2010-luvun popklassikot

#85 Kurt Vile – Wakin on a Pretty Day (2013)

”Kurt Vile venyttää sanoja ja säveliä kuin virttynyt kasettisoitin ylipitkää magneettinauhaa.”

Elämä riittää, toteaa lähimmäisenrakkautta nimessään julistavan kotikaupunkinsa raukein Kurt.

”Don’t worry ’bout a thing
It’s only dying”

Hyvää huomenta. On taas aika kohdata uusi päivä itsestään selvänä.

Jos pysähtyisi hetkeksi – ihan vain hetkeksi – pohtimaan jokapäiväisen olemassaolonsa ehtoja, havahtuisi siihen, miten merkillistä on herätä… eloon, tulla tietoiseksi elämästä, tuntea rakkauden tiivistyvän… ja sitten taas unohtaa.

Elämäntunne on läsnä kaikkialla ja kuitenkin tavoittamattomissa, kuin kuolema.

”It’s hard to explain
My love in this daze”

Tuota merkillistä ihmiseloa valaisevaa paradoksia ja sitä uskollisesti kiertäviä ajatuskappaleita Philadelphian raukein kitaristi-laulaja-lauluntekijä Kurt Vile vaikuttaisi puntaroivan viidennen albuminsa Wakin on a Pretty Daze avausraidalla.

Kestoltaan kolmen popkappaleen mittainen Wakin on a Pretty Day kuulostaa äänitallenteelta Vilen sisäisen maailman ja kulloinkin kohdalle sattuneen kitaran välisistä keskusteluista, joista on lopulta liudentunut vierailevien soittajien avustuksella moniääninen ajatusvirta, jonka vietäväksi kuulija kivikossa levänneen kaarnalaivan lailla tempautuu.

Wakin on a Pretty Day on näennäisen pysähtynyttä ja sisäänpäin kääntynyttä musiikkia. Sen sydän sykkii hetkittäin villisti, kuin heijastuksena tekijänsä mielenliikkeiden äkillisistä pyrähdyksistä ja ulos kurottautumisista.

Kappaleen aikakäsitys on popkontekstissa poikkeuksellinen. Sen harvat sovitukselliset koukut, rytminvaihdokset ja ikuisuudelta tuntuvat tauot kuullaan vasta, kun soittimen kello on ehtinyt jo viidennelle minuutille. Lisäksi Vile venyttää sanoja ja säveliä (ja samalla myös aikaa) kuin virttynyt kasettisoitin ylipitkää magneettinauhaa.

Warpaintin Stella Mozgawa pelastaa kappaleen siinä myötäsyntyisesti piilevältä itseensä hukkumisen mahdollisuudelta ja samalla sitoo sen hapsottavat johtolangat yhteen mestarillisella rumpuosuudellaan.

”Dig, dig in
To these lives that we are livin’
Livin’ low
Lackadaisically so”

Kappaleen (ja sen emolevyn) day/daze-sanaparilla leikittelystä huolimatta Vile kuulostaa sosiaalisen median aikakaudelle tyypillisiä jatkuvia nokkelia julkisia heittoja vierastavalta aikalaiselta, eikä luoja paratkoon näyttäisi kaipaavan onnea tai menestystä – elämä riittää.

”Yeah, yeah
Yeah, yeah
Yeah, yeah, yeah yeah”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!