Lana ennen kuin tuli backlash-hampaiden nakertamaksi.
Onko Born to Die hyvä levy? Ei.
Backlashin armottomat sahanterähampaat nappasivat Elizabeth Grantin, alias Lana Del Reyn, hampaisiinsa jo kauan ennen kuin Born to Dien julkaisupäivä oli tiedossa. Nimenvaihdos! Silikonihuulet! Gangsta Nancy Sinatra! Autenttisuus-kysymys!
Sen jälkeen, kun Saturday Night Liven rimanalitusperformanssi oli lisännyt bensiiniä keskustelun liekkeihin, oli selvää, että Born to Die tuskin saa neutraalia vastaanottoa: monet olivat asettuneet barrikadeille jo kauan ennen levyn julkaisua.
Tarina on liiankin tuttu. Hype saavuttaa lakipisteensä; kaikilla on pakko olla artistista mielipide.
Born to Diesta kiisteltiin jo ennen kuin siitä oli kuultu yhtä ainoaa kappaletta enempää. Tuo kappale, Video Games, tuskin kaipaa enää yhtä ainoaa lisäkommenttia. Lähes kaiken Lana Del Reyhyn liittyvän kritisointi oli helppoa kuin norsun ampuminen singolla, mutta taidevoudit eivät tähdänneet verbaalijousiaan kohti modernin soihtulaulun aatelistoon nousevaa mestariteosta.
Kaikella kunnioituksella: en koe, että Del Reyn ympärillä vellova keskustelu olisi keskittynyt olennaiseen. Ei kyse ole mistään metakeskustelusta, vaan kylmästi siitä, onko Born to Die musiikillisesti nautittava. Vastaväitteet voi ohjata kirjoittajalle spraymaalilla päällystettyinä lastulevyinä postilokeroon STFU.
Onko Born to Die hyvä levy? Ei.
Musiikillisesti siinä on potentiaalia, mutta ylitsevuotava melodraama kokee vakavan inflaation levyn loppuun mennessä. Dark Paradise, Carmen ja Summertime Sadness ovat valettu samaan soihtulaulun muottiin kuin albumin nimikappale (joka taas oli, kaikella kunnioituksella, ontto kopio Video Gamesista). Useamman kuuntelun jälkeen ne kuulostavat toistensa pitkäveteisiltä kopioilta. Itseään toistava äänimaailma asettaa Del Reyn sanoitukset valokeilaan, ja juuri siinä kohtaa lavarakenteet alkavat natista pahaenteisesti.
Sanoitukset ovat sisällöttömiä ja latteita. Pahimmillaan ne kutistavat alun perin kovin kiinnostavalta vaikuttaneen artistin ”seksi + Amerikka = Lana Del Rey” -muottiin, jättäen entistä kitkerämmän sivumaun levyn hankalampiin hetkiin. Kun kesän surullisuus tai paratiisin tummat varjot eivät kohoa hissimusiikkia korkeammalle tasolle, listapop-yritykset levyllä vaivaannuttavat huonoudellaan. Off to the Races, Diet Mountain Dew ja levyn täysin lohduton pohjanoteeraus, National Anthem, aiheuttavat eniten päänpudistelua ja vatsakramppeja.
“Red, white, blue’s in the skies,
Summer’s in the air and baby, heaven’s in your eyes
I’m your National Anthem”
Tämä on kappaleen paras säkeistö. Se puhunee puolestaan.
29 Poplevy vailla kipinää, sanoitukset vailla inspiraatiota, laulaja vailla intoa. Video Games on tunkiolla kasvava tulppaani, muuten Born to Die kaatuu sisällöttömyyteensä. Levyllä on lupaavia hetkiä – mutta ne ovat lupauksia, joita ei pidetä.
