Bad Meets Evil – Hell: The Sequel
Universal
70 Paljon on vettä Vantaanjoessa virrannut sitten Eminemin kultavuosien. Royce da 5’9″:n kanssa muodostetun Bad Meets Evilin kesällä julkaistu äänitys valaa kuitenkin toivoa siitä, että oikeassa seurassa Marshall Mathers on yhä kova luu purtavaksi. Hell: The Sequel käy päälle valtavalla voimalla ja on helposti vuoden parhaita mainstream-levyjä genressään. Tai olisi, ellei siinä olisi jotain kovin häiritsevää. Alkuvuodesta Tyler, the Creator uhosi puukottavansa Bruno Marsia ruokatorveen. Eminem ja Royce taas päättivät tehdä tämän kanssa biisin. Lighters soi parhaillaan radioissa. Saako tätä diggailla? (Anton Vanha-Majamaa)
Big Troubles – Romantic Comedy
Slumberland
82 Big Troubles levyttää samalle levy-yhtiölle kuin twee-revivalin lippulaiva The Pains of Being Pure at Heart, mikä kertookin varsin paljon yhtyeen estetiikasta. Lähimpänä henkistä isoveljeään newjerseyläiskvartetti on vaivattomalla Minor Keys -pophelmellä, joka kuuluukin Romantic Comedy -esikoisalbumin ehdottomaan parhaimmistoon. Big Troublesin sokerisesti ja raukeasti naukuvassa indiepopissa on runsaasti varhaista Smashing Pumpkinsia ja ropsaus Olivia Tremor Controlin ja Gorky’s Zygotic Myncin 1990-lukuista pehmeää folkpsykedeliaa. Ilmeinen vaikute on myös softrock-kauden Fleetwood Mac, jonka Gypsy-hitti (1983) kummitteleekin enemmän kuin vahvasti You’ll Be Laughingin kitaramelodioissa. Tosi kivalta levyltä ei löydy yhtään likimainkaan heikkoa hetkeä, mutta pieni tujaus rohkeutta ja omaa ääntä ei tekisi Big Troublesille hallaa. (Antti Lähde)
Big Wave Riders – EP
Soliti
68 Nick Trianin luotsaaman Solitin julkaisupolitiikka hahmottuu levy levyltä. Samalla käy selväksi, kuinka tervetullut tällainen indierockille omistautunut, väljäksi genreotsikoksikin kelpaava levy-yhtiö on. Soliti tarjoaa turvapaikan muun muassa helsinkiläiselle Big Wave Ridersille, joka nakuttelee uuden aallon palikoista terhakkaa ja sympaattista kitarapopia. Narskuvien kitaroiden, kulmikkaiden rumpujen ja asianmukaisen elektrosilauksen alkulähteitä on helppo hakea 1980-luvun Manchesterista, mutta orkesteri tuo mieleen myös Suburban Kids With Biblical Namesin ja Kameran kaltaiset ruotsalaisartistit, jotka valloittivat yliopistoradioita 2000-luvun puolivälissä. Länsinaapurien tavoin Big Wave Ridersin ansiokasta pillifarkkupoljentoa latistaa kappalemateriaalin hienoinen yksioikoisuus. Vaikka orkesteri rikastaa musiikillista taustaansa riemukkaalla läsnäolollaan, se tuo tyylilajiinsa vain vähän uutta. Hetkessä eläviä trendejä Big Wave Riders rytmittää loistavasti, mutta pysyvämpiä jälkiä kovertaakseen yhtye kaipaisi vielä hieman syvyyttä, arvaamattomuutta tai ainakin yhden ylittämättömän sävellyksen. (Hannu Linkola)
http://www.youtube.com/watch?v=z9n3FrtiD7U&feature=related
Class Actress – Rapprocher
Carpark
69 Class Actressin ensimmäinen albumi antaa vaikutelman varsin pätevästä elektropoptriosta, joka haluaa kovasti kuulostaa Italians Do It Better -lafkan etäisen viileältä diskoposeeraamiselta, mutta sekoittaa mukaan pieniä annoksia päiväkirjamaista hempeilyä. Yhtälö ei ole mahdoton, mutta biisinkirjoitus tuntuu useimmiten jämähtäneen puolitiehen. Elizabeth Harperin ääni miellyttää, samoin laskelmoidun coolit syntikkataustat, mutta kappaleet junnaavat varsin mielikuvituksettomasti ja vailla tarvittavaa mysteerin tuntua. Kohokohdaksi nousee napakka, viikonlopun lähestymisen tunnelmia tehokkaasti summaava Weekend. Singlenä kuultu Keep You tarjoaa puolestaan levyn ainoan merkityksellisen koukun. Kokonaisuudessaan Rapprocher sisältää liikaa kimallusta ja liian vähän kitkaa. (Joni Kling)
http://www.youtube.com/watch?v=UCPpgE7x-BI
Cykles – Cykles
OreMansion Records
86 Cyklesin toukokuinen debyytti ohitti ilmestyessään korvani, mutta onneksi hyvä musiikki ei ole kuukausista kiinni – varsinkaan kun sen sukupuu ulottaa juurensa vuosikymmenien taakse. Helsinkiläisviisikon väljänä viitekehyksenä on Editorsin kaikuja toistava laajakuvaindie, johon haetaan väriä ja syvyyttä 1970-luvun glam-rockista, takaa-ajon tunnelmaa huokuvasta rautalangasta sekä tietenkin uuden aallon kolkosta kauneudesta. Välillä orkesteri yläotsikoi kappaleitaan tietyllä tyylilajilla, mutta useammin aikakaudet ja musiikilliset teemat sekoitetaan vallattomasti rönsyileviksi kokonaisuuksiksi. Cykles voikin onnitella itseään vaikutepaketin ensiluokkaisesta hyödyntämisestä. Yhtyeen kiihkeässä dramatiikassa ja perimänsä tiedostavassa luovuudessa on samaa henkeä kuin vaikkapa Rubikin debyyttilevyssä tai harmillisen vähälle huomiolle jääneen Palman soinnissa, mutta verrokeistaan Cykles erottuu pinnistelemättömällä otteellaan. Suureellisuudessaankaan orkesteri ei tyrkytä melodisuuttaan tai nerokkuuttaan, vaan hiipii ovelasti ihon alle valmistelemaan yhtä vuoden hurmaavimmista yllätyksistä. (Hannu Linkola)
Future Islands – On the Water
Thrill Jockey
87 Viime vuonna baltimorelainen Future Islands yllätti ja vakuutti loistavalla In the Evening Airilla – kauniilla levyllä täynnä New Orderin ja The Curen sukuista dramaattista ja leijailevaa synapoppia. Toisin kuin monet elektronisempia soundeja viljelevät virkaveljensä, Future Islands ei ollut etäinen, kylmä tai virtaviivainen, vaan etenkin nokkamiehensä Samuel Herringin elämän iskuissa parkkiintuneen äänen ansiosta enemmänkin surumielinen ja nukkavieru – kuin polvilleen lyöty piruparka, joka jaksaa kammeta itsensä pystyyn vielä yhtä epätoivoista taistelua varten. Jos voit kuvitella Tom Waitsin esiintymässä jossain Twin Peaksin seutuvilla taustallaan uuden aallon elektropopyhtye, alat olla aika lähellä Future Islandsin soundia. On the Waterilla on siirrytty elementistä toiseen, mutta muuten yhtye on ennallaan – tällä kertaa varustettuna vieläkin hienommilla kappaleilla. On the Water, The Great Fire ja Where I Found You ovat upean kuulaita slovareita, jotka tuovat mieleen loputtomat valtatiet syksyn kirkkaassa, mutta vähitellen himmenevässä auringonvalossa. Nopeammilla kappaleilla, kuten Before the Bridge, Balance ja Close to None Herring yhtyeineen johdattaa tanssimaan kyyneleet silmäkulmassa diskoon öisen kaupungin salatussa sydämessä. On the Water tarjoaa lyödyille, hylätyille, surusilmäisille haaveilijoille ja särkyneitä sydämiään hoivaaville lämpimän olkapään, jota vasten on hyvä nojata. (Kimmo Vanhatalo)
Joakim – Nothing Gold
Tigersushi
84 Joakim Bouaziz on julkaissut omaa musiikkiaan Tigersushi-levymerkin pyörittämisen ja remix-töiden (Annie, Goldfrapp) lomassa jo lähes kymmenen vuotta – ilman mainittavaa menestystä. Miehen neljäs albumi parantaa monta pykälää sympaattisista, mutta kovin raakilemaisista Monsters & Silly Songsista (2007) ja Milky Waysista (2009). Nothing Goldilla Bouaziz pyörittää melko rajallista soundipalettiaan erinomaisen näkemyksekkäästi ja onnistuu luomaan yli tunnin mittaisesta albumista yhtenäisen kokonaisuuden. Kalkattavat perkussiot, upottavat syntetisaattorimatot, syvät bassot ja hiukan kolhot laulumelodiat toistuvat biisistä toiseen hyvin samanhenkisinä, mutta kuitenkin riittävästi varioituina. Levyn huippuhetkiksi kohoavat hypnoottisen rytmikäs In the Cave valtameren ylittävine pianosoundeineen, ruotsalaisen Studion baleaarisesta raukeudesta muistuttava Nothing Gold sekä Kraftwerkia ja Chicago-housen hektisiä pimputuksia yhdistelevä New How Love Life. (Antti Lähde)
http://youtu.be/5Z-qmm3rcas
William Shatner – Seeking Major Tom
Cleopatra
46 Musiikillisen uransa puolesta lähinnä The Transformed Man -levyn (1968) camp-klassikoista (Mr. Tambourine Man, Lucy in the Sky With Diamonds) tunnettu William ”kapteeni Kirk” Shatner julkaisi vuonna 2004 puun takaa samalla sekä hauskan, koskettavan, kypsän että syvällisen Has Been -albumin. Seeking Major Tomilla tv-legenda kuitenkin ampaisee suoraan takaisin camp-avaruuteen. Tyyli on tuttu: Shatner ei laula, vaan lausuu kappaleiden sanat dramaattisesti ylinäytellen. Tällä kertaa materiaali koostuu avaruusaiheisista popklassikoista, Space Odditystä Silver Machineen ja Space Cowboysta Rocket Maniin. Vierailijoita piisaa heavy-legendoista proge-sankareihin ja… Sheryl Crow’hun. Parhaimmillaan Shatner on hilpeä ja yllättävät vierailijat huvittavat (vaikka harvoin erottuvat selvästi), mutta lopulta tämä tupla-cd on pitkä kuin matka avaruuden kylmässä tyhjiössä ja yrittää liikaa tiedostavassa hassuttelussaan. Kun Seeking Major Tom päättyy yli 90 minuutin jälkeen Steve Howen jammaillessa Shatnerin kanssa Duran Duranin Planet Earthia, pöllämystynyt kuuntelija ei oikein tiedä mikä häneen osui. Eikä todellakaan ole varma haluaako kokea saman uudelleen. Soveltuu vain kaikkein pelottomimmille avaruusmatkaajille. (Kimmo Vanhatalo)
Zola Jesus – Conatus
Sacred Bones
71 22-vuotias Nika Roza Danilova on ehtinyt suoltaa reilussa kahdessa vuodessa kunnioitettavan määrän musiikkia. Kolmea singleä, kolmea ep-levyä ja kahta splittiä seuraa nyt jo kolmas albumi, Conatus, joka ei ennakkotiedoista poiketen poikkea paljoakaan artistin aikaisemmasta tuotannosta. Danilova hoilottaa yhä kolhoon ja etäiseen tyyliin ja jatkaa musiikillisesti tyylipuhtaan 4AD-avantpopin linjoilla, joka on silkkaa mannaa Kate Bushin, This Mortal Coilin ja Dead Can Dancen aikakaudelle haikaileville. Yksittäisinä annoksina Zola Jesusin keskiaikainen goottidisko saa höristämään korviaan, mutta albumimitassa artistin yksipuolisuus paljastuu armottomasti. Esimerkiksi Ruotsin Lykke Li synnyttää samankaltaisista aineksista huomattavasti monipuolisempaa ja notkeampaa musiikkia. (Antti Lähde)
