Death Hawks katsoo menneisyyteen – ja luo nykyisyyttä.
Esikoisalbuminsa julkaiseva yhtye esittelee meille, miten musiikillinen fantasiamaailma rakennetaan.
Hienoja yhtyeitä on periaatteessa kahdenlaisia. Mielivaltaisiksi esimerkeiksi kategorioista kelpaavat Beatles ja Kraftwerk. Ensin mainitut esittelevät hienouttaan kappaleen tai albumin mittaisina palasina ja mitä erilaisimmissa konteksteissa. Jälkimmäiset rakentavat fantasiamaailman ja jalostavat ja varioivat sitä kuin Tolkien omaansa.
Karkea jako ei estä Beatlesin tuotantoa olemasta tavallaan looginen kokonaisuus eikä lukemattomia Kraftwerk-biisejä olemasta omillaan toimivia klassikoita. Ymmärtänette, mitä tarkoitan.
Death Hawks seisoo tukevasti jälkimmäisellä maaperällä, ainakin nyt esikoisalbuminsa perusteella. Laulaja-kitaristi-biisintekijä-tuottaja Teemu Markkulan johtama yhtye rakentaa yhtenäistä äänimaisemaa, vaikka kykeneekin tarkastelemaan sitä monelta kantilta. Vaikka Death Hawksin kohdalla voisi pudotella nimiä – ja on pudoteltukin – bändi kuulostaa vaivatta itseltään. Sen musisoinnissa on tiettyä alkemiselle tasolle yltävää omanlaisuuttaan, jota ei voi eritellä. Ei sitä oikein voi selittääkään muulla kuin niinkin boheemis-romanttisella väitteellä, että Markkulalla on visio.
Koska tämä on levyarvostelu, haluatte tietää, miltä Markkulan visio sitten kuulostaa. Ei-musikaaalisena ihmisenä en viitsi vastata kysymykseen musiikin teoriaan kuuluvilla termeillä. Sellaisten amatöörimäisestä käytöstähän levykriitikoita on ripitettykin. Sen sijaan esitän kaksi vastausta, joista ensimmäinen on huonompi, koska vastoin yllä sanottua se yrittää hakea rinnastuksia muista yhtyeistä.
Minulle Death Hawks tuo ajoittain mieleen Jolly Jumpersin. Välillä se kuulostaa ihan konkreettisestikin sisarbändiltä: loputtomalle rakeilevalle särölle vedettyä laulua ja kitaroita, kohtalokasta kaikua, aavistus tai vähän enemmänkin Crazy Horsen soolo-osuuksia. Enemmän kyse on silti taiteen muodon ja merkitysten poikkeuksellisesta suhteesta.
Muoto on merkitys. Se, mitä yhtye haluaa sanoa, ei löydy purkamalla sen musiikki osatekijöihinsä. Toiminnan pointti on kokonaisuudessa; äänimaiseman, laulun ja soiton, sanoitusten ja melodiakulkujen, biisinnimien ja kansitaiteen muodostamassa helvetin isossa taustakankaassa, joka ei ole mikään 10 000 palan palapeli vaan kulissi, johon voi astua sisään ja tulla osaksi sitä.
Juuri tällaiseksi yhtyeeksi olen Jolly Jumpersinkin aina mieltänyt, samoin kuin vaikkapa Tindersticksin tai Liekin, joilla taas ei ole muuten juuri mitään tekemistä Death Hawksin kanssa.
Sitten runollisempi versio. Death & Decay kuulostaa vapaassa järjestyksessä muun muassa seuraavilta asioilta: viskipullon kanssa elävältä haudatulta Robert Johnsonilta, H.P. Lovecraftin vähemmän tunnetulta pienoisromaanilta Hulluuden Kalliovuorilla, kapinalta murmeleiden tyrannia vastaan, kohtuuttomiin mittasuhteisiin vääristyneeltä Lucky Lukelta, lapsuutesi pelottavimmalta tienristeykseltä, alkukesän illassa leijailevan hiekkapölyn kauneudelta, käsivarakuvalta Mansonin perheen murhista, liskojen yöltä, yksinäiseltä saarnaajalta, jonka lahko kuoli ruttoon.
Jos levyjä arvostellaan kriteerinä se, miten on kulloisissakin tavoitteissa onnistuttu, ei Death & Decay ole kovin kaukana täydellisyydestä. Bändin dynamiikka on huikea. En oikein ymmärrä monien arvostelujen krautrock-rinnastuksia, sillä käsittääkseni krautrock on monotonian hypnoottisuudella pelaavaa musiikkia, kun taas Death Hawks räjähtää ja purkaa intensiteetin juuri oikeissa kohdin – niissä, missä sitä ei ihan vielä osannut odottaa. Peruskaavaa rikotaan sen verran kuin pitääkin, ja sen rikkominenkin tuottaa aina toimivan lopputuloksen.
Oikeastaan juuri nämä hetket jäävät parhaiten mieleen: Shining vetää sitä krautia diskotatsilla kuin Black Audio, Death Has No Reprieve alkaa sen seurakuntansa hylkäämän pastorin kännisellä valituksella ja Peace Maker -päätösraita etenee kohtalokkaiden kitaraniskujen säestämästä taivaallisen kuoron introsta vallan helvetilliseen mekkalaan, kuten nuo rauhanneuvottelut yleensäkin.
Mutta koko levyn mitalta Death Hawks kirjoituttaa mielikuvituksella kertomuksia, piirrättää kädellä kuvia ja projisoi ne tuosta ikkunastani näkyvien Kinaporin kattojen ylle irvistelemään, hihittelemään ja karjumaan käsittämättömiä lauseita. Eihän tätä auditiivista koiruohoa voi olla rakastamatta.
87 Ei muuta kritiikkiä kuin ihmettely: mitä Death Hawks muka ajatteli seuraavaksi tehdä? Toisaalta, mitä sen väliä? Tämä levy on tässä nyt.
Shiningin videon on ohjannut Viika Sankila.
