Florence + The Machine – Ceremonials

Florence Welch on 2010-luvun popin kultasormi.

Kohtuuton, naurettava levy, joka koskettelee juuri oikeita sydämen kieliä.

Kerran pieni punatukkainen tyttö oli leikkimässä vanhempiensa puutarhassa. Ihan vain huvin vuoksi hänelle oli puettu prinsessavaatteet ylle. Tytöllä oli varhaiskypsä visuaalinen silmä, ja vaikka hän piti kovasti vaatteistaan, huomasi hän kritiikinkin aiheita: värit eivät aivan sointuneet toisiinsa, kaikki ei ollut aivan niin täydellistä kuin oli luvattu. Kaikki oli aika mainiota ja kerrassaan harmaan todellisuuden tuolle puolen kurkottavaa, mutta jotakin puuttui.

Pieni punatukkainen tyttö tuli isoisoäitinsä, tunnetun noidan haudalle, istui nurmikolle ja hautasi pään käsiinsä. Kaikki oli myrkynvihreää ja sarjakuvamaista ja melko hyökkäävää, mutta jotakin puuttui.

Silloin pienen punatukkaisen tytön isoäidin, tunnetun noidan, haudalla alkoi tapahtua. Multa alkoi ryöpytä oudolla tavalla alhaalta päin, ikään kuin joku pyrkisi ylös. Mustaa multaa työstettiin alhaalta päin. Aukko laajeni ja pieni punatukkainen tyttö tuijotti mykistyneenä ja kauhuissaan. Pian multainen pää tuli näkyviin ja sen omistaja ravisteli väkivaltaisesti kuraa hiuksistaan.

Se oli Jim Steinman.

Vielä pari minuuttia multaa raivattuaan se oli pinnalla ja käveli suoraan pienen punatukkaisen tytön luo. Se katsoi pientä punatukkaista tyttöä syvälle silmiin. Kukaan ei tiedä, mitä sitten tapahtui, sillä paikalla ei ollut ketään muita kuin Jim Steinman ja pieni punatukkainen tyttö.

Flash forward Suomeen, Helsinkiin ja goottibileisiin jonakin lauantaina. Takana on raskas työviikko, ja olen nukkunut kerta kaikkiaan liian vähän. Paikalle tulee punatukkainen tyttö, jonka olen tavannut ensimmäistä kertaa viikkoa aikaisemmin. Ystäväni on deejiin virassa ja laittaa soimaan tutun, mahtipontisen kappaleen.

“Time it took us
To where the water was
That’s what the water gave me
And time goes quicker
Between the two of us
Oh, my love, don’t forsake me
Take what the water gave me”

Ja sitä unohtaa kaiken ja on transsissa, ääni vyöryy syvän tunteen aaltona päälle. Menen vessaan ja peilin edessä Jim Steinman meikkaa, virnistää ja nostaa peukalonsa.

86 Florencesta tykkäävät ne jotka tykkäävät. Punaviinipullo räjähtää ja asianosainen ryömii pöytien alla etsimässä palasia. Ne on pakko löytää äkkiä, sillä viidessä minuutissa edessä ovat treffit elämäsi rakkauden kanssa. Kaikki on hirvittävän kohtuutonta ja parasta ikinä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!