2010-luvun popklassikot

#75 Lady Gaga – Born This Way (2011)

Lady Gaga – syntynyt normaaliksi.

Lady Gagan oli aika kirjoittaa itselleen anthem ja tarjota kädenojennus yleisölleen. Ottaessaan teemaksi oman outoutensa Gaga myös ensimmäistä kertaa normalisoi itsensä.

”My mama told me when I was young
We are all born superstars
She rolled my hair and put my lipstick on
In the glass of her boudoir”

Born This Way -albumin nimisingle edustaa tärkeää, odottamatonta ja ehkä välttämätöntäkin käännettä Lady Gagan uralla.

The Famen ja sitä seuranneen, esiasteensa kaikilla tasoilla päihittäneen The Fame Monster -levyn jälkeen Gagan kaiken huomioarvon ominut substanssi oli hänen outoutensa. Fame Monsterin sisältäessä Gagan taitavimmin kirjoitetut popnerokkuudet koskaan, oli artistin ensisijainen rooli silti olla friikki. Siksi Born This Way -albumi petti ainakin kriitikoiden ennakko-oletukset – hänen odotettiin luovan jonkin vielä merkillisemmän ruumiillistuman.

Tuo ruumiillistuma oli Gagan ja moottoripyörän hybridi levyn parjatussa kansikuvassa. Se rinnastuu kiistatta yhtä huonomaineiseen David Bowien Diamond Dogsiin, jolla viileän futuristisen sivupersoonan kehittänyt avaruusolento yllättäen kasvatti itselleen koiran alavartalon ja siirtyi brittiläisten analyyttisten scifiklassikkojen namedroppaamisesta lapsellisesti sarjakuvamaisen losangelesilaisen kauhurockin pariin.

Madonna taas keskeytti parhaan luomiskautensa Evita-turhamaisuusprojektilla kehittääkseen itselleen kansanäitimäisen musikaalitähden auran, sinetöidäkseen itsensä ikoniksi, tullakseen pyhitetyksi. Uskonnollisella kuvastolla koko uransa leikiteltyään tämä sai viimein kanonisoinnin arvokkaimmalta ja vaikeasti miellytettävimmältä mahdolliselta fanidemografialta: konservatiivisilta homoilta. S&M-klubilla bilettävästä halvan populaarikulttuurin inhottavasta oudokkeesta kasvoikin sisäsiistin maun (lue: yläluokkaisen kitschin ja poliittisen negligenssin) kruunaama ”dame”.

Born This Waylla Lady Gagan oli vuoro normalisoida itsensä. Albumi oli jotain konventionaalista. Ei vielä Joannen (2016) liiankin selkeää countrytähti-performanssia, mutta silti ison rahan amerikkalaista viihdettä. Sellaisenakin se on kiinnostava tuotos ja käännekohta Gagan uralla.

Konventionaalisuus kuitenkin liittyy juuri Gagan fanisuhteeseen, hän ei ole enää yleisönsä tavoittamattomissa ja yläpuolella, vaan laskeutuu heidän pariinsa. Fanisuhteessa tämä vaihe on konsumoinnin hetki: Born This Wayn musiikkivideon introssa Gaga toteaa tämän olevan ”Mother Monsterin” synty – idolista tulee nyt osa yleisöään, yksi meistä. Tähän perheyhteyteen suuri osa popmusiikista perustuu.

Ja koska Gagan rooli on ollut hänen mutanttimainen olemuksensa, hänen kuriositeettinsa, koska hän on ”hirviö”, hänen täytyy sanoa syntyneensä sellaiseksi. Tämän itseääntoteuttavan havainnon, tämän uusindividualistisen ja uusepäyhteiskunnallisen emansipaationarratiivin taustalla kuuluvat selfhelp-kliseet sisäisen kauneuden ja ulkoisen upeuden rinnasteisuudesta ja peiliin katsomisen tuottamasta hybriksestä. Sillä peili ei edusta omakuvaa, itseä, vaan toista. Peili on yleisö.

Gaga hyväksyttää itsensä muilla hyväksymällä itsensä. Yleisönsä kautta hän on ”content”, hän syleilee outouttaan, tuota luontevinta tapaa olla Hän. Ja koska Gaga ei enää ole vieras omassa kehossaan, omassa läsnäolossaan, hän muuttuu tavanomaiseksi. Ulkopuolisuudesta tulee uusi normi. Hänestä tulee barokkinen sarjatuotantomaljakko, musiikillinen Kauko Röyhkä.

Born This Way on viileästi vastaanotetulta albumilta oikealla hetkellä lohkaistu helmi. Se on voitokas, riemuisakin popkappale. Laulunkirjoittamista, jollaiseen Gaga ei sittemmin ole yltänyt. Samalla on kuitenkin myönnettävä sen olevan askel takavasemmalle. Se parfymoi hänen tuotantonsa vaahtobileiden tuoksuiseksi, sanitoi sitä kuluttavat LGBT-yleisöt euroviisukelpoisiksi, ja ennen kaikkea pitopalvelee niitä karnevalisoinnin tarpeita, joilla puristetaan ”hirviöys” hyväksyttävään muottiin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!