Maistuisiko peukalonkynsi myös möröille?
Jos aamusi “alkaa a:lla niin kuin ankeaa”, kuuntele tämä levy.
Musiikissa on vaikeaa olla samanaikaisesti rehellinen ja tyylitajuinen, varsinkin jos laulujen on määrä lohduttaa ja luottaa ihmisen hyvyyteen. Usein vilpittöminkin avoimuus vääntyy tahattomaksi naivismiksi, ja suoriksi sanoiksi pelkistetyt tunteet vaivaannuttavat. Sitä arvokkaampia ovatkin levyt, jotka pääsevät maaliin sisällöttömiksi latistumatta tai teennäisiksi leimaantumatta. Niiden soidessa avautuu maailma, jota kutsutaan latteasti ”ihmisen kokoiseksi”, mutta jossa ihminen voi olla toiselleen jotakin todella suurta.
Viljami Kukkosen omakustannedebyytti onnistuu tässä vaikeassa tehtävässä. Akustisesti tunnelmoiva Mörönsyötti maalaa tutuilla väreillä omanlaistaan maisemaa yrittämättä olla mitään mitä se ei luontojaan ole. Kukkonen esiintyy laulujensa äärellä paljaana, hienovaraisen musiikkinsa verhoamana. Hyytävimmässäkään keskusteluilmapiirissä hän ei tarvitse muuta ylleen, sillä musiikki lämmittää kuin puuhuvilan takka.
Levyn välittömyyttä ei ole yritetty ilmentää spontaanilla tai viimeistelemättömällä jäljellä. Päinvastoin, albumi kuulostaa alusta loppuun harkitulta. Huoliteltu ote ei kuitenkaan syö terää Kukkosen persoonasta tai etäännytä laulajaa lauluistaan. Toteutus tuntuu pikemminkin korostavan hänen humaania sanomaansa: jokainen kohtaaminen on syventymisen arvoinen, musiikissakin.
Mörönsyötti rakentuu nyanssi kerrallaan, pienimuotoisena mutta valppaana. Levyn kuulokuva henkilöityy Kukkoseen niin saumattomasti, että taustalle levittyvää laajaa soitinarsenaalia tuskin edes huomaa aluksi. Vasta muutama kuuntelukerta paljastaa sieltä täältä puhaltimen hyväilyä, hennosti väriseviä jousia ja illan varjoina kuiskivia taustalauluja.
Vaikka levy tarjoaa tarkkakorvaiselle kuulijalle paljon, se on myös helppoa kuunneltavaa. Albumin maailmaan pääsee kertaistumalta, ja lähes yhtä nopeasti Kukkosen kertojaääni muuttuu vanhaksi tutuksi. Kevyellä americanalla höystettyjen raitojen mietteliäs tunnelma tuo esittäjän niin lähelle, että hänen laulunsa suorastaan kutittaa korvaa.
Levyn avainteema on kiireettömyys. Verkkaisuuden aura sarastaa jo lämminhenkisellä avausraidalla Hoivaa, jonka tasainen keinunta kiertyy ympärille lohdun lailla. Kukkonen kuulostaa laulaessaankin kuuntelijalta, jonka sanoista välittyy empaattisen ihmisen tapettimainen läsnäolo.
”Aamu alkaa a:lla niin kuin ankeaa /
aamu panttaa ajatusta kantavaa /
uuden alku on aina vain hankalaa /
aina hankalampaa sopii odottaa /
talvi tekee tuhojaan, talvi tekee tuhojaan”
Tämän tunnelman varaan levyn juoni hiljalleen punoutuu. Kukkonen luottaa folkahtavaan balladismiin, jonka pinnalle on maailman sivu pudoteltu kaipauksen ja rakkauden sanoja. Mörönsyötillä suuretkin teemat kuulostavat yhtä vaivattomilta kuin tervehdys. Kukkonen ei pelkää olla kömpelö ollessaan ymmärtäväinen, sinisilmäinen ollessaan lohdullinen. Siinä on hänen rehellisyytensä juuri.
”Siinä voi mennä aikaa /
siitä voi olla sulle vaivaa /
anna rohkeutta ja voimaa /
hoivaa, hoivaa”
Mörönsyötti on henkilökohtaisuudessaankin eräänlainen sivustaseuraajan raportti. Kukkonen ei osoittele liiaksi tai nouse kenenkään yläpuolelle, mutta ei sorru liioin välinpitämättömyyteenkään. Vaikka laulujen tematiikka antaisi eväät ryhtyä saarnaamaan, Kukkonen esittää jopa tuomionsa satunnaisina huomioina, joiden perusteella kuulija saa valita puolensa. Niinpä jyrkkäkin kannanotto soi lähinnä varovaisena toiveena jostakin muusta:
”Kone piiputtaa /
tahtoo on mutta piisaako voimii /
tölvästä systeemin poikii /
johdata jalkasi toimiin /
tanssita ystävät rakkaat”
(Hosumatta nyt)
Albumi on yhtenäisyydessäänkin monipuolinen. Kukkosen sävelkynä seurailee tuttuja piirtoja, mutta haikeilla puhaltimilla, empaattisilla kuoroilla ja countrykitaroilla sävytetyt kappaleet rakentavat omaleimaisia yhteyksiä folkin, suomalaisen iskelmäperinteen ja etelän auringon välille. Ilmeiset verrokit löytyvät helposti. Läheisyyden ja henkistyneen pysähdyksen hurmaamana levy lähettää toverillisen suudelman John McGregorin poskelle. Solmutukan kaltaiset unenpehmeydellä putoavat kaunokit ovat puolestaan kuin hienovaraisesti päivitettyjä toisinnoksia Ville Leinosen satumaailmoista.
Ilmaisutyylillä on myös rasitteensa. Pidemmän päälle levy tuntuu turhankin harraslyöntiseltä. Avausraidan varovaisen kepeää rytmiikkaa ja siellä täällä värähtävää calexicolaista kohtalokkuutta olisi mahtunut mukaan kosolti enemmän. Vaikka mietteliäästi hidastelevat laulut kuten Minä valvon nimeäsi ja Itku pitkästä tikusta ovat tunnelmaltaan rikkumattomia ja intiimejä, livahtaa niiden standardimainen hienous helposti korvan ohi.
Myös sanoituksia niellessään joutuu tekemään hieman ylimääräistä työtä. Kukkosen sanavalikoima on miellyttävän rikas, leikitteleväkin, mutta hänen uskollisuutensa loppusäkeille johtaa muutamiin pakotetun kuuloisiin riimeihin. Viimeistelty ja todellisuudesta irrallinen ilmaisutapa sopii täydellisesti musiikin estetiikkaan, mutta keskellä vapaasti hengittävää ilmaisun virtaa notkeimpienkin riimien kahleet tuntuvat myös kalvavan tarinoiden lumovoimaa.
Levyn pohjimmainen sanoma ei kuitenkaan rakennu yksityiskohtien varaan. Mörönsyötti huomauttaa silkalla olemassaolollaan, että rehellisyyden ei tarvitse olla sepelinkarkeaa jyrkkyyttä tai arkiromantiikan merkityksettömiä sanapintoja. Ääntä täynnä olevassa ajassa levy toteuttaa agendaansa hiljaisuudellaan. Se muistuttaa, että viisaus ei aina vaadi rinnalleen ilkeyttä tai idealismi suvaitsemattomuutta. Tehokeinot eivät ole tarpeen silloin kun oleminen tunnustetaan arvoksi itsessään.
Tällä viestillä Kukkonen taltuttaa lähes huomaamattaan monta mörköä, joita spektaakkelin yhteiskunta niin avokätisesti ruokkii.
78
Mörönsyötti on miellyttävä viesti ilman turhaa meteliä. Vaikka kädenpuristus on vielä hieman hento, esittelee Kukkonen itsensä miehenä, jota ei tarvitse huomata, mutta johon kannattaa tutustua.
