New Order oli Donna Summerinsa ja Kraftwerkinsa kuunnellut.
Tum-tum-tututututututu-tum-tum-tum-tum
Kaikki ne tuntevat, New Orderin Blue Mondayn (FAC73) sydämenlyönnit. Sen joka neljäs sekunti rytmihäiriön saavan, Donna Summerin Our Loven inspiroiman tykytyksen, joka tuo aina mukanaan seitsemän ja puoli minuuttia täydellistä klassikkokappaletta.
Ei ole itsestään selvää tai oikeastaan edes merkityksellistä, onko Blue Monday New Orderin paras kappale – itse kallistun helposti lempeämmin kitaraisten Regretin tai The Perfect Kissin suuntaan.
Bändin vallankumouksellisin kappale se silti on.
Blue Mondayhin kiteytyy niin Factory-levy-yhtiön julkaisupoliittinen ideologia kuin newyorkilaisen klubikulttuurin rantautuminen syntikkapopin valtaamaan Iso-Britanniaan. Lisäksi se on New Orderin suurin listamenestys ja maailman myydyin 12-tuumainen sinkku. Kuten moni muukaan New Order -hitti, millekään yhtyeen studioalbumeista Blue Monday ei päätynyt.
Vuonna 1981 New Orderin jäsenistö innostui New Yorkin klubimusiikista ja italodiscosta. Seuraavana vuonna Manchesteriin yritettiin rekonstruktoida Atlantin takaiset tanssilattiat, kun Factory avasi ravepesäkkeeksi sittemmin kasvaneen legendaarisen Haçienda-klubin.
Tämän kehityksen alkuvaiheet huipentuivat Blue Mondayhin. Rumpukoneet New Order oli löytänyt jo Everything’s Gone Green -singlellä. Sitä ja vuoden 1982 Temptation-klassikkosinkkua leimanneen, post-punkahtavan kolkkouden bändin oli hikoillut soundistaan New Yorkin diskoissa.
Diskolle on elementeiltään velkaa myös Blue Mondayn sielu. Donna Summerin konekivääribiitti jyskyttää. Rumpukoneesta suollettu basso ja syntikkamelodia muodostavat taivaallisen symbioosin, jota värittävät paikoin Kraftwerkin Uraniumista lainatut syntikkamatot ja Peter Hookin samaan melodiaan hetkiksi yhtyvä kitaramallinen basso.
Vasta ajassa 2:06 vuoron saavat Bernard Sumnerin eleetön ääni ja teksti kuin suoraan bändin Joy Divisionin synkistämästä menneisyydestä.
“How does it feel
To treat me like you do
When you’ve laid laid your hands upon me
And told me who you areI thought I was mistaken
I thought I heard your words
Tell me how do I feel
Tell me now how do I feel”
Kaikessa on kyse niinkin vähäisistä asioista kuin jumalaisesta melodiakierrosta, joka ratsastaa vääjäämättömästi nakuttavan biitin kyydissä läpi diskovalojen välkkeen. Kertosäkeitä ei tarvitse, jos jännite syntyy ja kiristää ilmankin.
Vähintään yhtä hienoa kuin itse kappalekin on tapa, jolla se julkaistiin. Anthony Wilson oli syvästi viehättynyt situationismista ja dadaismista. Factory-levy-yhtiöstä hän pyrki rakentamaan Martin Hannettin ja Pete Savillen avustuksella duchampilaisen absurdia kokonaistaideteosta. Factory ei tehnyt sopimuksia tai tavoitellut voittoa, tärkeintä oli musiikki.
New Order toi Factorylle enemmistön sen varoista. Ne käytettiin tuotantokulujen kattamiseen ja Haçiendan – jonka nimi viittasi situationistien Haçienda must be built -sloganiin – ylläpitoon.
Kataloginumerot eivät menneet järjestyksessä tai koskeneet vain levyjä. Omat järjestysnumeronsa saivat niin Haçienda-klubi (FAC51), Factoryn nettisivu (FAC421) kuin Haçiendan kellarissa elänyt kissa (FAC191) ja yhtiön apulaisjohtaja Rob Grettonin saama hammaslääkäriraportti (FAC99).
Factoryn pyrkimys irtautua markkinavoimista ja tehdä musiikkia ilman sen suurempaa bisnestä huipentui Blue Mondayn 12-tuumaisen singleversion ensipainokseen. Savillen suunnittelema, kuvioleikattu ja minimalistinen kansi oli niin kallis tuottaa, että jokainen myyty single tuotti yhtiölle tappiota.
Siinä missä Blue Monday oli syöstä Factoryn vararikkoon – ennen kuin singleä alettiin myydä myös valmistuskuluiltaan normaalilla, leikkaamattomalla kannella – se singautti New Orderin yhä syvemmälle New Yorkin klubiviidakkoon.
Factoryn New Yorkin -vastaava Michael Shamberg ehdotti Blue Mondayn ja sitä seuranneen Power, Corruption and Lies -albumin julkaisseelle yhtyeelle, että heidän tulisi työskennellä kovassa huudossa olleen ja ajan klubisoundia määrittäneen nykiläisklubituottaja Arthur Bakerin kanssa.
Myöhemmin New Orderin hovituottajaksi muodostunut Baker tuottikin jo bändin seuraavat singlet, Yhdysvalloissa Blue Mondaytakin suuremmaksi crossover-hitiksi nousseen Confusionin ja Thieves Like Usin.
Blue Mondaysta ilmestyi vielä vuosina 1988 ja 1995 päivitetyt versiot, joista ensimmäinen nokitti originaalin yhdeksättä sijaa nousemalla singlelistalla peräti kolmanneksi.
Blue Mondayn vallankumouksellisuus tiivistyy siihen, miten vaikea on keksiä kappaletta, joka olisi kestänyt ajan ja digitalisoitumisen hammasta viimeiset 28 vuotta sitä paremmin.
Tai miettiä kappaletta, jonka kirjoittamisesta meidän aikamme tanssimusiikin revolutionistin James Murphyn voisi kuvitella enemmän unelmoivan.
Siksi Blue Monday tuo paperplanesien, youngfolksien ja kidsien liikasoiton eltaannuttamille tanssilattioille joka kerta mukanaan autuuden – riippumatta siitä, kuinka freejazz-sooloisaan tilaan sitä on itsensä saattanut.
