2010-luvun popklassikot

#92 David Bowie – Lazarus (2015)

”David Bowie oli myöhemmillä päivillään terveellisesti elänyt popvanhus, joka harasi viimeiseen asti kuolemaa vastaan parhaalla mitä hänellä oli, musiikillaan.”

Vielä hetkeä ennen kuolemaansa David Bowie ehti nousta kuolleista.

”By the time I got to New York
I was living like a king
There I used up all my money
I was looking for your ass”

Poptähteyden vanhin ja murheellisin tarina on nuorena kuoleminen, joko suoraan oman käden kautta tai välillisesti holtittoman elämän takia. Tarpeetonta sanoakaan, David Bowielle ei niin käynyt – hän toimi päinvastoin, kuten Bowiella oli eläessään aina tapana, joten miksi ei myös kuollessaan.

David Bowie oli myöhemmillä päivillään terveellisesti elänyt popvanhus, joka harasi viimeiseen asti kuolemaa vastaan parhaalla mitä hänellä oli, musiikillaan. The Next Day -albumi (2013) katkaisi vuosikymmenen hiljaisuuden ja käynnisti uuden luovan kauden. Siinä missä The Next Day pelasi pitkälti varman päälle, sitä seurannut Blackstar (2016) oli rohkea ja kokeileva levy, jonka seitsemään kappaleeseen Bowie oli suodattanut vaikutteita jazzista, arabialaisesta musiikista, modernista R&B:stä ja elektronisesta musiikista.

Musiikillisesti Blackstar oli hyppy tuntemattomaan, mutta sitä seurasi loikka vielä suurempaan pimeyteen. Kaksi päivää sen julkaisemisen (ja Bowien 69:nnen syntymäpäivän jälkeen) David Bowie kuoli. Syynä oli maksasyöpä, jonka puhkeamisesta lähipiirin ulkopuolisilla ei ollut aavistustakaan. Bowien faneille Blackstar ja suru-uutinen olivat todellinen double punch, samanaikaisesti perille toimitetut suudelma ja isku palleaan.

Vain kolme päivää ennen kuolemaa maailmalle päästettiin myös Johan Renckin ohjaama video singleen Lazarus, jossa Bowie makaa sairaalavuoteella kääre pään ympärillä ja napit silmien päällä – kenties viittauksena vanhaan tapaan laittaa kolikot vainajan silmien päälle maksuksi Tuonelan lautturille? Videon lopussa Bowie vetäytyy puiseen vaatekaappiin ja vetää oven kiinni takanaan. Ilmeisen tulkinnan sijasta optimisti voi olettaa kaapissa piilevän portin Narniaan, C.S. Lewisin fantasiakirjojen ihmemaahan.

Jotta vahvan videon makaaberi vaikutelma olisi täydellinen, katsojan kannattaa tietää Bowien saaneen tiedon syöpänsä leikkaamattomuudesta kuvausviikon aikana marraskuussa 2015.

Kun sillä on näin paljon raskaita matkatavaroita, Lazarusin ei tarvitsisi olla kovin kummallinen kappale tehdäkseen vaikutuksen. Ja minkäänlaisia hittisinglen peruselementtejä se ei sisälläkään. Sen tunnelma on painostava ja odottava, saksofonit mouruavat kuin pohjustaisivat mustahattuisen miehen sisääntuloa, ja Bowien nikotiinin kellertämä ääni kuulostaa kaiken nähneeltä mutta yhä sitä kaikkea uhmaavalta.

Silti laulu uhkuu yhä aikaa nostalgisuutta ja toiveikkuutta. Laulun puhuja (Bowien tapauksessa meidän ei koskaan pidä olettaa tekstin ilmaisijan olevan Bowie itse) muistelee menneisyyttään, ja koska se on napattu Bowien yhdessä muiden tekijöiden kanssa työstämästä musikaalista, tekstistä jää viitteellinen vaikutelma. Mutta kun Bowie laulaa ”You know I’ll be free / just like that bluebird / ain’t that much like me”, sitä on mahdotonta olla ottamasta vastaan kirjaimellisesti. Ja tässä tapauksessa kirjaimellisuus herättää kuulijassa vain lohtua ja iloa.

Rockissa hyvin harvat 60:nnen ikävuoden jälkeen tehdyt albumit ovat muuta kuin epilogeja tai kuriositeetteja, poijuja vanhuuden kahluualtaassa. Mutta Bowie poistui popin pankista aseet paukkuen, suurien säkkien kera. Lazarus oli kappale, jolla hän nousi kuolleista jo ennen kuolemaansa. Ja sitten hän kuoli, koska se on ainoa tuntemamme tie kuolemattomuuteen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!