Tällaisenkin promokuvan voi yhtyeestään näemmä otatuttaa.
Sisäsuomalaisen seinähulluuden ja eksoottisen sisäavaruusmatkailun luonteva liitto.
Yhtä Suomea ei koskaan ole ollut olemassakaan. Se on 1800-luvun herraspoikien toiveajattelupäissään tekemä keksintö. Helsingin keskustan ja syrjäisten pirttien välillä on aina ollut loputtomia ja kulkukelvottomia etäisyyksiä.
Mutta kahtakaan Suomea ei ole koskaan ollut. Ei kansa ole ollut olemassa vain suhteessa Helsingin herroihin, vaan se on itse monenkirjava ja arvoituksellinen. Rehtien maalaisisäntien ja heidän rehtien tupiensa väliin on mahtunut metsätaipaletta, omituisia loukkoja ja niiden nurkissa rähiseviä ja ulvahtelevia todenpuhujia ja mielipuolia. On Aleksis Kiven hahmoista Pentti Haanpään kautta Kalervo Palsaan ja Timo K. Mukkaan yltävä surrealistinen ja hieman pelottava traditio.
Faarao Pirttikangas on nähtävä osana tätä jatkumoa. Cosmo Jones Beat Machine ja Astro Can Caravan -yhtyeissä vaikuttanut savolaismuusikko on siis hypännyt amerikkalaisen perinteen pahoinpitelystä suomalaiskansallisemman sekoilun pariin, kuitenkin kadottamatta kansainvälisiä vibojaan – vai pitäisikö puhua jostain sielun alkulimoista, jotka yhdistävät koko ihmiskuntaa.
Keitoksessa on degeneroitunutta saarnamiestä Appalakeilta ja kuviteltua Lähi-Itää. Levyn nimi, joka on samalla sillä soittavan muusikkokollektiivin nimi, paaluttaa mainiosti tämän mielenmaiseman, jossa istutaan topeliaanisen järven rannalla ja katsellaan taivaalla mystisesti loistavaa Afrikan kuuta ja ollaan tottakai sekaisin aivan vääristä sienistä ja jumalista.
Maailman omaperäisintä Faaraon musiikki ei ole. Vääjäämättömiä vertailukohtia ovat Tom Waits ja Tuomari Nurmio, jälkimmäisen tekemisistä erityisesti Hugry Tribal Marching Bandin trippailu ja yhteistyö Alamaailman Vasaroiden kanssa. Kuhmalahden nubialaistenkin soundi pelaa pitkälti puhaltimilla ja orientaalisilla sävytyksillä. Sopii kuitenkin kysyä, miksi suoraviivaisen rockin tai helisevän indiepopin jatkuva suoltaminen maailmaan olisi neutraali itsestäänselvyys, mutta tämän tapaisen musiikin ei.
Pirttikankaalla on omakin äänensä: jos Nurmio on asioita ilmoittava auktoriteetti, Faarao enemmänkin jupisee itsekseen ja hukkuu näkemiinsä näkyihin. Viimeistään muutaman kuuntelun jälkeen levy alkaa sitä paitsi paljastua tunnelmiltaan kohtalaisen moniulotteiseksi. Käärmeen seurakunta on innostuneen houreinen, Onkalo uhkaavan salaperäinen, Ruorimies-instrumentaali merellisen toiveikas ja avara. Monen kappaleen uskonnollinen tematiikka istuu musiikkiin luontevasti: Pirttikangas ei kerro uskonnosta mielipiteitä, vaan diggaa sen sanaston suomaa ilmaisuvoimaa eräänlaisena oikotienä painokkuuteen.
Yhtye venyy romuluisen svengin kaikkiin kuviteltavissa oleviin sävyihin. Meininki on resuista, analogista, kaukana studioäänimaisemasta. Kenties Suomessa olisi tehty 1950-luvulla tällaista musiikkia, jos meillä olisi enemmän korpelalaisuuden kaltaisia hämäriä kultteja.
Levyn tähtihetkeksi nousee pelastusarmeijan krapulajamien varma joraushitti Saarnaa erämaassa, jonka tekstissä murskataan kalloja ja jyrätään temppeleitä kuin Kaarlenkadulla aamukahdeksan paikkeilla.
Ei ole yllätys, että tämänkin hienon levyn on julkaissut hämmentävän korpisyvämietteisyyden johtava esitaistelija Helmi-levyt. Faarao Pirttikangas on sooloartistina parikin astetta kiinnostavampi kuin aiemmat tekemisensä antavat ymmärtää.
80 Mainio antiteesi ajanmukaisuudelle, siisteille kaupunkilaisvaatteille ja siisteille kaupunkilaisklubeille. Aito hulluus ei ole kiva asia, mutta on hyvä, että meitä terapoidaan tällaisella dramatisoidulla hulluudella.
Faarao Pirttikangas Flodbergin hautausmaalla Kuopiossa 15.10.
