Vesi tuppaa pilaamaan puiset soittimet, mutta tämä ei Tenhin poikia näytä haittaavan
Tarunhohtoinen folkretkue teki suurteoksensa, jolla pakahduttavan kaunis sointi ilmenee kypsimmässä ja kunnianhimoisimmassa muodossaan.
Joulukuussa oli hyvin pimeää. Eräänä iltana ulkoillessani kuuntelin tätä levyä, ja myöhäissyksyn valottomuus havainnollistui kaikessa ylitsevuotavuudessaan. Märkä, musta asvaltti tuntui nielevän katuvalojen kaistaleet sellaisinaan.
Silloin levynkannen sysimustasta pimeydestä saapuva vene muistutti pikkukaupungin tyhjiltä kaduilta vastaan suhahtelevista autoista. Yhtä aavemaisesti nekin vain eteeni ilmestyivät, kuin saamelaisten tuonpuoleisesta – Saivosta – tähän meidän todellisuuteemme eksyneet sielut.
Tenhi on aina soutanut hiljalleen eteenpäin syvissä, tummissa vesissä ja tunnelmissa. Yhtä hiljalleen kypsyi tämä joulukuussa julkaistu Saivo, sitä kun saatiin odottaa Maaäet-albumin jälkeen noin viisi vuotta.
Tällainen toiminta sopii Tyko Saarikon ja Ilmari Issakaisen duon pirtaan; se on aina ollut mystinen, samea hahmo, joka julkaisee mystisensameaa musiikkia ja keikkailee kohtuuttoman harvoin.
Saivon sointia ja ilmettä on vaikea olla assosioimatta nimenomaan veteen. Suuri osa bändin promokuvistakin on otettu järvien äärellä. Saivon kimalluksessa ruuhi lasketaan vesille suorastaan eeppisin menoin pianon piirtäessä suureellista kuviota veden pintaan, jousten kaikuessa jostain pinnan alta. Pojan kiiskessä Saarikko hönkii levyn ensi sanat:
”Paluu tänne mustaan järveen
Paluu tänne ensi aaltoon”
Oikeastaan Tenhin musiikki on lähes aina ollut kuin vanhalla, tervatulla kirkkoveneellä tehty soutu syksyisellä erämaajärvellä.
Saamelaisten Saivo-myytissä vainajalaan pääsi syvien järvien pohjasta. Niissä oli reikä, jonka toisella puolella sijaitsi ikään kuin sama järvi, mutta kuolleiden maailmassa. Tuntuu kuin tällä levyllä oltaisiin tekemässä tutkimusmatkaa juuri tuohon paikkaan.
Vaikka Tenhin melankolinen maisemointi onkin aina ollut sitä akustisten kitaroiden kaunista helinää ja shamanistista meditaatiota, huomaa Saivolla miten kypsäksi ja viimeistellyksi bändin soundi on viiden vuoden aikana kehittynyt. Ei sinnepäinkään, että Maaäet tai sitä edeltäneet levyt olisivat huonoja olleet, mutta keskeistä on ollut Tenhin kehitys jokaisella levyllä eheämpään suuntaan.
Samalla se on vienyt kaikki elementtinsä yhä äärimmäisempiin tunnelmiin: sellaiset kappaleet kuin Uloin tai Surunuotta henkivät hartaudessaan suorastaan pysähtynyttä tunnelmaa. Jokaikisen äänen annetaan soida ja resonoida oma aikansa tässä kuolevaisten ja saivolaisten astraalisessa välitilassa. Välillä rajan toiselta puolelta kuuluu vastaus komean mieskuoron muodossa, kuten kappaleissa Paluu joelle tai Sees.
Samalla kappaleet kehittyvät ja muuntuvat silti alati edetessään. Varsinkin Uloin nousee yhdeksi levyn komeista, mutta herkistä huippuhetkistä lopun huilu-jousi-nostatuksineen, sisältäen hienovaraisia elementtejä jopa postrockista tai klassisesta musiikista.
Myös rytmikkäämpää puolta on hiottu: Haaksi on yksi doom metal -tempojen vastapainoista. Heti alussa viuluteema hyökkää valtavana, eräänlaisena lähtölaukauksena tälle etapille, joka kiehtovien rumpukuvioiden avulla ponkii eteenpäin. Polveilevuus sisältää samaa mainittua postrock-tunnelmaa.
Savoie on niin ikään ekstrovertti, yllättävän raikas ja suorastaan valoisa kolmeminuuttinen – ehkä popeinta ilmaisua, mitä Tenhiltä olen koskaan kuullut.
Saivon hyvin minimalistinen ja harras sointi voittaa puolelleen hitaasti. Se on ymmärrettävää, ja kenties tarkoituskin, kun tietää miten kauan tätä levyä on kypsytelty. Hyvä esimerkki on levyn loppupuolen kiintopiste Vuoksi, joka jäi vahvasti mieleeni vuoden 2008 Glorian-keikalta (joka muuten on Tenhin edellinen keikka!) jämäkkänä ja vahvana.
Sellainen se on Saivollakin, mutta samean tunnelman ja didgeridoo-pörinän kyllästämänä kappaleen studioversio pulpahti pinnalle vasta hetken naarauksen jälkeen. Vaikka kieltämättä jäin kaipaamaan livetulkinnan kuorohymistelyä.
Ainoastaan päätösraita Siniset runot tuntuu välihuminoineen kaikkineen hieman venytetyltä, mutta onkin oikeastaan sopivan lopulliselta kuulostava, rauhallinen coda tälle vaellukselle. Saivo-kansan venho häipyy pikkuhiljaa usvaan yhtä vaivihkaa kuin se tulikin, ja jäljelle jää vain järven laineiden hiljainen liplatus.
95 Tenhi on tehnyt levyn, jolla sen tunnelmallinen kauneus ja monipuolisuus ovat koostuneet yhtyeen historian vaikuttavammaksi kokonaisuudeksi. Saarikon ja Issakaisen duo saa pienillä herkillä liikkeillä aikaan suuria sysäyksiä, joiden vaikutukset kestävät vielä pitkään.
