2010-luvun popklassikot

#80 St. Vincent – Los Ageless (2017)

”Annie Clark on Lady Gaga niille, jotka viettävät liikaa aikaa taidenäyttelyissä ja kirjakaupoissa.”

Kuinka Annie Clark teki itsestään ahdistuksen ajan seireenin.

“The last days of the sunset superstars
Girls in cages playing air guitars
But how can I leave?
I just follow the hood of my car”

Kun Depeche Mode antoi vuonna 1987 kuudennelle albumilleen nimeksi Music for the Masses, se oli tarkoitettu vitsiksi. Live Aidin jälkeisessä ilmastossa kun syntikkasynkistely oli muuttunut kovin epätrendikkääksi, eikä tuleva jättisuosio Amerikassa ja Euroopassa ollut vielä konkretisoitunut tosiasiaksi.

Mutta kun Annie Clark antoi 30 vuotta myöhemmin kuudennelle albumilleen nimeksi Masseduction, hän oli kuolemanvakavissaan. Oli aika lunastaa edellisten albumien keräämä goodwill sekä kriitikoiden kehut ja täyttää David Bowien ja Princen konreettisten kuolemien sekä Madonnan metaforisen menehtymisen jälkeensä jättämä aukko.

Maailma tarvitsi kunnianhimoista ja muuntautumiskykyistä poptähteä, jotakuta joka käytti seksikkyyttään myydäkseen oman kehonsa sijasta aivojaan. Lady Gagaa niille, jotka viettävät liikaa aikaa taidenäyttelyissä ja kirjakaupoissa.

Apunaan hittituottaja Jack Antonoff (fun., Taylor Swift, Lorde) St. Vincent julkaisi uransa virtaviivaisimman ja suoraan alavatsaan potkaisevan albumin, jonka ilmeisin isku Los Ageless on. Se alkaa äänellä, jollaisia yleensä kuullaan vuoristoradoilla, ja käynnistyy heti eteenpäin sykkivällä elektronisella rytmillä, joka pian puhkeaa vaativaksi ja vastaansanomattomaksi kertosäkeeksi: ”How can anybody have you / How can anybody have you and lose you / How anybody have you and lose you and not lose their mind too”, johon suurin piirtein jokainen joskus jätetty voi samastua.

Kappaleen tärkätty elektrofunk on metronomintarkkaa, mutta sisältää aidon murtuman ja nyrjähtämisen mahdollisuuden. Vaikutelmaa vain vahvistaa Willo Perronin ohjaama karmiva video, joka kylpee pastellisävyissä kuin neitseellisessä lihassa. Plastiikkakirurgiaa, syötäviä puhelimia, cronenbergiläisiä torakoita ja muovisia asusteita yhdistelevä neliminuuttinen satirisoi modernia kauneusteollisuutta ja Yhdysvaltojen länsirannikon pinnallisuutta tavalla, jonka jälkeen ei ihan heti tee mieli syödä prinsessakakkua.

Vaikka Los Ageless on läpeensä moderni popleivonnainen, se silti haikailee aikaa, jolloin popmusiikilla oli mahdottomia ideoita itsestään. Usein väitetään ”nostalgian” merkitsevän kirjaimellisesti ”kipua vanhasta haavasta”, mutta oikeasti se tarkoittaa ”kotiinpaluun vitsausta”, sitä katkeransuloista tunnetta joka iskee, kun palaamme lapsuutemme maisemiin tai tapaamme entistä rakastettua.

Molemmat nämä määritelmät, väärä ja oikea, sopivat Los Agelessiin, joka romanttisine haamusärkyineen ja neoninhohtavine puistatuksineen edustaa kaikkea sitä parasta mitä popilla oli tarjota vuonna 2017, vuonna 1987 tai vuonna 2047.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!