2010-luvun popklassikot

#93 Fucked Up – Queen of Hearts (2011)

Fucked Up tarjoilee euforisia rokkipelastuksia.

Queen of Hearts on Wembleyn kokoinen adrenaliinipiikki, jota seuraa aina suurempi ja vielä päräyttävämpi hetki. Jos haluat inistä, mene hyttyssuolle.

”Sun rises above the factory
the rays don’t make it to the street
Through the gates come the employees
beaten down and dragging their feet”

Fancy being David? Se on aika mukavaa… öh, lopulta. Missä olit kesällä 2011, kun Queen of Hearts julkaistiin?

Hoida itsesi ihan kujalle, lähde vieraaseen maahan vailla sosiaalista verkostoa, katso kuinka ihmissuhteet romahtavat kun uuden duunin pomo on juustonnakertaja ja odota, kun todellisuus alkaa todellakin hämärtyä ja kuvittelet kaikkea mitä ei oikeasti tapahdu, kuten läheisten kuolemia ja muuta kaiken maailman helvettiä. Ryystä paikallista viiniä, tutustu sattumalta paikallisiin taiteilijoihin ja katso, kuinka elämä tuntuu lopulta joltain hullulta elokuvalta: kaikki pahat hetket muuttuvat murskaaviksi ja hyvät hetket puhtaaksi euforiaksi. Menetä myös kyky päättää kumpaa pääset kokemaan ainakin tiettyyn pisteeseen asti.

Some täyttyy mitä ihaninta kesää Suomessa viettävien ystävien kuvista ja tarinoista. Tietenkään kukaan ei ehdi vastata, ja harvemmin niin synkän sävyisiin viestiin voi löytääkään mitään tarttumapintaa – helppo ymmärtää. Naapurissa asuva huumediileri riehuu ja panee kaiken aikaa hoitaessaan turistiansojen dead end -maalareille pillereitä. Seinä on pelkkä sana.

Ranskassa sataa kaiken aikaa. Mihin ihmeeseen tätä kaikkea pääsee pakoon ja mitä ihmettä piilottaa kuulokkeidensa sisään? Porcupine, XTRMNTR – sarja kaikkea synkkää, mitä yrittää peilata vain pysyäkseen kärryillä edes paskoista fiiliksistään. Yritä käyttäytyä kuin ihminen, vaikka metron kiskot alkavat kiiltää joka kerta, kun kämpästä häätämisellä uhkaillaan. Katso, kuinka nahkaansa sillä hetkellä luova työpaikan esimies tuo koeajan viimeisenä päivänä työtodistuksen ja yrittää maksaa 400 euroa vähemmän kuin palkkakuitissa lukee.

Istu pimeässä Oberkampfilla, drunk as fuck, ja kuuntele Grouperin Alien Observeria repeatilla. Polta mahdollisimman paljon tupakkaa ja yritä luoda exääsi jonkinlainen yhteys. Voi, kuinka omaperäisen traagista! Kirjoita parisataa sivua muistikirjaan kaikkea mitä mietit, koska kukaan ei kuuntelisi – ja jos kuuntelisikin, kertoisi asiat ihmisille, joille et halua niitä kertoa.

Päätä kutittaa, sieltä löytyy pieniä lasinsiruja koko kesän ajan. Sitrushedelmien puristaminen sulattaa kämmenistä sormenjäljet ja saa ne hohtamaan punaisina. Champlure, s’il vous plait. Sata vuotta myöhässä tästä. Voimat vähenevät silti.

Ja sitten näyttämölle saapuvat aika lailla peräkkäisinä päivinä Queen of Hearts, aurinkoisempi jakso ja muutama viereisen talon amerikkalaistaiteilija, joiden kanssa hengata ja dokailla. Kaikki silloin hyvinkin suuria asioita.

Noin nyt sattui käymään, joten sama huorata vähän huomiotakin asiasta. En pääse ikinä lähemmäksi suurta rokkipelastusta, joka tuolloin taisi oikeastaan tapahtuakin.

”All we need is for something to give
the dam bursts open, we suddenly live
The boot off my throat, life is returning
the boot off my throat, let’s all emote”

Minua inhottaa myöntää, kuinka pohjamudassa tuolloin olin, ja päätin vain venyttää itseäni vielä entisestään. Ehkä jos venytän vielä hieman pidemmälle, niin asiat ovatkin okei? Hmm… oli sekin tapa oppia omat rajansa, mihin kannattaa keskittyä ja mistä päästää irti. Queen of Hearts auttaa varmasti kummassakin, mutta sen euforinen aalto toimi myös tämän vuoden maaliskuussa peiton alla kuunneltuna.

Näinhän siinä käy: vihaan kaikenlaisia eeppisiä nousutarinoita, joten tietysti joudun itse sellaisen kouriin. Juoksin innoissani tämän biisin soidessa, soitin sitä ventovieraille turisteille, jotka innostuivat siitä yhtä lailla. Maaninen vastakohta kaikelle stressille vei kaikkea kokemaani toiseen ääripäähän. Eiköhän elämänsä saa kuntoon, jos taustanauha on 278 sekuntia pelkkää euforista vyöryä.

Tai, minulle ainakin selvisi, että kaikki voi mennä totaalisesti päin helvettiä, mutta jostain löytyy pelastava elementti: sellainen joka saa kaiken edes sen verran kasaan, että pystyy jatkamaan. Naurettava musa, naurettava minä, naurettava ihana elämä. Halusin tai en, ainakin toistaiseksi elämäni intensiivisimmät ja eeppisimmät hetket saivat soundtrackin nimeltä Queen of Hearts.

Ai niin, itse biisi on Wembleyn kokoinen adrenaliinipiikki, jota seuraa aina suurempi ja vielä päräyttävämpi hetki. Jos haluat inistä, mene hyttyssuolle. Tämä biisi taisi oikeasti pitää minut hengissä. Se onkin ainoa jäljellä oleva asia tuosta ajasta, mutta hyvä helvetti miten ihana asia.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!