Burial – Kindred EP
Hyperdub
84 Uutta albumia pitää vieläkin odotella. Kindred-nimisen EP:n saapuminen ei ainakaan laannuta Burial-fanien kiimaa, sillä se on melkoinen harppaus viime vuoden mainiosta Street Halosta ylöspäin. Tyyli muuttuu julkaisu julkaisulta kiireisemmäksi, kunnianhimoisemmaksi ja avarammaksi – jos modernin klassikon aseman kehitellyt Untrue oli selkeästi sisäänpäinkääntynyt kuuntelukokemus aamuyön yksinäisiin hetkiin, niin Kindred kuulostaa enemmänkin valtavalta sadekuurolta, joka herättää siitä. Nimikkokappale ja Ashtray Wasp venyvät yli kymmenen minuutin laajakangas-esityksiksi artistin kasvavasta kyvystä tuottaa säkenöiviä, kuuntelijan veden pinnan alle tuudittavia pienoisplaneettoja. Odotukset kolmatta albumia kohtaan nousivat juuri melkoisesti, mutta tässä vaiheessa Burial kehittää tyyliään sellaista tahtia, että sen äänimaailmasta on vielä vaikea sanoa paljoakaan. (Antti Piirainen)
http://youtu.be/BJBx_sR9Arc
Disappears – Pre Language
Kranky
81 Sonic Youthin hajoaminen ei ollut välttämättä huono asia. Sekä Thurston Mooren viimevuotinen Benediction että Lee Ranaldon viime viikolla julkaistu Between the Times & the Tides ovat erinomaisia albumeja, eikä Steve Shelleyn rumputyöskentelyyn luottavan Disappearsin kolmas studioalbumikaan ole vailla ansiota. Ensimmäisen kymmenen minuutin ajan Pre Language on suunnilleen maailman paras albumi: Disappearsin tapa yhdistellä krautia, raskasta postpunk-jytää ja shoegazen tekstuureja on täydellisimmällään albumin avauskolmikolla Replicate–Pre Language–Hibernation Sickness, jolla jenkkikvartetti yltää jopa Kotkan kaivattujen mestarien Sergion tasolle. Motonisesti takovan Replicaten instrumentaalikertosäkeessä irti pääsevistä kitarariffeistä ja rumpufilleistä esimerkiksi joku Black Rebel Motorcycle Club maksaisi vaatimattoman omaisuutensa. Disappearsilla ei ole kuitenkaan tarjota mitään muuta, ja levyn jälkimmäiset kolmannekset ovat enemmän tai vähemmän sitä samaa, hiukan vähemmän vaikuttavasti toteutettuna. Tyylitaju yhtyeellä ei kuitenkaan petä missään vaiheessa. (Antti Lähde)
Field Music – Plumb
Memphis Industries
79 Tynesiden popparit tarjoavat neljännellä levyllään jotain hieman erilaista. Plumbin selkein esikuva on The Beatlesin Abbey Roadin b-puolen pitkä, kollaasimainen teos, jossa kappaleet sulautuvat toisiinsa luoden pidemmän yksittäisteoksen täynnä nyansseja. Tämä on tietenkin kehu: levy on tässä mielessä yhtyeen kunnianhimoisin kokonaisuus – ja paradoksaalisesti melko pienistä paloista tehty. Onneksi vuoden 2010 nimikkolevyn pituus ei toistu: yhtään 35 minuuttia pidempi keitos voisi muuttua puuduttavaksi, ja ensimmäiset kuuntelut voivat tuottaa hankaluuksia keskittymiskyvylle. Mutta yksittäiset kappaleet voidaan onnistuneesti kuulla myös kokonaisuuden ulkopuolella. Näistä Hide and Seek to Heartache ja You and I nousevat korkeimmalle. (Antti Piirainen)
http://youtu.be/Y0rTkQLLk9o
Jaakko Laitinen ja Väärä raha – Yö Rovaniemellä
Helmi Levyt
85 Nyt mennään eikä meinata. Mitä useamman kuuntelun Jaakko Laitisen ja Väärän Rahan balkanilaista sävelmaailmaa ja rytmiikkaa suomalaiseen iskelmäperinteeseen yhdistelevälle torvikarnevaalille suo, sitä paremmalta se kuulostaa. Laulujen aiheet ovat tyylilajiin kuuluvasti melankolisia, paatoksellisia, ja nostalgisesti kulkurireissuja tai lemmenoikkuja ruotivia. Ja mikäs siinä, Laitinen osaa nimittäin kirjoittaa yksinkertaisuudessaan mainioita kertomuksia, ja Väärän rahan musiikillinen anti on ilahduttavan rikasta. Yhtye ei sorru pelkästään tykittämään nopeita balkan-ralleja, vaikka erinomaisia sellaisia (Maltashan, Tanssi tanssi!) levyltä löytyykin. Ajoittain Jaakko Laitisen laulanta soi hieman hatarasti, mutta yksittäisissä kappaleissa (Äiti kulta, On kuuma) se on erittäin vahvaa notkahdellessaan surumielisyydestä intohimoon. Eikä Väärän rahan musisointikaan ole ehkä sitä tarkinta kotimaisen musiikin kentällä, mutta juuri tästä ailahtelevasta maanläheisyydestä ja luonnollisuudesta syntyy koko levyä kantava sympaattinen tunnelma. Tämä ei ole kiiltokuvamusiikkia, vaan tanssilavojen värivalojen alla kesäyössä hikoilevien miesten syvimpiä tuntoja ja kylänraitilta kerättyjen kolhujen kertausta, josta ei puutu huumoria, rakkautta ja tekemisen iloa. Viina virtaa, torvet soivat ja kaikki on kovin kaihoisaa. Tällaisen ilmaisun kanssa on aina se riski, että kliseet kääntyvät itseään vastaan ja liiallinen tuttuus tekee koko paketista yllätyksettömän. Jaakko Laitinen ja Väärä Raha tekee kuitenkin lähes kaiken tällä levyllä oikein, ja lopputuloksena on hilpeä, hersyvä ja ajoittain jopa liikuttava levy, jota ei voi kuin ylistää. Parasta aikoihin! (Juuso Janhunen)
Antero Lindgren – Mother
Eino
79 Kymmenen pisteen parran kasvattaneen Antero Lindgrenin esikoisalbumi on herättänyt ansaittua huomiota. Seitsemän vuotta muotoaan ottanut albumi on pelkistetty, 1980-luvun lopun melankolisen aikuispopin (Black, The Crowded House, jopa Tanita Tikaram) tummankuulaita äänimaisemia viitteellisiin gootti- ja countrysävyihin yhdistävä pikkuhelmi, jonka vahvuudet ovat selkeässä ja yhtenäisessä äänimaailmassa (Lindgrenin bändissä soittavat Topi Saha sekä Siinain Risto Joensuu ja Matti Ahopelto) sekä Lindgrenin vahvassa, karismaattisessa äänessä. Rosoisessa mutta näkemyksellisessä kotikutoisuudessaan Mother tuo mieleen John Fruscianten 2000-luvun alun erinomaiset sooloalbumit To Record Only Water for Ten Daysin (2001) ja Shadows Collide With Peoplen (2004). Aivan ”Frusin” vereslihaisuuteen Lindgren ei – ainakaan vielä – ymmärrettävästi yllä, mutta parhaimmillaan (Louise, Darkside) Motherin soidessa on hyvin vaikea uskoa kuuntelevansa suomalaisen lauluntekijän esikoisalbumia. Jos ajatus Angelo Badalamentin tuottamasta grungeballadi-teemalevystä on koskaan käynyt mielessäsi, Mother on pakkohankinta. (Antti Lähde)
Nite Jewel – One Second of Love
Secretly Canadian
80 Ramona Gonzalez hioi seuraajaa kiitetylle Good Evening -esikoiselleen peräti neljä vuotta. Kalifornialaisen vision vahvuudesta kertoo, että vaikka tuossa ajassa elektronisen popmusiikin trendisykli on ehtinyt pyörähtää kerran jos toisenkin, One Second of Love ei kuulosta tippaakaan vanhentuneelta. Päinvastoin, albumi kuulostaa jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla uudelta ja erilaiselta. Onkin luontevampaa ajatella Gonzalezin olevan Ariel Pinkin ja Julia Holterin kaltaisten makuuhuonenerojen kuin vaikkapa Goldfrappin tai Annien hengenheimolainen, vaikka One Second of Love tiukasti tanssilattialle tähtääkin. Jo Nuorgamin vuoden 2011 parhaiden kappaleiden listalla noteeratun albumin nimikappaleen lisäksi tyylikkäästä kokonaisuudesta nousevat esiin Scritti Polittin nautiskelevasta dub-funkista muistuttava She’s Always Watching You ja Everything But the Girlin maitokahvifolkia jazzahtaviin neo-soul-fiiliksiin yhdistelevä Mind & Eyes. Jotenkin tuntuu, että ajan mittaan levyn biisikymmeniköstä saattaa kuoriutua muitakin pikkuklassikoita. Nyt levyyn tulee kuitenkin vielä suhtauduttua hämmentyneellä kunnioituksella. (Antti Lähde)
The Northern Governors – This Is The Northern Governors
Blue Note
77 Soulin, funkin ja afrobeatin maailmoissa seikkailevan The Northern Governorsin esikoislevy on laatutyötä, joka lunastaa kaikki superkokoonpanoksikin kutsuttuun yhtyeeseen liitetyt odotukset. Bändin riveissä vaikuttaa tukku kotimaisen soul- ja jazzkentän kuuluisuuksia. Yhtyettä johtaa trumpetisti-laulaja Jorma Louhivuori, jonka rinnalla kuullaan muun muassa kosketinsoittaja-laulaja Tuomo Prättälää, kitaristi Petteri Sariolaa ja tämän veljen, Jyri Sariolan rummutusta. Hitaasti alkavan mutta biisi biisiltä monipuolisemmaksi yltyvän albumin kappalevalikoimassa näkyy vaikutteiden laaja kirjo, eikä bändi peittele musiikillisia esikuviaan. Albumin kolmas raita Hela Huti on nimeään myöten kunnianosoitus afrobeatin mestarille, ja myös levyn kansilehdissä kiitellään eri musiikkilajien maestroja Frank Zappasta Princen kautta James Browniin. Omituista kyllä, levyn parhaat kappaleet ovat juuri näiden esikuvien jalanjäljissä kulkevia teoksia, joiden kohdalla pastissimaisuus ei haittaa, sillä meno on sen verran rytmikästä ja svengaavaa. Esimerkiksi Bootsy Collinsin ja Curtis Mayfieldin mieleen tuova What Is IF to You, Sweety? ja neo soul -soundin kanssa flirttaileva When You Came in to My Life ovat taidonnäytteitä, joita harvoin kuulee näillä leveysasteilla. Ehkä NTG:n olisikin kannattanut laittaa kansissakin kiiteltyjen D’Angelon tai The Rootsin levyt vielä kertaalleen kuunteluun levyä tehdessä, sillä bändin biisimateriaalin heikkous on tietty takuuvarmuus ja yllätyksettömyys, jota voisi jopa kutsua sisäsiisteydeksi. Pieni annos näiltä esikuvilta otettua raakuutta ja vimmaa, tai sanoituksiin ladattua härskiyttä olisi antanut tälle levylle sen loppusilauksen, joka tekee joistain levyistä mestariteoksia. Voi olla, että The Northern Governorsista jalostuu vielä maamme kovin mustan rytmimusiikin yhtye, varsinkin jos sanoituspuoleen panostetaan jatkossa enemmän. (Juuso Janhunen)
We Are Augustines – Rise Ye Sunken Ships
Oxcart Records
80 Pari vuotta erinomaisen Anytown Graffiti -debyyttialbuminsa (2007) ilmestymisen jälkeen muun muassa The Nationalin kaveribändinä huomiota saanut Pela lopetti levy-yhtiö- ja bändikemiasotkujen takia toimintansa. Samalla bändin pitkään valmisteltu kakkosalbumi jäi keskeneräiseksi. Lopulta kitaristi-laulaja Billy McCarthy ja basisti Eric Sanderson päättivät jatkaa siitä mihin äänitykset olivat Pelan kanssa tyssänneet. We Are Augustinesin debyytti on rakennettu kesken jääneen albumiraakileen perustuksille. Vaikeuksien kautta voittoon -tyyppinen taustatarina on kaikin puolin kunnossa, varsinkin kun ottaa huomioon, että albumin kehyskertomus kietoutuu McCarthyn itsemurhan tehneen veljen vaiheisiin. Mikä näiden tarinoiden merkitys on kuuntelijalle, sen arvioikoon jokainen itse. Joka tapauksessa Rise Ye Sunken Ships on hyvin tunteikas ja optimistinen levy, eikä vähiten McCarthyn kiihkeän ja persoonallisen lauluäänen vuoksi. Dave Newfeldin (mm. Broken Social Scene) tuottamalla albumilla McCarthy ja Sanderson eivät tee irtiottoa Pelan tuotannosta, mutta varovaista pyrkimystä ilmaisun laajentamiseen on havaittavissa. Puhaltimet ja akustiset kitarat tuovat sopivasti vaihtelua tukevan kitararockin keskelle, kuten hieno Strange Days tai albumin päättävä vaskihehkutus The Instrumental osoittavat. Muutenkin yhtye on parhaimmillaan silloin, kun sovituksissa on jätetty kaikille soittimille enemmän aikaa ja tilaa. Pienehköstä tasapaksuudestaan huolimatta Rise Ye Sunken Ships on mukava tuttavuus, joka muistuttaa enemmän edellisen vuosikymmenen indierockista kuin epämääräisen genren viimeisimmistä villityksistä. (Tuomo Yrttiaho)
Xiu Xiu – Always
Bella Union
54 Heipä hei Jamie Stewart… ei, nyt ei ole aika tuon partaveitsen heiluttelulle. Katsotaanpa mitä olet tällä kertaa saanut aikaan. Voitko olla huutamatta edes hetken? Hienoa, istuhan alas hetkeksi. Katsotaanpa. Beauty Towne ja Gul Mudin kertailevat vapaamuotoisesti aiempia teemoja: Fabulous Musclesin Clowne Townea ja Support Our Troops (OH) -kappaletta, mutta heikommalla menestyksellä. I Luv Abortion kääntää vähemmän armeliaat korvat pois debyyttilevy Knife Playn tunnekakofoniasta. Hi, Honey Suckle ja Joey’s Song nousisivat ajatuksena kiehtovalle ”20 suosikkia: Xiu Xiu” -kokoelmalle. Hankaluutena on se, että tuntuu kuin tämän kaltaisia levyjä löytyisi Xiu Xiun tuotannosta useita – ja myös parempina versioina. Koetaan kummallinen hetki, jolloin yhtyeeseen voi suhtautua muutenkin kuin fanaattisella rakkaudella tai vihalla. Nyt voi todeta, että onhan sillä hetkensä. Alwaysilla niitä hetkiä on turhan harvassa. (Antti Piirainen)
