysyi P-K Keräsen päässä silloinkin, kun tausta täyttyi koneista. (Kuva: Tomi Palsa)

Avoimesti radiohakuisen musiikin tekeminen ei tietenkään muuttanut 22-Pistepirkkoa kertaheitolla uudeksi orkesteriksi. Vaikka This Timea voi pitää eräänlaisena kompromissina, konemaisen pop-kaavan ja utajärveläisen eksentrismin keskiarvona, soi kaiken yllä orkesterin epäsovinnaisuus. Juuri tämä silon ja roson välinen ristiriita tekee Rally of Lovesta kauttaaltaan kiinnostavan levyn. Jos yhtyeen hienovarainen melodiantaju onkin kuin kotonaan pehmeästi naksuttavan ja rullaavan konepatterin päällä, tuntuu P-K:n äänen rohtunut sielukkuus muistuttavan lähes anarkistisesti kaiken muun pop-musiikin pinnallisuudesta.

Tämä jännite osoittaa 22-Pistepirkon pysyvän 22-Pistepirkkona, olipa musiikin ulkoasu millainen hyvänsä. Ehkä siksi This Timestakaan ei tullut koskaan suoranaista hittiä. Vika saattoi olla myös kappaletta ympäröineessä ajassa ja sen muotivirtauksissa. Ironista kyllä, This Timen ilmestyessä maailmaa ravisteli musiikki, johon 22-Pistepirkko oli juuri tehnyt uransa jyrkimmän pesäeron.

Onkin vaikea sanoa, tekikö 22-Pistepirkko liukassointisen pop-levyn tiedostamattomana vastareaktiona The White Stripesin ja kumppanien käynnistämään retrobuumiin, vai oliko orkesterin ajoituksessa kyse vain sattuman epäonnisesta oikusta. Lähes varmaa kuitenkin on, että jossakin kollektiivisen alitajuntansa uumenissa 22-Pistepirkko tiesi olevansa vain käymässä Rally of Loven äänimaailmassa. Samalla lailla kuin This Timen surumielinen pohjavire vihjaa päähenkilön jäävän lopulta kiinni vanhoihin kaavoihinsa, palasi 22-Pistepirkko Rally of Loven jälkeen summittaisesti soitetun garagen ja ytimekkäästi räimivän triosoinnin pariin.

Matka Ruotsiin oli loppujen lopuksi vain aurinkoinen viikonloppuristeily, käynti vieraassa mielentilassa. Tällaista tällä kertaa. Jokin This Timessa kertoo kuitenkin, että matka oli tehtävä. Ilman sitä ei olisi ollut mahdollista palata kotiin.

”It’s time; I choose my kind of a street
It’s got to be, so much better”

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

17. huhtikuuta 2001 – Oy Veikkaus Ab:n toimitusjohtaja Matti Ahde erotettiin virastaan syytettynä naispuolisten alaistensa ahdistelusta.

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 17 Anna Calvi – Desire

On nainen. On jumalainen nainen, hypnoottinen ääni ja punaiset huulet. Desire-kappale kumahtelee kohtalokkaana, seksuaalisena ja voimakkaana. Osuvasti nimetty biisi on jälleen yksi osoitus siitä, miksi Anna Calvi on juuri niin kuolettavan ihana kuin onkaan. ”God knows it’s just the devil in me”, Anna laulaa. Silloin tietää, että taistelu ei auta. On antauduttava. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 16 Tom Waits – Bad as Me

Tom Waits, tuo vanha färssi varjoisilta kujilta, meni ja turautti seitsemän vuoden tauon jälkeen levyn, jolle ei vuoden mittaan montakaan haastajaa löytynyt. Meno on alusta loppuun täyttä höökiä, kuin yhtä raivotautista mutta inspiroitunutta mahlapurkausta. Nimibiisi Bad as Me siis kelpaa tähän listaustarkoitukseen siinä missä mikä tahansa muukin kipale levyltä. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 15 Feist – Graveyard

Introvertilta Metals-albumilta ei löytynyt iPod-mainokseen sopivia hittejä 1234:n tyyliin. Sen sijaan levyn kirkkaimmista hetkistä käy esimerkiksi Graveyard, jonka mantrassa herätellään kuolleita henkiin. Kappale keinuu vetäytyneestä värjöttelystä kohti uljasta loppuaan, eikä kokonaisuus ole onneksi liian mahtipontinen, vaikka mukana on puhallinsoittimia ja kuoro. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 14 Kate Bush – Snowed in at Wheeler Street (feat. Elton John)

Kaksi sielua on jumissa ikuisuuksiin pyörivässä ajan pyörässä, mutta heidän tragediansa on jäädä aina erilleen. Juuri kun he ovat saavuttamassa toisensa, heidät repii erilleen milloin Rooman palo, milloin Lontoon sumu tai 9/11. Crescendot kasvavat huikeiksi Katen ja Eltonin laulaessa koko sydämestään, etteivät he taas halua menettää toisiaan. Syvästi koskettavaa. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

# 13 22-Pistepirkko – Rodeo Heart

Kun Utajärven outolinnut vaihtavat herkistelyvaihteelle, tuloksena on lähes aina poikkeuksellisen sydämeenkäyviä lauluja. Sympaattinen Rodeo Heart on Lime Green DeLorean -albumin pieni salaisuus. Se on hahmotelma haparoivasta yrityksestä pysyä kohdalle osuneen, lujaa lyövän sydämen kyydissä, ja siitä, pitäisikö päästää irti vai pitää vain entistä tiukemmin kiinni. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 12 Mirel Wagner – No Death

Joskus kuiskaus kuuluu huutoa voimakkaammin. Mirel Wagnerin arsenaali rajoittuu akustiseen kitaraan ja tuskin puheääneen yltävään lauluun, mutta vaatii kuulijansa rajoittamattoman huomion. Komean ensilevyn helmeksi nousee goottilainen tarina kuolleesta rakastetusta – vai ehkä lapsesta? Vuoden intensiivisin esitys ei päästä otteestaan ennen viimeistä nuottia. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 11 Burning Hearts – Into the Wilderness

Kun Chairliftin luonnonmukaisesti valmistettu elektropop yhdistetään Magenta Skycoden pyhältä tuntuvaan jylhyyteen, käy selväksi kuinka poikkeuksellisesta jalopuusta turkulaisen Burning Heartsin melodian- ja nyanssientaju onkaan veistetty. Burning Hearts matkaa helmikuisella kakkosalbumillaan entistä syvemmälle luontoon. Kerrankin on varmaa, että hype kestää. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 10 Atlas Sound – Terra Incognita

Aaah, niin intiimiä mutta terävää, niin terävää mutta intiimiä. Bradford Coxin kynä ei petä. Nyt on helppo sanoa, että (Coxin bändiprojektin) Deerhunterin Halcyon Digest ennakoi Parallaxia jo 2010, mutta mitään näin herkkää, paljasta ja jotenkin lumoavan pysähtynyttä ei kai kukaan ihan odottanut. Terra Incognita on tämän metamorfoosin riipivän alaston huipentuma. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 9 Fucked Up – Queen of Hearts

”Hello my name is David. Your name is Veronica. Let’s be together, until we’re all finally crushed.” Vaikka traaginen loppu saapuu jo levyn viitosbiisissä, kukapa meistä ei tahtoisi olla kokematta Queen of Heartsin intensiteetillä starttaavaa rakkaustarinaa. Repeat-nappi huolehtii onneksi siitä, että David ja Veronica löytävät toisensa yhä uudelleen ja uudelleen. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 8 Iron & Wine – Walking Far from Home

Profetiat ja sanahelinä ovat usein yhtä. Iron & Winen matkahavaintojen arvo on pikemmin niiden lyyrisessä vaikuttavuudessa kuin varsinaisessa sanomassa. Silti laulussa on jotakin ylevää ja ylevöittävää. Se antaa totuuksien jäädä ristiriitaisiksi, luovuttaa satunnaisille havainnoille todistusvoiman ja ylentää ulkopuolisuuden tunteen avaran ymmärryksen esiasteeksi. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 7 Kurt Vile – Jesus Fever

Oliko Lana Del Rey mielestäsi tuotekuva? Entäpä Kurt Vile sitten? Kun kerran kuvittelee hepun vetämässä Jesus Feverin American Idolissa, ei mielikuvasta enää pääse eroon. Ehtaa rokkia Vilessa on tuskin nimeksikään, vuoden parhaiten soljuvaa popnerokkuutta sen sijaan kosolti. Kurt Vilen tukka on lakritsihattaraa. Haluan syödä Kurt Vilen tukan! Lisää sokerihuurua! (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 6 Bon Iver – Perth

Perth on kappaleena niin ylitsetulvivan kaunis, että kuuntelijalla on vaikeuksia olla pakahtumatta. Marssirummut, valtavat äänivallit, herkähkö kitaramelodia ja Justin Vernonin korkealta henkäillyt koskettavat lyriikat takaavat yhden vuoden herkistävimmistä kappaleista. Ihailtava nappisuoritus Bon Iveriltä, myös muiden taannoisen hittialbuminsa kappaleiden osalta. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja päättyy huomenna.

The Bronx vaihtoi hc-punkin akustisiin kitaroihin ja trumpetteihin – pysyvästi?

Tänään maanantai-iltana Helsingin Nosturissa esiintyvä Mariachi El Bronx on hyvä esimerkki yhtyeestä, joka ei oikein tiedä, mihin musiikintekemisessään keskittyä. Losangelesilaisen The Bronxin jäsenten perustama rinnakkaisyhtye soittaa meksikolaista mariachi-musiikkia, jolla on emoyhtyeen hardcorepunkin kanssa hyvin vähän tekemistä – jos senkään vertaa. Terapiaprojektina Mariachi El Bronxia ei voi enää sivuuttaa: The Bronxin viidestä albumista kaksi tuoreinta on julkaistu sen mariachi-inkarnaation nimissä.

Skitsofreenisten kalifornialaisten konsertin kunniaksi Nuorgam esittelee kaksi tusinaa muutakin yhtyettä, joiden persoona on enemmän tai vähemmän jakautunut. Aloitamme lievemmistä tapauksesta kohti vakavampia persoonallisuushäiriöitä edeten.

Tekstien kirjoittamiseen osallistuivat Tommi Forsström, Jarkko Immonen, Jani Järvinen, Joni Kling, Samuli Knuuti, Hannu Linkola, Antti Lähde, Juha Merimaa, Arttu Tolonen, Mikko Valo ja Anton Vanha-Majamaa.

Harmittomat

Parliament vs. Funkadelic

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Vuonna 1956 New Jerseyssä 15-vuotias George Clinton perusti doowop-lauluyhtye The Parliamentsin. 1960-luvun lopulla hän pestasi yhtyeen kiertueille viiden hengen taustabändin, joka sai pian nimekseen Funkadelic.

Sitten? Vuoteen 1970 mennessä tyyli oli vaihtunut rasvaiseen rytmiriehaan, ja Clintonin funkpartio levytti yhtä aikaa kahdella nimellä. Samana vuonna ilmestyivät sekä Funkadelicin että Parliamentin debyyttialbumit, jotka tyylillisesti osuivat jonnekin Sly Stonen ja James Brownin funkjamien ja Jimi Hendrixin happokitaroinnin väliin – tosin alusta asti Funkadelicin levyillä valkoinen rock oli aavistuksen suuremmassa roolissa kuin Parliamentin tuotoksissa. Livenä bändi käytti yleensä nimeä Parliament-Funkadelic ja esitti sekaisin kummallakin nimellä levytettyä materiaalia. Sama meno jatkui aina 1980-luvulle asti, ja kollektiivin sisällä muodostui useita spin-off-yhtyeitä, ehkä nimekkäimpinä Bootsy’s Rubber Band ja Brides of Funkenstein. Tyylillisesti kaikki eri aktit olivat kuitenkin omaksuneet Clintonin doktriinit niin täydellisesti, että tyylillistä irtautumista P-Funk-eetoksesta ei yrittänyt näistä yksikään.

Mikä yhdistää? Biitit ja tyylit. Jos tykkää yhdestä, niin tykkää periaatteessa kaikista, hiuksenhienoja makueroja lukuun ottamatta. Psykedeelinen karnevaalitunnelma, loputtomat jamit, b-luokan scifi-huumori ja aikuisvaipat joko iskevät tai sitten eivät iske.

Kumpi voittaa? Funkadelic, mutta vain sätkän mitalla. Alkuaikojen Funkadelic-psykedelia on kestänyt aikaa hitusen paremmin kuin jotkut Parliamentin karkkijamit. Kilpailu paremmuudesta käydään reiluuden nimissä vain Funkadelicin ja Parliamentin välillä, sillä kollektiivin lukuisat spin-off-bändit ovat vain alaviitteitä P-Funk-ensyklopediassa kaukana kahden pääotsikon alapuolella.

Skitsofreniaprosentti? 0 %. Vaikka hiuksia voi halkoa loputtomiin Funkadelicin tai Parliamentin paremmuudesta, ei bändejä voi hyvällä tahdollakaan pitää kovin erilaisina. Varsinkin sen jälkeen, kun valtaosa James Brownin bändistä hyppäsi Clintonin kelkkaan vuonna 1972 (muun muassa basisti Bootsy Collins ja Maceo Parkerin johtama puhallinsektio Horny Horns), bändi(e)n tyyli ja soundi hioutui niin tunnistettavaksi, että oksat ja housut pois.

Video ei ole enää saatavilla

Supergrass vs. The Hotrats

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Oxfordin kolmesta brittipopsuuruudesta (Ride, Radiohead, Supergrass) se leikkisin. Palkittiin jo esikoislevynsä aikaan vuoden parhaalle brittiläiselle popsävellykselle myönnettävällä Ivor Novello -palkinnolla Monkees-henkisestä Alright-jättihitistään. Julkaisi kuusi albumillista punkista ja klassisesta rockista ammentavaa kitarapoppia tasaisesti laskevalla menestyskäyrällä ennen kuin laittoi pillit pussiin vuonna 2010.

Sitten? Gaz Coombes, Danny Goffey ja tuottaja Nigel Godrich muodostivat The Hotratsin vuonna 2009. Yhtyeen esikoisalbumi Turn Ons julkaistiin vain kuukausia ennen kuin Supergrass tiedotti hajoamisestaan. Ensimmäiset keikkansa The Hotrats teki vasta Supergrassin hajoamisen jälkeen.

Mikä yhdistää? The Hotratsin esikoisalbumilla kuullaan covereita muun muassa The Velvet Undergroundilta, The Kinksiltä, Roxy Musicilta, David Bowielta ja Gang of Fourilta. Saman litanian voisi löytää Supergrassin biografian “influenced by” -osiosta.

Kumpi voittaa? Supergrass tietysti. The Hotrats on tekemässä toistakin albumia, mutta kovin monia se tuskin kiinnostaa.

Skitsofreniaprosentti? 1 %. Jos Supergrass olisi tehnyt coveralbumin, sillä olisi luultavasti täsmälleen samat kappaleet kuin Turn Onsilla.

Video ei ole enää saatavilla

Saint Etienne vs. Cola Boy

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Saint Etienne on kahden soittotaidottoman popnörtin pystyyn laittama yhtye, joka teki tanssimusiikista hyväksyttävää indie-piireissä.

Sitten? Tarinan mukaan Bob Stanley ja Pete Wiggs halusivat testata kuinka heiltä luonnistuisi klubihitin väsääminen ajalle tyypillisen pianoriffin ympärille. Sarah Cracknellin kanssa purkitetusta demosta prässättiin whitelabeleita, joita kärrättiin levykauppoihin. 7 Ways to Love -kappale osoittautui heti massiiviseksi lattiantäyttäjäksi, ja levy-yhtiöt jäljittivät kilpaa kappaleen tekijöitä. Stanley ja Wiggs eivät halunneet julkaista kappaletta Saint Etienne -nimellä, koska pelkäsivät, että se olisi romuttanut yhtyeen lupaavasti alkaneen uran. Laulajaksi pestattiin Janey Lee Grace, koska Sarah Cracknell ei saanut laulaa muilla kuin ET-julkaisuilla.

Mikä yhdistää? Kuten ET-tuotannoissakin, Cola Boyssa on vahvaa baleaarista vibaa ja estetiikassa selkeitä lainauksia 1960-luvulta.

Kumpi voittaa? Etienneä on mahdoton voittaa. Cola Boyn kakkossingle He Is Cola kannattaa jättää divarin ale-laariin; sen ”bändi” teki puhtaasti täyttääkseen sopimuksen levy-yhtiön kanssa. Cola Boy oli toisaalta yhdellä mittarilla emobändiään menestyneempi: Saint Etienne on yltänyt Iso-Britannian singlelistalla parhaimmillaan sijalle 11, kun 7 Ways to Love singahti vuonna 1991 suoraan sijalle 8.

Skitsofreniaprosentti? 2 %. Näin jälkikäteen katsottuna 7 Ways to Love sopisi saumattomasti emobändinsä diskografiaan, löytyyhän sieltä He’s on the Phonen tapaista eurojuustoakin.

Video ei ole enää saatavilla

Hardy Nilsson vs. Tommy 16

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Ruotsalaisen jääkiekkolegendan mukaan itsensä nimennyt skellefteålaiskuusikko Hardy Nilsson ilahdutti maailmaa kolmen albumin verran vuosina 1993–97. Ruotsin kieleen tutustumiseen sopivilla sokerihuurretuilla powerpop-kappaleilla lauletaan sydämen asioista niin vilpittömästi, että synkkämielisimmänkin otsakurttu siliää.

Sitten? Vuonna 1995 ilmestyi tismalleen samoista herroista koostuvan Tommy 16:n debyyttialbumi Shauna. Laulukieli vaihtui englanniksi, ja Hardy Nilssonissa pääasiallisena laulajana toimineen Jan Pettersonin sijaan äänessä oli enimmäkseen Urban Holmberg.

Mikä yhdistää? Kerrasta tarttuvat melodiat, voimasoinnut sekä kotimaisen Pennilessinkin julkaisijana pitkään toiminut maineikas ja omaehtoinen levy-yhtiö A West Side Fabrication.

Kumpi voittaa? Koska musiikillisesti yhtyeiden välillä on vain hienoisia sävyeroja,  tehdään tästä kielikysymys ja palkitaan Hardy Nilsson rohkeudesta esiintyä äidinkielellään.

Skitsofreniaprosentti? 3 %. Kielisyydestä.

Video ei ole enää saatavilla

22-Pistepirkko vs. The Others

Video ei ole enää saatavilla

Ensin?  Maailmalla väreilleet rhythm and bluesin, autotallirockin ja psykedelian kaiut kantautuivat 1970-luvun lopulla Utajärvelle asti. Siellä ne sekoittuivat omaperäiseksi keitokseksi kolmen lähes soittotaidottoman muusikonalun tulkitessa niitä kykyjensä ja mielikuvituksensa puitteissa. Kukapa olisi tuolloin uskonut, että konsepti poikisi yhden Suomen hienoimmista, mielenkiintoisimmista ja omaehtoisimmista yhtyeistä, joka löytää uusia näkökulmia musiikkiinsa vielä 30 vuoden ikäisenäkin?

Sitten? Parikymmentä vuotta myöhemmin nuo kaiut lilluivat kiiltäväpintaisessa elektroliemessä. Ruotsalaisvoimin tuotettua Rally of Love -levyä (2001) saattoi pitää  soinniltaan 22-Pistepirkon ajantasaisimpana levynä, vaikka yhtyeen musiikillinen tausta pilkotti puleeratun tuotannon välistä kiinnostavina ruosteläikkinä. Yhdistelmä oli kiehtova, mutta määritti samalla pisteen yhdelle kehityskululle. Myöhemmillä 2000-luvun levyillään 22-Pistepirkko on vannonut jälleen pelkistetymmän, spontaanimman ja rupisemman soiton nimeen. Paluunsa juurille yhtye kiteytti viemällä studioon myös sivuprojektinsa The Othersin, jonka nimissä kolmikko purkitti vuonna 2006 levyllisen Link Wrayn, The Kinksin ja muiden vaikuttajiensa musiikkia.

Mikä yhdistää? Reino Helismaan legendaarinen huomio siitä, että kaikessa soi blues. The Others vie niiden äänilähteiden äärelle, joiden parissa kaikki kerran alkoi. Mitä tarkemmin The Othersia kuuntelee, sitä terävämmin Pistepirkkojen vaikutteet alkavat erottua niiltäkin levyiltä, joilla on ulkoisesti vain vähän tekemistä autotallin ja läpikulkemattomien rämeiden kanssa.

Kumpi voittaa? 22-Pistepirkko, joskaan kilpailuasetelmasta ei ole ollut kyse alkujaankaan. On eri asia toistaa samoja lauluja vuosikymmenien ajan kuin viedä noiden laulujen viestiä eteenpäin mitä omapäisimpien ja välittömimpien musiikillisten synteesien muodossa.

Skitsofreniaprosentti? 3 %. The Others on oikeastaan kuin paineeton kuvaelma Pistepirkkojen treeneistä, joissa lyödään sähköt seinään, avataan muutama olut ja annetaan musiikin mennä minne se haluaa. Yhtyeen kunnianosoitus vanhoille suosikeilleen on vilpitön ja muistuttaa, että rockin sukupuu on kaikkine haaroineenkin versonut yhdestä vahvasta juuresta.

Video ei ole enää saatavilla

Modest Mouse vs. Ugly Casanova

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Modest Mouse on kotimaassaan vaan ei juuri missään muualla valtavan suosittu kitarabändi, joka on tehnyt äkkiväärää ja surrealista, juurevaa americanaa avantgardeen sekoittavaa indierockia vuodesta 1993 asti ja myynyt kahdella tuoreimmalla albumillaan platinaa.

Sitten? Tarinan mukaan mies nimeltä Edgar E. Graham ilmestyi Modest Mousen takahuoneeseen erään Denverissä soitetun keikan jälkeen vuonna 1998 ja teki bändiin vaikutuksen kirjoittamillaan lauluilla. Pian tämän jälkeen Graham katosi – lopullisesti. Lopulta Modest Mousen Isaac Brock päätti levyttää albumillisen Grahamin kappaleita Ugly Casanova -nimellä (Sharpen Your Teeth, 2002), jotta saisi houkuteltua jäljettömiin kadonneen miehen elävien pariin. Tarina on tietenkin täyttä kukkua: hermoheikko Brock vain halusi keksiä tekosyyn olla antamatta haastatteluita uuden albuminsa tiimoilta.

Mikä yhdistää? Ihan kaikki, vaikka Brock onkin ainoa Modest Mousen jäsen, joka soittaa Sharpen Your Teethillä. Vuonna 2010 ilmestyneen luontodokumentin 180° South soundtrackilla kuultiin kahdeksan uutta Ugly Casanova -kappaletta. Nyt kokoonpano oli lähes täsmälleen saman kuin Modest Mousessa.

Kumpi voittaa? Tasapeli. Ugly Casanovan Barnacles on yksi Brockin hienoimpia kappaleita ja Sharpen Your Teeth kaikkea muuta kuin kuriositeetti

Skitsofreniaprosentti? 4 %. Sharpen Your Teeth on sielultaan Modest Mouse -albumi siinä missä muutkin.

Video ei ole enää saatavilla

XTC vs. The Dukes of Stratosphear

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Live-esiintymisiä vierastanut XTC sekoitti new wavea ja psykedeliaa omaksi leimallisen englantilaiseksi ja pastoraaliseksi keitoksekseen. Kriitikkojen rakastama, ostavan yleisön enimmäkseen hyljeksimä.

Sitten? XTC perusti The Dukes of Stratosphearin kunnianosoituksena 1960-luvun pop- ja psykedeliabändeille, kuten Jefferson Airplanelle, The Zombiesille ja The Small Facesille.

Mikä yhdistää? The Dukes of Stratosphear teki pastisseja siitä musiikista, jota XTC:n jäsenet kuuntelivat nuorena. The Dukes of Stratosphear on kuin yksi XTC:n moduuleista kokonaisuudesta irrotettuna.

Kumpi voittaa? XTC on ehdottomasti parempi. The Dukes of Stratosphear on kuriositeetti, jonka tuotanto ei yksinkertaisesti kykene kilpailemaan Dear Godin, Making Plans for Nigelin, Mayor of Simpletonin tai Senses Working Overtimen tasoisten kappaleiden kanssa.

Skitsofreniaprosentti? 7 %. Bändeillä on paljon yhteistä, mutta sivuprojektissa musiikkia ei ole suodatettu 1970- ja 1980-lukujen, vaan 1960-luvun vaikutteiden läpi.

Video ei ole enää saatavilla

Green Day vs. Foxboro Hot Tubs

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Green Day perustettiin Kaliforniassa 1987. Bändin nykyinen kokoonpano vakiintui vuonna 1990, kun rumpali Tré Cool liittyi bändiin vähän ennen debyyttialbumi Kerplunkin julkaisua. Bändi oli 1990-luvun pop-punk-villityksen terävimpiä kärkiä samoilta kulmilta tulevien Rancidin ja The Offspringin ohella.

Sitten? Vuonna 2007 edellisestä Green Day -levystä oli kulunut jo kolme vuotta, eikä uuden levyn julkaisu häämöttänyt edes ihan lähitulevaisuudessa. Vuoden 2004 American Idiot- albumilla bändi oli jo tehnyt ”rasmukset”, eli astunut finninaamaisesta pop-punkista suureellisen stadion-sentimentaalisuuden puolelle. Liekö syynä pääbändin suunnanmuutos, pitkäksi venynyt levytystauko vai mikä, mutta vuonna 2007 Green Dayn faniklubin jäsenille alkoi tihkua maistiaisia uudelta Foxboro Hot Tubs -projektibändiltä, joka koostui Green Dayn kiertuekokoonpanosta kitaristi Kevin Prestonilla höystettynä. Tyylillisesti bändi edusti rosoista garagerockia, ja tarjosi Green Dayn mukaan väylän spontaaniin tekemiseen, joka pääbändistä oli tuolloin päässyt katoamaan. Foxboro Hot Tubs julkaisi debyyttialbuminsa vuonna 2008 ja kiersi sen tiimoilta länsirannikon klubeja.

Mikä yhdistää? Vaikka Foxboro Hot Tubs onkin sinänsä hikisempi, riehakkaampi ja garagempi kuin nykyinen Green Day, ei sointi ja meininki ole äänitysteknistä pseudo-retroilua lukuun ottamatta kovinkaan kaukana emobändin maneereista.

Kumpi voittaa? Pre-1995 Green Day voittaa kaikki. Foxboro Hot Tubs on ihan jees ja nykyinen Green Day voisi lakata olemasta.

Skitsofreniaprosentti? 8 %. Foxboro Hot Tubs varmaan tarjoaa Green Daylle henkireiän ja väylän ilon kautta tekemiseen, mutta musiikillisesti ei kovin vieraille vesille ole lähdetty seilaamaan.

Video ei ole enää saatavilla

Black Keys vs. Blakroc

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Black Keys -duo aloitti räkäisellä blues-mätöllä, mutta on kehittynyt 2000-luvun mittaan funkyksi soulia, bluesia ja rockia sekoittavaksi jyräksi.

Sitten? Blakroc perustettiin, kun bändin jätkät halusivat tehdä yhteistyötä hoppareiden kanssa.

Mikä yhdistää? Blakroc kasaa biisinsä aika pitkälle samoista aineksista kuin emobändikin. Merkittävin ero on, että Dan Auerbachin sijaan äänessä ovat räppärit, kuten Mos Def, Raekwon ja Pharaohe Monch.

Kumpi voittaa? Black Keys on ehtinyt tehdä paljon enemmän hyvää kuin tämä toistaiseksi yhden levyn pituiseksi jäänyt kokeilu. Mutta myös Blakroc on parhaimmillaan älyttömän kova.

Skitsofreniaprosentti? 9 %. Blakroc soittaa ehkä hiukan luuppimaisemmin. Muuten bändeissä sykkii sama sydän.

Video ei ole enää saatavilla

Sielun Veljet vs. Kullervo Kivi & Gehenna

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Vuonna 1982 perustettu Sielun Veljet on suomirockin kulmakivi. Tunnettu erityisesti maanisista live-esiintymisistään. Tekee parhaillaan comebackia – ihan kuin ette sitä tietäisi.

Sitten? Yhtyeen joka suuntaan sinkoileva ideamylly loi jo vuonna 1986 sivuprojektin, englannikielisen garagerock-yhtyeen Leputation of Slavesin. Vuonna 1988 sivuprojektit laajenivat kokonaiseksi kiertueeksi, jolla yhtye arpoi lavalla olevalla onnenpyörällä seuraavan kappaleen esittävän identiteettinsä. Leputation of Slavesin lisäksi yhtye esiintyi r&b-yhtye Pimpline & the Definitesina ja natsiparodia Adolf und Die Frei Scheissena. Kaikki yhtyeet päätyivät EP:lle Onnenpyörä (1985). Kestävimmäksi sivuprojektiksi muodostui iskelmämusiikkia soittanut Kullervo Kivi & Gehenna, jonka kokonainen livelevy julkaistiin Sielun Veljien uran päättäneellä Mustalla laatikolla (1991).

Mikä yhdistää? Itse asiassa varsin moni asia. Sielun Veljien juuret olivat bändiprojektissa, joka soitti iskelmämusiikkia rankkoina sovituksina. Gehennan voi ajatella sulkeneen ympyrän yhtyeen kehityksessä.

Kumpi voittaa? Sielun Veljet. Mutta ei 6–0 vaan enintään 4–2.

Skitsofreniaprosentti? 11 %. Kun yhtyeeltä sopii odottaa mitä tahansa, siltä myös odottaa mitä tahansa.

Video ei ole enää saatavilla

Anthrax vs. S.O.D.

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Anthrax perustettiin vuonna 1981 ja on yksi maailman tunnetuimmista thrash metalia soittavista yhtyeistä. Sen perustaja ja sielu on kaljusta päästä, pukinparrasta ja taskukokoisesta mitastaan tunnistettava kitaristi Scott ”Not” Ian.

Sitten? S.O.D. koostuu Scott Ianin lisäksi Anthraxin toisesta perustajasta (Danny Lilker), rumpalista (Charlie Benante) ja alkuaikojen roudarista (Billy Milano). Ideansa yhtye sai Scott Ianin poliittisesti epäkorrektista piirroshahmosta Sargent D.:stä, jonka raflaavista kannanotoista etenkin yhtyeen ensimmäinen albumi Speak English Or Die (1985) koostuu. S.O.D. on aktivoitunut vuosien varrella useampaan otteeseen. Vuoden 1999 Bigger Than the Devil -albuminsa kiertueella bändi nähtiin jopa hikisellä keikalla kesäisessä Provinssirockissa. S.O.D. vaikutti merkittävästi crossover-genren syntyyn yhdistämällä metallisen soundin hardcoreen.

Mikä yhdistää? Scott Ian on yksi historian tappavimmista rytmikitaristeista ja Charlie Benante rumpalina melkoinen höyryjyrä, joten molempien bändien peruspoljento tuo mieleen lekaharkkolastissa ajavan 18-pyöräisen rekan. Vaikka Anthrax onkin perusteemoiltaan vakavampi yhtye, yhtyeiden ilkikurisissa maailmankuvissa on tiettyä yhteneväisyyttä. Suurimmat erot ovat laulussa: Anthraxin kappaleissa laulu on ollut aina melodista, mutta S.O.D.:n Billy Milano nojaa ilmaisussaan klassiseen huutolauluun – jolle miehen yli 150-kiloinen ruho antaa arvoisensa kaikupohjan.

Kumpi voittaa? Anthraxin 30-vuotista uraa on vaikea pistää samalle viivalle yhdenkään muun yhtyeen kanssa tällä planeetalla. Mutta jos arvioidaan musiikin laatua per äänitetty sekunti, vain kaksi kunnollista studioalbumia nauhoittanut S.O.D. vie pelin mennen tullen, sillä yhtyeen levyille ei heikkoja hetkiä juuri mahdu.

Skitsofreniaprosentti? 13 %. S.O.D. on varsin looginen jatke Scott Ianin luomisvimmalle tilanteissa, joissa Anthrax ei kykene olemaan raskaampi.

Video ei ole enää saatavilla

Sonic Youth vs. Ciccone Youth

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Mikään ei ole ikuista, paitsi Sonic Youth – eikä välttämättä sekään. Vaihtoehtorockin ikonisin yhtye näyttää tulleen tiensä päähän, kun rakkaus ei enää yhdistä Thurston Moorea ja Kim Gordonia. Kiitos 1981–2011.

Sitten? Viiden vuoden ja neljän albumin jälkeen Sonic Youth perusti sivuprojektin, jonka se nimesi Madonnan sukunimen mukaan. Ciccone Youth ei koskaan esiintynyt livenä, mutta julkaisi yhden singlen (Into the Groovy, 1986) ja yhden albumin (Whitey Album, 1988), jolla se hullutteli muun muassa Madonnan ja Robert Palmerin hittien sekä hiphopin parissa (Making the Nature Scene).

Mikä yhdistää? Ciccone Youth on Sonic Youth vahvistettuna Minutemenin Mike Wattilla. Se kertoo paljon siitä, kuinka lähellä emobändi ja sivuprojekti ovat henkisesti toisiaan.

Kumpi voittaa? Sonic Youth, tietenkin. Ei Ciccone Youth kuitenkaan pelkkä vitsi ole. Whitey Albumin kappaleista esimerkiksi Macbeth on täsmälleen sitä missä Sonic Youth on vahvimmillaan: mykistävää noiserockia.

Skitsofreniaprosentti? 14 %. Sonic Youth oli jo vuoteen 1986 mennessä saavuttanut maineen yhtyeenä, joka voi tehdä lähes mitä vain. Siksi Whitey Album olisi hyvin voitu julkaista Sonic Youthin nimissä ilman, että kenenkään aivo olisi nyrjähtänyt.

Video ei ole enää saatavilla

bob hund vs. Bergman Rock

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Hulvatonta ilosanomaansa jo kolmella vuosikymmenellä levyttänyt bob hund on kasvanut uransa aikana räyhäkkäästi räksyttäneestä pennusta sekarotuiseksi ja aistinsa laajentaneeksi hurtanretkuksi, jonka kollaaseissa kaikuvat niin varhaisvuosien anarkia kuin musiikkiavaruuden sattumanvarainen samoaminenkin. Yhtyeen omintakeinen huumori ja kategorioita kaihtava mielenlaatu ovat kuitenkin säilyneet muuttumattomina vuosien kuluessa, riippumatta siitä miten pinnassa kitarat ovat kulloinkin olleet.

Sitten? Vuonna 2001 ilmestynyt Stenålder kan börja tuntui kuivattavan musteen bob hundin historiikin ensimmäisessä osassa. Yhtye katsoi rasavillien kitaroiden reunustaman tien kuljetuksi, kaivoi sanakirjan käteen ja kanavoi energiansa 1990-luvun lopulla hahmottuneeseen englanninkieliseen rinnakkaisorkesteriinsa Bergman Rockiin. Kansainvälisille kentille jonkin aikaa tähyillyt Bergman Rock levytti kaksi albumia, joiden raidoilta bob hundin pitkä varjo oli helpompi tunnistaa kuin Thomas Öbergin vahvasti skooneen murtunut englannin kieli.

Mikä yhdistää? Musiikillisesti Bergman Rock tuntuu luontevalta välivaiheelta bob hundin varhaisen ja nykyisen ilmaisun välillä. Bergman Rockin riemukkaimmat kappaleet kohkaavat samalla lailla kuin emäkoira parhaimmillaan ja sen sanoitukset pulppuavat samasta näsäviisaasta kynästä kuin bob hundin nerokkaimmat lausahdukset. Toisaalta Bergman Rock toi yhtyeen ilmaisuun hidastetun haahuilun ja päämääräänsä etsivät äänikokeilut, jotka ovat jääneet soimaan hukkaminuutteina bob hundin uusimmille levyille.

Kumpi voittaa? Alkuperäinen vie kilvan kotiin muutamalla kirsunmitalla. Vaikka Bergman Rock sai varsinkin ruotsalaislehdistöltä paikoin tylyn vastaanoton, voi yhtyeen musiikin sijoittaa huoletta bob hundin laatuasteikon puoliväliin. Varsinkin I’m a Crabin ja Jimin kaltaiset täsmäiskut kalpenevat bob hundin klassikoille vain persoonallisesti lauletun skoonen ja skoonelaisittain äännetyn englannin välisen erotuksen verran.

Skitsofreniaprosentti? 17 %. Kieli-identiteetti on niin olennainen osa bob hundia, että täydelliseen täyttymykseen on vaikea päästä ilman sitä. Kyse ei ole vain kielestä kommunikaatiovälineenä, vaan siitä miten kieli soi musiikin päällä ja miten se saa musiikin soimaan. Niinpä yhtye on englanniksi operoidessaan monen koirankuseman päässä itsestään silloinkin, kun se kuulostaa prikulleen itseltään.

Video ei ole enää saatavilla

NoMeansNo vs. Hanson Brothers

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? NoMeansNo on kanadalainen, vuodesta 1979 musiikillista buffet-pöytäänsä pyörittänyt trio, jonka ydin on Wrightin veljespari Rob (basso) ja John (rummut). Yhtyeen äkkiväärä ja arvaamaton venkoilu on loksauttanut leukoja auki ympäri maailmaa sekä keikkalavoilla että yhtyeen kahdellatoista äänilevyllä.

Sitten? Hanson Brothers on NoMeansNon älyllisen ja monimutkaisen musiikin täydellinen peilikuva: Ramones-covereilla aloitellut sivuprojekti, jossa sointujen määrä on kolme ja lyriikat pyörivät huomattavasti vähemmän älyllisissä aiheissa – lähinnä jääkiekossa ja kanadalaisen perusmiehen elämässä.

Mikä yhdistää? Vaikka Hanson Brothers tekee parhaansa ollakseen sivistyneen NoMeansNon moukkamainen ja räkänokkainen pikkuveli, eivät bändin jäsenet voi soittotaidolleen mitään. Siksi Hanson Brothersinkin soitto on tiukkaa kuin majavan sulkijalihas.

Kumpi voittaa? Hanson Brothers on ratkiriemukas yhtye, joka tuo tarvittavan raikkaan tuulahduksen NoMeansNon vakavahenkiseen jyystöön. Silti NoMeansNon huikea ura ja lukuisat klassikkolevyt vetävät pisteet pääyhtyeen suuntaan selvin numeroin.

Skitsofreniaprosentti? 19 %. Vaikka NoMeansNo ja Hanson Brothers ovatkin kovin erilaisia yhtyeitä, ponnistaa kumpikin suoraan punk-estetiikasta, eikä sivuprojektia voi näin ollen pitää erityisen hätkähdyttävän omituisena.

Video ei ole enää saatavilla

Huolestuttavat

U2 vs. Passengers

Video ei ole enää saatavilla

Sitten? Nelikko päätti värvätä hovituottajansa Brian Enon Passengersin
viidenneksi vakiojäseneksi. Kuten Passengersin ainoaksi jääneen albumin
Original Soundtracks 1 nimi kertoo, tavoitteena oli tehdä – *haukotus* –
”musiikkia kuvitteellisiin elokuviin”, U2-levyjä maalailevampaa ja
instrumentaalisempaa materiaalia. ”Menossa mukana” olivat myös tuottaja Howie
B. ja Luciano Pavarotti, joka kailotti albumin singlellä, eniten U2:ta
muistuttaneella Miss Sarajevo -kappaleella. Albumi myi odotuksiin nähden
kehnosti, ja Adam Clayton ja Larry Mullen Jr ovatkin myöhemmin teilanneet
projektin tekotaiteellisena räpiköintinä.

Mikä yhdistää? Tietty Bonon ääni, niillä kappaleilla joilla on laulua, sekä
muutenkin suureellinen ote. Ero Zooropaan ei loppujen lopuksi ollut kovin
huikea.

Kumpi voittaa? U2 tuotantonsa laajuuden ansiosta. Passengers-albumi kuuluu
aivan yhtyeen tuotannon kärkipään tuntumaan, mutta yhdellä purrella on
vaikea sotia laivastoa avstaan.

Skitsofreniaprosentti? 20 %. Jos levylle olisivat päässeet japanilaisen
Holi-laulajan kanssa äänitetyt kappaleet, prosentti voisi olla paljon
suurempi.

Video ei ole enää saatavilla

Yo La Tengo vs. Condo Fucks

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? ”37 levykauppiaan pelätään kuolleen Yo La Tengon konsertissa sattuneessa onnettomuudessa”. Satiirisen uutislehden The Onionin otsikko saa edelleen tyrskähtelemään. Sen paremmin ei vuonna 1984 perustetun kitararockyhtyeen maksimaalista “indieyttä” ole kukaan tähän päivään mennessä pystynyt kiteyttämään.

Sitten? Maaliskuussa 2008 Yo La Tengo teki salakeikan Condo Fucks -nimellä brooklyniläisellä Magnetic Field -klubilla. Seuraavana vuonna ilmestyi yhtä ruokottamasti nimetty albumi Fuckbook, jolla newjerseyläisveteraanit soittivat lapsuutensa ja nuoruutensa suosikkibiisejä muun muassa The Small Facesilta, Richard Helliltä, The Kinksiltä, Sladelta ja The Beach Boysilta.

Mikä yhdistää? Fuckbookin paskainen lofi-soundi ja rujo protopunk-paahto saattaa hämmentää Yo La Tengon hienostuneempaan materiaaliin ihastuneita, mutta bändin noise-juuret tunteville levyssä on paljon tuttua ja turvallista.

Kumpi voittaa? Yo La Tengo tietysti. Fuckbook on toki hauska kuriositeetti.

Skitsofreniaprosentti? 23 %. Indierockyhtye soittamassa punkia ja 1960-luvun garagerockia ei ole ideana sieltä kreiseimmästä päästä. Lisäprosentteja heruu kuitenkin yllättävistä F-sanoista sivuprojektin ja albumin nimissä sekä huiman ankeista salanimistä (Kid ja Georgia Condo).

Video ei ole enää saatavilla

Giant Robot vs. Giant Räbät

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Giant Robot oli 1990-luvun puolivälin jälkeisen Helsingin jazzia, dubia, hiphopia, soulia, r&b:tä ja konemusiikin eri lajeja sekoittelevan bilekulttuurin tulos: sekalainen ryhmä säästeliäästi soittavia rytmimusiikin virtuooseja, jotka loivat arvoisensa tekstuurin Tuomas Toivosen älykkäälle valkoisen miehen puhelaululle. Yhtye oli tuhota itsensä kunnianhimoisella kakkoslevyllään Superweekend, joka on yksi komeimmista suomalaisista elektronisen musiikin levyistä koskaan. Bändin vaikutukselta ei voi suomalaisilla keikkalavoilla välttyä, sillä käytännössä jokaisen hiphop- tai reggae-johdannaista musiikkia soittavan artistin taustabändissä soittaa joku Giant Robot -taustainen.

Sitten? Giant Räbät herätti nukkuvan pedon vuonna 2008 ilman Tuomas Toivosen osanottoa. Toivosen sijaan mikrofonivastuuta kierrätettiin hiphopin perinteiden mukaisesti kädestä käteen Suomen eturivin MC-kastin (Asa, Pyhimys, Jontti, Hannibal, Jodarok) kesken.

Mikä yhdistää? Kim Rantalan svengaavat koskettimet, Tolosen veljesparin ja Petro Niiniluodon maltilla maalailevat kielisoittimet sekä Mamba Abdissa Assefan täsmällisen säästeliäät rytmit muodostavat leimallisen yhteiselementin, joka yhdistää Robotin verkkaisesti etenevän rytmin saumattomasti Räbätin aggressiivisempaan otteeseen. Räbät-levyllä kuullaan varsin perinteiseen rap-tyyliin ääntään käyttäviä vokalisteja, joten ero Tuomas Toivosen omintakeiseen resitatiiviin on varsin selkeä.

Kumpi voittaa? 1. erä on erinomainen ja aikaa hyvin kestävä levy, mutta jo pelkkä Superweekend vie pelin helposti Robotille. Ja jos se ei riittäisikään, löytyisi Crushing You With Styleltä ja Domesticityltä niin paljon valttikortteja, ettei Räbätillä ole lukuisista ansioistaan huolimatta mahdollisuuksia.

Skitsofreniaprosentti? 27 %. Tavallaan erot ovat pienet ja ymmärrettävät, mutta Räbätin vierailijoiden mukanaan tuomat lyyriset teemat Asan hämmentävästä uusrunoudesta Jontin, Shakan ja Lännen Jukan kuvaukseen myyttisestä kuokkavierashahmosta nostavat skitsofreniatasoa suhteessa Toivosen modernin urbaaneihin tutkielmiin kaupunkisuunnittelusta ja elintilasta.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Cave & the Bad Seeds vs. Grinderman

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Australialainen Nick Cave perusti yhtyeensä Melbournessa vuonna 1983. Cave ja Mick Harvey tunsivat toisensa The Birthday Partysta ja muodostivat vuonna 1996 mukaan tulleen Warren Ellisin kanssa ryhmän ytimen. Laatulevyjä syntyi debyytti From Her to Eternitystä aina uusimpaan albumiin Dig, Lazarus, Dig!!!:iin.

Sitten? Grinderman syntyi Bad Seedsin jäsenistä vuonna 2006. Yhtyeen nimi oli alkuun Mini Seeds, ja motiivina oli paeta emoyhtyeen valtavaa taakkaa. Ensimmäisen albumin biisit Cave oli säveltänyt Bad Seedsin kiertueella vuonna 2005 kitaralla, jota hän harvoin käytti. Syntynyt materiaali oli raakaa ja The Birthday Partyn kolkkoudesta paikoin muistuttavaa. Yhtye on lämpännyt Caven soolokeikkoja, mutta vetää yleisöä yksinkin. Viimevuotinen Grinderman 2 sai ylistystä laajalti, ja yhtyeen esityksissä on sellaista likaisen vanhan miehen pitelemätöntä panovoimaa, jollaista Bad Seedsiltä on kai turha odottaa.

Mikä yhdistää? Grindermanin muoto on garagempi, psykedeelisempi ja likaisempi, mutta ytimestä löytyy sama lyyrinen kultakaivo.

Kumpi voittaa? Epäreiluun kysymykseen epäreilu vastaus. Bad Seeds on pakahduttavan hieno orkesteri, mutta Grinderman yksinkertaisesti hauskempi.

Skitsofreniaprosentti? 30 %. Grinderman on skitsofreenistä musiikkia, mutta Caven hahmon tuntien se ei liene valtava yllätys.

Video ei ole enää saatavilla

Future Sound of London vs. Amorphous Androgynous

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Pitkän linjan konemusiikki-instituutio Future Sound of London on vuodesta 1988 lähtien työntänyt lusikkaansa jos jonkinlaiseen soppaan, ambientista triphopiin ja breakbeateihin sekä elokuvasta tietokoneanimaatioihin.

Sitten? Koska varsinkin alkuaikojen brittiläisessä rave-kulttuurissa oli vahva annos psykedeliaa, olivat kokeilut psykedeelisen rockin parissa aika luonnollinen kehitysaskel. Tätä tarkoitusta varten syntyi Amorphous Androgynous.

Mikä yhdistää? Amorphous Androgynous imee vaikutteensa bongista, johon on tungettu psykedeelistä rockia 1960-luvulta 1990-luvun Manchesteriin. Sen musiikillinen arvo onkin ehkä suurimmillaan psykedelian arkistoijana ja saarnamiehenä, eli muiden tekeleitä ihmisten tietoisuuteen savuna puhaltavana kollektiivina.

Kumpi voittaa? Future Sound of London on kahdesta projektista monella tapaa vakuuttavampi.

Skitsofreniaprosentti? 40 %. Vaikka nämä kaksi projektia tulevatkin selkeästi samasta, valtavasta, stratosfäärissä kuplivasta päästä, musiikillisesti niillä on usein varsin vähän yhteistä.

Video ei ole enää saatavilla

Ozric Tentacles vs. Eat Static

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? 1980-luvun lopun vagabondin uushippeyden olennainen inkarnaatio. Steve Hillagen kaikki aviottomat crusty-lapset samassa keikkabussissa. Loputtomia kitarajameja ja loputtomia kiertueita. Progeilustaan huolimatta Ozrics ei ole koskaan täysin istunut retroilevan pitkätukkarokkibändin muottiin: vuoden 1991 albumi Strangeitude ja single Sploosh! jopa flirttailivat elektronisen tanssimusiikin ja dubin kanssa.

Sitten? Vuonna 1994 rumpali Merv Pepler ja kosketinsoittaja Joie Hinton jättivät bändin omistautuakseen kokopäiväisesti hauskanpitoprojektilleen Eat Staticille, joka aiemmin oli hoitanut keikoilla lämppäriaktin virkaa. Kaksikon intohimona oli luoda mahdollisimman härskiä psytrancea. Ideoita on tuntunut riittävän: esimerkiksi kornit samplet ja maailmanmusiikkivaikutteet kuuluivat repertuaariin jo ennen kuin Simon Posfordin kaltaiset artistit aloittivat genrekliseiden yliviljelyn.

Mikä yhdistää? Molemmat yhtyeet istuvat yhtä hyvin hippikommuunin rantajuhliin Goalla kuin Stonehengessä järjestettäviin talvipäivänseisausbileisiinkin. Tilannetajuttomuus ratkaisee – mahtoiko yleisökään erottaa keikkojen alkuja ja loppuja Eat Staticin vielä lämmitellessä Ozricsia?

Kumpi voittaa? Eat Static pärisee, mutta Ozric Tentaclesilla on kliinisten tutkimusten mukaan jonkin verran vähemmän neurotoksista potentiaalia. Kohtuullisina annoksina yhtyeen musiikin käytön pitäisi vielä olla turvallisuuden rajoissa, mutta tarkkaile silti hygieniaasi.

Skitsofreniaprosentti? 48 %. Avaruusrock ja metsätrance eivät lopulta ole henkisesti niin kaukana toisistaan, vaikka yhdistelmä omituiselta kuulostaakin. Jo 1980-luvulla Egeanmeren beachpartyjen taustalla soivat  sekaisin Hawkwind ja syntsapop ennen kuin kukaan oli edes kuullut acid housesta. Eat Staticin sikiäminen emobändistään oli vain ajan kysymys.

Video ei ole enää saatavilla

Front Line Assembly vs. Delerium

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Bill Leebin perustama kanadalainen industrial- ja
EBM-projekti, jonka 1990-luvun alun albumit vaikuttivat oleellisesti vuosikymmenen
teolliseen metelöintiin.

Sitten? Vastapainona Front Line Assemblyn ahdistavalle räimeelle Leeb alkoi
bändikollegansa Rhys Fulberin kanssa julkaista rinta rinnan emobändin
levyjen kanssa ambienteja instrumentaalilevyjä, joiden pohjavire oli
kuitenkin genren valtavirtaa goottisempi ja synkempi. Vuoden 1997
Karma-albumilla Delerium muutti linjaansa ottamalla mukaan nimekkäitä
naisartisteja, kuten Lisa Gerrardin ja Sarah McLachlanin kujertamaan
levyilleen. Tulos muistutti masennusdiagnoosin saanutta Enigmaa.

Mikä yhdistää? Elektroninen ja kokeellinen soundi, varsinkin
varhaislevyillä.

Kumpi voittaa? Front Line Assemby, sillä Deleriumin albumeita on vaivannut
aluksi itsetarkoituksellinen kokeellisuus ja myöhemmin taipumus
hissimusisointiin.

Skitsofreniaprosentti? 49%. Jos Leeb ja Fuller olisivat yrittäneet
yhdistää musiikissaan kunnianhimonsa eri puolet, kyseinen projekti olisi
varmasti tehnyt Front Line Assemblyä ja Deleriumia parempia levyjä.

Video ei ole enää saatavilla

Kumikameli vs. Eläkeläiset

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Kumikameli perustettiin vuonna 1986. Joensuulaisyhtye ei suinkaan keksinyt äkkiväärää, kimuranttia suomirockia, jonka perinnettä ovat sittemmin jatkaneet muun muassa YUP, Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi ja Eläin, mutta kitaroita välttelevällä instrumentaatiollaan ja häiriintyneillä teksteillään se löi siihen oman, jäljittelemättömän leimansa.

Sitten? Kumikamelin jäsenet perustivat Eläkeläiset vuonna 1993. Yhtyeen konsepti oli yksinkertainen: soittaa suomenkielisiä versioita kansainvälisistä jättihiteistä humppaversioina. Vei noin kahdeksan sekuntia ennen kuin Eläkeläisistä oli tullut suositumpi kuin Kumikamelista voisi milloinkaan tulla.

Mikä yhdistää? Äkkiväärä, pohjoiskarjalainen ”huumori” ja tietty hermoja raastava vittumaisuus on ollut aina oleellinen osa molempia orkestereja. 2000-luvun mittaan bändit ovat kasvaneet musiikillisesti kauemmas toisistaan, kun Kumikamelin musiikkiin on hiipinyt yhä enemmän metallisia sävyjä.

Kumpi voittaa? Kumikamelilla on vannoutuneet faninsa, mutta Eläkeläiset on aina Eläkeläiset. Vaikka umpikännistä jenkkarekkaa pitäisi miten junttimaisena ja väljähtyneenä vitsinä, ei sille voi olla hykertelemättä harrastamatta ankaraa itsepetosta.

Skitsofreniaprosentti? 52 %. Vaikka yhtyeissä on henkisesti paljon samaa, nostaa Eläkeläisten odottamaton maailmanmenestys skitsofreniaprosentin kunnioitettaviin lukemiin.

Video ei ole enää saatavilla

Kari Peitsamo ja Ankkuli vs. Kari Peitsamo Revival

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Vuosina 1977–81 vaikuttanut Kari Peitsamo ja Ankkuli oli yhtyeenä enemmän idea kuin todellisuutta. Bändi keikkaili harvoin, ja monilla Ankkulin nimiin laitetuilla levyillä esiintyi yksin Kari soittaen akustista kitaraa. Tämä ei kuitenkaan estänyt Pelle Miljoonaa pyytämästä yhtyettä lämppärikseen Matkalle tuntemattomaan -kiertueelle talvella 1981–82.

Sitten? Kahden keikan jälkeen Peitsamo huomasi, ettei punkia odottanut yleisö jaksanut yhtyeen hajanaisia ja sisäänpäinkääntyneitä kappaleita. Niinpä suunta muuttui lennosta kesken kiertueen: Peitsamo käänsi nipun Creedence Clearwater Revivalin klassikoita suomeksi ja treenasi kappaleet yhtyeen kanssa. Jo kiertueen kolmannella keikalla lavalle asteli Kari Peitsamo Revival. Revivalista kasvoi nopeasti suosittu yhtye ja toisena singlenä julkaistu Onnenpoika (Fortunate Son) toi Peitsamolle hänen uransa ainoan listaykkösen. Myöhemmin yhtyeen repertuaari laajeni myös Status Quon ja Led Zeppelinin versiointiin. Kolmen vuoden intensiivinen kiertäminen kuitenkin poltti loppuun sekä Karin että yhtyeen. Vuonna 1984 Peitsamo hajotti yhtyeen pysyvästi ja palasi omaan, vapaampaan ilmaisuunsa.

Mikä yhdistää? Ankkulilla ja Revivalilla olivat samat soittajat, vaikka sitä ei levyltä aina uskoisi. Eikä Creedencen versioiminen ollut ihan uutta: jo Jatsin syvimmällä olemuksella (1977) ollut yhtyeen nimikkobiisi Ankkuli oli versio CCR:n Walking on the Waterista.

Kumpi voittaa? Kari Peitsamo Revival oli varmasti armoitettu keikkajyrä, mutta kuka valitsisi Onnenpojan yli Kauppaopiston naisten?

Skitsofreniaprosentti? 76 %. Vaihdos omaehtoisesta taideyhtyeestä jytäpumpuksi oli suuri askel niin yleisölle kuin yhtyeelle.

Video ei ole enää saatavilla

The Bronx vs. Mariachi El Bronx

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? New Yorkin pohjoisimman kaupunginosan mukaan nimetty The Bronx perustettiin mantereen toisella puolella, Los Angelesissa vuonna 2002. Kolmella ensimmäisellä albumillaan kvartetti opittiin tuntemaan pätevänä, Black Flagin, Stoogesin ja Motörheadin hengessä kaahaavana hardcorepunkyhtyeenä.

Sitten? Elokuussa 2006 The Bronx kutsuttiin televisio-ohjelmaan soittamaan akustisia versioita kappaleistaan. Vastentahtoinen yhtye halusi tehdä jotain erilaista ja ryhtyi sovittamaan kappaleitaan erilaisiin tyyleihin – muun muassa meksikolaiseen mariachiin. Kipinä syttyi, ja jo huhtikuussa 2007 The Bronx tiedotti julkaisevansa kolmannen albuminsa yhteydessä myös neljännen, joka julkaistaisiin Mariachi El Bronx -nimellä ja sisältäisi mitäpä muutakaan kuin mariachi-musiikkia. Tämän vuoden elokuussa ATO Records julkaisi jo toisen Mariachi El Bronx -albumin, joka oli edeltäjänsä ja kolmen The Bronx -albumin tapaan nimetön.

Mikä yhdistää? Länsimaisen popmusiikin ystäville mariachi-torvien sydämeenkäyvä sointi lienee tullut tutuimmaksi Loven folkpsykedeliaklassikosta Alone Again Or tai arizonalaisen Calexicon levyiltä. Yhteyden löytäminen mariachin ja hardcorepunkin välille edellyttää siis poikkeuksellista mielikuvitusta.

Kumpi voittaa? Mariachi El Bronx, trumpetin tai sombreron etureunan mitalla. The Bronx on toki kelpo punkbändi, mutta kuitenkin vain yksi tuhansista.

Skitsofreniaprosentti? 83 %. Kovin paljon arvaamattomammin ei major-levy-yhtiön kiinnittämän punkbändin ura voi kehittyä. Pari prosenttiyksikköä on tosin rankaistava siitä, että bändi on sentään Kaliforniasta, joka on vain kivenheiton päässä mariachi-musiikin syntysijoilta.

Video ei ole enää saatavilla

Erikoistapaus!

The KLF vs. The Justified Ancients of Mu Mu, The Timelords, The JAMs

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? The KLF oli yksi viime vuosituhannen lopun suuria kokonaistaideteoksia, jonka seikkailut musiikin, tekijänoikeuksien, metasekoilun, pilanteon ja käsitetaiteen viidakossa tuottivat lukuisia kuolemattomia kappaleita.

Sitten? Kukaan ei tiedä, miksi The KLF perustettiin. Vielä vähemmän kukaan tietää, miksi tavaraa julkaistiin niin monella nimellä.

Mikä yhdistää? The KLF:n ja sivuprojektien selvin ero lienee, ettei jälkimmäisten biiseissä musta nainen koskaan laula kirjaimia K, L ja F. JAMs on kenties teknompi kuin muut nom de guerret. Ei voi tietää!

Mikä voittaa? Kaikki ovat osa yhtä suurta kudelmaa.

Skitsofreniaprosentti? 0–100 %. Sellaiselle ihmiselle, joka osaa luokitella dubstepin eri alalajit bpm:n perusteella, KLF-projektien tavoissa prosessoida acid housen, teknon ja hiphopin soundeja on varmasti suuriakin eroja, mutta… niin: kaikki ovat osa yhtä suurta kudelmaa.

Video ei ole enää saatavilla

Auto kurvaa huoltoaseman pihaan. Pöly on kerrostunut ikkunalasien pinnalle likaiseksi verhoksi, jonka läpi erottuvat kolmen matkustajan hahmot. Miehet ovat laihoja, heikkoryhtisiä ja nuhruisia. Heidän kasvonsa kätkevät yhteisen salaisuuden.

Vaikka auto on vanha Toyota ja huoltoasema sijaitsee jossakin päin Puolankaa, miesten aurinkolaseissa kiiltää suuri maailma. Stereoissa kuohuva musiikki paljastaa, mistä asetelmassa on todella kyse:

”Get them to see our outstanding lime green DeLorean.”

22-Pistepirkko on taas matkalla. 31-vuotisen lentonsa kunniaksi kolmikko tarkastelee vaikutteitaan ja lähestymistapojaan tutusta mutta sävykkäästi päivittyneestä näkökulmasta. Yhtyeen suoraviivaisessa soinnissa kuuluvat matkakilometrien määrä ja esikuvilta omaksutun muotokielen kaavamaisuus. Levy ei ole kuitenkaan muistelemista. Orkesterin tie on yhä avoin ja sitä punaava auringonlasku pikemmin inspiraation lähde kuin vertauskuva.

Yhtyeen kymmenes varsinainen studioalbumi on juuri sellainen levy, jonka kolmikon voisi kuvitella ostavan itselleen syntymäpäivälahjaksi. Tiiviiseen bändisointiin tukeutuva albumi on hieman liian helppo, jotta sille voisi sovitella klassikon nimikettä ja hieman liiaksi sisäänpäin kääntynyt, jotta se kuulostaisi kuulijoita ajatellen tehdyltä. Juuri näistä syistä levystä on kuitenkin helppo pitää. Oman soinnin itsekorostukseton syventäminen on hatunnoston arvoinen teko silloinkin kun se ei tule yllätyksenä.

Konseptuaalisesti levy ei tuo uusia elementtejä yhtyeen diskografiaan tai edes 2000-luvun tuotantoon. Silti se tuntuu askeleelta oikeaan uppiniskaisen (Well You Know) Stuff Is Like We Yeahin (2008) jälkeen. Samasta musiikillisesta lähtöruudusta ponnistava Lime Green Delorean paikkaa edeltäjänsä virheet kertomalla, mitä yhtye tuolla levyllä pohjimmiltaan tavoitteli. Toistamiseen 22-Pistepirkko ei suostu julkaisemaan keskinkertaisesti soitettua levyllistä keskinkertaisia lauluja.

Lime Green Deloreanin sävellykset ovat kaukana innovatiivisista, mutta levyn tunnelma vie kerralla mennessään. Ufo Girlin ja nimikkokappaleen kaltaisilla avaruusrockin helmillä 22-Pistepirkko osoittaa vastaansanomattomasti, että bluesin, countryn ja rockin juurista voi väännellä vielä 2000-luvullakin virkeää, ajankohtaista ja tunteisiin pureutuvaa musiikkia.

Levyn ilmaisu kumpuaa kolmikon selkärangasta. Niinpä laulujen tunnelma on ennen kaikkea mutkaton ja spontaani. Osaamisen ydinaluetta reunustaa kuitenkin yllätyksettömyyden muuri. Siinä missä Elevenin (1998) ja Rally of Loven (2001) koneistettu sointi pakotti yhtyeen laatimaan uudenlaisia sävyjä myös sävellyksiinsä, Lime Green Delorean perustuu vanhaan osaamiseen. Kappaleiden sovitukset tuntuvat syntyneen ensimmäisen läpisoiton aikana vailla luomisen tuskaa. Albumin lumovoima perustuu osittain sen vaivattomaan sointiin, mutta yhtyeelle ominaista arvaamattomuutta levylle mahtuisi enemmän.

Täyteen ennakoitavuuteen 22-Pistepirkko ei toki alistu. Albumi alkaa harhauttavasti kahdella laululla, joille ei tiiviin kokonaisuuden keskeltä löytyisi muuta luontevaa paikkaa. Lights by the Highway on sydänjuuria myöten surumielinen ja traaginen tunnelmakuva, joka istuisi luontevasti yhtyeen vuosituhannen vaihteen levyille. Rumpali Espe Haverisen mumisema unihourailu Dream 1987 vastaa siihen näsäviisaasti, mutta eklektisyydessään kiinnostavasti.

Johdannon takaa paljastuva runko määrittää avausraidat levyn ulkorajoiksi, joita yhtye ei yritäkään hätyytellä. Lime Green Delorean on yhtenäinen ja tasalaatuinen levy, jonka rohkein kokeilu ‒ ja samalla heikoin lenkki ‒ on suobluesin iljanteissa lampsiva So Much Snow. Nenäonteloita raapivalla nasaalilla honotettu kappale kääntyy tahattomasti Canned Heat -parodiaksi, vaikka tarkoitus on varmasti ollut aivan toinen.

Muilta osin albumi on kesäistä ajelua tomuisilla sorateillä, hetken ohimenevyydestä kumpuavan haikeuden koputellessa taustapeiliin. Vaikka kappaleet jakautuvat melko kategorisesti tunnelmapaloihin ja räminään, niistä löytyy kylliksi nyansseja täyttämään myös ääripäiden välit. Jos Stupid ja So Happy Today rellestävätkin rinta rottingilla pitkin keskusraittia, palauttavat Rodeo Heartin ja Sunny Daysin kaltaiset kaunokit musiikin tunneperäisiin lähtökohtiinsa

Kappaleiden väliset siirtymät, yhtymäkohdat ja kontrastit toimivat saumattomasti. Levy kuulostaa erehdyttävän kevyeltä ja kiinteältä siihen nähden, miten moneen suuntaan se pintansa alta kurkottelee.

Lime Green Delorean antaa ilahduttavan kuvan 22-Pistepirkon nykytilasta. Orkesteri on todennäköisesti ymmärtänyt sanoneensa painavimman sanottavansa aikoja sitten, mutta oivallus ei ole lamaannuttanut sitä. Pikemminkin se on antanut luvan toimia rennon yhdessäolon ehdoilla. Luontevuudessaan ‒ ehkä myös pinnallisuudessaan ‒ kiekko onkin yksiselitteisen riemukas. Se on täydellistä musiikkia kevään hetkiin, jolloin valo suodattuu limetinvihreänä tuoreiden lehtien välistä ja jolloin iltojen lämpimässä tuulessa on lohduttava lupaus kesästä.

8022-Pistepirkko ei tee uutukaisellaan mitään erityistä, mutta tekee sen hyvin. Virkeä ote kertoo siitä, että yhtye ei tyydy vielä paketoimaan uraansa, vaan antaa innostuneen intuition kuljettaa kohti tulevaa.

Video ei ole enää saatavilla

22-Pistepirkko ‒ Ufo Girl (live)