2010-luvun popklassikot

#29 Destroyer – Kaputt (2011)

”Destroyer maalaa Kaputtilla 1000-prosenttisen pastissin 1980-luvun yltäkylläisen harmonisesta popmusiikista, jossa kitarat soljuvat autereisen äänimaiseman halki ja bassolinja hieroo inhimillisen mielihyvän jokaista sektoria.”

Haaveet kaatuu, who cares.

”Smash hits, Melody maker, NME
All sound like a dream to me”

Ah, nuoruus, tuo ailahtelevan itseluottamuksen ja suurien unelmien aika. Yksi jos toinenkin haaveilee poptähteydestä – siitä, että olisi jotain, eikä vain joku. Haaveissa siintävät julkisuuden mukanaan tuomat etuoikeudet, hyväksyntä ja loistelias elämäntyyli.

Ja miksipä ei, onhan meille syötetty jo vuosikymmeniä musiikkivideoiden ja median kautta poptähteyden myyttistä loistoa. Edellisille sukupolville nämä tarinat tulivat tutuiksi teinilehtien sivuilta ja musiikkivideoista, tuoreemmille taas somen striimitulvan tuomana.

Näiden haaveiden polttoaineeksi on helppo rakentaa lauluja, joissa jokaisen unelman on yhtä mahdollista toteutua, ja jotka nostattavat kuulijansa fiiliksiä hetkeksi katteettomilla lupauksilla menestyksestä. Siinä on ehkä popmusiikin perustavanlaatuisin taika: saada kuulijansa ajattelemaan, että tämä tsemppaava laulu on juuri minulle.

Destroyer maalaa Kaputtilla 1000-prosenttisen pastissin 1980-luvun yltäkylläisen harmonisesta popmusiikista, jossa kitarat soljuvat autereisen äänimaiseman halki ja bassolinja hieroo inhimillisen mielihyvän jokaista sektoria. Se saa kaiken muun kuulostamaan rahvaalta ja tunkkaiselta. Miten musiikki voi olla näin ilmavaa ja viileää?

Mutta mutta, Dan Bejarin laulun sanoja kuunnellessa ymmärtää pian, että unelmien ja hattaraisten haaveiden säestykseltä kuulostava Kaputt ei ehkä olekaan pelkkä matka nuoruuden haavekuviin. Vaikka se kyllä kuvittaa tähteyden hedonistista lumoa heti alkutahdeillaan:

”Wasting your days
Chasing some girls, alright
Chasing cocaine
Through the backrooms of the world”

Mutta sen taustalla soivan torven alakulosta ja Bejarin haikeasta”All sound like a dream to me” -toteamuksesta voi päätellä, että ehkä nuoruus on jo mennyt. Ehkä lähes nelikymppisen laulajan kynäilemä hitti on hänelle itselleenkin vain haikea muisto siitä, mitä unelmointi oli. Ehkä hän yllättää itsensäkin kirjoittamalla jotain niin vahvasti nostalgian ja meille syötetyn amerikkalaisen popunelman vetovoimaan nojaavaa, ja lopulta huokaisee:

”I wrote a song for America
Who knew?”

Bejarin huokaus ei kuulosta kuitenkaan katkeralta. Eikä ihme, sillä kappaleen haikeahko lopetus olisi ehkä murskaavan surullinen, ellei se soisi kauniina kuin kuikan korkea kuikaus kesäisenä yönä. Mestariteoksen tehneellä ei ole hirveästi syytä itkeä nuoruuden unelmien perään.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!