2010-luvun popklassikot

#81 Burial – Rival Dealer (2013)

”Burialin Lontoo on päällisin puolin kylmä paikka, jossa sataa aina ja hylsyt kilahtavat märkään asfalttiin.”

William Bevanin musiikin kuvaama Lontoo ei ole aivan tarkalleen oikea, fyysinen Lontoo. Se on aamuöisen, ikivanhan metropolin idea.

”Sometimes you are trying to find yourself
And you run away always
And that’s what happened to me
I’ve chosen you disciple”

Burial, ristimänimeltään William Bevan, on etelälontoolainen muusikko. Elektronisen musiikin alalla hän on helposti yksi aikamme tärkeimmistä.

Minun korvissani Burialin musiikki on aina kuvannut Bevanin kotikaupunkia. Tämä Lontoo ei ole aivan tarkalleen oikea, fyysinen Lontoo. Se on aamuöisen, ikivanhan metropolin idea. Ehkäpä se voisi olla mikä tahansa sateinen, autio kaupunki suden hetkellä.

Kun nyt maantieteellisistä sijainneista puhutaan: Burialin kappaleita kuulee usein kuvattavan matkoina. En lähde rikkomaan muottia. Burialin kappaleet ovat usein matkoja vailla päämäärää, hortoilua halki surrealistiseksi muuttuneen, aavemaisen Lontoon.

Rival Dealerissa ollaan kuitenkin selvästi menossa jonnekin. Se on yksi Burialin aggressiivisimmista kappaleista. Kiertävät melodiat ja heleät naisäänet vain korostavat biitissä sykkivää välivallan uhkaa. Vuotaako joku tänä yönä verta? Toisaalta vauhdikas kappale voisi olla Bevanin tribuutti rave-kulttuurille.

Yli kymmenminuuttista kappaletta rytmittävät kiinnostavalla tavalla tauot, joissa biitti hiljenee ja tekee tilaa kolkolle äänimaisemalle ja puhesampleille. Mitään euforista nostatusta lupaavia taukoja nämä eivät tosin ole. Saapuiko metro pysäkille? Pysähtyykö auto tässä liikennevaloihin?

Kappaleen päättää usean minuutin melankolinen, eteerinen ambient-leijunta. Katharsis. Tuntuu kuin lennettäisiin korkealla kaupungin yläpuolella, josta katsottuna öisen Lontoon valot muistuttavat tähtiä. Bevan itse on kommentoinut Rival Dealer -EP:n kappaleiden kertovan oman identiteetin löytämisestä, sen hyväksymisestä, ja rohkeudesta olla oma itsensä.

”This is who I am
I’m gonna love you more than anyone
I’m gonna love you more than anyone”

Burialin Lontoo on päällisin puolin kylmä paikka, jossa sataa aina ja hylsyt kilahtavat märkään asfalttiin.

Silti kappaleissa on lämpöä. Sytkärin ja pistoolin kolkon naksahduksen seurana on pölyisen vinyylin hellä rahina. Lontoossahan kaiken alta löytyy jotain vähintään vanhaa, ellei muinaista, jos vähän rapsuttaa. Tosin Rival Dealerissa pehmeät rahinatkin särkyvät usein noise-musiikkia muistuttavaksi meteliksi.

Lontoo on hankala rakastaja. Se on kostea, usein koppava, logistisesti hirvittävä. Se on kaupunki täynnä sateen kastelemia kummituksia.

Silti rakastan Lontoota. Se on myös kerroskakku kiehtovaa historiaa. Se on sarja pieniä kyliä, joissa ihminen voi kulkea ja elää kuin pienessä kylässä ja kiintyä mureneviin kadunkulmiin ja ryhmyisiin puihin. Se on nuhjuisten, ikivanhojen pubien varjoisia nurkkia, jonne voi piiloutua hyvän kirjan kanssa, kuuntelemaan vaikkapa Burialia. Monet noista pubeista ovat aidosti antiikkisia ja tuntuvat muistavan jopa ne päivät, kun kuningatar Viktoria hallitsi imperiumiaan. Märät aaveet kertovat kiehtovia tarinoita, kunhan niiden jatkuvaan läsnäoloon tottuu.

Se on sulatusuuni siirtolaisia maapallon jokaisesta kolkasta. Burial ammentaa tämän kerroksellisen Lontoon monikulttuurisesta äänimaisemasta. Taustalta löytyy muun muassa jamaikalaissiirtolaisten dub, Pohjois-Englannin työläispiirien ilmiö northern soul ja tietysti kaupungin rikas elektronisen musiikin perintö, rave-kulttuuri ja omaperäinen grime-soundi.

”This is the best way to go
At night, you can see the city lights brighter than ever
And stars and constellations
And it’s breathtaking”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus! Tarina Burial-puusta

Lopuksi henkilökohtainen anekdootti. Se on minusta vähän hölmö, mutta Nuorgamin toimituksen torikokous vaati sen mukaan.

Itä-Lontoon London Fields -puistossa sijaitsee puu, jonka juurelle minulla oli tapana Lontoossa asuessani mennä kesäiltaisin lukemaan kirjaa, katselemaan ruohokentälle grillaamaan saapunutta monikulttuurista väkijoukkoa ja kuuntelemaan musiikkia. Tuohon aikaan koko kaupunki sykki dubstepin tahtiin.

Se oli ihan oma puuni, jonka juurella aina istuin. Saatoin kertoa avopuolisolleni meneväni nyt sinne puulleni, ja hän tiesi mistä minut löytäisi. Se puu oli tarkalleen pyllylleni suunniteltu.

Puun juurella oli mahtavaa kuunnella Burialia, kun auringon viimeiset säteet siivilöityivät grillien savun läpi, kuin höyrylaivan savuun katoava ilta-aurinko J.M.W. Turnerin maalauksessa, ja ilmassa leijuivat tuoksut Karibialta Intiaan.

Kuulokkeitteni musiikki sekoittui ihmisten hälinään, ja niin naiivia kuin se onkin, uskon, että Lontoossa on jokaiselle oma puunsa, joka on suunniteltu kunkin takamukselle, aivan kuten oma Burial-puuni.

Teemu Kivikankaan Burial-puu! Jos käyt Lontoossa, kuvautathan itsesi Burial-puun juurella Burialia kuunnellen!